Et. Mutta media vahvistaa tekijän tahtoa saada äänensä kuuluviin. Jokelan jälkeen jopa muualla kuin mainoskanavilla ja roskalehdissä analysoitiin Auvisen jättämiä kirjeitä, mitä hän tunsi ja ajatteli, hänen manifestiään luettiin.Howler kirjoitti:Eli uhrien kuvat ja elämäntarinat pitäisi julkaista, jotta heidätkin voitaisiin muistaa? Ymmärsinkö oikein?maigret kirjoitti:Kaikki tietävät kuka oli Pekka-Eric Auvinen, pojan naama on ollut joka lehdessä, nyt seuraavaksi Matti Saari ja hänen kuvansa ja videonsa... Sen sijaan uhreja ei muista muut kuin omaiset. Ampujat saavat pääosan.
Ymmärrän, että tämä on ongelmallinen tilanne. Toisaalta tekijän motiivit pitää selvittää, ne kiinnostaa ihmisiä ja niiden avulla voidaan yrittää estää muita vastaavia tapauksia... Mutta toisaalta samalla tarjotaan tilaisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Jotkut psykologit ja lastensuojelijat juuri puhuvat televisiossa siitä, että monet lapset ja nuoret kaipaavat tällä hetkellä vain jotakuta jolle puhua ihan normaalista arkisista asioista. MLL:n puheluista useat ovat ihan vain sellaisia, että lapsi haluaa kertoa päivän kuulumisensa.
Paras vaihtoehto olisi se, että luovuttaisiin tyhjänpäiväisestä kiireestä ja annettaisiin tilaa, aikaa ja huomiota. Jos kotona ei osata, eikä kaikissa kodeissa aina välitetäkään, niin kouluissa ja kunnissa pitää lisätä vapaamuotoista lapsi- ja nuorilähtöistä harrastustoimintaa (=harrastuksia, joista nuoret oikeasti ovat kiinnostuneita, ei "pakkokivaa"), joissa syntyy luonnollista yhteisöllisyyttä.
Tällä hetkellä yllämainittu tapa saada äänensä kuuluviin ja tulla huomatuksi ei toteudu, ja samaan aikaa media tarjoaa toisen tavan tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ilman tervettä huomiota lapsista kasvaa epäkypsiä ja huomionkipeitä, kakaramaisia aikuisia.
Ehkä tässä osittain näkyy lama-ajan jättämät jäljet. Ei välttämättä niinkään säästöt mielenterveyspalveluissa vaan laman jälkeen kiristyneet tehokkuusvaatimukset koko yhteiskunnassa. Aikuisilla ei ole ollut aikaa eikä jaksamista huolehtia 90-luvun lapsista ja nuorista.
