Itsemurha

Sana on vapaa jos netiketti on hallussa.
joey
Angus MacGyver
Viestit: 6782
Liittynyt: La Marras 10, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja joey »

loneliness kirjoitti:Niin tuota ihmettelen, että pidät itsemurhaa pelkurimaisena tekona. Masentunut käy läpi synkkiä tunnelmia, joissa tulee itsemurha jne. mieleen. Kuvittelisin, että silloin vähän näkemys muuttuisi, eikä pitäisi itsemurhan tehneinä pelkureina raukkoina. Voi tietenkin olla, että sinulla on ollut ns. lievä masennus, jossa ei käydä niin pohjalla.

Tämä voi olla nyt vähän asiatonta mutta muotoilen sulle nyt esimerkin olettaen, että masennuksesi ei ollut kovin paha: Sairastit lievää masennusta, mutta oireet olivat lieviä, eivätkä rajoittaneet juuri elämääsi. Jos kuvitellaan, että tuo kuvaus sopisi sinuun, et ehkä ymmärrä itsemurhan tehneitä ja tunteita, mitä todella masentunut käy läpi elämässään.
En kyllä edelleenkään ymmärrä, minkä takia et näkemystäni ymmärrä :D Oletetaan että masennukseni oli niin rankka kuin miltä se minusta tuntui ja mitä sen vaikutuksesta muuhun elämääni voidaan olettaa. Okei. Kaikennäköisiä itsetuhoisia ajatuksia tuli läpikäytyä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen että itsemurha on typerä, ylireagoitu, itsekäs ja pelkurimainen ratkaisu. Ajattelin, että ei tässä nyt enää mitään hävittävääkään ole, katson mielenkiinnolla, mitä lisäpaskaa niskaan heitetään. Nyt ajattelen niin, että jos minä - heikoista heikoin - selvisin niistä pohjamudista itseäni tappamatta, kuka tahansa pystyy samaan. Mikäli tilanne olisi toinen - jos esimerkiksi olisinkin yrittänyt tappaa itseni ja nyt istuisin suljetulla osastolla odottamassa uutta tilaisuutta riistää henkeni, pitäisin itsemurhaa varmaan tosi kovana juttuna ja parhaana mahdollisena ratkaisuna.

Valotinko ollenkaan kantaani? :D

edit: Maybrick mainitsi tuosta, että kipukynnys on henkiselläkin puolella eri ihmisillä erilainen. Saattaa ollakin. Mutta eikös tällöinkin voisi ajatella itsemurhaan päätyvien olevan heikkoja, raukkamaisia, kun eivät kerta kestä samaa mitä me muut kestämme?
esmes-
Javier Pena
Viestit: 1815
Liittynyt: Ke Tammi 23, 2008 9:28 am

Viesti Kirjoittaja esmes- »

joey kirjoitti:Maybrick mainitsi tuosta, että kipukynnys on henkiselläkin puolella eri ihmisillä erilainen. Saattaa ollakin. Mutta eikös tällöinkin voisi ajatella itsemurhaan päätyvien olevan heikkoja, raukkamaisia, kun eivät kerta kestä samaa mitä me muut kestämme?
se ei ole sitä samaa mitä me muut kestämme, juuri siksi että henkinen kipukynnys saattaa olla heillä matalampi. he tuntevat kivun voimakkaampana ja siksi reagoivat voimakkaammin. näin minä maybrickin kommentista ymmärsin. koska emme voi tietää missä kenenkin raja kulkee niin ei voida ketään kutsua raukaksi tai heikoksi. itse saattaisimme kyseisen ihmisen tilanteessa päätyä samaan ratkaisuun.
"Jos jokaisen päivän kadoksissa olleen teinin perään laitettaisiin etsintäpartio, niin sillä saataisiin kyllä koko Suomi harrastamaan ulkoiluliikuntaa ympäri vuorokautisesti". -Sergei
Katjushka
Theo Kojak
Viestit: 1163
Liittynyt: Ma Kesä 11, 2007 9:17 pm

Viesti Kirjoittaja Katjushka »

