Kirjailija Miki Liukkonen on kuollut

[Keyser Söze]

Sori Anna, nykypäivänä ketään aikuista ei saa hoitoon vasten tahtoaan.
Loppuuhan ne voimat jo lähipiiriltäkin.

[räähkä]

Jopas oli kirjoitus Erikssonilta, tosin sen outoudesta en ylläty
Itse en kertakaikkiaan ymmärrä näitä valituksia siitä, että kirjailijan, muusikon, whoeverin teokset myyvät ("kelpaavat vasta") kuoleman jälkeen. En tiennyt kuka oli Miki Liukkonen, kuvan nähtyäni muistin jossain keskusteluohjelmassa hänet nähneeni. Enkä silloinkaan kuullut hänen olevan kirjailija. Yhdestäkään hänen kirjastaan en ollut koskaan kuullut ennen hänen kuolemaansa. Nyt kirjoja on kehuttu ja jossain oli pätkäkin yhdestä kirjasta, ja se oli kieltämättä tosi hyvää tekstiä. Ajattelin heti, että taidanpa lainata sen kirjastosta, kunhan saan aikaiseksi. Ja nytkö ei saisi, kun kirjailija on kuollut, sekö on nyt sitten haudalla tanssimista tai ilkkumista? Pitäisikö niiden 50 asiakkaan, kirjan kirjakaupasta ostaneiden, ja uuden kirjan varanneiden, perua ostonsa ja varauksensa, koska ei saa olla kiinnostuneita teoksista tekijän kuoleman jälkeen? Wtf.
Ite ajattelen että teokset jäävät kertomaan ihmisestä ja ne ovat pysyvä merkki, jalanjälki, myös kuoleman jälkeen. Ja kun nyt vasta minäkin näistä kirjoista olen kuullut niin kyllä, ikävää että vasta nyt, mutta hyvä että edes nyt. Ei kirjoittanut turhaan. Silti tottakai on erittäin surullista, että elämä loppui niin nuorena.

Behmin tilanne kyllä surettaa. Jos nyt jostain syystä eksyisi tätä lukemaan niin toivotan isosti tsemppiä ja voimia. Se ei ollut sinun syysi, ei miltään osin, ei missään nimessä.

[VastarannanKiiski]

Sori Anna, nykypäivänä ketään aikuista ei saa hoitoon vasten tahtoaan.
Loppuuhan ne voimat jo lähipiiriltäkin.

Eihän hoitoon pääse vaikka haluaa tai yrittää sinne päästä ihan itsekin. Itsariyrityksen jälkeenkin Mikikin taidettiin kotiuttaa seuraavana päivänä (kuten moni muukin) ja terapeutilta sai "potkut", koska kunto on liian huono.. kai ihminen silloin kuuluisi ohjata osastohoitoon?
Asia mutkistuu entisestään, jos kärsii sekä mt- että päihdeongelmasta, jolloin voi joutua limboon, jossa päihdeongelma estää mt-ongelman hoidon ja mt-ongelma päihdeongelman hoidon.. aika raskasta sellaisessa tilassa on rampata luukulta luukulle .
Mut joo, Annan kirjoitus kyllä on outo.

[viivahattu]

Ero voi olla miehille monesti kovempi paikka ja tämä näkyy äärimmäisissä henkirikoksissa.

Merkittävä syy voi löytyä siitäkin, että miehille ei ole samassa määrin kysyntää. Seuran saanti voi olla hyvin vaikeaa normimiehelle. Siinä missä nainen saa usein hyvinkin helposti seuraa niin halutessaan.

Kommentoidaan nyt tähän vanhaan viestiin sen verran, että Miki Liukkosella ei varmasti ollut sinänsä mitään naisensaantiongelmia. Lahjakas ja karismaattinen taiteilija ja julkisuuden henkilö, josta tuli hyvin vahvasti mieleen nuori Ville Valo ja liekö ihan tietoisestikin tavoitellut samaa habitusta ja tyyliä. Vähemmilläkin meriiteillä peitto heiluu sen mitä sitä jaksaa heiluttaa. Naisia olisi ollut ovella jonossa heti eron jälkeen, jos vain olisi näin halunnut. Sellaista se hänellä kuulemani mukaan oli ennen suhdetta Behmin kanssa.

Hän oli menettänyt äitinsä traagisesti jo 19-vuotiaana, mistä on varmasti jäänyt paha trauma nuorelle miehelle. Ehkä suhde Behmin kanssa on vienyt hänet tunnetasolla samanlaiselle alueelle, millä hän oli äitinsä vielä eläessä, mikä se sitten olikin, ja kun ero tuli, uusiutui myös äidin kuoleman aiheuttama trauma. Näin traumat monesti toimivat ja mitä miehen julkisia postauksia luin, niin "normaalin" masennuksen päälle on jotain tuollaista tullut, niin surkeassa kunnossa mies selvästikin henkisesti ja emotionaalisesti oli. Anna Erikssonin teoriaan siitä, että taiteilija tappoi itsensä eksistentiaalisen kriisin vuoksi, koska kukaan ei ymmärrä hänen taidettaan, voi hymähtää hyväntahtoisesti, vaikka siinä varmasti osa totuutta onkin. Ulospäin Liukkonen itse antoi sellaisen kuvan, että ero Behmistä oli katalyytti, joka ajoi masentuneen mielen umpikujaan. Ja tämä siis ei ole Behmin vika tai vastuulla.

