Marita Routalammi (s. 1966) ja Juha Valjakkala (myöh. Nikita Bergenström 1965 - 2023) Åmsele 3.7.1988 ym.

[Aizerbaidzan]

HELMIKUUSSA 57-vuotiaana menehtyneen kolmoismurhaaja Nikita Bergenströmin ansiotulot olivat viime vuonna 5583 euroa. Hänet muistetaan paremmin alkuperäisellä nimellään Juha Valjakkala.

IS verokone
8.11.2023 10:57

[Rundi]

HELMIKUUSSA 57-vuotiaana menehtyneen kolmoismurhaaja Nikita Bergenströmin ansiotulot olivat viime vuonna 5583 euroa. Hänet muistetaan paremmin alkuperäisellä nimellään Juha Valjakkala.

IS verokone
8.11.2023 10:57

On paiskinut urakalla ritsauksia, näpistyksiä ja pullojen keräystä

[kakkosurpo]

Outoa että Valjakkalan äiti olisi ollut Satakunnasa tällä vuosituhannella.
Ainakin Mikkelissä se vakituisesti asui Metsolankadun aukion reunassa olevassa kerrostalossa. Aika normi mummelilta vaikutti.
Eikä todellakaan arvostanut poikaansa pätkääkään. Jo se oli särkenyt välit kun Juha puukotti äitiään käteen Ruotsissa.
Voihan se olla että äitykällekkin on hapan maistunut jossakin elämän vaiheessa.

Tää on muuten jännä juttu. Elossa olevia Valjakkaloita ei enää ole yhtään. Ilmeisesti tämä mutsi otti tuon nimen käyttöön kun erosi ja se tuli sitten myös Juhalle käyttöön.
Mikä sitten oli se alkuperäinen nimi ennen Valjakkalaa?

Tiimin laatima artikkeli: https://www.murha.info/2023/03/01/juha- ... a-kuolema/
”Juha Valjakkala, entinen Konsti, entinen Karpolehto”
-NILS-

[Doctor Lecter]

DI: Juha Valjakkalan murhaaman perheen poika muistelee: ”Rauha, siltä tuntui, kun hän kuoli”

Kolmoismurhassa kuolleen perheen poika kertoo viikonlopusta jona menetti perheensä ja mitä tunsi kuullessaan, että murhaaja on kuollut.

SKISTARIN toimitusjohtaja Stefan Sjöstrand, 55, puhuu ensimmäistä kertaa traumasta, joka mullisti hänen elämänsä. Sjöstrand kertoi tarinansa ruotsalaislehti Dagens industrille.

Nykyään Sjöstrand on yksi Pohjoismaiden menestyneimmistä toimitusjohtajista. Sen jälkeen, kun hänestä tuli Skistarin toimitusjohtaja, yrityksen liikevaihto on kasvanut 80 prosenttia.

Menestyneen toimitusjohtajan elämää varjostaa yksi Ruotsin tunnetuimmista murhatapauksista.

Åmselen kolmoismurha 3. heinäkuuta 1988.

35 vuotta sitten Juha Valjakkala murhasi kolme Sjöstrandin perheenjäsentä.

MURHIEN kesänä Sjöstrand oli 20-vuotias. Hän asui yhdessä tyttöystävänsä Helenin kanssa Falkenbergissä.

Murhaviikonloppuna hän oli tyttöystävänsä kanssa Bruce Springsteenin konsertissa Tukholman stadionilla.

Sjöstrandilla oli tapana soittaa isälleen joka sunnuntai, mutta tuona viikonloppuna hän päättikin soittaa jo perjantaina.

Puhelu oli poikkeuksellisen pitkä. Hän puhui isänsä lisäksi myös äitipuolensa ja kahden velipuolensa kanssa – kolmen heistä kanssa viimeistä kertaa.

Puhelun päätteeksi Stefan lupasi vielä tuoda pikkuveljelleen Fredrickille konsertista t-paidan.
– Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi puhuin kaikille kolmelle juuri tuolloin.

Päivää myöhemmin kolme heistä oli kuollut. Ainoa eloonjäänyt oli tuolloin 11-vuotias Anders Nilsson. Hän nukkui murhayönä serkkunsa kanssa teltassa puutarhassa.
...

Seuraavana aamuna Stefan Sjöstrand matkustaa Tukholmaan autuaan tietämättömänä siitä, että kolme hänen perheenjäsentään on murhattu edellisenä yönä.
– Kun pääsemme Tukholmaan, kaikki on jo tapahtunut. Mutta me emme tiedä mitään. Menemme konserttiin ja vietämme maagisen illan, Sjöstrand kertoo.

VARHAIN maanantaiaamuna Stefan ja Helen palaavat kotiin. Stefan on ostanut t-paidan pikkuveljelleen.

Kuuluu koputus.

Ovella seisoo hänen äitinsä, joka kertoo Stefanille, että hänen isänsä on kuollut.

Ensin Stefan ajattelee, että koska hänen isänsä oli ammattiupseeri ja YK-rauhanturvaaja, kuolema liittyy tämän työhön. Sitten hänen äitinsä sanoi:
– Ei, Ewa myös. Ja Fredrick.
– En oikein tiedä, mitä minussa tapahtui, mutta minä vain... itkin, olin järkyttynyt. Olimme kotona muutaman tunnin. Sitten menimme lääkäriin ja minä vain istuin siellä ja puhuin, Sjöstrand kertoo Dagens industrille.
...

Miltä Sjöstrandista tuntui kuulla, että hänen perheensä murhannut mies on kuollut?
– Rauha. Siltä se tuntui, kun hän kuoli. Tuo luku voidaan sulkea. Se oli mukavaa, jos nyt niin voi sanoa.

Enemmän täällä: IltaSanomat
9.2.2024 12:11

[Jukka50]

https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/cec ... 46cb35e539

valjakkala.jpg (95.91 KiB) Katsottu 7533 kertaa

Cut. Pykälä 21.
-NILS-

[Tipe83]

Minä en voi sen tarkemmin kertoa mistä tiedän, että hänellä oli/on tytär ja harmikseni en muista tytön nimeä.

[Detsi]

Juha Valjakkalan leski harvinaisessa haastattelussa Expressenillä: ”Hänen kanssaan oli mahdotonta elää”

Kolmoismurhaaja Juha Valjakkala kuoli viime vuonna. Hän oli naimisissa kahdeksan kertaa.


Nikita Joakim Fouganthinen eli Juha Valjakkalan oikeudenkäynti Iisalmen käräjäoikeudessa vuonna 2004. Mies vaihtoi nimeään monta kertaa. KUVA: PENTTI VÄNSKÄ

KOLMOISMURHAAJA Nikita Bergenströmin, alkuperäiseltä nimeltään Juha Valjakkalan leski Sanna Bergenström kertoo ruotsalaislehti Expressenin haastattelussa, että Valjakkalan kanssa oli ”mahdotonta elää”.

Bergenström oli naimisissa Valjakkalan kanssa 11 vuotta. Valjakkala oli naimisissa kahdeksan kertaa, ja Bergenström oli hänen viimeinen vaimonsa. He tapasivat ulkona vuonna 2011. Bergenström kertoo tunnistaneensa heti, kenestä oli kyse.

– Rakastin hänessä sitä, että hän oli aito. Hänen kanssaan minun ei koskaan tarvinnut olla kukaan muu kuin minä itse. Yksi asia on tärkeä. Minä en ole uhri, Bergenström sanoo Expressenille.

Bergenströmin mukaan ongelmia oli varsinkin, kun Valjakkala joi. Väkivaltainen hän ei kuitenkaan ollut.

– Kun hän oli raittiina, olin hänelle maailman ihanin asia, kun hän joi, olin kaiken maailman pahan alku ja juuri.

SANNA BERGENSTRÖMIN läheiset käänsivät hänelle selkänsä, sillä vain harva pystyi hyväksymään, että hän meni naimisiin kolmoismurhaajan kanssa.

Bergenström kertoo, että Valjakkalan tekemät murhat vainosivat miestä.

– Minun silmissäni hänen elämänsä oli vain katumusta. Tietyssä mielessä hän toteutti oman kuolemantuomionsa, sellaisen, jota ihmiset vaativat. Hän antoi heille sen.


Nikita Fouganthine, ent. Juha Valjakkala, helmikuussa 2007 Kuopion vankilassa. KUVA: MIKA KATAJALA / LEHTIKUVA

VUONNA 2009 IS uutisoi, että Juha Valjakkalan silloinen vaimo Alexandra kertoi Ylen A-studion haastattelussa, ettei hän pelännyt aviomiestään.

Alexandra kertoi ohjelmassa palavista tunteistaan miestään kohtaan.

– Mä en itse asiassa ole naimisissa kolmoismurhaajan kanssa, vaan ihmisen kanssa. Hän on tervein ja parasluontoisin ja ihanin mies, jonka olen tavannut.

VALJAKKALA kuoli 27. helmikuuta vuonna 2023. Hän oli 57-vuotias.

Valjakkala tuomittiin Pohjois-Ruotsin Åmselessa vuonna 1988 tekemästään kolmoismurhasta elinkautiseen. 22-vuotias Valjakkala ampui nelihenkisen perheen kolme jäsentä hautausmaalla.

Ainoa henkiinjäänyt perheenjäsen oli tapahtumahetkellä kotipihallaan teltassa nukkunut 11-vuotias poika.

Järkyttävä tapaus käynnisti valtavan poliisioperaation ja teki Valjakkalasta Pohjoismaiden etsityimmän henkilön.

Valjakkala saatiin kiinni viikko veritekojen jälkeen Tanskan Odensessa konduktöörin tunnistettua hänet.

Hänet vapautettiin elinkautisesta vankeusrangaistuksesta helmikuussa 2009, yli 20 vuoden vankeuden jälkeen.

SITTEMMIN porilaissyntyinen Valjakkala tuomittiin lukuisista lievemmistä rikoksista.

