Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Luettuani Mauri Sainion 'Rikos ei kannata'-kirjan kiinnostuin tapauksesta. En löytänyt aloitusta aiheesta, joten päätin sellaisen tehdä.
29. maaliskuuta vuonna 1947 23-vuotias ylioppilas Joonas Rimpinen murhasi puukolla 20-vuotiaan ex-tyttöystävänsä, sairaanhoitajaoppilas Hanna Tellervo Aalto-Setälän. Aalto-Setälä oli jo pidempään halunnut erota Rimpisestä, joka oli sairaalloisen kiintynyt häneen. Rimpinen seuraili häntä kotimatkoilla ja uhkaili tappaa sen miehen, jonka kanssa Aalto-Setälä aikoi mennä naimisiin tulevaisuudessa.
Pariskunnan kumpikin osapuoli oli kotoisin Kokemäeltä. He olivat tutustuneet vuonna 1941, ja alkaneet seurustelemaan vuonna 1945. He olivat jopa puhuneet avioliitosta, johon Rimpinen oli valmis, mutta Aalto-Setälä ei.
Kyseisenä iltana Hanna Aalto-Setälä oli jälleen halunnut erota, ja Joonas Rimpinen oli onnistunut houkuttelemaan tämän syrjäiselle kadulle, missä hän puukotti tyttöä ja viilsi hänen kurkkunsa auki. Hän kantoi elottoman Aalto-Setälän Munkkiniemenkadun läheisyyteen parakin alle ja peitti vainajan lumella.
Tyttö löydettiin seuraavana päivänä. Murhasta tiedettiin heti epäillä Rimpistä, mutta tämä oli paennut asunnoltaan, josta löydettiin vainajan tavaroita. Joonas Rimpinen kuitenkin ilmoittautui itse poliisille ja hänet pidätettiin.
Joonas Rimpinen tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen täyttä ymmärrystä vailla tehdystä murhasta. Vankilan jälkeen hän olisi 6 vuotta vailla kansalaisluottamusta. Hovioikeudessa tuomio aleni yhdeksään vuoteen, josta tutkintovankeuden 3kk vähennettiin. Lopulta Rimpinen siis sai 8 vuoden ja 9kk vankeustuomion. Hänet myös vaadittiin korvaamaan Hanna Aalto-Setälän hautauskulut ja perheen oikeudenkäyntikulut.
Alla vielä tapausta käsittelevä luku kokonaisuudessaan Mauri Sainion 'Rikos ei kannata'-kirjasta. Hanna Aalto-Setälän nimi on luvussa Liisa Aaltonen ja Joonas Rimpinen on Jouni Ruohonen.
''Jäähyväiset rakastetulle
Kevätaurinko paistoi kirkkaasti sunnuntaina maaliskuun 30, päivänä vuonna 1947. Lumen sulaminen oli vankasti alullaan mutta Helsingin Munkkiniemessä hanki kantoi vielä laajalla alueella.
Ihmiset lähtivät aamulla hiihtämään tai muuten vain lenkkeilemään Seurasaaren ja Meilahden tienoille.
Koneenhoitaja Veikko Karppinen oli myös aamukävelyllä, Hän oli vähän ennen yhtätoista tulossa Seurasaaresta päin Paciuksenkadulle. Hän oli juuri ohittamassa rakennustyömaan lähistöllä olevaa parakkirakennusta, kun hän ihmeekseen huomasi tieltä parakkiin päin poikkeavat miehen jäljet ja lumessa kirkkaan punaisia verijälkiä.
Karppisen kiinnostus heräsi ja hän seurasi jälkiä parakille.
Hän näki parakin lattian alla naisen ruskean turkin pilkottavan lumen seasta. Karppinen kumartui lähemmäksi... mustaa tukkaa ... naisen kasvojen ääriviivat...
Parakin lattian alle oli tungettu kuollut nainen.
Karppinen kiirehti soittamaan rikospoliisille.
Kello oli tasan 11.
Paikalle saapuneet poliisit vetivät parakin alta naisen ruumiin. Naisen suuhun oli työnnetty lunta ja hänen yllään olevan turkin taskut oli käännetty nurin ikään kuin taskuista olisi etsitty jotakin. Vainajan hartioissa lapaluiden välissä oli kahden ja puolen sentin levyinen pistohaava. Molemmin puolin selkärankaa oli kolme puolentoista sentin levyistä pistohaavaa, oikean rinnan ulkosivulla yksi kahden sentin levyinen samanlainen haava ja kaulan oikealla puolella viitisen senttiä pitkä viiltohaava. Oikealla puolella leukaa oli myös kolme pistohaavaa.
Vainaja, nuori nainen, oli täysissä pukimissa, vain vasemman jalan kenkä ja päällyskenkä puuttuivat.
Poliisit tutkivat hyvin tarkasti surmapaikan ja sen ympäristön, Vainajan vierestä parakin alta löydettiin puukon tuppi ja läheisen halkopinon päältä avainnippu. Nippuun oli kiinnitetty lappu, johon oli kirjoitettu: Liisa Aaltonen, Sairaanhoitajaopisto.
Näin päästiin selville vainajan henkilöllisyydestä varsin pian.
Surmattu oli Kokemäellä huhtikuun 7. päivänä vuonna 1925 syntynyt sairaanhoitajaoppilas Liisa Aaltonen.
Lääkärin lausunnon mukaan hän oli kuollut edellisenä iltana kello 20.30:n ja 22.00:n välisenä aikana. Hänet oli surmattu puukolla Paciuksenkadun lähellä noin 100 metrin päässä Munkkiniemenkadusta Humallahteen päin. Surmatyön jälkeen hänet oli kannettu parakin luo ja kätketty sen alle. Parakki sijaitsi Munkkiniemenkadun puoleisessa metsikössä noin 30 metrin päässä Paciuksenkadusta.
Pian poliisi sai tietää, että Liisa Aaltonen oli seurustellut ylioppilas Jouni Ruohosen kanssa. Tämän ja ylioppilas Kaipaisen yhteisestä asunnosta Tehtaankatu 5:stä löydettiin Liisa Aaltoselle kuulunut käsilaukku, jossa oli 200 markkaa sekä rannekello ja kirjeitä, joita Ruohonen oli kirjoittanut Aaltoselle. Myös löydettiin kirje, jossa Ruohonen uhkasi tehdä itsemurhan. Löydetyn puukon tupen todettiin kuuluvan ylioppilas Kaipaiselle.
Maanantaina maaliskuun 31. päivänä kertoi Liisa Aaltosen isä, maanviljelijä Aaltonen, poliisille, että hänen tyttärensä oli tutustunut viitisen vuotta aikaisemmin Kokemäen yhteiskoulussa saman koulun oppilaaseen Jouni Ruohoseen. Nuoret olivat seurustelleet todennäköisesti myös Helsingissä.
Maaliskuun 8. päivänä isä oli lähettänyt tyttärelleen 4000 markkaa puvun ostoa varten.
Poliisi etsi nyt tiiviisti lainopin ylioppilasta Jouni Ruohosta, joka oli kadonnut teille tietymättömille.