[QwertyKeyboard]

Kommentoidaan nyt tähän vanhaan viestiin sen verran, että Miki Liukkosella ei varmasti ollut sinänsä mitään naisensaantiongelmia. Lahjakas ja karismaattinen taiteilija ja julkisuuden henkilö, josta tuli hyvin vahvasti mieleen nuori Ville Valo ja liekö ihan tietoisestikin tavoitellut samaa habitusta ja tyyliä. Vähemmilläkin meriiteillä peitto heiluu sen mitä sitä jaksaa heiluttaa. Naisia olisi ollut ovella jonossa heti eron jälkeen, jos vain olisi näin halunnut. Sellaista se hänellä kuulemani mukaan oli ennen suhdetta Behmin kanssa.

Hän oli menettänyt äitinsä traagisesti jo 19-vuotiaana, mistä on varmasti jäänyt paha trauma nuorelle miehelle. Ehkä suhde Behmin kanssa on vienyt hänet tunnetasolla samanlaiselle alueelle, millä hän oli äitinsä vielä eläessä, mikä se sitten olikin, ja kun ero tuli, uusiutui myös äidin kuoleman aiheuttama trauma. Näin traumat monesti toimivat ja mitä miehen julkisia postauksia luin, niin "normaalin" masennuksen päälle on jotain tuollaista tullut, niin surkeassa kunnossa mies selvästikin henkisesti ja emotionaalisesti oli. Anna Erikssonin teoriaan siitä, että taiteilija tappoi itsensä eksistentiaalisen kriisin vuoksi, koska kukaan ei ymmärrä hänen taidettaan, voi hymähtää hyväntahtoisesti, vaikka siinä varmasti osa totuutta onkin. Ulospäin Liukkonen itse antoi sellaisen kuvan, että ero Behmistä oli katalyytti, joka ajoi masentuneen mielen umpikujaan. Ja tämä siis ei ole Behmin vika tai vastuulla.

Miki Liukkosella oli paljon hälyttäviä merkkejä sen mitä olen hänestä kertovia juttuja lukenut. Traumaattinen lapsuus varmaan se ero Behmistä on lyönyt päälle ne lapsuuden äiden menetys traumat tavallista pahempina. Siihen päälle Miki Liukkosella oli selkeästi ongelmia päihteiden kanssa. Lisäksi pakonomaista tarvetta terveelliseen elämään jossain luki, että on joskus kärsinyt anorexiasta eikä muutenkään näyttänyt kovinkaan paljon painoa omaavan jatkuva painonvahtiminen on stressaavaa. Sen lisäksi Mikillä oli pakonomainen tarve kirjoittaa täydellisiä kirjoja joiden jokainen lause on täydellinen varmaan tämäkin aika stressaavaa. Lopulta pää ei enää kestänyt kun kaikki iski päälle samaan aikaan ja ilmeisesti Mikillä oli jo muutenkin taipumusta masentumiseen.

[Celssi]

Ero voi olla miehille monesti kovempi paikka ja tämä näkyy äärimmäisissä henkirikoksissa.

Merkittävä syy voi löytyä siitäkin, että miehille ei ole samassa määrin kysyntää. Seuran saanti voi olla hyvin vaikeaa normimiehelle. Siinä missä nainen saa usein hyvinkin helposti seuraa niin halutessaan.

Kommentoidaan nyt tähän vanhaan viestiin sen verran, että Miki Liukkosella ei varmasti ollut sinänsä mitään naisensaantiongelmia. Lahjakas ja karismaattinen taiteilija ja julkisuuden henkilö, josta tuli hyvin vahvasti mieleen nuori Ville Valo ja liekö ihan tietoisestikin tavoitellut samaa habitusta ja tyyliä. Vähemmilläkin meriiteillä peitto heiluu sen mitä sitä jaksaa heiluttaa. Naisia olisi ollut ovella jonossa heti eron jälkeen, jos vain olisi näin halunnut. Sellaista se hänellä kuulemani mukaan oli ennen suhdetta Behmin kanssa.

Hän oli menettänyt äitinsä traagisesti jo 19-vuotiaana, mistä on varmasti jäänyt paha trauma nuorelle miehelle. Ehkä suhde Behmin kanssa on vienyt hänet tunnetasolla samanlaiselle alueelle, millä hän oli äitinsä vielä eläessä, mikä se sitten olikin, ja kun ero tuli, uusiutui myös äidin kuoleman aiheuttama trauma. Näin traumat monesti toimivat ja mitä miehen julkisia postauksia luin, niin "normaalin" masennuksen päälle on jotain tuollaista tullut, niin surkeassa kunnossa mies selvästikin henkisesti ja emotionaalisesti oli. Anna Erikssonin teoriaan siitä, että taiteilija tappoi itsensä eksistentiaalisen kriisin vuoksi, koska kukaan ei ymmärrä hänen taidettaan, voi hymähtää hyväntahtoisesti, vaikka siinä varmasti osa totuutta onkin. Ulospäin Liukkonen itse antoi sellaisen kuvan, että ero Behmistä oli katalyytti, joka ajoi masentuneen mielen umpikujaan. Ja tämä siis ei ole Behmin vika tai vastuulla.