Viimeisimmän kerran hänet tuomittiin 35 päiväksi vankeuteen lokakuussa 2022 Helsingin käräjäoikeudessa. Valjakkala murtautui joulukuussa 2020 Helsingin Malmilla sijaitsevaan ravintolaan rikkomalla ravintolan ovilasin kivellä. Hän varasti baarista alkoholia.

Valjakkala pakeni monta kertaa vankilasta, viimeisen kerran marraskuussa 2022 Keravan avovankilasta.

ILTA-SANOMIEN tietojen mukaan Valjakkala asui ennen kuolemaansa Helsingin Vaasankadulla sijaitsevassa 25 neliön yksiössä, jossa hän kuitenkin jätti vuokrat maksamatta ja häiritsi naapureita.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010329159.html

[Aizerbaidzan]

Iltalehtikin teki jutun leski-Bergenströmin antamasta haastattelusta. Tätä Valjakkalan kuolemasta ei liene aiemmin sanottu julkisuudessa:

"Helmikuun päivänä 2023 Valjakkala löydettiin tajuttomana Helsingin rautatieasemalta, jonka jälkeen hän menehtyi pian sairaalassa."

[Rundi]

Iltalehtikin teki jutun leski-Bergenströmin antamasta haastattelusta. Tätä Valjakkalan kuolemasta ei liene aiemmin sanottu julkisuudessa:

"Helmikuun päivänä 2023 Valjakkala löydettiin tajuttomana Helsingin rautatieasemalta, jonka jälkeen hän menehtyi pian sairaalassa."

Olisiko ukko muksittu siellä. Joku saanut tarpeekseen sen ylimielisestä käytöksestä.
Tai juotettu paskaa viinaa tai jotain.

[Detsi]

Iltalehtikin teki jutun leski-Bergenströmin antamasta haastattelusta. Tätä Valjakkalan kuolemasta ei liene aiemmin sanottu julkisuudessa:

"Helmikuun päivänä 2023 Valjakkala löydettiin tajuttomana Helsingin rautatieasemalta, jonka jälkeen hän menehtyi pian sairaalassa."

Olisiko ukko muksittu siellä. Joku saanut tarpeekseen sen ylimielisestä käytöksestä.
Tai juotettu paskaa viinaa tai jotain.

Tuskinpa. Kaikkeen ei liity dramatiikkaa, olipa sitten millainen henkilö tahansa. Epätodennäköistä, että Valjakkalan tapauksessa olisi ollut kyse mistään muusta kuin luonnollisesta syystä, kuten sairaskohtauksesta tai muusta terveysongelmasta. Alkoholi hänelle maistui. Useasti vielä viimeisinä vuosinaan varasti kaupasta alkoholia ja rahat kassasta, sekä murtautui jopa ravintolaan viedäkseen sieltäkin alkoholia.

[McCall]

Murha.infon tiimi on tehnyt hyvän koosteen Valjakkalan touhuista, mutta tätä Riihimäen vankilapakoa ei käsitelty kovin syvällisesti. https://www.murha.info/2023/03/01/juha- ... a-kuolema/

Hämeen Sanomat palasi aiheeseen huhtikuussa. Tässä lainauksia ja kuvia tuosta 28.4.1994 tapahtuneesta paosta.

Kuutisenkymmentä poliisia valmiudessa, helikopteri sytkyttämässä taivaalla, tiesulkuja, lähiseudun asukkaille annettu varoitus pysyä kotonaan lukkojen takana. Sellainen oli torstai-iltapäivä Janakkalassa 28. huhtikuuta vuonna 1994.

Kolmoismurhaaja Juha Valjakkala oli paennut Riihimäen vankilasta aseistettuna ja panttivanki mukanaan. Asukkaita kehottivat varovaisuuteen sekä paikallisradio että kentälle jalkautunut nimismies. Valjakkala panttivankeineen oli paikannettu Kirin ja Saloisten kylien harvaanasutulle seudulle. Metsäalue piiritettiin noin kuudenkymmenen poliisin voimin, mutta lopulta Valjakkala löytyi lähes sattumalta yli kolmen tunnin etsintöjen jälkeen.

Valjakkala 1.jpg (369.66 KiB) Katsottu 5343 kertaa

Kaikkiaan hän pakeni vankilasta tai jätti palaamatta luvalliselta poissaololta yli kymmenen kertaa.

Jo ennen vuoden 1994 näyttävää pakoaan hän oli yrittänyt kahdesti karata vankilasta. Ensin Uumajan vankilasta vuonna 1989 ja sittemmin Riihimäeltä vuonna 1991.

Uumajassa silloinen naisystävä yritti salakuljettaa hänelle aseen, ja Riihimäellä hänet löydettiin vankitoverin kera sisäpihalta lumihangesta mukanaan koukkupäinen köysi.

Tässä artikkelissa hänestä käytetään selkeyden vuoksi systemaattisesti nimeä Juha Valjakkala. Kuollessaan viime vuoden helmikuussa 57-vuotiaana hän oli nimeltään Nikita Bergenström.

Paetessaan Riihimäen vankilasta vuonna 1994 hänet tunnettiin Aslak Uolevi Ahosena. Myöhemmin hän valitsi nimen Nikita Fouganthine.

Jos vanki on niin tunnettu kuin Juha Valjakkala, hänen edesottamuksensa nousevat aina otsikoihin. Valjakkalan pako ei kuitenkaan ollut vuosikymmenensä ainoa, saati hurjin.

Toimittaja ja kirjailija Rami Mäkinen on perehtynyt tarkimmin 2000-luvun pakotilastoihin, mutta kirjaa kootessaan hän sivusi varhaisempiakin tietoja.

Esimerkiksi vuonna 1988, jolloin Kakolasta karkasi kolme vaarallista vankia, vankilapakoja tapahtui jo ensimmäisen vuosipuolikkaan aikana lähes 30. Sellaista oli 1900-luvulla. Vuosina 2012–2022 vankilapakoja tapahtui vuosittain enää 4–15.

Olosuhteet olivat suorastaan elokuvamaiset: kesken englannintunnin Valjakkala veti esiin revolverin, otti opettajan panttivangikseen ja pakotti vartijat avaamaan portit.

Valjakkala sulloutui panttivankinsa kanssa tämän autoon ja suuntasi pohjoiseen. Hän ampui tiettävästi yhden laukauksen auton ikkunasta Ryttylän tienoilla.

Eri lehtitietojen mukaan hän tähtäsi perässään ajavia vanginvartijoita tai arveli nähneensä poliiseja.

Päivä oli poikkeuksellinen poliiseillekin. Viime elokuussa Helsingin Sanomat haastatteli eläkkeellä olevaa Esa Kannelmaata, joka vuonna 1994 työskenteli vanhempana konstaapelina silloisessa Riihimäen nimismiespiirissä.

Tapahtumat ovat tallentuneet Kannelmaan mieleen tarkasti. Jutussa hän kuvaili, miten radiopuhelimeen tuli kesken lounaan tieto karanneesta vangista, jolla oli mukanaan panttivanki.

Se lounas jäi kesken.

Poliisiradiossa kerrottiin Valjakkalan kaahaavan Lahden suuntaan ja sittemmin Janakkalan Saloisia kohti. Siellä hän katosi takaa-ajajiltaan, ja auto löytyi hylättynä mökkitien päästä. Poliisikoirakin kadotti vainun.

Esa Kannelmaa kertoo Helsingin Sanomissa, miten saapui työtovereineen toisen syrjäisen metsätien päähän ja näki vanhan omakotitalon, jonka ovet olivat auki. Talo oli kuitenkin tyhjä.

Metsästä sen sijaan kuului rapinaa ja vaatteiden kahinaa ”kuin joku kävelisi siellä”. Kannelmaan kertomuksessa kaksi ihmistä ”kyykki” pusikossa, kun taas Hämeen Sanomien vuoden 1994 uutisessa kerrotaan Valjakkalan ja panttivangin ”ilmestyneen” metsästä 15 metrin päähän poliiseista Kirin kylän alueella.

Kannelmaa kantoi haulikkoa, jolla hän osoitti Valjakkalaa, ja tämä nosti kätensä ylös. Kerran karkuri pyrki työntämään käsiään taskuun, jolloin Kannelmaa ”käskytti kovempaa”. Kannelmaa ja partiokaveri komensivat Valjakkalan maahan ja laittoivat tälle käsiraudat. Revolveri löytyi tuulitakin taskusta.''

Valjakkala 3.jpg (352.01 KiB) Katsottu 5342 kertaa

Vanki kuljetettiin ensin Janakkalan poliisiasemalle, mihin kaikki partiot määrättiin. Siellä kuitenkin odotti media, ja Valjakkala hermostui. Niin Kannelmaa ja kumppanit lähtivät viemään häntä Riihimäelle. Valjakkalan hurja pako on panttivankeineen ja aseineen ilman muuta iso särö turvallisessa arjessa.

– Ei vaikuta siltä, että niitä oli kauhean pitkälle mietitty sitten kuitenkaan, Rami Mäkinen sanoo.

Valjakkalan surullisenkuuluisaksi tehnyt murhakin alkoi polkupyörävarkaudesta.

Jotain apua Valjakkalan on täytynyt saada. Mistä esimerkiksi ase ilmestyi? Vuonna 1994 Helsingin Sanomat haastatteli tuoreeltaan oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ylijohtajaa K.J. Långia.

Lång arveli Valjakkalan paon ehkä liittyneen suunniteltuun joukkopakoon. Vartijat olivat saaneet tiedon kolmesta pakoaikeissa olevasta vangista, ja Valjakkalan pakoaamuna yksi heistä siirrettiin Turun keskusvankilaan.

Valjakkala ei ollut pakoa suunnitelleiden joukossa.

Viimevuotisessa haastattelussaan Esa Kannelmaa kertoi, että Valjakkalan aikeena oli ajaa syrjätietä jätteenkäsittelylaitokselle, missä avustaja olisi odottanut toisen pakoauton kanssa.

