Kahden murhamiehen pakomatka läntisellä Uudellamaalla 1934

[Oikeus ennen kaikkea]

PPK 1981

Paon päivät
Komisario Olai Kraemer

Elämää hallitsevat monet määreet; usein sellaiset, joiden olemassaolo mielletään, mutta luonnetta ei tajuta. Kaikki tuntevat lämmön ja valon, joiden uskotaan kulkevan käsi kädessä. Lämmin ihminen säteilee valoa ympäristöönsä, kesäauringon tiedämme sekä valaisevan että lämmittävän. Entä talviauringon?
Toiset abstraktit elementit; voima ja viisauseivät aina kulje käsikkäin nekään. Nuorena ei voimaa osata käyttää, vaan se haaskataan. Vanhempana olisi taas viisautta luoda resursseja itsensä toteuttamiselle, mutta voimat puuttuvat.
Kuten me kaikki, olivat myös Johan Aleksanteri Hytti ja Toivo Aleksanteri Tarvainen joutuneet tähän henkisen energian karuselliin.
Se pyörähti liikkeelle syystalvella 1934 kun lämpö ja valo olivat jo kadonneet.
Miehissä itsessään ei näitä elementtejä ollut. He edustivat tosin eri ikäluokkia, joten heissä olisi voinut yhdistyä sekä voima että viisaus, mutta Hytin ja Tarvaisen kohdalla eivät pitäneet sen enempää inhimilliset kuin fysiikankaan lait. Miehet kylvivät ympärilleen pelkkää pimeyttä, heidän toiminnoistaan olivat voima ja viisaus kaukana.