Huhtikuun 4. päivänä löydettiin lumesta murhapaikalta Liisa Aaltosen kadonnut kenkä ja päällyskenkä.
Samana päivänä Ruohonen ilmoittautui itse puhelimitse Kokemäen poliisille, joka pidätti hänet välittömästi. Huhtikuun 6. päivänä Ruohonen toimitettiin Helsinkiin kuulusteluja varten.
Torstaina huhtikuun 10. päivänä Jouni Ruohonen kertoi kuulustelussa syntyneensä Jämsässä tammikuun 30. päivänä vuonna 1924. Koulunkäyntinsä hän oli keskeyttänyt vuonna 1942 jouduttuaan asepalvelukseen. Vapauduttuaan sotaväestä tammikuussa 1945 hän meni Niinisaloon Valtion sisäoppilaitokseen, missä hän opiskeli 1. 3. 1945—30. 9. 1945. Hän tuli ylioppilaaksi Porin yleislyseosta vuonna 1946, minkä jälkeen hän kirjoittautui lainopilliseen tiedekuntaan. Ruohonen tunnusti tapon mutta ei murhaa.
Hän kertoi tutustuneensa Liisa Aaltoseen vuonna 1941. He olivat tavanneet usein, ja hänen ollessaan asepalveluksessa he olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa. Vakavammin he olivat alkaneet seurustella vuonna 1945. Ruohosen oltua kaksi viikkoa opiskelemassa Helsingissä Aaltonen tuli tapaamaan häntä hänen asuntoonsa. Tuolloin he ryhtyivät seurustelemaan entistä läheisemmin.
He olivat jutelleet avioliitosta, johon Ruohonen oli heti valmis, mutta Aaltonen ei antanut varmaa vastausta.
Aaltonen oli vähitellen ruvennut esittämään yhä uusia ja uusia verukkeita ja puhunut joskus loukkaavasti Ruohosen kuolleista vanhemmista, mikä saattoi Ruohosen epätoivoon.
Ruohonen tuumi, että elämä oli turhaa ja harkitsi itsemurhaa. Helmikuun lopulla vuonna 1947 hän päätti vakaasti lopettaa itsensä. Näissä aikeissa hän oli laatinut Aaltoselle kirjeen, joka oli tarkoitus postittaa.
Seuraavana päivänä hän oli kuitenkin tuntenut ”jonkinlaisen elämyksen” ja matkustanut lentokoneella Turkuun.
Siellä hän kierteli satamassa, ja hukuttautumisaikeet tulvivat hänen mieleensä. Tuntemattoman miehen väliin tulo esti hänet kuitenkin toteuttamasta ajatustaan.
Ruohonen palasi Helsinkiin ja koetti löytää opiskelusta mielenrauhaa. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut ja sielullinen hätä kasvoi.
Hän ryhtyi käyttämään rauhoittavia lääkkeitä.
Maaliskuun alussa hän matkusti kasvatusvanhempiensa luo Kokemäelle. Hänen aikomuksenaan oli tehdä raskasta ruumiillista työtä mielenrauhan saavuttamiseksi.
Hän tuli kuitenkin vain rauhattomammaksi ja kaipasi yhä enemmän Liisaa, vaikka koettikin unohtaa hänet.
Maaliskuun 11. päivänä hän palasi Helsinkiin ja koetti syventyä lukuihin. Samalla hän yritti edelleen unohtaa Liisan, jota hän ei ollut Turun-matkan jälkeen tavannut.
Ikävissään hän kuitenkin soitteli tälle ja pyysi saada tavata. Liisa esteli ja sanoi, että tavataan sitten kun hänellä on aikaa.
Maaliskuun 28. päivänä Ruohonen hankki viinapullon ja meni kello 13:n aikaan Simonkadulle opiskelutoverinsa Hamulan luo.
Ystävykset ryhtyivät ryyppäämään.
Vähitellen he siirtyivät matkustajakoti Agricolaan, missä jatkoivat ryyppäämistä pohdiskellen maailman turhuutta ja ihmiSen mitättömyyttä.
Humala kasvoi. Toverukset erosivat kello 16, ja Ruohonen meni kotiinsa nukkumaan.
Hän heräsi seuraavana päivänä kello kymmeneltä. Pukeuduttuaan hän meni syömään Neitsytpolulla olevaan ruokalaan ja lähti sieltä kävelemään Tähtitorninmäelle. Hänellä oli tavalliseen tapaan mukanaan vyöhön kiinnitetty puukko, jossa oli kymmenen sentin terä.
Ajankulukseen hän veisteli puiden oksia. Kello 14 paikkeilla hän tapasi Hamulan Esplanadilla.
Miehet poikkesivat Fazerille syömään jäätelöä. Sieltä he menivät ravintola Königiin, missä Hamula söi ja Ruohonen joi pullon pilsneriä.
He erosivat kello 17 ja sopivat ryyppäämisen jatkamisesta myöhemmin Hamulan asunnossa, koska oli Ruohosen nimipäivä.
Ruohonen löysi kotiin tultuaan vajaan viinapullon huoneestaan. Kello 18 hän meni syömään jälleen Neitsytpolulle.
Noin kello 19 hän soitti Vuorimiehenkadun puhelinkioskista Liisalle ja pyysi tätä ulos.
Liisa sanoi aikovansa mennä elokuviin tyttöystävänsä kanssa ja pyysi Ruohosta soittamaan uudelleen.
Ruohonen päätti sitten lähteä Hamulan luo. Hän aikoi jättää puukkonsa asuntoon, koska sen pahvitupen kärki oli rikki. Hän otti kuitenkin puukon mukaansa voidakseen avata salkussa olevan mehupullon korkin, mutta lainasi huonetoverinsa, ylioppilas Kaipaisen, puukon tupen.
Matkalla Hamulan luo hän soitti uudelleen Liisalle ja muistutti tätä nimipäivästään ja siitä kuinka rattoisaa heillä vuosi sitten oli yhdessä ollut.
Silloin Liisa suostui tapaamaan hänet ja pyysi tulemaan sairaanhoitajaopiston eteen.
Ruohonen ei mennytkään nyt Hamulan luo, vaan palasi asuntoonsa.
Tumman atleettivartaloisen Ruohosen ilme kiristyi, kun hän keskeytti hetkiseksi kertomuksensa. Poliisit odottivat. He tiesivät, että seuraavilla tapahtumilla ei todennäköisesti ollut sellaista silminnäkijää, jota voitaisiin käyttää todistajana. Vain tapahtunut teko ja Ruohosen oma kertomus olivat tutkimuksissa heidän käytettävissään. Vain niiden perusteella saataisiin hankituksi mahdolliset todistajat.
Ruohonen katseli synkästi eteensä ja jatkoi vaisulla äänellä kertomustaan, joka läheni huippukohtaansa.
Hän kertoi tavanneensa Liisan Sairaanhoitajaopiston edustalla. Kello oli tuolloin noin 20.
Tervehdittyään tyttöä Ruohonen pyysi häntä kanssaan ravintolaan syömään.