Keväiset tiet olivat kuitenkin liian huonossa kunnossa, ja niin Valjakkala panttivankeineen päätyi jalkapatikassa metsään.

– Tulee tunne, ettei pakoa ollut suunniteltu kauhean pitkälle, Rami Mäkinen toteaa.

Hesarin jutussa Esa Kannelmaakin muistelee, miten Valjakkala lähetti hänelle myöhemmin terveisiä.

– Tässä ollaan ikiaikaisten hyvän ja pahan teemojen kanssa tekemisissä. Syvien myyttien äärellä, jos oikein filosofisiksi heittäydytään, Rami Mäkinen sanoo.

Valjakkala 2.jpg (122.64 KiB) Katsottu 5343 kertaa

Tekstilähteet:

Hämeen Sanomat 29.4.1994: Valjakkala ilmestyi metsästä suoraan poliisipartion eteen.

Helsingin Sanomat 29.4.1994: Kolmoismurhaaja sieppasi opettajansa ja pakeni Riihimäen keskusvankilasta – Vangit suunnittelivat joukkopakoa, karkuri jäi kiinni kolmessa tunnissa.

Ilta-Sanomat 25.10.2022: Juha Valjakkala on sarjakarkaaja – ensimmäinen pako oli kuin elokuvista, kolmoismurhaaja järjesti karmean yllätyksen kesken englannintunnin.

Helsingin Sanomat 11.8.2023: Nuori poliisi päätti Juha Valjakkalan hurjan pakoretken – Poliisiaseman pihalla kolmoismurhaaja muuttui silmänräpäyksessä.

[Oikeus ennen kaikkea]

PPK 1998

Panttivanki
Mikko Ylikangas, opettaja, Poliisikoulu, Tampere.

Onnistuuko karkaaminen? Voiko tällaista tapahtua? Olenko hengenvaarassa? Miten vankilasta voi karata? Eikö vankilaa voida rakentaa sellaiseksi, ettei sieltä voi karata? Kaikki hyviä kysymyksiä - kuitenkin kysymyksiä, joihin ei ole hyvää vastausta, ei ainakaan täysin perusteltua.
Muutamat vangit ja vanginvartijat sekä vankilalaitoksen ulkopuolelta tullut opettaja elivät osittain yhteisen, vaarallisenkin ajanjakson.
Omalla erityisellä tavallaan kokijana oli myös esitutkintaa suorittava poliisi.
Jokainen taho suhtautui pakoon ilmeisesti hyvinkin toisistaan eroavin tavoin, koska ihminen tarkastelee erilaisia tapahtumia omien lähtökohtiensa ja elämänkokemustensa kautta. Ne muovaavat myös kunkin tuntemukset ja esiin nousevat kysymykset.

Torstaina 28. päivänä huhtikuuta 1994 kello 12.50 soi keskusrikospoliisin Tampereen aluetoimistossa puhelin.
Riihimäen nimismies ilmoitti, että hänen juuri saamiensa tietojen mukaan elinkautisvanki Juha Valjakkala oli karannut Riihimäen keskusvankilasta.
Nimismiehen tietojen mukaan Valjakkala oli ottanut karatessaan aseella uhaten panttivangikseen vankilan kieltenopettajan Juha Louhevirran.
Samalla nimismies pyysi keskusrikospoliisin Tampereen aluetoimistoa suorittamaan esitutkinnan vangin karkaamiseen ja panttivangin ottamiseen liittyvässä asiassa.
Vähää aikaisemmin olivat kaksi keskusrikospoliisin Tampereen aluetoimiston rikosylikonstaapelia lähteneet Forssasta muutaman päivän kestäneeltä työmatkaltaan kohti Tamperetta. Työreissu oli ollut raskas ja autossa miehet miettivät, voisivatkohan he pitää seuraavan päivän vapaata, koska tuntejakin oli Forssassa kertynyt runsaasti.
Poliisiradion miehet huomasivat avata vasta hyvän matkaa Forssasta ajettuaan. Poliisiradion avattuaan he tiesivät, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut, koska radiossa kuuluvien viestien perusteella oltiin Hämeenlinnan poliisilaitokselta käsin järjestämässä jotakin suurisuuntaisempaa etsintäoperaatiota.
Samassa pirahti toisen poliisimiehen kännykkä.
Soittajana ollut keskusrikospoliisin Tampereen aluetoimiston päällikkö kertoi heille samat tiedot, jotka hän oli juuri vähää aikaisemmin kuullut Riihimäen nimismieheltä.
Samalla hän määräsi poliisimiehet ottamaan jutun esitutkinnan hoitaakseen. Siitä huolimatta, että poliisien mahdollisia tunteenpurkauksia lienee tarpeetonta kuvata, on tässä yhteydessä kuitenkin todettava, että puhelun loputtua kuului keskusrikospoliisin virka-autossa vain ilmaisurikkaan suomen kielen mahdollistamia sanallisia kuvauksia.
Molemmat poliisit olivat välittömästi täysin varmoja siitä, että tuon määräyksen mukana meni mahdollisen vapaan perjantain lisäksi myös normaali vapaa viikonloppu. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja niin poliisiauton keula kääntyi vastahakoisesti Tampereen sijasta kohti Hämeenlinnan poliisilaitosta, jossa sen hetkinen tilanne paremmin selviäisi.
Elinkautisvanki Juha Valjakkala oli 28-vuotias pienikokoinen, kärppämäinen mies. Rangaistuksensa hän oli saanut Ruotsissa, missä hänet oli tuomittu kolmeen ihmiseen kohdistuneista väkivaltarikoksista, muun muassa yhdestä murhasta elinkautiseen. Aikanaan hänet oli oman pyyntönsä perusteella siirretty Suomeen kärsimään rangaistustaan.
Ammatiltaan Valjakkala oli muusikko, joskin ammatin harjoittaminen oli jäänyt ilmeisen vähäiseksi.
Kukaan ei toki voinut kiistää, ettei Valjakkala olisi ollut huomattavasti keskitasoa älykkäämpi. Valjakkala oli muun muassa alkanut vankilassa ollessaan suorittaa lukion oppimäärää, vieläpä menestyksekkäästi. Puheena oleva tapahtumakin sai alkunsa englannin tunnilta.
Lukion oppimäärää suorittavien ryhmään kuului neljä miestä, joille tuomittujen vankeusrangaistusten yhteismäärä oli yhtä paljon - ainakin ryhmäläisten itsensä mielestä - kuin vankilan muille vangeille langetettujen tuomioiden yhteismäärä. Valjakkalan lisäksi yhdellä muulla oli henkirikos tilillään.
Kahdella muulla tuomio oli törkeistä huumausainerikoksista ja niihin liittyvistä oheisrikoksista. Toinen huumausainerikoksista tuomittu oli entisen Neuvostoliiton kansalainen, Virossa syntynyt.
Hän oli raivoraitis mies, joka ei juonut eikä polttanut. Huumeiden maahantuonnista hän oli kuitenkin jäänyt kiinni.
Hän oli kertomansa mukaan liikemies, joka aikanaan oli risteillyt Neuvostoliiton eri valtioiden välillä ja vienyt esimerkiksi Gruusiaan sitä, mitä siellä tarvittiin ja sieltä edelleen muihin valtioihin sellaista, mitä taas siellä oli yltäkyllin. Kaikki artikkelit kävivät, koska mies ei ollut turhan nirso. Hänellä oli kertomansa mukaan ollut myös 300 alaista, jotka olivat työskennelleet Neuvostoliiton alueella - siis siirtäneet tavaraa valtiosta toiseen - hänen laskuunsa.
Kaikki oli mennyt hyvin siihen saakka, kunnes hän oli itse lähtenyt toimittamaan Suomeen neljänkymmenen kilon hasislastia. Suomen tulli oli pysäyttänyt miehen ja siitä oli ollut seurauksena useiden vuosien vankeustuomio nimikkeellä törkeä huumausainerikos. Mies väitti, ettei hän oikeastaan ollut syyllistynyt mihinkään merkittävään, koska hänelle ei ollut omien puheittensa mukaan edes tullut mieleen, että hän olisi ollut tekemässä jotakin laitonta. Hänhän teki vain kauppaa.
Rahaakin miehelle tuntui liiketoimistaan jääneen.
Hänen vaimonsa vietti välillä perheen rahoilla paikallisessa hotellissa viikkokausia ja kävi sallittuina ajankohtina tapaamassa miestään. Liikemies myönteli tuon olevan hiukan kallista, mutta se ei kuulemma köyhään koskenut. Omien sanojensa mukaan hän omisti Tallinnan keskustassa muun muassa viisi asuinkerrostaloa. Hän suunnittelikin tuomionsa kärsittyään muuttavansa takaisin Viroon, jossa hän arveli myös joutuvansa jonkinlaiseen valtataisteluun.
Siitä hän suunnitteli selviävänsä hengissä hankkimalla itselleen Mercedes-Benz-merkkisen panssariauton. Kysymykseen, eikö sellainen ole aika kallis, tämä virolainen liikemies vastasi: ”Joo, maksaahan se käytettynäkin miljoonan, mutta sen kanssa pysyy hengissä.”