Keskiviikko 14.11.1934, sadekuuroja, + 6°C.
Sade, mikä sinä päivänä laskeutui pelloille, oli ajoittain sakeaa. — Välillä se vaihtui hetkeksi tuskin silmin havaittavaksi, mutta pysyi silti koko ajan kylmänä ja kaiken kastelevana tihkuna. Muutamasta lämpöasteesta huolimatta päivä oli yhtä kalsea kuin Malminkartanon vankisiirtolan ympäristökin, muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungin silloisesta ydinkeskustasta.
Savisella, piikkilanka-aidan ympäröimällä pihamaalla ei olisi luullut kenenkään viihtyvän.
Toimet työpisteissä olivat nyt kuitenkin pysähtyneet ja sateesta huolimatta osa vangeista oli hakeutunut ulos.
Mustaan kumitakkiin pukeutuneen vartijan valvonnassa he kiertelivät aluetta, käärivät märin sormin sätkiä ja yrittivät polttaa niitä kouriensa suojissa.
Vankien joukossa kulki myös Johan Aleksanteri Hytti. Hän oli neljissäkymmenissä oleva karjalainen, keskimittainen, vankilakierroksensa aikana lihomaan ehtinyt ammattivaras.
Mies, joka maltillisen ja mallikelpoisen käytöksensä ansiosta oli päässyt tämänkin laitoksen henkilökunnan suosioon.
Kuin sattumalta hän yhytti vankitoverin; Toivo Aleksanteri Tarvaisen, parikymmenvuotiaan täysin kaljuksi ajellun joroislaisen, joka sovitti pitkää vapausrangaistusta mustasukkaisuusmurhasta. — Malminkartanossa nuorukainen oli viettänyt vasta pari viikkoa.
”Sinulla on kuulemma pitkä kakku. — Lähdetkö matkaan? Toivo Tarvainen nousi seinustalta, missä oli kyykistellyt ja lähti kulkemaan vanhemman miehen rinnalla. Lyhyen siirtolassa olonsa aikana hän ei ollut ehtinyt ystävystyä juuri kenenkään kanssa.
Vanhemman ja ilmeisesti arvostetun miehen osoittama huomio imarteli häntä.
"Tarkoitan nyt kyllä pitempää matkaa," täsmensi Hytti. — "Lahden yli. Ruotsiin."
Tarvainen sävähti. Ehdotus oli toki sitä luokkaa, ettei hän missään vaiheessa ollut uskaltautunut moista tavoittelemaankaan. Hän kohautti olkapäitään ja katsoi toista epäillen.
"Velimiehen piti lähteä mukaan," jatkoi Hytti harvakseltaan. "Mutta se meni puihin juuri nyt kun kaiken piti olla valmista."
Miehet kulkivat hetken rinnakkain, sanaakaan ei vaihdettu. Lopulta nuorukainen keskeytti hiljaisuuden: "Kyllähän minä, mutta taitaa reissu jäädä lyhyeksi. Mitenkäs me tuosta aidasta?"
Hytti viittasi kumppaninsa parakin taakse ja katsoi tätä tuikeasti silmiin. "Tuosta aidasta me selviämme nyt." Miehet pysähtyivät hetkeksi sateen pieksemällä pihalla. Kun muita ei näkynyt he kävelivät tyynesti aidan luo, missä Hytti työnsi muitta mutkitta auki sivuportin ja luotsasi toverinsa siitä ulos.
Sateelta kukaan ei havainnut miesten lähtöä, kukaan ei nähnyt kahta vankia, jotka taas rankaksi muuttuneessa saderyöpyssä ylittivät pellon ja tavoittivat metsikön. Siellä he aloittivat juoksun.
Malminkartano oli jätettävä matkan taakse.
"Sano," läähätti Tarvainen juostessaan, "sano, mitä sinä teit sille portille?"
Hytti lönkytteli mitään puhumatta. Vasta kun hän katsoi ajan kypsäksi, malttoi pysähtyä. "Velimies hoiti asian." Mies mietti hetken.
"Hoiti hyvin, mutta meni puihin." Johan Hytti viittasi nuorukaisen mukaansa ja tempautui jälleen sateiselle metsätaipaleelle.
Päivän viimeiset kilometrit olivat yhtä tuskallisia kuin vaikeitakin. Sade ei osoittanut taukoamisen oireita, miehet olivat ytimiään myöten märkiä, joskin vetävä vauhti piti kylmän loitolla. Pimeän myötä heidän liikkumisensa kuitenkin hidastui.
Samanaikaisesti kun he iltayöstä tavoittivat Kauniaisten kylän, tavoitti myös kylmä heidät.
Leskirouva Signe Mattila, joka asui huvilataajaman reunalla, oli jo asettunut yöpuulle, kun hän yllättäen kuuli oveaan kolkutettavan.
Ensin hän ei piitannut siitä mitään, mutta kun jyskytys jatkui, veti vanhus takin ylleen ja laskeutui alakertaan.
Vaikka ei pelännytkään, ei rouva Mattila avannut ulko-ovea, vaan tyytyi tiedustelemaan sen takaa:
"Kuka siellä? Mitä asiaa teillä tähän aikaan on?"
"Anteeksi nyt, mutta kun sade kasteli." Ääni oli vieras, mutta jopa miellyttävä. "Löytyisiköhän talosta jotakin kuivaa vaatetta ja purtavaa?"
"Odottakaa siellä," rouva Mattila laahusti takaisin sisälle, löysi leivänpuolikkaan ja miesvainajansa vanhan puutarhatakin ja palasi sitten taas kuistille. Raottaessaan ovea nainen näki portailla kaksi tummaa hahmoa, joille hän ojensi tavarat ja veti oven kiinni. Sitten nainen kiipesi takaisin makuuhuoneeseensa ja asettui levolle, tapausta sen enempää ajattelematta.
Vasta seuraavana aamuna se palautui hänen mieleensä, kun puutarhasta löytyi vieras pusero, märkä ja oudosta kankaasta valmistettu. Riepu, ajatteli rouva Mattila ja heitti sen kompostilaatikkoon.