Liisa pudisti päätään, hän ei halunnut lähteä, mutta sitä vastoin hän ehdotti tuttua iltakävelykierrosta.
He kulkivat hitaasti vaiteliaina Paciuksenkatua alas Munkkiniemeä kohden. Ennen Munkkiniemen siltaa he kääntyivät Seurasaareen johtavalle tielle. He kulkivat Ukkokodille asti pohtien seurustelunsa edellytyksiä ja jatkumismahdollisuuksia. Sitten he palasivat Paciuksenkadulle päin puhellen koulumuistoista. Liisa tuli hilpeäksi, tunnelma alkoi lämmetä ja he puhuivat tulevaisuudesta.
Ihmisiä oli vähän liikkeellä näillä seuduin. Pian nuoret saapuivat polun kohdalle, joka johti Munkkiniemenkadulle. Noin 50 metrin päässä työmaaparakista he pysähtyivät.
Ruohonen puheli matalalla äänellä heidän aikaisemmista rakkauskohtauksistaan, hän suuteli ja hyväili Liisaa intohimoisesti.
Suudellessaan Liisaa korvaan Ruohonen koetti taivuttaa tyttöä kanssaan sukupuoliyhteyteen.
Silloin Liisa kimpaantui ja löi kämmenellään kaksi lyhyttä iskua Ruohosen poskelle ja sähähti: — Et sinä näy muuten uskovan ellen minä sano oikein raa'asti.
He jatkoivat matkaa mutisten kumpikin itsekseen.
Parakin kohdalla Ruohonen tarttui äkisti Liisaa olkapäistä ja suuteli häntä suulle.
Tyttö työnsi rajusti miehen luotaan, keikautti uhmaavasti Päätään taaksepäin, löi kämmensyrjällä Ruohosta leukaan ja Sanoi halveksivasti: — Painu nyt helvettiin, hirttäjän penikka.
Kuultuaan tämän rakastamansa naisen huulilta Ruohonen, jonka isä oli hirttänyt itsensä ja jonka äiti oli kuollut mielisairaalassa, joutui yhtäkkisen hillittömän raivon valtaan.
Hän tempaisi puukkonsa ja löi sillä Liisaa rintaan.
Hän oli täysin suunniltaan, mutta ehti kuulla Liisan parkaisevan: — Jou...
Kun Ruohosen tajunta vähitellen kirkastui, hän huomasi olevansa polvillaan keskellä tietä puukko oikeassa kädessä. Hänen edessään makasi Liisa veren tulviessa kaulasta.
Pelko ja kauhu valtasivat Ruohosen.
Hän tarttui Liisaan ja kantoi häntä muutaman metrin Sairaanhoitajaopistoa kohden. Samalla hän pudisteli tyttöä ja totesi kammoksuen tämän kuolleeksi. Hän horjahti ja kaatui Liisan ruumis sylissään parakin seinää vasten.
Missään ei näkynyt ihmisiä, Ruohonen hengitti raskaasti ja hänen silmänsä tuijottivat mustien kulmien alta kadun sähkölamppujen suuntaan.
Äkkiä hän laski ruumiin hankeen ja työnsi sen sitten parakin alle, ettei sitä huomattaisi heti ja hänelle jäisi aikaa selvittää ajatuksiaan.
Hän otti käteensä lumeen pudonneen Liisan käsilaukun ja horjui mieli sumeana paikalta.
Vähän toinnuttuaan hän harhaili kauhuissaan tapahtumapaikan ympäristössä, kunnes hän lopulta ajoi taksilla Stenbäckinkadulta kotiinsa.
Maksaessaan kyydin hän huomasi vasemman kätensä ja päällystakin hihan olevan veressä.
Hän kiirehti asuntoonsa ja pesi verijäljet pois kylpyhuoneessa.
Hän rauhoittui nyt hiukan ja rupesi pohtimaan sitä, minkä oli tehnyt ja mietti mitä hänen nyt pitäisi tehdä.
Pakokauhun ahdistamana hän kokosi sitten hätäisesti tavaransa, kätki Liisan käsilaukun sänkyynsä ja ajoi kello 24 aikaan taksilla asemalle. Hän ei ottanut Liisan käsilaukusta mitään, vaikka olikin avannut sen ja huomannut siellä kirjeitä ja rahaa.
Hän matkusti nyt kello 0.20:n junalla Riihimäelle. Huomatessaan ulsterinsa sivutaskussa tupettoman puukon hän heitti sen yön pimeyteen radan varteen.
Hän vietti sitten painajaismaisen yön Riihimäen asemalla ja lähti aamulla seitsemän junalla Toijalaan.
Täällä hän viihtyi vain pari epätoivoista tuntia ja jatkoi sitten matkaansa Seinäjoelle ja Vaasaan, jonne hän saapui myöhään sunnuntai-iltana. Yön hän vietti Vaasan asemalla ja katseli punareunaisin silmin aseman lasioven läpi aamusta nousevaa Hovioikeudenkatua.
Kello kuudelta lähti juna Seinäjoelle.
Ja taas Ruohonen oli matkalla.
Seinäjoella hän kierteli päämäärättömästi katuja kunnes meni kello 20:n aikaan Kino-hotelliin. Täällä hän varasi huoneen seuraavaan aamuun kello kahdeksaan ja kirjoitti henkilötiedot matkustajakorttiin.
Koko ajan hänen aivoissaan oli takonut ajatus: Mitä pitäisi tehdä ... Mitä pitäisi tehdä.
Nyt aamulla hän päätti lopulta matkustaa kasvatusvanhempiensa luo Kokemäelle ja ilmoittautua siellä poliisille.
Hän lähtikin kello 8.30:n junalla Haapamäelle ja jatkoi sieltä matkaa Harjavallan asemalle.
Edessä aukeni laajoja lumipeitteisiä viljelysmaita. Ruohonen rämpi peltoja ja kyläteitä pitkin kasvatusvanhempiensa kotiin huhtikuun 2. päivänä iltapäivällä.
Kasvatusisää ei näkynyt eikä muitakaan talon asukkaita, ja ahdistunut nuori mies meni salaa talon ullakolle piileskellen siellä olevassa huoneessaan seuraavaan päivään.
Hän tuli ullakolta alas kello 17.30:n aikoihin, tapasi kasvatusäitinsä ja soitti hetken kuluttua oma-aloitteisesti poliisille.
Kokemäen poliisi pidätti heti Ruohosen ja toimitti hänet Kokemäen vartiokonttoriin ja sieltä edelleen Helsingin rikospoliisiin.
Keskiviikkona 16.4. pidetyssä uusintakuulustelussa Ruoho. nen lisäsi, että hänellä oli tapana pitää puukkoa mukana luen. noilla kynien teroittamista varten. Hän sanoi myös, ettei hän ollut koskaan nähnyt Liisa Aaltosta vieraan miehen seurassa ja ettei hän ollut itse aikaisemmin mitenkään uhannut tätä.
Lauantaina huhtikuun 19. päivänä kertoi Liisa Aaltosen täti poliisille tutustuneensa Jouni Ruohoseen sisarentyttärensä syntymäpäivillä tämän asunnossa. Sittemmin hän oli nähnyt kolme kertaa Ruohosen Liisan seurassa.