Englannin kielen oppitunti
Vankilassa lukion oppimäärää suorittavien englannin kielen opetuksesta vastasi 28-vuotias Juha Louhevirta. Hän opetti kahta ryhmää kahtena päivänä viikossa. Toinen ryhmä oli peruskoulun oppimäärää suorittavien ryhmä ja toinen puheena oleva lukion oppimäärää suorittavien ryhmä. Jälkimmäiseen kuului myös Arvo Valjakkala.
Englannin kielen oppitunnin piti Valjakkalan ryhmälle alkaa torstaina 28. huhtikuuta kello 12.00. Opettaja Juha Louhevirta saapui Riihimäen keskusvankilaan omistamallaan Talbot Horizon -merkkisellä henkilöautolla ehkä minuuttia ennen oppitunnin merkittyä alkamisaikaa.
Hän pysäköi autonsa pääportin ulkopuolella olevalle pysäköintipaikalle, kiiruhti pääportista sisään ja edelleen suoraan sisäpihan läpi keskusvankilan pääovelle, jossa kouluvartija otti hänet vastaan ja saattoi vankilan koulutiloihin.
Oppitunti alkoi hieman yli kello 12:n ja jatkui aivan normaalisti siihen saakka, kunnes Arvo Valjakkala ehdotti tauon pitämistä. Kello oli silloin 12.35.
Muistellessaan myöhemmin oppitunnin siihenastista kulkua Louhevirta kertoi jakaneensa oppitunnin alussa oppilaille ylioppilaskirjoitustehtävien kopioita heidän itsekseen täytettäväksi.
Opettajan mukaan Valjakkala ei osoittanut tehtäviä kohtaan erityisempää kiinnostusta, joskaan se ei hänen mukaansa ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, koska hän oli tottunut siihen, että Valjakkalalla oli sekä hyviä että huonoja päiviä ja koska hän oli arvellut kyseisen päivän kuuluvan vain viimeksi mainittuihin.
Alle kymmenen minuutin tauon jälkeen oppilaat palasivat luokkaan. Lähes välittömästi tunnin jatkuttua Valjakkala ilmoitti, että hän menisi juomaan, koska hänellä oli oman ilmoituksensa mukaan jano. Juominen oli mahdollista luokan ulkopuolella, joko WC:n lavuaarista tai silloin tällöin avoimena olevasta keittiöstä.
Myös luokassa olisi ollut lavuaari ja vesilasi sen reunalla, mutta opettajan mukaan oli yleistä, että oppilaat pitivät sitä epähygieenisenä ja menivät siksi käytävään. Näin ollen ei Valjakkalan luokasta poistumisessa ollut opettajan mukaan mitään ihmeellistä.

Juha Valjakkalan palatessa takaisin luokkahuoneeseen opettaja Juha Louhevirta istui tuolillaan parin metrin päässä käytävään johtavasta ovesta. Sisään astuessaan Valjakkala sanoi Louhevirralle: "Ole ihan rauhassa vaan, nyt lähdetään Talbotilla ajeleen." Valjakkalan suuntaan katsahtaessaan Louhevirta huomasi tämän kädessä revolverin. "Mieleeni ei tällä ensimmäiselläkään hetkellä tullut kokeilla sitä, oliko ase aito vai ei", toteaa Louhevirta myöhemmin.
Louhevirran mukaan hänen autostaan oli englannin tunneilla ollut useasti puhetta, joten Valjakkalan tietoisuus siitä oli aivan ymmärrettävää.
Louhevirta suhtautui tilanteeseen käsittämättömän rauhallisesti. "Otanko takkini mukaan?" hän kysyi ja saatuaan Valjakkalalta myöntävän vastauksen hän otti takkinsa ja niin he lähtivät. Louhevirta käveli edellä ja Valjakkala hänen perässään.
Tässä muodostelmassa he saapuivat lähimpään vartiopisteeseen, jossa olleet kaksi vartijaa - miehen ja naisen - Valjakkala pakotti Louhevirtaa uhkaamalla mukaansa. Pakko tuli vartijoille hyvin selväksi.
Valjakkala kääntyi tähtäämään vartijoita sähisten samalla hyvin matalalla ja tiukalla äänellä: "Ylös sieltä."
Miesvartija oli taaempana eikä heti huomannut, mistä oli kysymys. "Kurttilan kasvoilta näin, että jotakin oli hullusti ja vasta siinä vaiheessa tajusin Valjakkalan osoittavan Kurttilaa kiiltävällä, kromatulla rullarevolverilla", toteaa vartija Rannikko naispuolisesta vartijakaveristaan puhuessaan. Vartijat eivät heti totelleet, jolloin Valjakkala toisti sanansa: "Lähdemme ulos koko porukka."
Vartija Rannikko yritti ehdottaa, että naispuolinen vartija jätettäisiin toimistoon, mutta tähän pyyntöön Valjakkala ei suostunut. Kurttila itse toteaa: Jouduttuaan toistamaan sanansa Valjakkala alkoi täristä ja hänen äänensä muuttui entistä matalammaksi.
Siitä huomasin hänen olevan tosissaan.”
Louhevirtaa panttivankinaan käyttäen Valjakkala pakotti vartijoita avaamaan eteen tulleet lukitut ovet ja eräällä ovella hän pakotti mukaansa vielä yhden naisvartijankin.
Englanninkielenopettajaa aseellaan ohimoon osoittaen Valjakkala pakotti vartijat toimimaan haluamallaan tavalla ja niin he päätyivät vankilan sisemmälle ulko-ovelle. Siellä Valjakkala sanoi vartijoille:
”Te jäätte tähän.” Heidän ollessaan nyt päätykäytävän päässä huusi Valjakkalan viimeksi mukaansa pakottama naisvartija kulmakonttorissa olevalle ylivartijalle: ”Valjakkala menee aseen ja panttivangin kanssa ulos!” Samalla vartijat näkivät, kuinka Valjakkala potkaisi sisemmän pääoven auki. Sähkölukittu ovi aukesi potkusta, koska kyseisellä hetkellä oli vankilasta sähkö poikki. Sillä asialla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista yhteyttä Valjakkalan pakoon.
Kuultuaan nyt naisvartijan huudon ylivartija soitti välittömästi portilla olevalle vartijalle ja komensi: ”Portti auki.”
Portilla ollut vartija ei ollut uskoa kuulemaansa ja niin hän soitti takaisin ylivartijalle ja kysyi uudelleen: ”Niin, että mitä?” Ylivartija toisti: ”Avaa portti, vanki tulossa panttivangin kanssa ulos!”
Portilla ollut vartija siirtyi puhelimen luota portille olevan muutaman metrin matkan.
Portille päästyään hän näki heti porttia lähestymässä olleen Valjakkalan sekä tämän edessä olleen englanninkielenopettajan, jota Valjakkala piti hartiasta kiinni osoittaessaan häntä samalla vasemmassa kädessään olleella rullarevolverilla niskaan.
Saapuessaan portille Valjakkala sanoi: ”Aukaise portti ja väisty.” ”Tottelin välittömästi ja näin, kuinka Valjakkala riensi puolijuoksua panttivankinsa kanssa kohti vankilan pysäköintipaikalla ollutta vaaleansinistä Talbot Horizonia.
Pääportin vartija tunnisti, että auto oli sama, jolla englanninkielenopettaja oli tullut vankilaan.
Näin oli Valjakkala Louhevirtaa panttivankinaan käyttäen päässyt vankilan ulkopuolelle.
Vartijat olivat toimineet juuri niin kuin heidän pitikin. Ihmishenkiä tuollaisessa tilanteessa ei pidäkään vaarantaa.
Vankilan ulkopuolella parivaljakko meni Valjakkalan antamien määräysten mukaisesti suoraan Louhevirran Talbot Horizonin luokse.
Siellä Valjakkala kysyi Louhevirralta: ”Onko sulia avaimet?” Louhevirta on myöhemmin kertonut ihmetelleensä jo tuolla hetkellä Valjakkalan kysymystä. ”Nytkö se sille vasta tulee mieleen?” Kannisella oli kuitenkin autonsa avaimet housujensa taskussa ja sen hän myös ilmaisi Valjakkalalle, joka komensi hänet kuljettajaksi omaan autoonsa ja siirtyi sen jälkeen itse istumaan Talbotin takapenkille kuljettajan taakse. "Varuskunnan kautta Lahdentielle", komensi Valjakkala ja niin opettajan Talbot lähti matkaan.
Louhevirta kertoo ymmärtäneensä Valjakkalan määräyksen kulkea varuskunnan kautta Lahdentielle, koska hän itsekin uskoi sen olevan mahdollista. Varuskunta-alueella he kuitenkin joutuivat huomaamaan, että tie päättyi puomeihin.
Näin oli Valjakkalalle kallista aikaa tuhraantunut muutama minuutti. Siihen saakka Louhevirta oli kuljettanut Talbotia niskassaan takapenkillä istuneen Valjakkalan revolverin piippu.
Louhevirta sanoikin asiasta Valjakkalalle: "Ei sinun kannata pitää sitä pyssyä niskassani, koska en minä tästä mihinkään karkaamaan pääse." Tämän toteamuksen jälkeen Valjakkala vetikin aseensa etäämmälle Louhevirran niskasta.
Puomien jälkeen Louhevirta lähti ajamaan tietämäänsä reittiä käyttäen kohti Lahdentietä. Hän varmisti reitin kuitenkin samalla myös Valjakkalalta, joka jäi joksikin aikaa pohtimaan asiaa. Sitten hän totesi ääneen: "Hetihän ne perään lähtevät ja voi olla, että ne ovat jo Lahdentiellä vastassa." Lahdentielle matka kuitenkin jatkui, koska muunlaistakaan määräystä Valjakkala ei antanut. Louhevirran käännyttyä jonkin aikaa myöhemmin Lahdentielle he huomasivat sen ensimmäisellä pysäkillä kaksi henkilöautoa, joista ainakin etumainen oli punainen eli samanvärinen kuin vankilaviranomaisten käyttämät ajoneuvot. Henkilöautojen ympärillä oli myös ihmisiä. Valjakkala oli näkemästään täysin varma. Hänen mielestään pysäkillä oli poliiseja tai vartijoita heilumassa aseineen.
Ääneen hän totesi: "Siellä ne on pyssyt ojossa veren maku suussa."