Erittäin hyvää tekstiä, lähipiirin voimat ei välttämättä riitä kokopäiväiseen no sanotaan vaikka hoivaamiseen, joskus ne omat voimavarat vaan loppuu ja on ajateltava omaakin jaksamista vaikka rakkautta riittääkin, voisi ajatella että Behm oli jopa jarruna ettei pahempaa sattunut tätä aiemmin, sitten kun hänen ( surusta päätellen ) oli pakko luovuttaa ja erota, ( pitää myös muistaa että hänellä on lapsi) , niin käytännössä kukaan ei ole enää valvomassa ja perään katsomassa, ja sitten kävi miten kävi.

Tuntuu että suurin häviäjä on juuri Behm, tilanne on aivan hirvittävän karmea. Ja missään nimessä ei ollut hänen syynsä.

[mielistelijä]

Anna Eriksson avautuu

SUOMI TAPPAA TAITEILIJANSA

Miki Liukkonen 1989-2023

Kirjailija Miki Liukkosen kuolinuutisen aiheuttaman järkytyksen jälkeen olen tuntenut vuoroin surua, vuoroin pyhää vihaa. Luettuani hänestä viime päivinä kirjoitettuja artikkeleita, vihani on syventynyt entisestään.

Klikkiotsikoiden mukaan Liukkonen kärsi mielenterveysongelmista, jotka olivat “kaikkien tiedossa”. Hänen instagram viestinsä kävivät kevään mittaan “yhä synkemmiksi”. Omituisen viihteellisissä jutuissa korostetaan hänen herkkyyttään ja epävarmuuttaan. Nämä luonteenpiirteet taiteilija kuulemma piilotti “Rock-imagon” taakse. Iltapäivälehden otsikko hehkuttaa: “Miki Liukkosen kuolema räjäytti hänen teostensa kysynnän!”.
Artikkelissa Suomalaisen kirjakaupan myyjä kertoo viidestäkymmenestä myydystä kirjasta torstai päivän aikana. Pääkaupungin kirjastoissa hänen syksyllä postuumisti julkaistavalla Vierastila teoksellaan on kolmensadan ihmisen varauslista. Nieleskelen tyhjää ja ajattelen; Voi hyvä Jumala. Ja yht’äkkiä näen hänet hyvin selvästi. Hän kävelee pitkin aamuyön autioittamaa Hämeentietä, kalpeana kuten aina, mutta entistäkin kauniimpana, miltei läpikuultavana. Hakaniemen R-kioskin kohdalla hän pysähtyy äkisti ja huutaa kumealla äänellä, surua sairastavan käheällä äänellä: Elämä ja Taide ei teille kelpaa, mutta Kuolema kelpaa kyllä, saatanan haaskalinnut!!
Tuuli puukottaa selkään. Porttikongissa narkkari kääntää kylkeä kurjuuttaan tasapainottaakseen. Liukkonen jatkaa matkaansa. Kaisaniemessä hän katoaa, niin kuin Mio Kaukaisuuden maahan.

Eikä missään muualla maailmassa taiteilijan epäonnistumista ja kuolemaa odoteta yhtä suurella malttamattomuudella kuin täällä. Eikä missään muualla vihata enempää niitä, jotka eivät ymmärrä hävetä itseään, joiden sielu on vapauden liepeessä kiinni. Suomi rakastaa sotilaita, ei runoilijoita.

Nerous ei täällä lyö leiville, ei elämässä, eikä kuolemassa ja se jo yksin on surullista, hävytöntä ja nöyryyttävää. Mutta vielä paljon nöyryyttävämpää on se, miten vähättelevästi täällä yleisesti suhtaudutaan taiteilijoihin, joilla on intohimoa, halua uudistua ja pakkomielle taiteen tekemiseen. Miten koko umpiväsähtänyt kulttuurimedia, peittelemättömän epäilevällä ja pilkallisella asenteellaan osallistuu, ja samalla osallistaa koko yhteiskunnan taiteen ja taiteilijoiden murskaamiseen ja murhaamiseen.
Keitä tämä perverssi rituaali palvelee? Miksi kaikki kaunis pitää tappaa? Eikö mikään määrä sosiaalipornoa ja merkitysten kuolemaa ole tarpeeksi?