Maaliskuun 26. päivänä tapahtumavuonna Liisa oli tullut hänen luokseen hakemaan vanhemmiltaan saapunutta pakettia. Samalla Liisa oli kertonut, että Ruohonen oli tullut maaliskuun 24. päivänä omavaltaisesti Naistenklinikalle, jossa Liisa oli päivystysvuorossa, ja uhkaillut tätä. Ruohonen oli oleskellut väkisin sairaalassa ja kiusannut Liisaa, vaikka tämä oli kehottanut itkien miestä poistumaan. Ruohonen oli vain synkkänä sanonut tappavansa sen miehen, jonka kanssa Liisa seurustelee ja pitävänsä huolen siitä, että Liisan elämä tulee onnettomaksi. Ruohonen oli muutenkin usein seurannut Liisaa koettaen ottaa selvää siitä, kenen kanssa tämä muka seurusteli. Liisa ei uskaltanut liikkua yksin missään näiden Ruohosen uhkailujen tähden.
Poliisi jatkoi todistajien kuulusteluja.
Huhtikuun 11. päivänä kertoi sairaanhoitajaoppilas Wejberg, Liisan ystävätär, että Liisa oli maininnut Ruohosen seurustelevan hänen kanssaan. Suhde oli puhdas ja toverillinen. Näin Liisa oli sanonut keväällä 1946. Liisa oli myös kertonut, että Ruohonen käyttäytyi talvella 1947 hienotunteisesti häntä kohtaan. Myöhemmin Liisa sanoi, ettei hän halunnut enää seurustella Ruohosen kanssa, koska hän oli kiinnostunut kovasti työstään.
Maaliskuun 29. päivänä soi tyttöjen puhelin. Liisa sanoi silloin Wejbergille: -Älä sano, että minä olen täällä.
— Noudata sydämesi ääntä, Wejberg sanoi, ja Liisa tuli puhelimeen.
Jonkun ajan kuluttua puhelin soi uudelleen. Liisa vastasi ja sanoi sitten Wejbergille menevänsä hetkeksi kävelemään Ruohosen kanssa.
Tapaaminen vaikutti Liisasta mieluiselta, sillä — niin kuin hän sanoi ystävättärelleen — Ruohonen oli omaksunut aivan uuden asenteen häneen nähden.
Wejberg saattoi Liisan ulko-ovelle, ja lasiovien lävitse hän saattoi nähdä Ruohosen tulevan Liisan luo ja nuorten lähtevän sitten kävelemään Munkkiniemeen päin.
Wejberg ei tiennyt mitään uhkailuista. Maaliskuun puolivälissä Liisa oli kyllä kertonut, että Ruohonen halusi tietää kenen kanssa hän seurusteli, ja silloin Liisa oli maininnut Ruohosen sanat: ”Minä pidän kyllä huolta siitä, ettet sinä tule onnelliseksi.”
Sairaanhoitajaoppilas Meriö kertoi, että Liisa oli sanonut hänelle helmikuun puolivälissä lopettavansa seurustelun Ruohosen kanssa, koska ei voinut enää pitää tästä. Kuitenkin Liisa jatkoi seurustelua, koska Ruohonen soitteli hänelle lakkaamatta. Maaliskuun 29. päivänä Ruohosella oli tärkeää asiaa Liisalle. Tämä pelkäsi Ruohosen tekevän jotakin hänelle mutta lähti kuitenkin ulos. Muuten Liisa oli kyllä kertonut, ettei Ruohonen koskaan lähennellyt häntä liikaa.
Metsätieteen ylioppilas Kaipainen, Ruohosen asuintoveri, piti Ruohosen ja Aaltosen suhdetta täysin normaalina. Kerran Ruohonen kertoi hänelle ajaneensa erään miehen tiehensä joltakin kalliolta. Liisa oli kertonut olleensa tämän insinöörin kanssa joskus ulkona. Ruohonen kertoi myös menevänsä kihloihin Liisan kanssa. Tammikuussa 1947 hän kuitenkin sanoi, että nyt se seurustelu on loppunut. Sen jälkeen hän ei puhunut enää Liisasta. Tähän aikaan Ruohonen käytti melko runsaasti alkoholia.
Ylioppilaiden vuokraemäntä sanoi, että Liisa Aaltonen poistui hänen havaintojensa mukaan joskus aika myöhään Ruohosen luota. Hän myös mainitsi kuulleensa Ruohosen saapuvan rikok. sen tapahtumapäivänä kello 22.10 asuntoon. Hän oli myös kuul. lut pesemisen ääniä kylpyhuoneesta. Sitten Ruohonen oli lähtenyt uudelleen ulos.
Ruohosen opiskelutoveri Hamula sanoi, että Ruohonen ja Aaltonen olivat kovin kiintyneitä toisiinsa. Kun hän ryypiskeli yhdessä Ruohosen kanssa, tämä kertoi masentuneena, että hänen ja Liisan välit olivat nyt poikki, koska Liisan hieno suku ei suvainnut Ruohosta. Poistuessaan ravintola Königistä Ruohonen oli ollut aivan selvä ja rauhallinen.
Toukokuun 2. päivänä 1947 käsiteltiin Ruohosen juttua ensimmäisen kerran Helsingin raastuvanoikeudessa. Oikeuden puheenjohtajana toimi oikeusneuvosmies Kyti ja syyttäjänä kaupunginviskaali Segercrantz. Ruohosen oikeusavustajana oli lakitieteen kandidaatti Kotiranta. Ruohosta ei ollut rangaistu aikaisemmin.
Lääkärinlausunnossa mainittiin Liisa Aaltosen kuolinsyyksi kaulavaltimon katkeaminen.
Ruohosen lääkärintodistuksessa sanottiin, että tämän suvussa oli esiintynyt mielisairautta ja kaatumatautia. Ruohonen oli pikkupojasta orpo ja häntä oli kasvatettu enon luona. Koulussa hän oli menestynyt hyvin ja hän oli sodan aikana palvellut rintamaupseerina. Sodan jälkeen Ruohosessa oli esiintynyt hermostollisia häiriöitä, hän oli käynyt lääkärilläkin, mutta mitään mielisairauteen viittaavaa ei ollut ilmennyt. Nähtävästi Ruohonen poti sukupuolista heikkoutta. Hänen tunne-elämänsä oli hyvin patologinen ja viettielämä oli poikkeava. Lääkärintodistuksen mukaan oli aiheellista toimittaa Ruohosen mielentilan tutkimus.
Lääkärintodistusten lisäksi oikeudelle esitettiin Ruohosen Aaltoselle kirjoittamia kirjeitä. Ne olivat yleensä pitkiä ja tunteellisia. Usein kirjeissä puhuttiin uskonnollisista asioista. Ruohonen oli kirjoittanut myös runoja rakastetulleen.
Siinä kirjeessä, joka löytyi rikoksen jälkeen Ruohosen asunnosta, oli muun muassa hyvästijättö elämälle ja viittaus Ruohosen vanhempien herjaukseen. Kirjettä ei ollut päivätty.