Valjakkalan hallussa ollut revolveri.jpg (180.97 KiB) Katsottu 4061 kertaa

Valjakkala käyttää revolveriaan
Heti äskeisen tapahtuman jälkeen Valjakkala käski Louhevirtaa kääntymään Ryttylään johtavalle pikkutielle ja ajamaan edelleen Ryttylän käänteen ohi kohti Turkhautaa ja Turenkia.
Sen jälkeen Valjakkala alkoi kysellä Louhevirralta, miten sieltä päästäisiin takaisin Lahdentielle. Louhevirran kerrottua, ettei hän tiedä, alkoi Valjakkala ihmetellä: "Mikset tiedä, etkös sinä ole täältä päin kotoisin?" "En, vaan aivan toiselta puolelta Riihimäkeä", vastasi Louhevirta ja siihen oli Valjakkalan tyytyminen. Valjakkala jatkoi "jauhamistaan" Lahdentien pysäkillä näkemistään "poliiseista tai vartijoista". Samalla hän alkoi pelätä, etteivät he enää osaisikaan takaisin Lahdentielle.
Myös Louhevirta vaistosi takapenkillä nousevan jännityksen ja hermostuneisuuden.
Pian Louhevirta kuuli pamauksen ja oikeastaan samanaikaisen räsähdyksen ja alkoi tuntea kasvoillaan ilmavirran. Louhevirta mietti kuumeisesti, mitä oli tapahtunut. Hän jatkoi kuitenkin ajoaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hänellä tosin muuta mahdollisuutta olisi ollut olemassakaan.
Vähän matkaa ajo jatkui hiljaisuudessa ja Louhevirran kannalta täydellisessä epätietoisuudessa.
Sitten kuului jälleen Valjakkalan ääni: ”Hitto, kun tuli ammuttua tuo ikkuna, sori. Mutta kyllä valtio sen sulle
maksaa.” Kun matka oli jatkunut Hausjärvi-Turkhauta-risteykseen, käski Valjakkala Louhevirtaa ajamaan Hausjärven suuntaan.
Valjakkalan ajatellessa ääneen tuli Louhevirta tietoiseksi siitä, että Valjakkala suunnitteli hänen ”vippaamistaan” jonnekin.
Louhevirta ymmärsi Valjakkalan tarkoittavan hänen ”vippaamisellaan” jotakin sellaista, että Valjakkala suunnitteli jättävänsä hänet johonkin sellaiseen syrjäiseen paikkaan, josta hän ei ainakaan aivan heti pääsisi hälyttämään apua.
Matkan jatkuessa he kävivät kääntymässä parilla pikkutiellä, mutta niiden varrella oli Valjakkalan mielestä liikaa asutusta Louhevirran ”vippaamiseen”.
Aikansa ääneen jahkailtuaan Valjakkala käski Louhevirtaa pysäyttämään auton. Hän määräsi Louhevirran siirtymään oikeanpuoleiselle etuistuimelle ja siirtyi itse Talbotin kuljettajaksi. Matka jatkui jälleen kohti Hausjärveä.

Valjakkala ryhtyy kuljettamaan Louhevirran Talbotia
Ennen Hausjärveä Valjakkala kääntyi kulkusuunnassaan vasemmalle. Jälkeenpäin Louhevirta on arvioinut heidän kääntyneen kohti Puujaata. Sen jälkeen Valjakkala kääntyili suuntaan, jos toiseenkin, poikkeili välillä joillakin tukkiteillä ja Kannisesta näytti, ettei hän oikein itsekään tiennyt, minne menisi. Kuitenkin heti sen jälkeen, kun Valjakkala oli siirtynyt Talbotin kuljettajaksi, Louhevirta tajusi, että kahdeksan vuoden autolla ajamattomuus vääjäämättä jättää jälkiä ajotaitoon. Siitä huolimatta Valjakkala kaahasi ja kohelsi. ”Ei tämä tilanne muuten minua niin pelota, paitsi tuo sinun auton ajosi”, kertoo Louhevirta todenneensa Valjakkalalle ja jatkaa, että Valjakkalan kyydissä hän toden totta pelkäsi.
Jälleen Valjakkala ajoi jollekin tukkitielle. Valjakkalan määräyksestä he nousivat autosta ja lähtivät kävelemään metsään. Käveltyään metsässä jonkin aikaa ristiin rastiin he saapuivat - Louhevirran mukaan ilman, että se olisi ollut suunniteltua - takaisin Talbotin luokse.
”On siinä roisto, kun ei sillä ole yhtään suuntavaistoa”, ajatteli Louhevirta.
Siinä vaiheessa Valjakkalakin tajusi, ettei pakomatka mene hänen suunnitelmiensa mukaan ja ääneen hän totesi: ”Kumpi meistä tätä hommaa oikein johtaa?” Louhevirran mielestä lausahdus oli tulkittavissa Valjakkalan kuivaksi huumoriksi.
Tilanteen aiheuttamia tuntemuksia luonnehtiessaan Louhevirta on todennut, ettei hän itsensä suhteen varsinaisesti pelännyt, koska hän siltä osin luotti enemmänkin Valjakkalan asiaa koskevaan lausahdukseen: ”En ammu muuta kuin silloin, kun minua uhataan”. Itseään Louhevirta taas ei kokenut uhkaksi Valjakkalalle.

Englanninopettajan Talbot.jpg (211.7 KiB) Katsottu 4061 kertaa

Valjakkala hylkää Talbotin
Heidän nyt kävellessään metsässä alkoi taivaalta kuulua helikopterin ääniä. Molemmat tajusivat sen liittyvän heidän etsintäänsä. Valjakkalan puheista Louhevirta tuli ymmärtäneeksi sen, että Valjakkalan oli tarkoitus löytää uusi auto heidän käyttöönsä.
Sen metsäalueen kainaloissa ei sellaista mökkiä tai taloa ollut, jonka pihasta uusi auto olisi ollut kähvellettävissä ja niin he Valjakkalan määräyksestä palasivat takaisin Louhevirran Talbotille ja lähtivät Valjakkalan jatkaessa kuljettajana uudelleen liikkeelle.
Hetken kuluttua heitä vastaan tuli Saab 900 -merkkinen poliisiauto, jonka sekä Valjakkala että Louhevirta havaitsivat olevan pysähtymisaikeissa. Näkemästään molemmat myös tajusivat, että poliisiautossa olleet poliisimiehet olivat noteeranneet heidät.
Valjakkala lisäsi heti vauhtia ja ajoi tien kuntoon ja muotoon nähden pelottavalla nopeudella. Jatkettuaan jonkin aikaa hurjaa ajoaan hän kääntyi jollekin pikkutielle ja ajettuaan sitä satakunta metriä hän ilmoitti, että ”auto jäisi siihen”.
Louhevirralle tuli täysin selväksi, että Talbotin hylkäämisen jälkeen Valjakkalalla oli tarkoitus löytää nyt nimenomaisesti jostakin uusi kulkuneuvo. Joka tapauksessa Talbot jäi siihen ja miehet lähtivät Valjakkalan määräämällä tavalla etenemään metsään.

Kesäasuntona ollut vanha maalaistalo, jonne Valjakkalaala murtautui.jpg (211.4 KiB) Katsottu 4061 kertaa