Miki Liukkosen, 33-vuotiaan, älykkään ja lahjakkaan kirjailijan tappoi tietoisuus siitä, ettei hänellä ole tulevaisuutta. Hänen sukupolvensa ihmiset eivät lue kirjoja, vaan hankkiutuvat niistä eroon. Kymmenen vuoden päästä kirjoja lukee tuskin enää kukaan. Taiteilija kommunikoi taiteensa välityksellä. Sen kautta hän puhuu, sitä ilman hän kuolee. Nyt vastassa on enimmäkseen typerryttävä, kammottava hiljaisuus.
Liukkonen kirjoitti kymmenen maanista tuntia päivässä, joka Jumalan päivä. Ja joka ikinen yö, sammutettuaan työpöytänsä valon, hän kävi makaamaan lattialle, väsymyksestä ja sanoista pahoinvoivana ja ajatteli; Miksi teen tätä? Minun on pakko tehdä tätä. En jaksa enää. En jaksa enää yhtään enempää.

Miki Liukkonen kuoli, koska hän ei kyennyt elämään tässä perverssissä, typerässä, ja banaalissa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka on niin kiero ja alhainen, että kutsuu taiteilijasielun toista äärilaitaa “Rock-imagoksi”. Todellisuudessa, jossa hänen rohkeat ja osuvat mielipiteensä kirjallisuuden ja kritiikin tilasta ja omasta asemastaan ja merkityksestään taiteilijana vesitettiin ja niitä vähäteltiin vihjailemalla, että hän vain haki niillä huomiota. Ja nyt, kirjailijan kuoltua, laimentaminen jatkuu, ja läheiset ystävät kustannustoimittajaa myöden kertovat, toki hyvää tarkoittaen, mutta yhtä kaikki holhoavaan sävyyn, kuinka Liukkosen piikikkäät kommentit olivat vain “keino peitellä epävarmuutta”. Ja kuinka hän oikeasti oli äärimmäisen herkkä ja kiltti. Koska kiltteys on sitä, että ymmärtää olla hiljaa. Ja rivien välistä meidän tulisi lukea, ettei hän oikeasti tarkoittanut sanomaansa. Kaikki kiirehtivät kertomaan, kuinka epävarma ja vaatimaton Miki Liukkonen oli, koska Suomessa ne ovat ainoat ominaisuudet, jotka vakavasti otettavalle kirjailijalle sallitaan, näkymättömyyden lisäksi.

Eikä yksikään haastateltava tai artikkeleita raapustanut toimittaja vahingossakaan ehdota, että ehkä Liukkosen puheissa oli jotain perää. Että ehkä tässä koko touhussa todella on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Ja että kenties yksi syy, yksi ilmeisen monista syistä, joka lopulta johti tämän hienon kirjailijan kuolemaan oli se, että nykytodellisuutemme sairastaa kaiken läpäisevää, kaiken tyhjäksi tekevää skitsofreniaa. Jakomielisyyttä, joka ilmenee esim. niin, että samalla kun Kulttuurinpuolustajat keräävät rahaa nuorten taiteilijoiden itsemurhien estämiseksi, ympäröivä yhteiskunta sekä asenteellaan, että poliittisilla päätöksillään tekee kaikkensa, jotta he nääntyisivät ja kuolisivat pois. Tämä kaikki on siis tapahtuvinaan samassa todellisuudessa.

Miksi kukaan ei mennyt hänen luokseen ja vienyt häntä hoitoon vaikka väkisin? Jokainen itsemurhaa yrittänyt tietää, että ennen pitkää tulee hetki, jolloin oma henki on täysin toisten ihmisten nopean ja päättäväisen reagoinnin varassa. Heidän armonsa varassa. Syyksi voisi kuvitella sen, että auttajalta vaaditaan valtavasti auktoriteettia ja voimaa. Hänen pitää pystyä toimimaan autettavan tahdon yli. Tämä ei tietenkään ole kilttiä.

Elämme systeemissä, joka haluaa amputoida yksilön kyvyn ja mahdollisuuden toimia auktoriteettina, mahdollisuuden taisteluntahtoon, kapinaan ja aggressioon, toisin sanoen mahdollisuuden puolustaa elämää silloin, kun muut keinot eivät enää riitä. Tällainen systeemi synnyttää voimattomia, onnettomia ihmisiä ja vahvoja sotilasliittoja. Eikö olekin outoa, että kaikesta negatiivisuuden lobotoinnista huolimatta todellisuutemme on sodan kyllästämää? Se on niin kertakaikkisen perverssi, että “jaxuhali” tarkoittaa yhtäaikaisesti empatiaa ja ihmiskehon palasiksi räjäyttämistä.

Jos ja kun Miki Liukkonen olikin nero, sanonpa vain, ettei tässä maailmassa ole ollut, eikä tule koskaan olemaan yhtään ainutta neroa, joka loisi taidettaan vain epävarmuudestaan käsin.
Se on absoluuttisen mahdotonta, sillä nerous on äärilaitojen ekstaasia. Ja jos Liukkosen persoonallisuutta kuvailisi dekadentin karismaattiseksi, masokistiseksi, romanttiseksi, herkäksi, melankoliseksi, neuroottiseksi, ovat ne sittenkin vain luonteenominaisuuksia, eivätkä ne lopulta synnytä nerokasta taidetta. Nerokas taide syntyy kohtuuttomuudesta. Pakkomielteisestä tarpeesta kulkea helvetistä taivaaseen, pimeydestä valoon ja takaisin. Tämä matka syö silmäluomet ja hermoston.