VoDKa kirjoitti:Itsemurhakysymyksessä olisi minusta tietyllä tavalla reilua, jos se puoli porukasta, joka ei ole koskaan kärsinyt ihan oikeasta masennuksesta, näkisi maailman niiden silmin jotka sitä ovat sairastaneet tai sairastavat yhä. Samoin toisinpäin; masentuneille olisi hienoa nähdä varmasti maailma edes päivän sellaisen silmin, joka oikeasti nauttii elämästä ja ei halua kuolla.
Täytyy olla tässä VoDKan kanssa samaa mieltä. Itse pidän helposti itsemurhan tehneitä jollei nyt luusereina niin ainakin luovuttajina, jotka valitsevat itsekkäästi helpoimman tien ulos ja pistävät omaiset kärsimään. Toisaalta en ole koskaan ollut vakavasti masentunut tai harkinnut itsemurhaa. Joten mitäpä mä siitä sitten tietäisin. Vähän sama kun mulla ei ole koskaan ollut päänsärkyä ja vaikka kuinka yritän ymmärtää, että miksi se migreeni on niin kamalaa, niin en osaa sitä vaan kuvitella.
I wonder sometimes about the outcome of a still verdictless life.
Am I living it right?
John Mayer
PaulaDrew
Jack Bauer
Viestit: 960
Liittynyt: Ti Joulu 18, 2007 10:49 am
Paikkakunta: Teurastamo 5

Viesti Kirjoittaja PaulaDrew »

Myöskään masennuksesta selviämiseen ei kaikilla ole samoja tai vertailukelpoisia mahdollisuuksia. Vaikka olettaisi, että kaksi ihmistä kärsii täysin samanvahvuisesta ja yhtä vaikeasta ja samalta tuntuvasta masennnuksesta, on karkeasti arvioituna noin miljoona kertaa todennäköisempää että siitä selviää paremmin se, jonka asiat ovat olleet paremmin ennen sairastumista. Jos ihmisellä on rakastava perhe, läheisiä, hyvä työpaikka sun muuta tarpeellista, on toipuminen aivan eri asia kuin sillä, jolla ei ole perhettä eikä ystäviä eikä rahaa eikä työsopimustakaan jatketa pitkäksi venyneen sairausloman jälkeen eikä tulevaisuus todellakaan näytä miltään vaikka akuutti masennus olisikin ohi. :?
rimma
Christopher Lorenzo
Viestit: 1513
Liittynyt: Ma Marras 19, 2007 10:43 pm
Paikkakunta: Pripyat

Viesti Kirjoittaja rimma »

Katjushka kirjoitti:Itse pidän helposti itsemurhan tehneitä jollei nyt luusereina niin ainakin luovuttajina, jotka valitsevat itsekkäästi helpoimman tien ulos ja pistävät omaiset kärsimään. Toisaalta en ole koskaan ollut vakavasti masentunut tai harkinnut itsemurhaa. Joten mitäpä mä siitä sitten tietäisin. Vähän sama kun mulla ei ole koskaan ollut päänsärkyä ja vaikka kuinka yritän ymmärtää, että miksi se migreeni on niin kamalaa, niin en osaa sitä vaan kuvitella.
Itse pidän itsemurhan tehneitä epäitsekkäinä joissakin tilanteissa sillä itsekäs on se ihminen joka haluaa toisen ihmisen kärsivän eikä suo tälle rauhaa. Vaikka läheinen kärsii lähes aina itsemurhan tapahtuessa lähipiirissä, niin silti olisi itsekästä pakottaa kyseinen ihminen jatkamaan elämää vaikka se tekisi kovastikin tuskaa ja sen näkisi kuka tahansa tilannetta läheltä seuraava.

Onko siis itsekkäämpää päättä, että ei ole mitään velvoitteita eikä mielenkiintoa jatkaa jatkuvaa kärsinmystä ja päättää päivänsä vai se että pakottaa toisen ihmisen elämään kurjaa elämäänsä päivästä toiseen vaikka haluaisi jo päästää irti?