Valjakkala murtautuu erääseen mökkiin
Metsän siimekseen päästyään Valjakkala kulki edellä ja Louhevirta hänen perässään tai välillä sivulla. Valjakkala höpötteli koko ajan ajatuksiaan ääneen. Hän käveli kädet hieman levällään pitäen samalla revolverinsa piilossa. Ääneen hän lausui: ”Eivät ne tarkka-ampujatkaan niin helposti ammu, kun kävelen tällä lailla, enkä pidä asettani esillä.”
Tämän jutustelun ja liikkumisen metsässä Louhevirta kuvaa sujuneen leppoisassa hengessä.
Aikansa metsässä pyörittyään he saapuivat eräälle asumattomalle mökille. ”Kait se autoa etsi sieltäkin”, tuumi Louhevirta jälkeenpäin.
Valjakkala potki mökin oven auki ja niin molemmat miehet astuivat sisään. Käskettyään Louhevirran makaamaan eräälle mökin peteistä Valjakkala alkoi etsiä talosta jotakin juotavaa.
Jo heidän liikkuessaan metsässä oli Valjakkalaa alkanut ärsyttää Louhevirran kulkeminen hänen takanaan.
Samasta syystä Valjakkala oli määrännyt Louhevirran myös makuulle. "Muuten alan pian räiskiä sinua ja ikkunoita", oli Valjakkala tuumannut ääneen määrättyään Louhevirran petiin. Louhevirta kertoo jääneensä kuitenkin sillä tavalla näkösälle, ettei Valjakkala voisi arvella hänen yrittävän karkuun.
Valjakkala ja Louhevirta jäävät toistaiseksi mökkiin. Louhevirran käsityksen mukaan Valjakkalan tarkoituksena oli toisaalta odottaa pimeän tuloa ja toisaalta saada hiukan levätyksi. Mökissä Valjakkala myös laittoi joitakin tavaroita oven eteen, Louhevirran mukaan joko estämään hänen ulospääsynsä tai estääkseen poliisien sisääntulon. "Mitään panttivankidraamoja en kuitenkaan ala järjestää", oli Valjakkala sanonut jatkaen, että "niitä on jo ollut muutoinkin liikaa”. Jonkin aikaa Valjakkala saa olluksi mökissä. Koko sen ajan hän on kuitenkin äärimmäisen hermostunut.
Lopulta hän toteaa: "Ei tänne voi jäädä, nyt täytyy lähteä takaisin metsään." Ennen lähtöään he ottavat Valjakkalan määräyksestä joitakin mökkiasukkaiden jättämiä lämpimiä vaatteita päälleen.
Niin lähtevät miehet jatkamaan kävelyään Lammin metsiin. Hämeenlinnan poliisilaitoksella tapaamassa Valjakkalan etsintää johtavaa ylikomisariota. Tämän kanssa käydyssä keskustelussa sovitaan, että keskusrikospoliisin miehet voivat lähteä etsintäalueelle ilman, että heille määrättäisiin omaa vastuualuetta.
Esitutkintaasuorittavalle poliisimiehellehän on erinomaisen hyödyllistä saada kuva siitä alueesta, josta kuulusteluissa puhutaan. Se muun muassa edesauttaa kirjattujen kertomusten johdonmukaisuutta.
Tästä syystä poliisimiehet lähtevät tutkailemaan etsintäaluetta ja siellä kulkevia teitä. Kulkuneuvonaan heillä on keskusrikospoliisin Saab-merkkinen, tunnukseton poliisiauto.
Liikkuessaan Lammin metsäteillä he huomaavat useinkin olevansa alueella, jossa poliisiradio ei toimi.
Heillä on mukanaan alueen karttoja ja niitä tarkastellen he valitsevat eri teitä selvittääkseen, miten ne tarkkaan ottaen maastossa risteilevät. Miehillämme ei ole päällään luotiliivejä ja heidän aseensakin ovat auton takakontissa, kun he kääntyvät jälleen eräälle metsätielle.
Tien toisessa päässä, vain pari sataa metriä etelämpänä, poliisiauton kulkunopeuteen nähden noin puolen minuutin päässä, ovat Valjakkala ja Louhevirta samaan aikaan tulossa kävellen poliiseja vastaan.
Vielä muutaman kymmenen metriä ajettuaan toteaa kuljettajana toiminut poliisimies: ”Tämä tie muuttuu koko ajan pahemmaksi ajaa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että ainakaan minä en aja eteenpäin enää metriäkään.”
Melkein samaan aikaan poikkeavat Valjakkala ja Louhevirta tieltä ja alkavat nousta sen reunamaisemissa sijaitsevan nyppylän rinnettä ylöspäin nähdäkseen sen laelta, onko tiellä liikkumisessa mitään vaaraa eli voisivatko he palata takaisin tielle.
Edellä mainittujen tietämättä on eräs poliisipartio saapunut hieman aikaisemmin toista reittiä käyttäen vastakkaiselle puolelle samaa nyppylää. He ovat jalkautuneet kiivetäkseen myös nyppylän huipulle tähystämään.
Ennen nyppylän lakea poliisipartio pysähtyy Valjakkalan panttivankeineen jatkaessa nyppylän vastakkaisella rinteellä edelleen nousuaan. Yhtäkkiä edellä kulkeva Valjakkala pysähtyy ja sanoo ääneen, ikään kuin hieman naurahtaen: ”Tuolla on poliisit.”
Silloin Louhevirtakin vasta huomaa kaksi virkapukuista poliisia, jotka seisovat paikallaan nyppylän alarinteessä 10–15 metrin päässä heistä. ”0lemme kävelleet suoraan poliisien syliin”, hän tuumii.
Samaan aikaan keskusrikospoliisin miehet peruuttelevat jo takaisin kohti isompaa tietä. Tällä alueella poliisiradio toimii ja he kuulevat, että Valjakkala on otettu kiinni. Samalla he myös kuulevat, että Valjakkalan kiinniotto on tapahtunut heidän käyttämänsä tien päässä, vajaan kahdensadan metrin päässä paikasta, mistä he lähtivät palaamaan päätielle.
Jos he eivät olisi pysähtyneet, he olisivat ajaneet autollaan pahimmillaan surman suuhun. Joka tapauksessa he olisivat - ennen kuin Valjakkala poikkesi tieltä - olleet ensimmäiset poliisit, joihin Valjakkala olisi törmännyt.
Sellaisen kohtaamisen lopputulosta ei kukaan voi mennä ennustamaan.
Kolmoismurhaaja, elinkautisvanki Valjakkala oli jo pakomatkansa aikana käyttänyt asetta ja hän oli selvästi hermostunut.
Tapahtumien lopputulokset voivat olla monta kertaa hyvin pienestä kiinni.
Nyt virkapukuiset poliisit nähdessään Valjakkala käyttäytyy rauhallisesti. Hän kysyy poliiseilta, kuinka he haluavat hänen tulevan: ”Tulenko kädet ylhäällä vai ei?” Kun hän ohjeet saatuaan kävelee poliisien viereen, hän sanoo: ”Minulla on ase päällystakkini oikeassa taskussa.” Tilanne laukeaa rauhallisesti.

Keskusrikospoliisin miehet
Etsintään osallistuneet poliisin yksiköt ruokitaan valtion kustannuksella vielä samana iltana Turengin poliisiasemalla. Ruokaa saa myös Valjakkalan panttivankina ollut englanninopettaja Juha Louhevirta.
Ruokailun jälkeen häneltä tiedustellaan hänen vointiaan. Oman käsityksensä mukaan häntä ei vaivaa yhtään mikään, eli oman käsityksensä mukaan hän ei tarvitse enempää terapiaa kuin mitään muutakaan ammattiapua. Hän on kunnossa, vireä ja järjissään niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
Puhuttaessa hänen mahdollisesta kuulusteluajankohdastaan hän vastaa, että hänen puolestaan se käy vaikka heti ja jatkaa, että mieluimmin heti.
Juuri panttivankeudesta vapautunut englanninopettaja on täysin valmis kuulusteluun, mutta samaa ei voi sanoa kuulustelijasta, joka miettii, millä ihmeellä hän itse jaksaa tuon kuulustelutilaisuuden hoitaa.
Ehkä joissakin muissa ammattikunnissa tällaisia täysin epäsäännöllisiä työaikoja ja yhtäkkiä muuttuvia suunnitelmia karsastettaisiin, suorastaan vihattaisiin, ja niiden ilmaantuessa pyrittäisiin löytämään
erilaisia pakoteitä, jotta tehtävän voisi siirtää tai jopa kokonaan laistaa.
Joillakin työpaikoilla saattaa ollakin, että jotkut työt jäävät joskus tekemättä tai että niitä ei ainakaan tehdä silloin, kun ne olisi järkevintä ja tarpeellisinta tehdä.
Poliisikuntaan on valikoitunut vastuuntuntoisia poliisimiehiä, sellaisia, jotka itseään säästämättä ovat valmiita tekemään sen, milloinkin tehtävissä on. Välttämättömät työtehtävät hoidetaan, vaikka uni silmäluomia painaisi tai työn antajan edustaja sanoisi, ettei näistä tunneista enää makseta.
Tällaisesta vastuuntunnosta lienee seurauksena koko poliisiorganisaatiosta muodostunut positiivinen, ulkoinen kuva: Ei se ainakaan ole seurausta erilaisille konsulttiyrityksille maksetuista miljoonista;
tilaaja ja maksaja kylläkin tarvitsisivat terapiaa. Ihmetystä poliisien korkea työmoraali eri piireissä kuitenkin usein aiheuttaa, sillä näiltä raa’an työn tekijöiltä vaaditaan esimerkiksi työajan seurantaan tarkoitettujen monimutkaisten atk-sovellusten ja muiden, heidän työskentelyään koskevien valvonta-asiakirjojen täyttämistä.
Tästä huolimatta poliisimiehet valvovat lakia ja järjestystä, pyrkivät kaikin keinoin estämään rikoksia ja kaikkinaista vääryyttä pannen jopa oman henkensäkin vaaralle alttiiksi ja saavat, kuten sanottua, kiitokseksi vain tiukan kontrollin.
Paradoksaalista lienee, että yhtäällä puhutaan motivoituneen poliisin tarpeellisuudesta ja toisaalla mietitään vain entistä parempia kontrollimenetelmiä. Se, että meillä kuitenkin on motivoitunut, tunnontarkka poliisi, johtuneekin ilmeisesti vain erinomaisesta valtajärjestelmästä. Ammattitaitoinen poliisimies ei kuitenkaan anna sivuseikkojen häiritä millään tavalla varsinaisten työtehtäviensä suorittamista. Eivät myöskään nämä keskusrikospoliisin rikosylikonstaapelit. Tahto tehdä työt hyvin lähtee työntekijästä itsestään eikä työntekijän valvonnasta tai valvojasta, ja niin aloittavat keskusrikospoliisin miehet panttivankina olleen englanninopettaja Juha Louhevirran kuulustelun.
Louhevirran asianomistajakuulustelu alkaa 17.20, jatkuu useita tunteja ja päättyy vasta noin 21. Kuulustelun aikana kirjataan yli kymmensivuinen kuulustelukertomus, lähes 3 000 sanaa.
Valmis kuulustelukertomus annetaan Louhevirralle luettavaksi, tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Eteläpohjalaissyntyinen kuulustelija on kirjoittanut useaan kohtaan ”klavuaari”, josta kuulusteltava toteaa:
”Mikä se oikein on tämä klavuaari. Mahdattekohan te tarkoittaa lavuaaria?” Kertomukseen tehdään tarvittavat korjaukset, vaikkakin kuulustelija yrittää vielä väittää: ”Kyllä se tuolla tavalla on minulle opetettu.” Allekirjoitusten jälkeen Louhevirralle tarjotaan kyyti hänen haluamaansa osoitteeseen, ja sen jälkeen majoittuvat keskusrikospoliisin miehet erääseen riihimäkeläiseen hotelliin ja alkavat suunnitella seuraavan päivän työtehtäviä. Heidän päästessään nukkumaan ollaan jo uuden vuorokauden puolella.

Opettaja Louhevirran tuntemuksia
”Kun tapahtuma alkoi, niin pakomatkan alussa kyllä pelkäsin. Pelkäsin sitä, miten tämä kaikki päättyy.
Toisen kerran pelkäsin, kun Valjakkala ampui autoni takaikkunan läpi, koska silloin tulin tietoiseksi, että Valjakkalalla oli varmasti oikea ase. Kun hän ampui, tiesin hänen alkavan hermostua. Silloin ajattelin, ettei tästä ainakaan hyvää seuraa, eikä varsinkaan silloin, jos me molemmat hermostumme.
Samalla ajattelin kahta eri vaihtoehtoista lopputulosta eli sitä, että minulta saattaa lähteä henki ja sitä, että jos selviänkin hengissä, saatan jäädä lehdistön tallomaksi. Mietin mielessäni, kumpi näistä vaihtoehdoista on loppujen lopuksi pahempi.
Minua on ällöttänyt muun muassa jalkajousitappajan uhrien omaisten esiin vetäminen.
Mutta puhuakseni tästä tapahtumasta ja ajatellessani mahdollista kuolemanpelkoa haluan todeta, että en minä varsinaisesti mitään sellaista tämän tapahtuman aikana kokenut. Missään tapauksessa tämä ei kuitenkaan ollut hauska reissu. Kaikenlaisia ajatuksia ja tuskaisia tunteita tämä reissu kohdallani sisälsi.”
”Mutta se, miksi en kokenut kuolemanpelkoa, vaikka minun olisi ehkä pitänyt, saattaa johtua siitä, etten vain osannut omaa oppilastani sillä tavalla pelätä. Olinhan nähnyt tämän oppilaani ensimmäisen kerran edellisvuoden lokakuussa ja olin jo opettanutkin häntä edellisen helmikuun alkupuolelta saakka.
Toki tilanne olisi voinut olla aivan toinen, jos olisin samalla tavalla joutunut aivan tuntemattoman uhriksi.”