Kun Miki Liukkonen sanoi; “Olen sukupolveni lahjakkain kirjailija”, meillä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän olisi ollut sitä mieltä. Kun hän kertoi uudistavansa suomalaista kirjallisuutta,
hän todella uskoi kykenevänsä siihen ja pyrki kaikin tavoin lunastamaan väitteensä. Kenelläkään ei ole oikeutta yrittää väkisin riisua taiteilijaa hänen egoismistaan. Hän tarvitsee sitä, jotta kykenee raahaamaan itsensä toisiin maailmoihin varjoeläinten kaluttavaksi. Ja niiden maailmojen jumalat eivät ole pahoja, mutteivät hyviäkään. Enimmäkseen ne ovat varkaita ja vampyyreja, ja kirjailijan on, kuten Miki Liukkosenkin oli, kerta toisensa jälkeen kirjoitettava, maaniteltava itsensä niiden suosioon.

Ja hän kirjoittikin itsensä yhä syvemmälle ja syvemmälle ja taivas hänen yllään nousi yhä korkeammalle ja muuttui kylmäksi ja katalaksi. Hävittäjät ilmestyivät. Välimatkat kävivät murskaaviksi. Eikä hän löytänyt pois ja lopulta katosi. Ja toisessa todellisuudessa, siinä äänekkäässä ja banaalissa kaiken maailman Oskari Onniset istuvat aamu tv:ssä ja narisevat; Ei hän mikään uudistaja ollut. Ja kansa nyökyttelee, että niin, ei hän mikään uudistaja ollut, kun kerran aamu tv:ssä niin sanotaan. Älyvapaa maailma kitisee viimeisellä kierroksellaan, eikä sen asukkaat tunnistaisi uudistajaa, vaikka se kusisi heitä silmään, eikä vapahtajaa, vaikka se vuotaisi kuiviin ristillä, kasvattaisi siivet ja lentäisi taivaaseen. Lehtihyllyt täyttyvät ja tyhjentyvät. Tänään Liukkonen. Huomenna taas tutut Putin ja Aaltola.
Taide kuolee, Venäjä murenee mahdottomuuteensa. Ja oikeistolainen kulttuuriministeri kertoo miten taide pistetään tuottamaan itsemurhahautomon tunnelman yhä tiivistyessä.

Eikä Miki Liukkonen kuollut viimeisimmän teoksensa valmistumista seuranneeseen pudotukseen, kaikille taiteilijoille tuttuun. Vaan tietoisuuteen siitä, että mitään huippua ei ole luvassa. Ei mitään ylevyyttä, kirkkautta, vuorovaikutusta. Ei mitään, mikä korvaisi uhraukset ja kivun. Mitään huippua ei ole, vaikka Jorma Uotinen ojentaisi hänelle talven tullen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sillä jokainen suomalainen kirjailija tietää, että Finlandia palkinto on päätepysäkki, jonka jälkeen kitkutetaan jalan. Kulku muuttuu vaikeammaksi ja kaikki alkavat odottaa ojaan horjahtamista. Suomalaisen taiteilijan viimeistä harha-askelta. Loppua. Lumista hautaa.

On hetki ennen katoamista. Miki Liukkonen, suloinen, nuori, lahjakas kirjailija makaa työhuoneensa lattialla ja tuijottaa kattoon. Hän miettii menetettyä rakkautta, poplaulajatarta, joka tavoittaa yhdellä esiintymisellään enemmän kuulijoita kuin kirjailija ehkä koskaan saa lukijoita tulevalle kirjalleen. Kun he vielä olivat yhdessä, he päättivät, ettei näitä kahta todellisuutta voi verrata, mutta joskus hän kuitenkin vertaa ja tuntee kateuden piston.
Heitä yhdisti jatkuva etäisyyksien umpeenkurominen. Kirjailijan kuolema vaani sanoissa ja laulajattaren hotelleissa ja kummankin tragedian merkit oli piirretty karttaan. Nuori kirjailija makaa yksin lattialla ja itkee. Hän yrittää muistaa uuden kirjansa nimen, oman nimensä, muttei muista, ei vaikka kuinka yrittää. Ja väsymyksestä polttelevien silmiensä verkkokalvolla hän näkee suhruisia, taivaalta putoavia kirjaimia, kyynelten huuhtomia. Ja ne järjestäytyvät yhdeksi ainoaksi, vuotavaksi sanaksi, jonka ikävästä hän on kaiken kirjoittanut.

Kiitos Miki kirjoistasi, joilla kuroit etäisyyksiä umpeen. Hyvää matkaa Kaukaisuuden maahan.

Kiitos Jaana, mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus.

[holmesin haamu]

Ero voi olla miehille monesti kovempi paikka ja tämä näkyy äärimmäisissä henkirikoksissa.

Merkittävä syy voi löytyä siitäkin, että miehille ei ole samassa määrin kysyntää. Seuran saanti voi olla hyvin vaikeaa normimiehelle. Siinä missä nainen saa usein hyvinkin helposti seuraa niin halutessaan.