— Se on kirjoitettu helmikuussa, sanoi Ruohonen.
Turussa Ruohonen oli hautonut itsemurha-ajatuksia ravintola Itämeressä. Mutta keskustelu tuntemattoman miehen kanssa oli saanut hänet luopumaan sillä hetkellä näistä suunnitelmista.
Ruohonen sanoi, ettei hän ollut humalassa tehdessään rikoksensa. Hän muisti Liisan lyönnit, mutta hän ei voinut sanoa, oliko hänellä surmaamisen aikomus iskiessään Liisaa puukolla. Kerran aikaisemmin Liisa oli sanonut: — Olet yhtä hullu kuin äitisi.
Syyttäjä vaati Ruohoselle rangaistusta murhasta.
Liisa Aaltosen isän veli, joka toimi maanviljelijä Aaltosen asiamiehenä yhtyi syyttäjään.
Ruohosen oikeusavustaja Kotiranta oli sitä mieltä, että kysymyksessä ei ollut murha vaan tappo. Sitä paitsi Ruohonen oli hänen mielestään ollut täyttä ymmärrystä vailla ellei täysin syyntakeeton teon tehdessään. Tämän vuoksi hän pyysi mielentilatutkimusta.
Viitattiin myös siihen, että Ruohosen äiti oli kuollut Pitkäniemen mielisairaalassa jakomielitautisena.
Todistajana esiintynyt karjakko Virta, joka tunsi Jouni Ruohosen aivan pikkupojasta, sanoi että tämä oli lapsena vilkas ja hyväntahtoinen. Koskaan hän ei ollut ilkimys eikä pahan. kurinen. Töissä hän oli aina ahkera. Tullessaan nyt pakomatkallaan Kokemäelle Jouni oli sanonut: — Älkää pelätkö, soitan itse poliisille, älkää huutako niin kovaa, ettei muodostu kansankokousta. Olemme kaikki murhamiehiä, Kristuksen murhanneet, Ei minusta ole itsemurhan tekijäksi. — Hänen puheensa oli sekavaa. Mutta selvää oli, että hän piti Liisaa jaloimpana ja parhaimpana naisena maailmassa.
Eräs tarjoilijatar, joka tunsi Ruohosen, kertoi, että tällä oli kyllä synkkinä hetkinään itsemurha-aikeita. Hän ei ollut seurustellut lähemmin Ruohosen kanssa. Helmikuussa 1947 Ruo. honen ei ollut nukkunut kertomansa mukaan neljään yöhön Aaltosen loukkaavien sanojen takia.
Ruohosen serkku kertoi, että Jouni sanoi olevansa maailman onnettomin ihminen. Jouni oli myös ryypännyt viime aikoina paljon ja jättänyt lukunsa hunningolle.
Oikeudelle esitettiin myös Liisan onnellisuutta ja työintoa kuvastava kirje, jonka hän oli lähettänyt nuoremmalle sisarelleen.
Luettiin myös Ruohosen kirjelmä, jossa tämä kertoi elämästään. Niinisalossa hän oli ollut luokallaan toiseksi paras. Hänen todistuksensa keskiarvo oli 8,9. Ylioppilaskirjoituksissa hän sai aineessa laudaturin, reaalikokeessa approbaturin ja saksassa cum lauden.
Hän kertoi olleensa usein sukupuoliyhteydessä Liisa Aaltosen kanssa. Rikostaan hän piti arvoituksena itselleen. käsittelyn välipäätöksellä toukokuun 23. päiväksi.
Tuona päivänä Liisa Aaltosen setä esitti oikeudelle kirjelmässä, että Ruohonen oli osoittanut tekonsa todellisen luonteen kaunistellessaan nerollisuutta ja häikäilemättömyyttä, jota vain kylmästi laskelmoivat ja älykkäät rikoksentekijät voivat ja osaavat esittää.
Edelleen hän sanoi, ettei Liisa edes tiennyt Jouni Ruohosen isän hirttäneen itsensä. Liisa oli luullut, että kyseessä oli ampuminen. Kirjeessä arveltiin myös, että Liisan surmapaikalla oli käyty varmasti kova kamppailu.
Viimeisestä Ruohosen ja Liisan välisestä puhelinkeskustelusta setä sanoi kirjelmässä, että Ruohonen oli ilman muuta howvkutellut Liisan ulos sanoen keskustelevansa tämän kanssa vain vanhana ystävänä. Hän viittasi myös Ruohosen tekemään jälkien peittämiseen. Parakin alta löydetty ruumis tunnistettiin vasta avainnipussa olleen Liisan osoitteen ja nimen perusteelja. Ruohosella oli siis tarkoitus saada itselleen riittävästi aikaa pakoon.
Jouni Ruohonen oli syksyllä ja talvella käynyt lääkärien vastaanotoilla hermostollisten häiriöittensä takia.
Nyt oikeudessa todistajana oleva tohtori Jokivartio sanoi Ruohosen olleen tekoa tehdessään vahvasti normaalista poikkeava. Hänellä oli epäilemättä pitkällinen sielullinen jännitystila.
Ruohosen koulutoveri ylioppilas Kyläkoski kertoi, että päätellen Ruohosen puheista tämä aikoi vakavissaan mennä naimisiin Liisa Aaltosen kanssa. Ruohonen oli ollut viime aikoina rauhaton. Luonteeltaan hän oli muutenkin kiivas ja syyllistyi joskus tappeluihinkin. Hänen oudot patoutumansa purkautuivat joskus humalassa niin, että hän saattoi äkisti lyödä nyrkillä seinään tai paiskia raskaita esineitä ympärilleen.
Ruohosen sairaanhoitaja-sisar kertoi, että hänen veljensä oli, heidän tavatessaan viime uudenvuodenpäivänä, vaikuttanut synkkämieliseltä.
Liisa Aaltosen täti kertoi uudestaan Ruohosen omavaltaisesta halusta tavata Liisaa. Ruohonen oli Liisan kertoman mukaan sanonut isänsä ampuneen itsensä. Hän oli uhkaillut, ettei Liisakaan voinut välttää kohtaloaan.
Eräs Liisan kirje, jonka alkuosa oli kadonnut, esitettiin puolustuksen taholta oikeudelle. Siinä Liisa oli kirjoittanut, että hän rakastaa vain Ruohosta. Kirjeestä ei siis voinut nähdä, Milloin se oli päivätty.
Ruohonen itse sanoi, ettei hän missään tapauksessa ollut harkinnut tekoaan. Hän tunnusti myös uhrinsa tehneen ankaraa vastarintaa.
Välipäätöksellä oikeus lykkäsi jutun käsittelyn kesäkuun 11. Päivään.
Syyttäjä esitti jälleen murhasyytteen.
Ruohosen avustaja, tuomari Kotiranta sanoi, että Ruohonen oli polttanut Kokemäellä Liisalta saamansa kirjeet. Niistä olisi käynyt epäämättömästi selville Liisa Aaltosen ja Ruohosen välinen läheinen suhde, jonka Aaltosen isä ja setä jyrkästi kielsivät.