Valmistautuminen elinkautisvanki Juha Valjakkalan kuulusteluun
Seuraavana aamuna poliisimiehet menevät Riihimäen keskusvankilaan tutustumaan pakoympäristöön ja selvittämään henkilöllisyyden niiltä vankilaviranomaisilta, jotka heidän olisi Valjakkalan paon johdosta kuulusteltava. Huvittavaa lienee, että kun poliisimiehemme tällaisen asian johdosta menevät Riihimäen keskusvankilaan, ovat vankilan johtaja ja apulaisjohtaja ”steppaamassa” aulassa ja kyselemässä: ”Sopiiko teille mahdollisesti lounas.” Poliisimiehiä hymyilyttää johtajien heille osoittama huomio, koska kumpikin heistä oli jo ajat sitten ymmärtänyt vankilaviranomaisten ongelman, niin sanotun ikävän jutun: Millä helvetillä oli Valjakkala saanut itselleen sen aseen vankilaan?
Valjakkala kuulustellaan samana aamupäivänä kello 11.50 alkaen. Hänen kuulustelussaan tuo vankilajohtajien ongelma syvenee. Valjakkalan kuulustelukertomus alkaa nimittäin seuraavasti: ”0len tällä hetkellä kärsimässä vankeusrangaistusta Riihimäen keskusvankilassa. Minut on tuomittu Ruotsissa 1988 tapahtuneista henkirikoksista; yhdestä murhasta, yhdestä taposta ja yhdestä törkeästä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta.
Aluksi kerron miten sain aseen vankilaan. Sen toimitti minulle vartija Joonas Aaltonen. Hän toimitti minulle itse asiassa kaksi asetta, 32-kaliiperisen revolverin ja Star 635 -merkkisen puoliautomaattipistoolin. Jälkimmäisen olen antanut edelleen eräälle toiselle vangille.”
”Mainitsemani aseet sain Aaltoselta haltuuni vankilakoulun vessassa. Edellä kertomieni aseiden lisäksi olisi Aaltosen pitänyt toimittaa eräs kirjeeni eräälle nimeämälleni henkilölle, joka olisi kirjeessä olleiden ohjeideni mukaisesti järjestänyt minulle vaihtoauton Riihimäelle siihen risteykseen, josta käännytään varuskuntaa kohti.
Näistä aseista ja tuon tarkoittamani kirjeen viemisestä maksoin Aaltoselle 3 500 markkaa. Tämän asian kerron siksi, koska tuota minun kirjettäni ei ollut kuitenkaan toimitettu perille. Muussa tapauksessa vaihtoauto olisi ollut sillä paikalla, minne olin sen kirjeessäni määrännyt järjestettäväksi.”
Valjakkala kertoo, että hän oli edellisenä päivänä ottanut vankilakoulussa pidetyn englannintunnin aikana edellä kertomansa revolverin esiin ja osoittanut sillä Juha-nimistä opettajaa, jonka sukunimeä hän ei kuulusteluhetkellä muista, ja sanonut: ”Nyt lähdetään ajelemaan Talbotilla.” Valjakkalan kertoman mukaan Louhevirta ei ollut näyttänyt aluksi oikein ymmärtävän, että oli tosi kysymyksessä vaan oli yrittänyt pistää koko asian leikiksi. Tällöin Valjakkala kertoo sanoneensa: ”Tää on kyllä totista totta, että nyt lähdetään.”
Opettaja oli uskonut ja niin oli lähdetty. Valjakkalan mukaan Talbotin kuljettajana oli hänen vaatimuksestaan toiminut Louhevirta.
Itse hän oli siirtynyt kuljettajaksi vasta myöhemmin, jolloin englanninopettaja oli siirtynyt istumaan auton oikeanpuoleiselle etuistuimelle. Vähän ennen kuin Louhevirran auto oli hylätty, oli heitä vastaan tullut Saab 900 -merkkinen poliisiauto. Ajoneuvojen sivuutettua toisensa oli Valjakkala kertomansa mukaan huomannut poliisiauton jarruvalojen syttyneen. Tällöin hän oli painanut kaasua ja ottanut omien puheittensa mukaan Talbotista irti kaiken sen, mitä siitä lähti. Valjakkalan mukaan hän oli saanut Talbotin kulkemaan sellaista” 150 kilometriä tunnissa.
Antautumiseensa liittyvistä asioista Valjakkala on todennut: ”0lin tämän matkan aikana sanonut opettajalle, että jos jossakin vaiheessa tulee näkökontakti poliisiin, niin minä antaudun. Sitten tuli tilanne, jossa näin ainakin kahden poliisin juoksevan minua kohti haulikot tanassa. Minä antauduin, nostin käteni pystyyn ja ilmoitin, että minulla on puseron vasemmassa taskussa ase.”
Minkälainen tämä asia sitten oli opettajan kannalta? Valjakkala on tuuminut ja jatkanut: ”Hän ei ollut missään vaiheessa vaarassa minun taholtani. Olin laittanut aseeni taskuun suurin piirtein silloin, kun vaihdoin itseni auton kuljettajaksi.” Kertoessaan syytä pakoonsa hän on sanonut: ”Riihimäen keskus vankilan henkilökunta on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti pitkän aikaa. Tämä pako johtui kiukustumisestani siihen.”
Kuten edellä olevasta kuvastuu, kertoi tämä äärimmäisen vakavista rikoksista tuomittu mies pakoonsa liittyvät tapahtumat kuta kuinkin totuudenmukaisesti lukuun ottamatta kiinniottoonsa liittyviä lievästi värittyneitä tapahtumia ja vankilaviranomaisiin kohdistamaansa katkeransisältöistä syyttelyä.

Vanhempi vartija Joonas Aaltonen
Kuten aikaisemmin kerrottiin, teki elinkautisvanki Arvo Valjakkala panttivangin ottamisena kirjattua pakoaan koskevassa kuulustelussaan ilmiannon Riihi mäen keskusvankilan vanhemmasta vartijasta Joonas Aaltosesta. Valjakkalan mukaan Aaltonen oli 3 500 markan suoritusta vastaan toimittanut hänelle vankilaan kaksi asetta sekä luvannut sen lisäksi toimittaa Valjakkalan antamaan osoitteeseen kirjeen, jossa Valjakkalan mukaan oli vastaanottajalle ohjeet pakoauton hankkimisesta sekä sen jättämisestä varuskunnan
risteykseen. Valjakkalan ilmiannon perusteella kirjattiin keskusrikospoliisissa niin sanottu tutkittaessa ilmoitus koskien vangin vapauttamista, ampuma-aserikosta ja törkeää virka-aseman väärinkäyttämistä.
Vanhempi vartija Joonas Aaltonen osoittautui 45- vuotiaaksi, avioliitossa olevaksi kahden lapsen isäksi. Kuulustelussaan hän toteaa Valjakkalan kertomuksen olevan täyttä puppua. Hänellä ei ole eikä ole ollut Valjakkalan kertomista asioista minkäänlaista tietoa.
Häntä pyydetään miettimään, miksi Valjakkala siinä tapauksessa on leimannut hänet syylliseksi muun muassa aseiden toimittamiseen vankilaan eli jos asia ei pidä paikkansa, niin mikä silloin on Valjakkalan motiivi?
”Mielestäni yksi syy voi olla se, että olen useita kertoja tarkastanut vankilassa Valjakkalan lähipiiriä. Tämän olen tehnyt esimiesteni määräyksestä. En kylläkään ole Valjakkalan viimeisen tuomion aikana joutunut kertaakaan tekemisiin hänen kanssaan, koska työskentelen kokonaan toisella osastolla.
Miettiessäni Valjakkalan minun mustamaalaamiseeni liittyviä motiiveja tulee mieleeni, että olen hyvin usein joutunut vankien tiloissa esimiesteni määräyksestä ratsaustehtäviin’, jotka ovat myös hyvin usein olleet tuloksellisia. Näihin ratsauksiin liittyen tulee mieleeni myös, että olin noin vuosi sitten erään ratsian yhteydessä löytämässä vankilan WC:stä erään aseen.”
Tutkittaessa Valjakkalan ilmiantoa näytti siltä, että se oli kohdistettu yhteen tunnollisimmista virkamiehistä, niin kuin tällaisten asioiden kohdalla usein tapahtuukin. Esimerkiksi juuri vankilamaailmassa asiansa osaava, tunnollinen vanginvartija on kaikkein suurimmassa vaarassa tulla mustamaalatuksi.
Kuulustelujen jälkeen Valjakkalan ilmiantoasiassa tehtiin niin sanottu poliisipäätös eli päätös olla saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Tutkinnanjohtajan päätöksessä todetaan seuraavaa:
”Asiassa on annettu kaksi asiasisällöltään vastakkaista kuulustelukertomusta.
Esitutkintaa ei vartija Aaltosen osalta suoriteta enemmälti, koska ei ole syytä epäillä hänen syyllistyneen hänen tekemäkseen väitettyyn rikokseen ja toisaalta siksi, koska ei panttivangin ottamistakaan koskevan pääasian esitutkinnan yhteydessä ole Valjakkalan lisäksi kukaan muu asiassa kuulustelluista kertonut mitään käsi aseen alkuperää selvittävää tai vartija Aaltosen viranhoitoa moittivaa ja koska asiassa ilmenevien olo suhteidenkaan johdosta ei luotettavan selvityksen saaminen liene mahdollista.”
Ratkaisu on poikkeuksellinen, koska poliisi erotti jo esitutkintavaiheessa vanhempaa vartijaa Aaltosta koskevan ilmiannon pääasiasta, panttivangin ottamisesta. Poliisi päätyi oman päätöksensä tekemiseen Valjakkalan ilmiantoa koskevan esitutkinnan pohjalta siksi, että sen taustana saattoi olla pelkästään halu sotkea pääasian käsittelyä ja aiheuttaa sen lisäksi vankilaviranomaisille vain haittaa ja vaivaa.
Poliisin tekemän päätöksen sanamuoto saattaa jonkun mielessä johtaa jopa sellaiseen ajatukseen, että poliisi on päätöstä tehdessään ylittänyt valtuutensa. Näin ei asian laita kuitenkaan ole. Päätös poliisinkin pitää uskaltaa tehdä, silloin kun edellytykset kuten tässä, jopa perustellut vaatimukset ovat olemassa. Järjen käyttö ei liene näissäkään asioissa kiellettyä. Ainakaan kukaan ei ole asiaan missään
vaiheessa myöhemminkään miltään osin puuttunut.