Kommentoidaan nyt tähän vanhaan viestiin sen verran, että Miki Liukkosella ei varmasti ollut sinänsä mitään naisensaantiongelmia. Lahjakas ja karismaattinen taiteilija ja julkisuuden henkilö, josta tuli hyvin vahvasti mieleen nuori Ville Valo ja liekö ihan tietoisestikin tavoitellut samaa habitusta ja tyyliä. Vähemmilläkin meriiteillä peitto heiluu sen mitä sitä jaksaa heiluttaa. Naisia olisi ollut ovella jonossa heti eron jälkeen, jos vain olisi näin halunnut. Sellaista se hänellä kuulemani mukaan oli ennen suhdetta Behmin kanssa.

Ainakin julkisuudesta saadun käsityksen mukaan hän oli sosiaalisesti hyvin vähän aktiivinen ja enemmän yksin olemiseen taipuvainen. Samalla kärsi vakavasta masennuksesta.
Tuollainen ei ole kovin hyvä yhdistelmä siltä kannalta, jos haluaisi tutustua naisiin. Varmaan tämä jossain kohti onnistuisiko, mutta siitä huolimatta tuossa olisi omat haasteensa.
Tietysti kaikkien kohdalla oma aktiivisuus myös vaikuttaa ja miten asiat ovat yleistasolla.

Ulospäin Liukkonen itse antoi sellaisen kuvan, että ero Behmistä oli katalyytti, joka ajoi masentuneen mielen umpikujaan. Ja tämä siis ei ole Behmin vika tai vastuulla.

Behmin vika tämä ei ole millään tavalla.

Monesti tulee hieman väkisinkin jonkinlainen riippuvaisuussuhde toiseen. Sitä on vaikeaa määritellä milloin tämä on liiallista. Ahdistunut mieli luo usein voimakkaamman riippuvaisuussuhteen.
Monesti taustalla on myös ajatus kuin jos jokin päättyy, niin ei löydä koskaan mitään vastaavanlaista uudestaan.

[holmesin haamu]

Anna Eriksson avautuu

SUOMI TAPPAA TAITEILIJANSA

Miki Liukkonen 1989-2023

Miksi kukaan ei mennyt hänen luokseen ja vienyt häntä hoitoon vaikka väkisin? Jokainen itsemurhaa yrittänyt tietää, että ennen pitkää tulee hetki, jolloin oma henki on täysin toisten ihmisten nopean ja päättäväisen reagoinnin varassa. Heidän armonsa varassa. Syyksi voisi kuvitella sen, että auttajalta vaaditaan valtavasti auktoriteettia ja voimaa. Hänen pitää pystyä toimimaan autettavan tahdon yli. Tämä ei tietenkään ole kilttiä.

Vaikeaa on ketään pakottaa mihinkään hoitoon. Ylipäätään ideana pakkohoito ei ole hyvä, koska se jos mikä voi ruokkia vääryydenkokemisen tunnetta ja pahaa oloa.

Taitelijat myös kiinnostavat usein eniten kuoltuaan, koska harvempi on kuullut heistä sitä ennen tai vaikka on kuultu, niin ei ole kiinnostanut tarpeeksi.

Kirjat eivät ole kadonneet minnekään ja äänikirjat saavat suosiota. Jokin palkinto tuskin pilaa kenenkään uraa.

Vaikka itsekin kritisoin paljon valtamedian toimintaa, niin näistä asioista kirjoitetaan koska ne kiinnostavat ja ovat ajankohtaisia.

[viivahattu]

Itse kritisoin valtamediaa Liukkosen kuoleman uutisoinnissa lähinnä ja ennen kaikkea siitä, että sanaa "itsemurha" ei ole taidettu uskaltaa missään mainita kertaakaan. Itsemurhan tabun väkinäinen ylläpitäminen kun ruokkii itsetuhoisista ajatuksista kärsivien häpeää omista tuntemuksistaan ja saattaa joidenkin kohdalla jopa haitata tai viivyttää avun hakemista. Muuten asian ympärillä on kyllä härkitty ja sörkitty, mutta juuri tämä, että itsemurhaa ei saa sanoa itsemurhaksi, saattaa itsekin sellaista hautovan mielessä vahvistaa tunnetta, että se on niin häpeällinen asia, että se täytyy pitää itsellään. Ei sellainen asia tietenkään hetkessä miksikään muutu, jos lehdessä on sana "itsemurha", mutta kun tapaus näinkin ilmiselvä on, niin ei siitä ainakaan haittaa olisi.