Ruohonen ei ollut mitenkään suunnitellut etukäteen tekoaan, Ja juuri Liisahan itse pyysi Ruohosta kohtalokkaalle kävely. matkalle. Hänhän oli sanonut itse ystävilleen Sairaanhoitaja opistossa lähtevänsä vain kävelemään. Ruohonen ei myöskään ollut tekoon ryhtyessään edes katsonut, oliko paikalla silminnäkijöitä.
Tuomari Kotiranta katsoikin Ruohosen syyllistyneen vain erittäin lieventävien asianhaarain vallitessa tapahtuneeseen tappoon.
Maanviljelijä Aaltosen oikeusavustajana nyt toiminut hovioikeuden auskultantti Nyyssönen sanoi, että Ruohonen tahtoi surmatyön tehtyään järjestelmällisesti salata uhrinsa henkilöllisyyden. Vainajan suu oli tukittu lumella, taskut tyhjennetty, käsilaukku viety ja avainnippu heitetty halkopinon päälle. Sitä paitsi teko oli tehty yli 100 metrin päässä lähimmästä valaistusta kohdasta.
Kysymyksessä oli tuomari Nyyssösen mielestä ehdottomasti harkittu murha.
Oikeus tutki Ruohosen Aaltoselle lähettämiä kirjeitä.
Eräässä sanottiin muun muassa: ”Valheesi voivat käydä seurauksiltaan kaameiksi.”
Eräässä toisessa oli näin: ”Mut tiedä, että säkeet nää v0 tuoda myös tuskaa, ikävää.” Alleviivaukset olivat Ruohosen.
Kirjeissä oli useita viittauksia synkkään kohtaloon.
Muun muassa: ”Olen nykyisin siinä tuumassa, etten tule hyväksymään, enkä suhtautumaan 'noin vain” ehkä tapaukseen, että sanot jäähyväiset olleelle ja menneelle sitä enempiä ennen ilmoittamatta tai keskustelematta. Voisit sattua tapaamaan minussa muutakin, kuin ikuisesti toistamasi "pienen ja 'kiltin”.”
Toisaalta kirjeistä kuvastui aivan jumaloiva suhtautuminen Liisaan. Niissä Ruohonen nimitti Liisaa maailman ihanimmaksi ja parhaimmaksi ihmiseksi ja puhui yleensä hyvin kauniisti ja herkästi heidän välisestään rakkaustai ystävyyssuhteesta.
Mutta niistä kuvastui myös, että Ruohonen oli onneton ja kärsivä ihminen. Hän ei pitänyt itseään missään suhteessa Liisan arvoisena ja vahvat alemmuudentunteet runtelivat hänen mieltään.
Välipäätöksessään oikeus halusi hankkia lausunnon Ruohosen mielentilasta.
Oikeus kokoontui uudelleen käsittelemään Jouni Ruohosen juttua perjantaina tammikuun 2. päivänä vuonna 1948, jolloin Lapinlahden mielisairaalan lausunto oli saapunut.
Lausunnossa sanottiin, että Ruohonen oli potenut pitkäaikaista sielullista jännitystilaa. Hän kärsi sukupuolisesta kykenemättömyydestä, käytti kohtuuttomasti alkoholia ja oli laiminlyönyt lukunsa.
Suhtautuminen rakastettuun oli kiihkeän jumaloiva ja palvova samalla kun siinä kauttaaltaan oli huomattavissa surumielinen ja epätoivoinen tunnesävy. Kirjeissä esitetyille uhkauksille ei kriittinen lukija voi antaa kovinkaan suurta merkitystä.
Ruohonen oli hermostunut eikä kyennyt työhön. Hän kohdisti vihansa itseensä. Yleensä hän (vuokraemännän lausunnon mukaan) oli kohtelias, avulias, huomaavainen, tavoiltaan säännöllinen, hiljainen ja siisti.
Liisa Aaltosesta tiedettiin, että hän oli ollut varsin hauskan näköinen, keskikokoa hiukan pienempi, pyöreähkö, miellyttävä, Vilkas, vapaa, liittyvä ja puhelias. Sanalla sanoen hän oli ollut nainen, joka varmasti oli herättänyt miesten kiinnostusta.
Kun Ruohonen sitten huomasi Aaltosen alkavan kartella häntä, hän rupesi juopottelemaan murheeseensa.
Ruohosen opettajat pitivät häntä miellyttävänä oppilaana, Luonteeltaan hän oli harkitseva ja tasainen, ei hätäilevä eikä äkkipikainen. Niinpä hän ei opettajien mielestä ole voinut tehdä rikostaan äkkipikaisuudesta tai muun mielenhäiriön vallassa. Kerran hän oli saanut koulussa työntökuulan päähänsä ja joutunut sairaalaan. Tämän jälkeen hän oli tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä työntäjää kohtaan.
Uskonnon opettaja, pastori Jokinen oli antanut sairaalalle lausunnon, jonka mukaan Ruohonen oli fyysisesti terve mutta psyykkisesti sairas. Oppilaana hän oli keskitason yläpuolella. Joskus hänessä esiintyi depressioita, jotka muuttuivat äkisti riehakkuudeksi. Pastori Jokinen oli jo koulussa pitänyt Ruohosta syyntakeettomana, eikä hän ollut rangaissut tätä rikkomuksista.
Ruohonen oli 181 senttiä pitkä, vankka ja komea leptosoomisatleettinen tyyppi.
Tullessaan sairaalaan hän oli arka ja herkkä. Hän karttoi hoitajattaria, ikään kuin juuri nämä olisivat hänen tekonsa perusteella vihanneet häntä. (Osastolla työskenteli surmatun kurssitovereita!) Väliin hän kyynelehti omissa oloissaan. Kun hän myöhemmin pyysi työtä, hän osoittautui ahkeraksi. Jos hänelle osoitettiin ystävällisyyttä, hän itki helposti. Hän oli erittäin yliherkkä ja eristäytyvä. Hän loukkaantui myös tavattoman helposti ja käsitti aivan kuin tahallaan väärin sellaisia seikkoja, jotka eivät suinkaan olleet häneen kohdistettuja loukkauksia.
Muuten hän oli kohtelias, avulias ja vilpitön. Miehisestä ulkomuodosta huolimatta hänen olemuksessaan oli naisellisuutta ja kehittymättömyyttä. Mitään harrastuksia hänellä ei näyttänyt olevan, hän ei lueskellut eikä seurannut aikaansa. Joskus hän saattoi silmäillä ylimalkaisesti sanomalehtiä.
Etupäässä hän tuntui ajattelevan omaa kohtaloaan ja onnettomuuttaan. Itsesääliä hänessä ei havaittu, vain syvää masennusta. Hän ei tuntenut oikeastaan tekoaan omakseen — vaikutti pikemmin siltä kuin hän olisi menettänyt rakastetun henkilön jossakin onnettomuudessa. Niinpä hänessä ei esiintynyt myöskään katumusta. Tätä seikkaa hän myönsi ihmettelevänsä itsekin. Mutta hän ei siis tuntenut itseään pahantekijäksi, vaan pikemmin oli sitä mieltä, että yhteiskunta oli rangaissut häntä koko elämän ja rankaisee yhä edelleen, Minkäänlainen sovitus ei ollut mahdollinen. Hänessä vallitsi ainainen pelko siitä, että vanhempien kohtalo toistuisi hänessä.