Totta on tietysti että jotkut itsemurhaa yrittäneet saattavat tänä päivänä kiittää sitä miten joku "pelasti" heidän henkensä ja voi mennä ihan hyvin jopa. Joskus pelastuminen saattaa ola epäsuora toivekin itsemurhaa suunnittelevalla tai tekevällä. Silloin on hyvä että joku voi estää sen tapahtuman. Silloin ei ole täysin valmis vielä lähtemään.
On myös sellaisia ihmisiä jotka on jo eläneet elämänsä ja suunniteleet lähtevänsä ja pelastuminen voi olla pahin mahdollinen tapahtuma. Kun on päättänyt että ei enää halua elää se on silloin mielestäni jokaisen oma asia ja kun on varma, saa henkensä riistää lopulta. Kellään ei ole oikeutta tulla sitä estämään.
Tämä on tosin vain minun mielipiteeni.
Kumpi on pahempi: totuus joka saa itkemään vai valhe joka saa hymyilemään?
век живи, век учись.
esmes-
Javier Pena
Viestit: 1815
Liittynyt: Ke Tammi 23, 2008 9:28 am

Viesti Kirjoittaja esmes- »

käännetäänpä tätä vastakkainasettelua näin: mitä tekisitte jos sattuisitte törmäämään johonkuhun joka istuu sillankaiteella tai virittelee köyttä puunoksaan?

vaikka minusta jokaisella on oikeus päättää kuolemastaan, enkä moralisoi itsemurhan tehneitä tai sitä aikovia, niin tuossa tilanteessa en voisi vain kävellä ohi ja ajatella että omapahan on asiansa. varmasti kysyisin että oletko nyt harkinnut tätä loppuun asti. täysin huomioimatta en voisi tällaista sivuuttaa.

mitä sellaisessa tilanteessa tekisitte/sanoisitte?
"Jos jokaisen päivän kadoksissa olleen teinin perään laitettaisiin etsintäpartio, niin sillä saataisiin kyllä koko Suomi harrastamaan ulkoiluliikuntaa ympäri vuorokautisesti". -Sergei
loneliness
Jessica Fletcher
Viestit: 3206
Liittynyt: Ti Kesä 03, 2008 12:30 am

Viesti Kirjoittaja loneliness »

esmes- kirjoitti:käännetäänpä tätä vastakkainasettelua näin: mitä tekisitte jos sattuisitte törmäämään johonkuhun joka istuu sillankaiteella tai virittelee köyttä puunoksaan?

vaikka minusta jokaisella on oikeus päättää kuolemastaan, enkä moralisoi itsemurhan tehneitä tai sitä aikovia, niin tuossa tilanteessa en voisi vain kävellä ohi ja ajatella että omapahan on asiansa. varmasti kysyisin että oletko nyt harkinnut tätä loppuun asti. täysin huomioimatta en voisi tällaista sivuuttaa.

mitä sellaisessa tilanteessa tekisitte/sanoisitte?
Luultavasti reaktio olisi napata tyyppi kaiteelta pois, vaikka kuinka olisi halunnut toinen hypätä. Sanoista en tiedä, mitä keksisin, mutta ainakin sälli saisi yhden mietinnän lisää, kun ei toteuttanut itsemurhaa. Myöhemmin voi sitten yrittää uudelleen, jos siltä tuntuu...
Paavo Arhinmäki on äijä!
esmes-
Javier Pena
Viestit: 1815
Liittynyt: Ke Tammi 23, 2008 9:28 am

Viesti Kirjoittaja esmes- »

just kun olin edellisen viestin kirjottanu ni sain kuulla et entinen luokkakaveri on ampunut itseään haulikolla. on nyt kuulemma kuopiossa sairaalassa, mutten tiedä tuleeko siitä ihmistä enää ja jääkö lopulta henkiinkään.. mietin et pitäiskö sille laittaa joku tekstari, mut mitä sitä sit sanois? ja huhujen mukaan tyyppi ei ole tajuissaan/niin huonona et tuskin viestejään enää lukee.
"Jos jokaisen päivän kadoksissa olleen teinin perään laitettaisiin etsintäpartio, niin sillä saataisiin kyllä koko Suomi harrastamaan ulkoiluliikuntaa ympäri vuorokautisesti". -Sergei
loneliness
Jessica Fletcher
Viestit: 3206
Liittynyt: Ti Kesä 03, 2008 12:30 am

