Miksi lapsia pitää tehdä ollenkaan tai paljon?

[Ifigeneia]

Yksi tuntemani nainen sivusta seuraten on ollut sitä tyyppiä että tykkää vauvoista, mutta ei tykkää lapsista kun nämä ovat isompia, ei ainakaan pojista. Esikoispoika sikäli kylmää kyytiä sai. Seuraavaksi syntynyt tytär tuntui olevan jonkinlaisen lellimisen kohde, tai ainakin lasten riidellessä äiti oli aina tyttären puolella. Myöhemmin piti vielä laittaa kolmaskin lapsi kolmannen isän kanssa, ja tämä kun oli tytär, niin oli varmaan taas toivottu. Mutta tämän vartuttua on sitten ilmeisesti kaikenlaista ongelmaa riittänyt, anoreksialla alkaen.

Kuinka ollakaan, tuosta em. setistä tyttäristä vanhempi on osoittautunut äitinsä kopioksi: tykkää vauvoista (hän sanoi itseasiassa jo lapsena että haluaa isona paljon lapsia - olletikin siis vauvoja). Lapsia sitten laittoi, usean isän avustuksella. Lasten vartuttua ei kuitenkaan niin auvoista ole ollutkaan. Pahimmillaan tarvittu poliisiakin apuun. Tosin kuulin juttua että poliisi oli todennut että äiti se ongelma oli, ei poika.

Tämä poika on sittemmin vaihtanut sukupuolta. Herää kysymys että onkohan asiaan mitenkään vaikuttanut se että tuossa köörissä tyttäret ovat selvästi olleet suositumpia...?

Tietty jos vaade olisi että nuppi pitää olla 100 % kunnossa ennen kuin saa lisääntyä, harva täällä lapsia laittaisi. Mutta tuntuu niin ihmeelliseltä että on noita tuommoisia juttuja kuin että sukupuoli pitää olla just presis se ja se, taikka rakkautta ei heru. Minkä vittu se kersa sukupuolelleen mahtaa, ja onko se muka niin suuri rikos että olikin sitä eikä tätä?

Tuota tosin voisi kysyä erittäin monen kulttuurin edustajilta.

[Ifigeneia]

Jäin miettimään tätä tapausta, minkä raportoin juuri toiseen ketjuun. Eli että kun olin kävelemässä kävelytiellä, siinä meni huivipäinen nainen rattaiden (tai vaunujen, en minä noita kalustoja tapaa muistaa jälkikäteen) kanssa ja hänellä oli pikkutyttö mukana. Ehkä 5-vuotias. Jos ei nuorempikin. Ja tämä tyttö sitten jäi äidistään jälkeen ja aina välillä ruikutti jotain.

Kertaakaan äiti ei kääntynyt katsomaan taakseen missä lapsi. Ei sanonut mitään. Ei odottanut että tytär ehtisi rinnalle.

Ihan kuin olisi ollut joku mykkäkoulu äidiltä tytärtä kohtaan. Itselleni kävi teininä niin että menin äidilleni haukkumaan sukuamme (äiti itse oli haukkunut sukulaisia tuon tuostakin), ja tästä äitini suuttui niin että piti mykkäkoulua pari päivää. Olin sentään kuitenkin jo teini. Mutta minun mielestäni vanhemman ei pitäisi heittäytyä mykäksi minkään ikäistä lasta kohtaan.

Noin kaikenkaikkiaan, vanhemmat jotka eivät saa lapsiaan pahimmillaan edes pysymään hengissä, tai kohtelevat jotenkin omituisesti, vaikkapa jäätävästi, lienevät jääneet henkisesti jotenkin lapsen tasolle itsekin. Joillakin selityksenä on kulttuuri tai uskonto, tai ihan vaan sisäsiittoisuus. Joillakin sitten joku muu, kuten vaikkapa traumaattinen lapsuus kuten oman äitini kohdalla, koska hänen isänsä vihasi kaikkia lapsiaan ja oli uhannut äitiäni jopa tappamisella.