Mitä tulee aiheeseen Miki Liukkonen ja naiset, niin hänen tuskin tarvitsi ainakaan tietyissä piireissä itse edes yrittää. Eivötköhän naiset hyvännäköistä, karismaattista taiteilijaneroa yritä ihan ilman aktiivista lähestymistä miehen puolelta, minne tämä vain meneekin. Siitä en mitään varmaa osaa sanoa, miten Liukkonen tähän suhtautui ja oliko jossain vaiheessa todellisuudessa sellainen naistenmies kuin mitä jotkut huhut kertovat - ja siinähän ei mitään väärää ole, vaikka olisi ollutkin. En vain usko, että naisen saamisen vaikeus sinänsä on Liukkosen itsetuhoisuuden taustalla ollut. Uskon pikemminkin, että suhteesta nimenomaan Behmin kanssa hän koki emotionaalisella tasolla saavansa sen, mitä häneltä puuttui. Sitä hän ei kuitenkaan kaikesta päätellen oikein ymmärtänyt, että oli kumppanilleen toki rakas, mutta myös raskas taakka, koska oli emotionaalisesti hänestä niin riippuvainen. Ero on ollut valtava shokki, joka on suistanut jo valmiiksi ongelmaisen mielen kuoppaan, josta ei enää ollut voimia kiivetä ylös.

Olen itse ollut kuntouttavassa psykoterapiassa, ja että siitä olisi mitään hyötyä, pitää olla kykyä itsereflektioon. Terapeutti voi siis "antaa potkut" asiakkaalle, joka vain sydän vereslihalla vuotaa tuskaansa maailmalle odottaen, että joku toinen parsii hänet kasaan. Terapiassa jokaisen on kuitenkin oltava itsensä ensisijainen kokoon parsija ja terapeutti vain kertoo, miten sen voi tehdä. Jos siihen ei kykene, terapiasta ei ole yhtään mitään hyötyä. Totta kai jotkut terapeutit siinä tilanteessa vain ottavat helpot rahat pois kuleksimasta ja kuuntelevat sen 45 tai 90 minuuttia kerrallaan raakaa tunteiden vyöryä, mutta he ovat huonoja terapeutteja. Miki Liukkosen sosiaalisessa mediassa julkaisemista teksteistä paistoi ajatus, että mitä karmeampi olo hänellä on sisällä, sitä enemmän jonkun toisen pitäisi häntä auttaa ulkopuolelta. Ei se mene niin. Tuon kaltaisista ongelmista ei pääse eroon, ellei ole valmis itse tekemään töitä itsensä kanssa.

Anna Erikssonin tekstissä pilkahtelee tämä sama ajatus, että valtion pitäisi järjestää taiteilijaneroilleen joku ympärivuorokautinen valvonta, etteivät nämä vain keksisi tappaa itseään. Se on totta, että itsemurhaa yrittävän ihmisen voi pelastaa vain väliintulo. Sitä Eriksson ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että suurin osa näistä väliintuloista ei todellakaan tule ulkopuolelta, vaan siltä osalta itsetuhoista ihmistä itseään, joka vielä haluaa elää. Ei ulkopuolelta pysty kenenkään ihmisen itsemurhaa estämään, mikäli kaikki elämänhalu on kadonnut. Tai siis pystyy, sulkemalla vankilanomaisiin oloihin ja pistämällä lepositeisiin. Ei sekään taida mikään kauhean toivottava ratkaisu olla, ja mistä resurssit?

[Celssi]

Itse kritisoin valtamediaa Liukkosen kuoleman uutisoinnissa lähinnä ja ennen kaikkea siitä, että sanaa "itsemurha" ei ole taidettu uskaltaa missään mainita kertaakaan. Itsemurhan tabun väkinäinen ylläpitäminen kun ruokkii itsetuhoisista ajatuksista kärsivien häpeää omista tuntemuksistaan ja saattaa joidenkin kohdalla jopa haitata tai viivyttää avun hakemista. Muuten asian ympärillä on kyllä härkitty ja sörkitty, mutta juuri tämä, että itsemurhaa ei saa sanoa itsemurhaksi, saattaa itsekin sellaista hautovan mielessä vahvistaa tunnetta, että se on niin häpeällinen asia, että se täytyy pitää itsellään. Ei sellainen asia tietenkään hetkessä miksikään muutu, jos lehdessä on sana "itsemurha", mutta kun tapaus näinkin ilmiselvä on, niin ei siitä ainakaan haittaa olisi.

Mitä tulee aiheeseen Miki Liukkonen ja naiset, niin hänen tuskin tarvitsi ainakaan tietyissä piireissä itse edes yrittää. Eivötköhän naiset hyvännäköistä, karismaattista taiteilijaneroa yritä ihan ilman aktiivista lähestymistä miehen puolelta, minne tämä vain meneekin. Siitä en mitään varmaa osaa sanoa, miten Liukkonen tähän suhtautui ja oliko jossain vaiheessa todellisuudessa sellainen naistenmies kuin mitä jotkut huhut kertovat - ja siinähän ei mitään väärää ole, vaikka olisi ollutkin. En vain usko, että naisen saamisen vaikeus sinänsä on Liukkosen itsetuhoisuuden taustalla ollut. Uskon pikemminkin, että suhteesta nimenomaan Behmin kanssa hän koki emotionaalisella tasolla saavansa sen, mitä häneltä puuttui. Sitä hän ei kuitenkaan kaikesta päätellen oikein ymmärtänyt, että oli kumppanilleen toki rakas, mutta myös raskas taakka, koska oli emotionaalisesti hänestä niin riippuvainen. Ero on ollut valtava shokki, joka on suistanut jo valmiiksi ongelmaisen mielen kuoppaan, josta ei enää ollut voimia kiivetä ylös.