Viesti Kirjoittaja loneliness »

esmes- kirjoitti:just kun olin edellisen viestin kirjottanu ni sain kuulla et entinen luokkakaveri on ampunut itseään haulikolla. on nyt kuulemma kuopiossa sairaalassa, mutten tiedä tuleeko siitä ihmistä enää ja jääkö lopulta henkiinkään.. mietin et pitäiskö sille laittaa joku tekstari, mut mitä sitä sit sanois? ja huhujen mukaan tyyppi ei ole tajuissaan/niin huonona et tuskin viestejään enää lukee.
Laita ihmeessä tekstari, jos siltä tuntuu. Kyllä omaiset huomaa, jos viestistä huokuu, että oikeasti jotenkin kosketti, eikä ole vaan teennäistä sanahelinää "olen pahoillani."

edit. Poistettu tekstiä.
Viimeksi muokannut loneliness, Su Syys 07, 2008 6:53 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Paavo Arhinmäki on äijä!
rimma
Christopher Lorenzo
Viestit: 1513
Liittynyt: Ma Marras 19, 2007 10:43 pm
Paikkakunta: Pripyat

Viesti Kirjoittaja rimma »

loneliness kirjoitti: Kumma juttu tuo masennus ja itsemurha-ajatukset, nimittäin itselläni ei ole vähään aikaan (ehkä vuoteen) välittömiä itsemurha-ajatuksia, mutta ajatukset menevät kuitenkin välillä siihen suuntaan, että mitä jos...onko muilla, kenellä tällaista historiaa samankaltaisia kokemuksia?
Tähän voin vastata omasta puolestani niin että oma masennukseni on kestänyt nyt yhtäjaksoisesti välillä vaikeampana ja välillä helpompana vähintään sen 7 vuotta ja noita itsetuhoisia ajatuksia on ollut vaihtelevasti. Vaikka menisi hyvinkin masennuksen suhteen ja muutenkin niin silti hetkellisesti saattaa tulla juuri tuollainen olo että mitä jos...
Toisinaan elämä on mallissaan mutta silti saatan miettiä itsemurhaa, tekemättä sitä kuitenkaan. Kun menee huonommin itsetuho ajatukset on voimakkaita ja itsemurhalla leikittely on silloin yleistä.

Lyhyesti, kyllä ne pyörii mielessä vähän väliä. Olipa hyvä tai huono olo. Niiden kanssa tulee sinuiksi ja oppii elämään. Voi olla että ne pyörivät minulla jatkuvasti mielessä enemmän kun ihmisellä joka lopulta sen tekee. Hän suunnittelee sen ja toteuttaa mutta minä mietin sitä jatkuvasti enkä niin tee. Sellasta se vaan on.
Kumpi on pahempi: totuus joka saa itkemään vai valhe joka saa hymyilemään?
век живи, век учись.
Sakara
Remington Steele
Viestit: 234
Liittynyt: Su Marras 11, 2007 3:00 am

Viesti Kirjoittaja Sakara »

Katsoin juuri Ylen Elävästä arkistosta haastattelun, jossa Anna-Leena Härkönen kertoo sisarensa itsemurhasta:

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4 ... 554&a=2550

Itse en ole koskaan joutunut tekemisiin läheisen itsemurhan kanssa ja siksi sellaiseen tilanteeseen joutuneen ihmisen haastattelu olikin varsin mielenkiintoinen.

Härkönen kertoo tuossa tunteneensa myös vihaa siskoaan kohtaan, koska tämä ei kertonut tilanteestaan kenellekään tai osannut pyytää läheisiltään apua. On kyllä helppo kuvitella, että viha on varmastikin surun ohella hyvin keskeinen tunne tilanteessa, jossa läheinen tekee itsemurhan. Mutta niinhän se on, että ajan henkeen ja ehkä myös jonkinlaiseen suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu se, että yritetään loppuun asti pysyä vahvoina, eikä haluta näyttää omaa heikkoutta muille ihmisille. Itsellekin aikoinaan masennuksesta kärsineenä tuli tuollainen oman tilanteensa vähättely ja salailu tutuksi.

