Kyllä periaatteessa voi joku yrittää teeskennellä vaikeasti masentunutta, mutta voin kuvitella, että se on todella, todella vaikeaa. Tästä olisi hyvä kuulla psykiatrien kokemusta ja näkemystä. Onkohan tehty tutkimuksia.keijo_kaleva kirjoitti: Ma Helmi 26, 2024 7:12 pm Vaikea masennus ei ole kenenkään valinta. Ei todellakaan. Hirveä sairaus, joka invalidisoi, vie voimat ja oman elämänhalun. Itsesyytökset ovat usein todella vahvat eikä ulospääsyä näe.
Mutta vaikean masennuksen näytteleminen sitä vastoin voi olla valinta. Vaikea masennus tiedetään sairaudeksi, joka herättää vaikkakin toivottomuutta ja avuttomuutta myös läheisissä niin lisäksi yleistä myötätuntoa.
https://wellsanfrancisco.com/signs-faking-depression/Masentuneen läheisiä neuvotaan:Depression is a terrible mental health condition.
Living with depression is an awful experience. So why would anyone fake depression?
There are three key reasons why people might fake depression:
1. In order to gain a reward of some type (for example, disability insurance payments)
2. With the hopes of avoiding a negative consequence (for example, a jail sentence)
3. As a symptom of another mental health disorder
Monesti pelkkä tieto siitä, että joku todella välittää, auttaa masentunutta. On muistettava, että varsinainen masennuksen hoito kuuluu terveydenhuollon ammattilaisille.
Oli kyseessä minkälainen masennus tahansa on henkilö joka tapauksessa toiminut väärin ainakin siinä suhteessa, että on laiminlyönyt terveydenhuollon ammattilaisten osallisuuden ja kuormittanut läheisiä.
Missään tapauksessa ei ole hyväksyttävää kuitata omadiagnostiikkaa ja itselääkintää ammattilaisen hoitona.
Jos on aidosti sairas, on tuskin objektiivinen ja jos on niin sairas, ettei jaksa edes lääkäriä varata...mutta sitten taas kuitenkin on kasannut itsensä vastaanotoille...ja on ammattilainen, niin saa tietysti osallistua hoidon suunnitteluun...mutta ei kuitenkaan tiedosta, vaikka on ammattilainen, mikä olisi parasta tai että pitäisi sairaalaan hakeutua...vaikka siitä vaimolle puhuu, muttei mene sittenkään...
Käytös on niin sekavaa ja sille esitetyt perustelut niinkään ettei oikeasti loogista tarinaa ole mahdollista kirjoittaa.
Käytös liittyen vakavaan masennukseen on ollut ehdottoman itsekästä ja väärin läheisiä kohtaan. Läheiset olisivat vähintään ansainneet sen, että hän olisi hakeutunut ja sitoutunut kunnon hoitoon jos oli niin sairaan sairas ja hän itsekin tietysti (ja tästä mennään taas siihen, että oli liian voimaton...mutta kuitenkin kasasi itsensä vastaanotoille...ja oli riittävän ammattilainen osallistumaan omaan hoitoonsa...muttei tarpeeksi ammattilainen hakeutumaan ja sitoutumaan hoitoon...).
Se lienee joidenkin lääkäreiden dilemma, että jos on sairastunut nyt vaikka oman erikoisalansa tautiin, esim. nyt vaikeaan masennukseen, niin voi olla vaikea asettua oikeasti potilaan asemaan, tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Sellainen on toisaalta ja jossain määrin ymmärrettävää, mutta hoidon tulokset saattavat kärsiä oleellisesti. Tätähän T teki, kun hän kokeili omatoimisesti useampia masennuslääkkeitä. Kertaalleen myös lopettanut psykiatrin aloittaman lääkkeen, jonka oli ainakin luvannut ottaa uudelleeb käyttöön.
Se, että T oli kollegansa potilas ei oletettavasti tehnyt hoitavan psykiatrin asemaa helpoksi.
Se tosiaan, että T oli diagnosoinut itseltään ADHDn ja aloittanut siihen lääkityksen ei ole kiellettyä. Ei se ole ollut välttämättä hyvä asia. Luulen, ettei vastaavaa tapahdu kovin paljon lääkäreiden keskuudessa. Jos dg oikein ja lääkitys sopiva, niin eihän siinä mitään. Onneksi diagnoosin oikeellisuus tulee mt-tutkimuksen yhteydessä tarkistettua.
Mainittakoon sivuhuomiona, että radiologi opiskeluaikojen kurssikaverini diagnosoi itseltään vaikean syöpäsairauden, joku vatsan alueen se oli. Hän teki itselleen vatsan alueen ultraäänitutkimuksen. Oireidensa perusteella oli jo epäillyt vakavampaa. Hoidot pääsivät alkuun nopeasti.
Luulen, että muutkin kuin psykiatrian alan ammattiliset saavat nykyisin osallistua hoitavan lääkärin kanssa oman hoitonsa suunnittellun.
Niin, mielestäni T on ollut liian sairas siihenkin, että itse paljolti päätti masennuslääkityksestään. Selvästi tuntuu tiedostaneensa sairautensa vakavuuden asteen, kun on pariinkin otteeseen miettinyt osastohoitoon hakeutumista. Se, että kynnys on ollut liian korkea johtuu varmasti siitä, että on psykiatri ja hoitanut osastolla aikoinaan psykiatrisia potilaita. Vaikeus olisi hänellä ehkä ollut, vaikka olisi voinut päästä sellaiseen sairaalaan, jossa ei ole itse ollut potilaana tai työssä. Tuo vaikeus taitaa liittyä enemmän Tn persoonaan kuin sinänsä siihen, että on psykiatri.
T on sitoutunut hoitoon vain sen verran kuin on pystynyt. Kävi psykiatrin vastanotolla, vain osittain antoi psykiatrin päättää lääkityksestä. Olisi ehdottomasti tarvinnut osastohoitoa ja diagnoosin tarkennusta (se/ne tarkentunee mt-tutkimuksessa).
Minä näen loogisen tarinan Tn sairauden osalta 8/2021 alkaen, mutta en toista nyt aiemmin kirjoittamaani.
Niin, Tn omaiset olisivst nsainneet niin paljon parempaa. Tn olisi pitänyt pystyä asettumaan potilaan rooliin.Ihmisen ollessa vaikeasti masentunut valtaa hänet myös täydellinen toivottomuus (kukaan, mikään ei pysty auttamaan minua. Ei ole apua kääkkeistäkään), kaikki tunteet kuolevat - ja se johtaa itsemurh-ajatuksiin.
Niin vaikeasti masentuneen ihmisen omaiset voivat todella kokea ihmisen olemisen sairauden vallassa itsekkäksi. Omaiset tarvitsisivat tukea. Ilmeisesti lisääntyvässä määrin psykiatrialla otetaan omiset mm. hoitoneuvotteluihin sekä poliklinikalla että osastolla ja se on hyvä asia.