Kihlakunnanoikeuden päätös
Valjakkalalle tässä asiassa annettua tuomiota ei liene tarvetta enempää retostella. Panttivangin ja elinkautisvangin käsitykset tapahtumien kulusta eivät eroa ainakaan olennaisesti toisistaan. Ainoa ikävä asia oli Valjakkalan tekemä ilmianto vartija Joonas Aaltosesta, joka tosin ratkaistiin asiaa koskevan esitutkinnan
päätyttyä tehdyllä poliisipäätöksellä. Niinpä ei tuomioistuimella ollut ongelmia käsitellä Valjakkalan rikoksia koskevaa syytettä: hänet tuomittiin pakoonsa liittyvistä rikoksista kolmen ja puolen vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. ”Mutta mitä senkään on väliä”, kyselee elinkautisvanki.
Asiantuntijoiden piirissä on pohdittu, onko mahdollista rakentaa sellaisia vankiloita, joista ei voisi karata. Heidän mukaansa se ilmeisesti olisi mahdollista. Siitä kuitenkin seuraa taas uusi kysymys.
Jos sellaisten laitosten rakentaminen katsotaan mahdolliseksi, niin miksei sellaisia tehdä? Tähän kysymykseen vastattaessa kuvaan astuvat ainakin kaikki kansainväliset ammattilaiset, ”ymmärtäjät”, jotka suu vaahdossa todistavat, kuinka epäinhimillistä olisi rakentaa sellainen vankila, josta vanki ei voisi edes toivoa pystyvänsä pakenemaan.
Asia ei kuitenkaan näy olevan niin yksinkertainen.
Liian tiivis vankila on eräiden asiantuntijoiden mukaan täysin vääränlainen paikka vangin henkisen kehityksen tai idealistien kuvitteleman paranemisen kannalta. Toisaalta ongelmaksi muodostuisivat myös tapaamiset ja tietynlaisen henkilökohtaisen omaisuuden saaminen vankilaan. Vankien eristäminen yhteiskunnasta ei ole täydellistä, eikä sen sitä välttämättä tarvitse ollakaan.
Näiden vankilaolojen ammattilaisten mukaan rangaistuksen vaikuttavuutta ei pidä ankaroittaa vankilan rakenteellisilla ratkaisuilla. Mene ja tiedä.
Joka tapauksessa vankiloiden sisäisten riskien selvästi keskeisimpiä ongelmia ovat vankien lomat, tapaamiset ja tavaraliikenne.
Sitä kautta syntyvät myös vankiloiden huumeongelmat ja vankiloihin on mahdollista kulkeutua myös pahimmillaan paon mahdollistavia esineitä. Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että kaikki on valvottua ja kontrolloitua. Mutta mikään ei edes voi olla täydellistä. Mutta ehkä näihinkin voitaisiin vaikuttaa myös rakenteellisilla ratkaisuilla.
Jollain tavalla oli Valjakkalakin saanut aseen itselleen vankilaan. Se oli voitu tuoda hänelle osa osalta tai se oli saatettu toimittaa hänelle jonkin lähetyksen sisällä. Jostakin syystä se oli vain jäänyt tarkastuksessa huomioimatta. Kuten edellä todettiin, Valjakkala syytti vartijaa muun muassa siitä, että hän oli saanut itselleen aseen vankilaan. Näyttöä hänen väitteensä tueksi ei kuitenkaan löytynyt. Ilmeistä on, että Valjakkala keksi koko jutun pelkästään ilkeämielisyydestään. Valitettavasti ilkeydet vain osuvat useimmiten kaikkein tunnollisimpaan ja kunnollisimpaan virkamieheen. Teon pohjalla on usein uskomus omasta viattomuudesta: ”Minut on syyttömänä tuomittu.”
Myös Valjakkala yritti väittää olevansa syytön. Kun omaa syyttömyyttään riittävän usein toistaa, alkaa siihen uskoa itsekin. Niin oli käynyt Valjakkalallekin.
Uskoa omaan syyttömyyteen vahvistaa usein myös tunne siitä, että jokin vakava ja peruuttamaton tapahtuma - esimerkiksi joutuminen vankilaan - on liian pienen tekijän laukaisema, seuraus vain ohikiitävän hetken aikana tehdystä väärästä valinnasta. Ihmismieli on arvaamaton: pahimmillaan yksi ainoa kuultu sana ja sitä seurannut reaktio saattavat muuttaa kuulijan loppuelämän suunnan, hyvään taikka
pahaan.
Ehkäpä juuri se selittää, miksi haastateltaessa vankeja niin moni heistä väittää olevansa syytön.
Vain pieni häivähdyksenomainen hetki on pilata koko elämän sellaiseltakin ihmiseltä, joka siihenastisen elämänsä aikana on tinkimättä noudattanut yhteiskunnan asettamia sääntöjä ja rajoituksia. Sitten tulee yksi musta hetki, yksi ainoa sana, joka muuttaa kai ken, eikä lievennys- tai anteeksiantoperusteita löydy.
Tällaiset rikoksentekijät eivät tahdo itsekään oivaltaa, mitä heille on tapahtunut, he haluavat ennemminkin uskoa väärään tuomioon.
Elämä on jokaiselle ihmiselle ainutkertainen kokemus, joka muovautuu monista elämänvarren leikkauspisteistä, erilaisista kokemuksista ja erilaisten ihmisten kohtaamisista sekä valitettavasti myös inhimillisistä tragedioista. Kaikki kokemukset vaikuttavat ihmiseen, suuntaan taikka toiseen, vahvistaen tai heikentäen häntä. Jos kuviteltaisiin olevan henkisiltä ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan kaksi identtistä ihmistä, joilla olisi myös identtinen tausta niin perheen taloudellisen aseman kuin sosiaalisen kasvuympäristönkin suhteen, niin kukaan ei voisi siinäkään tilanteessa väittää, että heistä molemmista tulee lääkäreitä tai juristeja tai että heistä molemmista tulee rikollisia. Ihmisen tulevaisuutta ei voi pitävästi ennustaa.
Kenties jonkun ihmisen tulevaisuudessa vain voidaankin nähdä enemmän riskejä.
Poliisikin ymmärtää rikoksentekijöitä, mutta rikoksentekijät eivät halua poliisin ymmärtävän heitä, sillä heillä on jo riittävästi ymmärtäjiä muutoinkin.
Poliisi ymmärtää myös rikosten uhreja ja nämä myös haluavat poliisin ymmärtävän heitä, koska heillä ei ole muita ymmärtäjiä.
Poliisi ja rikoksen uhrit eivät taas ymmärrä lainsäätäjää, mutta rikoksentekijät "ymmärtävät”. Edelleenkin suurin ongelma on siinä, että rikoksen uhrin oikeusturva on ole maton. Siitä ei näytä kukaan olevan erityisen kiinnostunut.
Asiaa tuntematon saattaisi kuvitella, että ne rikoksen uhrit, jotka kokevat saaneensa oikeutta ja apua järjestelmältä, olisivat itsekin valmiita auttamaan jatkossa muita rikosten uhreja, esimerkiksi valmiita ilmoittautumaan näkemänsä rikostapahtuman todistajaksi.
Maallikon käsityksen mukaan rikollisuuteen vaikuttavat kansalaiskäsitykset voisivat hyvinkin olla ennalta estävän toiminnan, rikostorjunnan oiva apu - ainakin siitä päivästä lähtien, kun rikoksen uhritkin kokisivat, että heistä välitetään.

[Svimba]

Hyi vittu, uusimmassa rikospaikassa entinen vanginvartija kertoo miten valjakkala sotki sellinsä paskalla ja heitti vartijoita omalla ulosteellaan.

[Huutaja Jaana]

Hyi vittu, uusimmassa rikospaikassa entinen vanginvartija kertoo miten valjakkala sotki sellinsä paskalla ja heitti vartijoita omalla ulosteellaan.

Eikös tätä vartijaa epäilty että olisi "hakkauttanut" Juhan?!?

Juha tunnettiin muuten 80-l. Rokkiporukoissa nimellä "Hanoi"...

[nilpertti]

Hyi vittu, uusimmassa rikospaikassa entinen vanginvartija kertoo miten valjakkala sotki sellinsä paskalla ja heitti vartijoita omalla ulosteellaan.

Sen mitä valjakkala usein teki oli oman sellin sotkeminen ulosteilla,housuun ulostaminen aina vankilaan saapuessa.metelöi öisin ja häiritsi muita.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ex- ... en/9229626