Myös tuo kohta, jossa Härkönen kertoo viimeisestä tapaamisestaan siskonsa kanssa on varsin mielenkiintoinen. Sisar oli kuulemma ollut normaalia rauhallisempi ja muutenkin käyttäytynyt eri tavoin kuin yleensä. Härkösen psykiatri olikin kertonut hänelle jälkeenpäin, että usein itsemurhan tehnyt ihminen seestyy lopun lähestyessä, kun on antanut itselleen luvan lähteä ja hämää omaisiaan.

Härkönen myös kertoo tuossa, että hänen siskonsa oli ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen mennyt itse mielisairaalaan päästäkseen sisälle suljetulle, mutta hänelle oli sanottu, ettei sisään ole varaa ottaa sinne omin jaloin käveleviä ihmisiä. Ensimmäinen itsemurhayritys oli tapahtunut syyskuussa, toinen joulukuussa tapahtunut yritys oli sitten onnistunut. Jotenkin käsittämätön ajatus, ettei ihminen, joka itsekin tajuaa olevansa itsetuhoinen, ei saa apua, vaikka sitä itse hakee.

Anna-Leena Härkönen kertoo myös, että oli kysynyt siskoltaan suoraan viimeisellä tapaamisella, onko tämä itsetuhoinen, johon sisar oli vastannut suoraan silmiin katsoen, ettei hänellä ole aikomusta tappaa itseään. On se uskomatonta, miten hyvin ihminen pystyy muita hämäämään.

Tuo Härkösen aiheesta kirjoittama kirja Loppuunkäsitelty on kyllä pakko haalia käsiinsä... Huomenna kirjastoon!
Good wombs hath born bad sons
-Shakespeare
pekkaeric
Hetty Wainthropp
Viestit: 451
Liittynyt: La Tammi 12, 2008 9:04 pm

Viesti Kirjoittaja pekkaeric »

Avokki lainasi kirjastosta tuon A-L Härkösen loppuunkäsitelty-jutun.

Luin sen lukuisten kehotusten ja maanitteluiden jälkeen. Ja ostin meidän kotikirjastoon.. Lukekaa !! Koskettava ja hieno kirja!!
Avatar
Luupää
Michael Knight
Viestit: 4103
Liittynyt: To Heinä 10, 2008 10:03 pm

Viesti Kirjoittaja Luupää »

Veikko Huovinen on kirjoittanut poikansa itsemurhasta kirjan "Pojan kuolema". Suosittelen. Antaa ajattelemista niille, jotka tuntevat oireiden etenevän itsessään. Ne jotka tuntevat syyllisyyttä läheisensä poistuttua oman käden kautta saanevat tästä teoksesta vähän balsamia haavoihin: aina ei pysty auttamaan vaikka kuinka parhaansa tekisi. Suomen mielenterveyshoidon (Liekö oikea termi?) toimintatapojakin tulee ihmeteltyä kulmakarvat hiusrajaa hipoen.

Kirjoitustyyli on karun dokumentoiva ilman sen kummempia ylitunteellisia purkauksia suuntaan tai toiseen. Tarina etenee sujuvasti kaiken aikaa, sanankäytönhän Huovinen tunnetusti hallitsee.

En tiedä saako tätä kirjakaupoista, minä löysin sen kirjastosta. Mieleenjäävä opus ohuudestaan huolimatta.
Kun linkität niin kopioi ainakin olennaiset, tapaukseen liittyvät osat tekstistä samalla ketjuun, koska monet linkit lakkaavat ajan mittaan toimimasta tai artikkeli siirtyy maksumuurin taakse tai sen lukemiseen vaaditaan rekisteröityminen. Tai jotain.
Insneaker
Armas Tammelin
Viestit: 83
Liittynyt: Ma Helmi 04, 2008 1:10 pm

Viesti Kirjoittaja Insneaker »