Rakkaus Liisa Aaltosta kohtaan oli sairaalloista jumalointia.
Mutta mikään ei puhunut myöskään sen puolesta, että hän olisi ollut tekoa tehdessään varsinaiseen mielisairauteen verrattavissa olevassa tilassa.
Hän oli rikoksen tehdessään ollut kuitenkin todennäköisesti ymmärrystä vailla. Ruohonen oli mielisairaalahoidon tarpeessa.
Lääkintöhallitus yhtyi tähän lausuntoon.
Kun Jouni Ruohonen oli pitkänäperjantaina tullut kotiin Kokemäelle, hän oli uudelleen kuullun karjakko Virran mukaan kuin haamu, kalpea ja järkyttynyt. Hän oli sanonut ympärillä oleville: — Soitan itse poliisille, koska kukaan ei ota minua kiinni. Olemme kaikki murhaajia, Kristuksen murhaajia.
Oikeusavustaja, tuomari Kotiranta huomautti, että Ruohonen suhtautui puolustukseensa täysin passiivisesti; hänessä ei ollut havaittavissa mitään aktiivista puolustautumistahtoa.
Liisa Aaltosen vanhempien taholta esitettiin kirjelmä, jossa sanottiin, että Ruohosen kertomukset olivat suurelta osalta paikkansa pitämättömiä. Hänen ja Liisan välillä ei ollut tapahtunut sukupuolikosketusta. Kyseessä oli murha. Mutta todennäköisesti Jouni Ruohonen oli aikonut sen jälkeen surmata myös itsensä.
Kohtaamisen Liisan kanssa Ruohonen järjesti vartavasten siksi, ettei hänellä ja Liisalla olisi selvittämättömiä asioita teon jälkeen, Ruohonen varustautui puukolla. Hän ei ole voinut millään tavoin tehdä edes uskottavaksi, että hän olisi Liisan käyttäytymisen perusteella menettänyt malttinsa. Hän on tunnustanut uhrinsa tehneen ankaraa vastarintaa. Puukko oli Ruohosen taskussa eikä tupessa. Haavat osoittivat selvästi, että Ruohonen on tahtonut riistää Liisan hengen. Tätä tukee myös uhrin suun tukkiminen lumella. Kertomus, että hän olisi lähtenyt kuljettamaan Liisaa oppilaskotiin päin oli perätön, sillä parakin ohi tai kautta ei mene mitään tietä oppilaskotiin, Lisäksi hän oli syyllistynyt rahojen anastamiseen, koska oli ottanut käsilaukun ja piilottanut sen asuntoonsa. Ruohosen oma kertomus osoittaa, että hänellä on ehkä surmaamisen jälkeen ollut aikomuksena päättää päivänsä.
Joka tapauksessa jo edellä mainitut seikat osoittavat, että kysymyksessä on harkittu murha.
Puolustusasianajaja Kotiranta sanoi, että kirjeet osoittavat Ruohosen ja Aaltosen sukupuolisen kanssakäymisen. Eräässä kirjoitetaan ”huumaavasta yöstä”. Kaikki puhuu sen puolesta, että mitään harkintaa ei teossa ole. Niinpä koska se on tehty erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa, on Jouni Ruohosta rangaistava taposta eikä murhasta. Mutta koska teko on tehty ymmärrystä vailla, ei siitä mielentilan tähden ole tuomittava syytettyä rangaistukseen.
Raastuvanoikeus tuomitsi Ruohosen täyttä ymmärrystä vailla olevana henkilönä tehdystä murhasta 10 vuodeksi kuritushuoneeseen ja olemaan sen jälkeen 6 vuotta ilman kansalaisluottamusta. Lisäksi Ruohonen tuomittiin maksamaan korvauksia ja todistajainpalkkiot.
Hovioikeudelle esitettiin murhatun Liisa Aaltosen isän kirjelmä, jossa tämä vaati ankarampaa rangaistusta perustellen tätä sillä, että ”yleisön keskuuteen jäisi muuten käsitys, että raa'ankin murhan saa tehdä 10 vuoden kuritushuonerangaistuksella”.
Tuomari Kotirannan muistutuskirjelmässä sanottiin, että teko on tehty pikaistuksissa, ja ottaen huomioon Jouni Ruohosen mielentilan häntä ei voida tuomita rangaistukseen.
Turun hovioikeuden päätös annettiin maaliskuun 15. päivänä vuonna 1948. Hovioikeus muutti raastuvanoikeuden päätöstä ja tuomitsi Ruohosen tahallisesta taposta 9 vuodeksi kuritushuoneeseen.
Toukokuun 31. päivänä 1948 annetussa korkeimman oikeuden päätöksessä ei katsottu aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä.''
Rikos ei kannata - Kuuluisia suomalaisia rikoksia, Mauri Sainio 1966
Sivut 96-115
Minua häiritsee - tai suorastaan tympii - tuo kun tekijästä ja uhrista ei tietokirjassa kerrota asioita oikeilla nimillä. Romaanit ja novellit ovat sitten asia erikseen.
Elämässä on mielenkiintoisia asioita enemmän kuin mitä on aikaa niihin perehtymiseen
Rimpisen elämänpolku kuulosti aika uskomattomalta. Isä tappoi itsensä, äiti päätyi mielisairaalaan.
Tässä kohtaa 40-luvun Suomi olisi tarjonnut normaalisti jotain sekatyömiehen tai rengin apupojan hommia. Mutta ei Rimpiläiselle: ilmeisesti varakas eno otti huomaansa Kokemäelle, sotaan mentiin upseerismiehenä, jonka jälkeen luettiin hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja mentiin lukemaan lakia! Ravintolaissa pörrättiin, ja kun mieli oli maassa, lennähdettiin Turkuun. Elämänkulkua, joka ei tuon aikaiselle käytännössä orvoksi jääneelle lapselle olisi oikein ollut mahdollinen.
Ilmeisesti sairaalloiseen mustasukkaisuuteen yhdistynyt mielen järkkyminen - ja kyllähän myös Aalto-Setälän sanat olivat julmia - tuhosivat unelmat ja orastavan menestyksen. Liekö sitten sukurasite ja kenties sota olivat mielenterveydelle liikaa?
Erityisen mielenkiintoista olisi tietää, minkälaisen elämänpolun Rimpinen kulki tuomionsa jälkeen. Olisivatko sekatyömiehen hommat tulleet sittenkin tutuiksi?
Rimpisen elämänpolku kuulosti aika uskomattomalta. Isä tappoi itsensä, äiti päätyi mielisairaalaan.