Torstai 15.11.1934, pilvistä, + 6°C.
Hytin ja Tarvaisen matkan jatkuessa alkoi sade hiljalleen hellittää. Se ei kuitenkaan paljoa helpottanut; jalkineet olivat märät, vasta saatu takinriepu oli ehtinyt kastua sekin ja taival painoi raskaana raajoissa.
Yön pimeydessä ei metsän suojaa tarvittu, karkulaiset olivat vähin erin siirtyneet kokonaan maantielle ja laahustivat nyt kohti länttä.
Hytti, pakomatkan alullepanija, väsähti ja alkoi jäädä jälkeen, mutta Tarvainen ei tuosta välittänyt, vaan taittoi matkaa nuoremman ripeydellä.
Tie oli autio, hämärä ei vielä uhannut paljastumisella, eikä muista kulkijoista ollut vaaraa.
Johan Hytti kiiruhti kuitenkin kumppaninsa perään ja tavoitti pian tämän askelten rytmin.
"Eikö meidän sentään pitäisi kulkea metsiä pitkin?" Hän tähyili taakseen kuin yllätystä peläten.
Tarvainen ei toisesta paljoa piitannut, harppoi vaan eteenpäin. Tilanne oli muuttumassa: hänen arvostamansa kumppani osoitti merkkejä passivoitumisesta. Nuorukainen tunsi häikäilemättömyytensä voiman ja tajusi joutuvansa ottamaan johdon. Tällaisella muutoksella on vankien hierarkiassa arvaamaton merkitys.
"Pitäisi ja pitäisi. Nythän on yö, eikä meitä kukaan näe. Etkö perhana tajua, että metsässä me poljemme paikoillamme. — Emme pääse eteenpäin. Ja jos emme pääse, yllättää talvi meidät ”Mutta eikö tämä sentään ole turhan vaarallista?” Hytti intti ja katsoi hädissään nuorukaista.
”Jos kuitenkin menisimme metsiä pitkin, mutta ihan hissukseen.”
”Minä en mene hissukseen,” sanoi Tarvainen ja katsoi vanhempaa toveriaan häijysti. ”Sinä saat tehdä mitä haluat, mutta minä hankin uudet vaatteet ja katoan — vaikka Ruotsiin. Sinähän sitä esitit.”
”Uudet vaatteet,” toisti Hytti ihmetellen.
”Uudet vaatteet. Näissä lumpuissa minä en tule kulkemaan enää päivääkään.” Tarvainen viittasi asuaan vetämällä kämmenensä sisäreunalla rintansa yli. Vankilan harmaata puseroa hän varoi koskettamasta.
Koivuhovin tienoilla miehet säpsähtivät. Sepänkylän sivutieltä putkahti maantielle tumma hahmo, joka lähti astumaan heitä vastaan, nykäisi Hytin tien toiselle puolelle saadakseen vain todeta vastaantulijan menettelevän samoin.
Pakolaiset vaihtoivat jälleen tien reunaa, mutta vastaantulija siirtyi samalle puolelle hänkin. Vasta viimeisillä metreillä he totesivat, että kysymyksessä oli jo ikääntynyt mies.
”Ehtoota.” Ukkeli pysähtyi toverusten eteen ja esti heidän kulkunsa.
”Terve terve,” heitti Tarvainen ja yritti samalla astua vanhuksen ohi. Tämä tarttui kuitenkin hänen hihaansa. Hytti näki Tarvaisen pysähtyvän, mutta jatkoi itse matkaansa valmiina ampaisemaan pakosalle tilanteen sitä vaatiessa. Muutaman kymmenen metrin päässä hän pysähtyi seuraamaan tilanteen kehitystä.
”Älä kuule tykkää pahaa,” soperteli vanhus. ”Ei sulia ole pistää paperossia?” Hän tuntui itsekin yllättyneen pyyntönsä rohkeudesta, koska jatkoi saman tien: ”Kuule, kyllä minä maksan sen takaisin, kunhan tavataan.”
Helpottuneena Tarvainen totesi miehen olevan päihtynyt. ”En polta.” Hän työnsi miekkosen tien oheen ja jatkoi matkaansa. Tarvaisen tavoitettua Hytin, tämä liittyi hänen rinnalleen.
”Jumal’auta,” aloitti Hytti. ”Minä jo ajattelin tulla avuksi. Kylmäksi se äijä olisi ollut pakko pistää, ellei siitä olisi eroon päästy.”
”Avuksi, kyllä kai.” Tarvainen oli ivallinen. ”0lit vaan menossa väärään suuntaan, — ja turhan lujaa olitkin.”
Tämän jälkeen matka taittui turhitta puheitta. Kumpikin puntaroi mielessään uutta rooliaan.
Hytti oli tavallaan pahoillaan kumppaninsa saamasta yliotteesta, vaikka toisaalta oli siitä tyytyväinenkin. Vapauttihan se hänet johtamisen vastuusta. Tarvainen taas halveksi muuttunutta Hyttiä, vaikka tiesikin, ettei olisi saanut lähdettyä matkaan ilman tämän tekemää aloitetta. Hän oli myös tyytyväinen siitä, että sai nyt matkalla toteuttaa omia ideoitaan.
Aamun osoittaessa hienoisia valkenemisen merkkejä, siirtyivät kumppanukset aivan Tuomarilan tuntumassa Kuurinmäen sivutielle ja tavoittivat tyhjillään olevan kesähuvilan. Lähistöllä ei ollut muita rakennuksia, joten he potkivat oven säpäleiksi ja astuivat kuiviin, joskin tunkkaisiin tiloihin.
He olivat olleet matkalla kymmenen tuntia, mutta taakse oli jäänyt vain seitsemäntoista kilometriä.
Vasta iltapäivän tuntumassa he jättivät rakennuksen. Mukaansa he ottivat kaksi saapasparia, kahdet housut, lippalakin sekä kaksi korttipakkaa.