Mulla se ihan riippuisi, että mitä tekisin mikäli näkisin itsemurhakandidaatin toimissaan... Oletusarvoisesti antaisin hänen tappaa itsensä, joissakin tapauksissa voisin vähän aikaa jutustella niitä näitä ja jättää päätöksen sitten kandidaatin omiin käsiin ja joissakin tapauksissa voisin pyytää valitsemaan paikkaa tai tekotapaa uudelleen... Paljon on muodissa ajattelu "Hyppäänpä koulun katolta niin sen näkee sitten ainakin moni ettei mulla ollut hyvä olla!" Pakko vain sanoa, että onneksi vaikka itsemurha ajatuksena tuntuu erittäinkin yleiseltä niin sen tekevät aniharvat.

En vain haluaisi katsoa miten porukka saa traumoja siitä, että joutuvat todistamaan itsemurhan näkemisen enkä myöskään haluaisi, että tämä itsemurhakandidaatti olisi vaaraksi ulkopuolisille mitenkään muullakaan tavalla.
Kun tekotapaa mietitään niin parempi olisi miettiä jokin parempi ratkaisu kuin "kyllä varmaan purkilliseen kofeiinitapletteja kuolee" tai "viillän ranteeni auki... oho tulikin vain valkoinen naarmu." (Kummatkin on nähtyjä!) Tämän lisäksi tosissaan miettiä sitä, että mistä itsensä löydetään ja kuka mahdollisesti löytää ja missä kunnossa. Ei jätetä itseään kurkku auki viillettynä pikkuveljensä sängylle niinsanotusti vaan valmistellaan lähtö siten ettei tule taas näitä "koulupojat löysivät pahoin runnellun ruumiin" otsikoita.

Kyllä tästä maailmasta saa pois lähteä, mutta järjestelkööt asiansa siten, että se on lähiomaisille mahdollisimman helppoa, sekä että paikka on jokin muu kuin keskustori ruuhka aikaan. Esimerkiksi kukaan vanhempi ei haluaisi hyväksyä lapsensa kuolemaa... Hyväksynminen voi vielä ajan kanssa tapahtua, mutta kuka haluaisi olla se isi tai äiti, joka poikansa huoneelle mentäessä tavallisena normaalina päivänä luullen, että kaikki on kunnossa näkevätkin lapsensa hirttäytyneenä kattokruunuun?

Olen paljonkin tuntenut porukkaa, joita itsemurha kalvaa mieltä. Toiset puhuvat, toiset eivät puhu, toiset yrittävät ja epäonnistuvat ja toiset onnistuvat.
Sen vinkin minkä haluan vain antaa on se, että vaikka joku puhuisikin niin hän voi silti aivan hyvin tehdä itsemurhan, mutta yleisesti ottaen he, jotka siitä eniten puhuvat ovat heitä, jotka sen vähiten tekevät. Itsekin nuorempana lankesin tähän ansaan ja aloin huutamaan "älä tee sitä!" mantraa johon vastataan intohimoisesti "kylläpäs teen!" ja jankkaus on paikoillaan...
Pienet perverssit mielet saavat siitä mielihyvää omalla tavallaan, että kertovat juuri sinulle aikeistaan ja toivottu reaktio on se, että alat huutamaan tuota legenda "älä!" mantraa, johon vastataan "kylläpäs!" mantraa... Siinä koetaan kait sitä mielihyvän tunnetta, että ainakin joku välittää minusta.

Itse voin toki ja yleensä jutustelenkin kandidaattien kanssa niitä ja näitä ja yritän saada mielialan kohentumaan, mutta en koskaan yritä estää toisen itsemurha-aikeita vaan kerron, että hyväksyn sen vaihtoehtona.
Kerran oli niin räikeä "mä hyppään kohta talon katolta alas" tapaus menossa, että kysyin monennestako kerroksesta meinaa hypätä. Tämä neropatti oli ajatellut toista kerrosta ja jalat edellä menevänsä. Olin lopen uupunut siihen huomionhakuun ja käskin hyppäämään pää edellä, koska eräskin kaverini selvisi jalat edellä 7 kerroksesta hyppäämällä vaikkakin pään kolahduksen takia vähän jälkeen jälkeen jäänneeksi jäikin jäikin.