Tässä kohtaa 40-luvun Suomi olisi tarjonnut normaalisti jotain sekatyömiehen tai rengin apupojan hommia. Mutta ei Rimpiläiselle: ilmeisesti varakas eno otti huomaansa Kokemäelle, sotaan mentiin upseerismiehenä, jonka jälkeen luettiin hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja mentiin lukemaan lakia! Ravintolaissa pörrättiin, ja kun mieli oli maassa, lennähdettiin Turkuun. Elämänkulkua, joka ei tuon aikaiselle käytännössä orvoksi jääneelle lapselle olisi oikein ollut mahdollinen.
Ilmeisesti sairaalloiseen mustasukkaisuuteen yhdistynyt mielen järkkyminen - ja kyllähän myös Aalto-Setälän sanat olivat julmia - tuhosivat unelmat ja orastavan menestyksen. Liekö sitten sukurasite ja kenties sota olivat mielenterveydelle liikaa?
Erityisen mielenkiintoista olisi tietää, minkälaisen elämänpolun Rimpinen kulki tuomionsa jälkeen. Olisivatko sekatyömiehen hommat tulleet sittenkin tutuiksi?
Jossain kohtaa Joonas sai Annikkinsa, yhteiseloa riitti Joonaksen kuolemaan saakka. Helsinkiläinen apulaistoimistopäällikkö Joonas Rimpinen sai 06.12.1982 Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristin.
Kuolinilmoituksessaan mainitaan puolison lisäksi sisar ja tytär.
Joonaksen lempivirrestä lainattiin säe:
"Ainoa anteeksiantamus, ainoa synnin sovitus ja ainoa tie armohon Jeesuksen risti yksin on"
Rimpisen elämänpolku kuulosti aika uskomattomalta. Isä tappoi itsensä, äiti päätyi mielisairaalaan.
Tässä kohtaa 40-luvun Suomi olisi tarjonnut normaalisti jotain sekatyömiehen tai rengin apupojan hommia. Mutta ei Rimpiläiselle: ilmeisesti varakas eno otti huomaansa Kokemäelle, sotaan mentiin upseerismiehenä, jonka jälkeen luettiin hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja mentiin lukemaan lakia! Ravintolaissa pörrättiin, ja kun mieli oli maassa, lennähdettiin Turkuun. Elämänkulkua, joka ei tuon aikaiselle käytännössä orvoksi jääneelle lapselle olisi oikein ollut mahdollinen.
Ilmeisesti sairaalloiseen mustasukkaisuuteen yhdistynyt mielen järkkyminen - ja kyllähän myös Aalto-Setälän sanat olivat julmia - tuhosivat unelmat ja orastavan menestyksen. Liekö sitten sukurasite ja kenties sota olivat mielenterveydelle liikaa?
Erityisen mielenkiintoista olisi tietää, minkälaisen elämänpolun Rimpinen kulki tuomionsa jälkeen. Olisivatko sekatyömiehen hommat tulleet sittenkin tutuiksi?
Jossain kohtaa Joonas sai Annikkinsa, yhteiseloa riitti Joonaksen kuolemaan saakka. Helsinkiläinen apulaistoimistopäällikkö Joonas Rimpinen sai 06.12.1982 Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristin.
Kuolinilmoituksessaan mainitaan puolison lisäksi sisar ja tytär.
Joonaksen lempivirrestä lainattiin säe:
"Ainoa anteeksiantamus, ainoa synnin sovitus ja ainoa tie armohon Jeesuksen risti yksin on"
Kiitos kaikki vastauksista aloitukseeni! Hienoa nähdä, että löytyi kiinnostusta näinkin vanhaan juttuun. Laitan alle vielä yllä mainitun kuolinilmoituksen.
Komppaan myös tuota Jaakko Terävän mielipidettä. Ymmärrän, miksi kirjoissa vaihdetaan uhrien ja tekijöiden nimet (suojellaan perheiden henkilöllisyyksiä ja vältetään mahdolliset lailliset ongelmat jne), mutta kuten sanottu niin kyseessä on kuitenkin tietokirja. Tapaus oli vanha jo kirjan julkaisun aikaan. Tämän lisäksi nimet on useinmiten muutenkin julkaistu sen ajan lehdissä, viimeistään tuomion tultua julki. Nimen vaihdos aiheuttaa vaan päänvaivaa meille, jotka tykkäämme etsiä tapauksista alkuperäisiä lähteitä.
Omassa päässäni kulki vähän samoja ajatuksia kuin Villerilläkin. Minua aina kiinnostaa, miten tekijöiden elämä sujui ennen takeoa ja tuomion jälkeen. Säälin kyllä Rimpostä nuoruutensa osalta, ja onhan hän ollut hyvin nuori tekonsa aikaan, kuten oli uhrinsa. Kuolinilmoituksen perusteella hän on näköjään perustanut perheen ja oletan että on jotakin työtä saanut. Jos kuolinilmoituksen rivien välistä lukee niin ehkä hän kääntyi uskoon murhan jälkeen, ellei ollut jo uskovainen tätä ennen.
Mitä tulee tähän uhriin, Hanna Tellervo Aalto-Setälään, niin heräsi moniakin ajatuksia. Mikäli Rimpisen sanaan voi luottaa, niin hänestä muodostuu sellainen kuva, että tyttö on ehkä elätellyt turhaa toivoa suhteesta. Tosin on mahdollista että hän on ilmaissut eroaikomuksen alkuun niin hienovaraisesti, että se on mennyt Rimpiseltä ohi joko tahattomasti tai tahallisesti. Aalto-Setälä on tosiaan (ehkä) sanonut aika loukkaaviakin asioita Rimpiselle, tosin ymmärrän sen tuossa kuvatussa tilanteessa jossa Rimpinen on yrittänyt pakottaa tyttöä fyysiseen kontaktiin.
Pakostikin pohdin, mikä alkuperäinen syy erolle oli. Oliko Rimpisen käytös jo suhteen aikana sopimatonta, vai oliko kyseessä jokin muu?
Suhdeasiat ovat usein aika kompleksisia ja kulkevat harmaalla alueella, joten on loppujen lopuksi vaikea sanoa mitään varmaksi. Ehkä Aalto-Setälä ei ole ollut ''täydellinen'' ns. ''viaton'' uhri, mutta en henkilökohtaisesti usko, että se tai mikään muukaan on hyvä syy murhaan. Todella ikävää, että hän on menettänyt tulevaisuutensa, kun Rimpinen on päässyt elämään melko pitkän elämän ja liikkunut tapahtumista eteenpäin perheellisenä ihmisenä.
Lienee varmasti jotain sukua toimittaja Pauli Aalto-Setälälle? Hän ei tietenkään ollut vielä tuohon aikaan edes syntynyt, mutta sen verran harvinainen sukunimi kyseessä, että tulipahan vain mieleen.
Minämies kirjoitti: Pe Heinä 26, 2024 3:29 pm
Lienee varmasti jotain sukua toimittaja Pauli Aalto-Setälälle? Hän ei tietenkään ollut vielä tuohon aikaan edes syntynyt, mutta sen verran harvinainen sukunimi kyseessä, että tulipahan vain mieleen.
Satakunnassahan Aalto-Setälän sukua on, Paulikin on kai Raumalla syntynyt. Että sen puoleen voi hyvinkin olla samaa sukua.