Olen itse ollut kuntouttavassa psykoterapiassa, ja että siitä olisi mitään hyötyä, pitää olla kykyä itsereflektioon. Terapeutti voi siis "antaa potkut" asiakkaalle, joka vain sydän vereslihalla vuotaa tuskaansa maailmalle odottaen, että joku toinen parsii hänet kasaan. Terapiassa jokaisen on kuitenkin oltava itsensä ensisijainen kokoon parsija ja terapeutti vain kertoo, miten sen voi tehdä. Jos siihen ei kykene, terapiasta ei ole yhtään mitään hyötyä. Totta kai jotkut terapeutit siinä tilanteessa vain ottavat helpot rahat pois kuleksimasta ja kuuntelevat sen 45 tai 90 minuuttia kerrallaan raakaa tunteiden vyöryä, mutta he ovat huonoja terapeutteja. Miki Liukkosen sosiaalisessa mediassa julkaisemista teksteistä paistoi ajatus, että mitä karmeampi olo hänellä on sisällä, sitä enemmän jonkun toisen pitäisi häntä auttaa ulkopuolelta. Ei se mene niin. Tuon kaltaisista ongelmista ei pääse eroon, ellei ole valmis itse tekemään töitä itsensä kanssa.

Anna Erikssonin tekstissä pilkahtelee tämä sama ajatus, että valtion pitäisi järjestää taiteilijaneroilleen joku ympärivuorokautinen valvonta, etteivät nämä vain keksisi tappaa itseään. Se on totta, että itsemurhaa yrittävän ihmisen voi pelastaa vain väliintulo. Sitä Eriksson ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että suurin osa näistä väliintuloista ei todellakaan tule ulkopuolelta, vaan siltä osalta itsetuhoista ihmistä itseään, joka vielä haluaa elää. Ei ulkopuolelta pysty kenenkään ihmisen itsemurhaa estämään, mikäli kaikki elämänhalu on kadonnut. Tai siis pystyy, sulkemalla vankilanomaisiin oloihin ja pistämällä lepositeisiin. Ei sekään taida mikään kauhean toivottava ratkaisu olla, ja mistä resurssit?

Erittäin hyvä teksti, itsemurhasta taitaa olla joku kirjoittamaton sääntö ettei sitä mainita, ei mainittu myöskään Voutilaisen tapauksessa.

[QwertyKeyboard]

Erittäin hyvä teksti, itsemurhasta taitaa olla joku kirjoittamaton sääntö ettei sitä mainita, ei mainittu myöskään Voutilaisen tapauksessa.

Olen ainakin itse huommanut, että tuntuu olevan yleinen tapa, että jos kuollut on jollain saralla kansan sankari julkisuudessa taide-, tiede- tai urheilusaralla jos kuolin syy on itse aiheutettu sitä ei kerrota. Tulee ainakin mieleen Mika Myllylän kuolema, joka douping skandaalin jälkeen kuoli yllättäen vaikka mies oli terve kuin pukki ja viat todennäköisesti henkisellä puolella ainakin itselleni jäi tälläinen kuva.

Usein asia kyllä selviää siitä, että sanotaan, että kuolemaan ei liity rikosta eikä kerrota syyksi sairaskohtaustakaan niin eipä sitä paljon muita selityksiä jää kuin itse aiheutettu tilanne, mutta suoraan sitä syytä ei sanota. Jos kuolin syy oli onnettomuus silloin se syy kerrotaan kuten, että vaikka kuoli hirvikolarissa eikä jätetä kuolin syytä ikäin kuin ilmaan avoimeksi.

[Huutaja Jaana]

Ei noita itsemurhia yleensä uutisoida itsemurhina.

Syynä ilmeisesti Kurt Cobainin kuolema 1994 joka aiheutti huomattavan itsemurhapiikin länsimaisen nuorison keskuudessa.

Näin muistan lukeneeni jostain joskus.

[LokakuunLapsi]

Erittäin hyvä teksti, itsemurhasta taitaa olla joku kirjoittamaton sääntö ettei sitä mainita, ei mainittu myöskään Voutilaisen tapauksessa.

Kenen Voutilaisen tapausta tarkoitat?

Itsemurhaa ei yleensä kuolintapana mainita läheisten ja omaisten pyynnöstä/kunnioituksesta menehtynyttä kohtaan. Tämä tosin jopa hieman ruokkii mielenterveys- ja itsemurha-tabua.

[Celssi]

Erittäin hyvä teksti, itsemurhasta taitaa olla joku kirjoittamaton sääntö ettei sitä mainita, ei mainittu myöskään Voutilaisen tapauksessa.

Kenen Voutilaisen tapausta tarkoitat?

Itsemurhaa ei yleensä kuolintapana mainita läheisten ja omaisten pyynnöstä/kunnioituksesta menehtynyttä kohtaan. Tämä tosin jopa hieman ruokkii mielenterveys- ja itsemurha-tabua.

Jasmin Voutilainen