Toisella kertaa oli sitten taas tällainen "kukaan ei välitä musta ja nyt kun päätin tappaa itseni niin kaikki kamalasti muka välittävätkin" tyyppi kyseessä ja loppupeleissä mua ei kiinnosta keskustella parhaankaan kaverini kanssa siitä, että saako hän minun puolestani tappaa itsensä vai eikö. Voin kyllä keskustella miksi tällaiseen ratkaisuun tai ajatukseen on päädytty ja mitä muita ratkaisuja voisi olla. ;) Se se on paras vaihtoehto sen lisäksi, että yrittää saada toisen ajatukset parempaan päin... Leikitään ehkäpä jopa vähän huoletonta ja ettei ymmärretä mitä toinen hautoo mielessä joissakin tapauksissa... Puhutaan niitä näitä ja harhautetaan kyseisen tyypin ajatukset aivan muualle ja vartin päästä onkin jo hyvä mieli taas kerran. Saadaan se toinen unohtamaan itsemurhansa, ei pelata samaa peliä ja itketä ja jatkuteta sitä "kylläpäs! eipäs!" väittelyä. Ei sitä pidä olan kohautuksellakaan ohittaa, mutta ei missään nimessä likaa esille tuodakaan. Parasta ehkäpä on vain olla kaverina, käydä vierailemassa ja viettää pirun hauskaa aikaa! Jos hän lopulta lähtee niin muisteleepa ainakin sinua hyvin mielin viimeisillä hetkillään.
Mutta takaisin tähän kandidaattiin... Hän Messengerissä yritti tuota huomiotaan saada ja kun ei sitä huomiota meinannut tulla haluamallaan tavalla niin alkoi pikkuhiljaa kertomaan miten valmistelut etenevät. Touhu loppui sitten ensimmäiseen haavaan, koska sehän pirulauta sattui ja vertakin tuli! Juoksi laastaria hakemaan itkukurkussa ja itsari jäi siltä erää...

En mä ketään näe oikeutetuksi olla kaiteelta pois repimässä enkä mä kenenkään ajatuksia halua muuttaa, mutta kunhan ei nyt sille kaiteelle noustaisi sitä varten, että voidaan myöhemmin itkeä netissä miten kukaan ei välittänyt (Jota on tapahtunut) tai ajeta sen rekkakuskin alle...

Itsemurhan teko ei ole epäitsekästä tai itsekästä. Oikein onnistuneena se on vain teko, joka vaatii rohkeutta tai sen tilanteen ettei poispääsyä tai syytä elää enää näy. Itsemurha on jotakin lopullista, jota en itsekään oikein osaa käsitellä loppupeleissä vaikkakin (yllätys yllätys!) Se on joskus omassakin mielessä käynyt.
Ymmärrän omien kokemuksieni kautta sen, että en haluaisi saada ketään repimään minulta puukkoa kurkultani tai myrkkyä käsistäni. Ja ymmärrän myös sen, että sen ajattelu on helppoa, mutta kun miettii toteuttamista niin se vaatii kanttia, koska paluuta ei ole. Noh ehkäpä tämän takia se yleisin miehen tekemä itsemurha muistieni mukaan olikin riidan jälkeen äkkipikaispäissään autolla kallionkielekettä päin. Ei ehdi ajattelemaan vaan toimitaan siinä hetken tunteen ryöpyissä...
Tietenkin tuollaisia hetken mielijohde itsareita pitäisi saada vähennettyä, koska huomenna olisi jo ollut eri olo, mutta he jotka ovat aivan tosissaan miettineet ja päätyneet etteivät halua elää niin ei siinä ole enää syytä sellaisilta oikeuttaan riistää pois.

Itse joskus päätin, että otan oman henkeni joko myrkyllä tai viiltämällä kurkkuni auki. Tekopaikkana mahdollisimman syvälle metsään ja sen jälkeen vaikkapa tekstiviestillä ilmoitusta, että mistä poliisit tai vastaavat henkilöt voivat käydä ruumiini pois hakemassa ennen kuin sinne patikoijia sattuu. Viimeistä viestiä tai kirjettä en ole koskaan kirjoittanut, mutta haluaisin toki jättää jotakin jälkeeni selitykseksi ja poistamaan ainakin osan kysymyksistä, joita voisi ilmetä.
Nykyisin itsemurha ei ole ajatuksena enää niin yleinen itselläni ja tiedän sen muunkin mahdollisuuden löytyvän. Enää en tiedä miten tekisin tai missä... Eikä sillä oikeastaan väliäkään. ;)

Loppupäätelmäksi vain se, että itsemurha on vaihtoehtona muiden joukossa. Yleensä ja melkeinpä aina on enemmänkin kuin vain yksi vaihtoehto missä tahansa tapauksessa tai jutussa. Mikäli kandidaatti ei tätä näe niin sanokaa, että "mieti vielä huomiseen, koska sulla ei ole ainakaan ole mitään menetettävää!" :lol: Sen jälkeen voi sitten sitä ratkaisua pohtia yhdessä ja mietiä, että miten sieltä kurasta noustaan ja miten jaksetaan etiäpäin. Sitä varten vaaditaan sitä ystävää, joka ei jatkuvasti itke ja muistuta, että "älä nyt vaan tapa itseäsi" vaan ole se ystävä, joka tuo popkornia ja leffan kylään ja vietätte hyvän illan muutaman kaljan ääressä juteskellen. Viettäkää hauskaa iltaa, nostakaa sitä mielialaa ja sitten sen jälkeen ehkäpä jossakin vaiheessa päädytte siihen tulokseen, että kyllä tässä elämässä on hyviäkin hetkiä, joiden takia haluaa jatkaa. Sen jälkeen se nouseminen on taas vähän helpompaa.

Ei saa olla väliinpitämätön tai huutaa miten itsari on itsekästä "mieti nyt keitä jätät jälkeesi vitun urpo!" vaan olla just se kotipsykologi ja miettiä, että "mitens olisi, että teetkin näin ja hommat lähtevät taas skulaamaan? Käyt vaikkapa lääkärissä hakemassa töistä loman burnoutin takia pariksi viikoksi, pidetään leffaputki ja mietitään siinä oheella vähän asioita jne jne" ;)
Mutta ehkäpä nämä on taas näitä asioita, joita ei ymmärretä ellei itse ole käynyt kuoleman kieppeillä tai itsemurha ole omaa elämää koskettanut koskaan mitenkään? Kunhan silti ymmärtäisitte ettette ainakaan sitä tilannetta pahentaisi omalla käytöksellänne... Harvempi ihminen sitä itsaria ihan ensimmäisenä vaihtoehtona ajattelee.
esmes-
Javier Pena
Viestit: 1815
Liittynyt: Ke Tammi 23, 2008 9:28 am

Viesti Kirjoittaja esmes- »

mun mielestä anna-leena härkönen sanoi kauniisti tossa aiemmin mainitussa punaisen langan haastattelussa. tastula kysyi että mitä olisit halunnut siskollesi viimeisinä sanoina sanoa, härkönen vastasi: ajattele et sä menetät meidät, siskot ja vanhemmat ja poikaystävän, ja kaikki ne paikat joissa olisit halunnut käydä (sisko tykkäsi matkustella). aina kun mä käyn jossain paikassa mä mietin että sisko ei tätäkään päässyt näkemään. totuus on se että elämä on rankkaa, enkä halua missään nimessä syntyä tänne uudelleen. siskon kanssa olisi ollut hauska nähdä yhdessä mitä elämä tuo tullessaan ja mitä meille tapahtuu. jos menee kauan päin helvettiä ni joskus on pakko mennä asiat ennenpitkää hyvinkin. se ois ollu kiva projekti, vanheta yhdessä. katsoa yhdessä albumeita ja nauraa että oltiinpas me silloin nuoria..
"Jos jokaisen päivän kadoksissa olleen teinin perään laitettaisiin etsintäpartio, niin sillä saataisiin kyllä koko Suomi harrastamaan ulkoiluliikuntaa ympäri vuorokautisesti". -Sergei
Vastaa Viestiin