Perjantai 16.11.1934, pilvistä, + 5°C.
Tuomarila oli jäänyt taakse, ei ehkä nopeasti, mutta kuitenkin. Kaikki kasteleva sade oli lakannut lopullisesti; huvilasta evakuoidut asusteet korvasivat pahoin kastuneet vaatteet, ja lepo lievitti paon aiheuttamaa stressiä. Hytti ja Tarvainen eivät ehkä olleet salonkikelpoisia, mutta kuivat siviilivaatteet antoivat resuisinakin heille lohdullisen tunteen turvallisuudesta ja ihmisarvosta.
Vaikka he eivät enää katsoneetkaan tarpeelliseksi pysytellä metsän suojassa, taittui taival varsin hitaasti. Yhäti märkä maantie kiemurteli maastoa serpentiininä; kierteli ja kaarteli, nousi mäiksi ja laskeutui jälleen notkoiksi. Kun tie sitten ylitti rautatien, ryhtyi Tarvainen mitään selittämättä kulkemaan kiskojen välissä.
”Mitä sinä tänne?” läähätti perään kiirehtinyt Hytti ja koetti tasapainoilla ratavallin sorassa.
”Nopeampi reitti, — ja turvallisempi. Sitä saa maantiellä kuitenkin varoa kyttiä.”
”Mitään nopeampi ole, raskaampaa ja hitaampaa. Minun saappaani ovat jo täynnä hiekkaa.”
”Mitäs sitten tarvot siinä? Kiipeä kiskojen väliin ja astu pölkkyjä pitkin tomppeli.”
Johan Hytti seurasi nolona kehotusta ja ryhtyi harppomaan ratapölkkyjä pitkin hänkin.
Harmitti, ettei itse ollut huomannut seurata toisen esimerkkiä, mutta toisaalta tuntui hyvältä noudattaa toverin valmiiksi harkitsemaa. Hän päätti kuitenkin kohottaa omaa arvoaan väheksymällä toista:
”Me tarvitsemme rahaa. Ei tähän aikaan vuodesta ole muonaakaan tarjolla.”
Tarvainen ei vastannut vaan harppoi tasaista vauhtia rataa pitkin. Hänellä oli Tuomarilasta löydetyt hyvät saappaat. Eivät ehkä uudenveroiset, mutta ehjät ja tukevat kuitenkin.
”Meinaan vaan,” jatkoi Hytti sinnikkäästi, ”minä olen sitä ihmetellyt, kun et yöllä puhdistanut ukkoa siellä maantiellä. Sinuna olisin kolkannut sen ja ottanut rahat.”
Tarvainen harppoi kireäntuntuisena eteenpäin, kunnes sitten pysähtyi ja käännähti kohti kumppaniaan.
”Jumal’auta mikä jätkä. Yhdessä oltiin, mutta saatana sinä luikit karkuun kuin rotta. Sinusta ei ole kolkkaamaan ketään, turha siinä on rehvastella. Perunoita juuri pystyt varastamaan, mutta et muuta. — Saamaton sinä olet, taikinaa koko mies.” Hän kääntyi jatkamaan kiskojen mittelemistä.
Hytti tunsi olonsa surkeaksi, hän oli taas jäänyt alakynteen. Huonoakaan ihmissuhdetta ei nyt kannattaisi pilata, sen hän mielsi. Olivathan he sentään samassa veneessä. — Kohta hän oli taas tavoittanut toverinsa.
”Kuule, en minä mitään pahaa tarkoittanut.
Enkä minä siellä pakoon lähtenyt. — Menin vain vähän loitommalle, että voisit paremmin irrottautua siitä äijästä.”
Kun kiukkua täynnä oleva Tarvainen kiristi vain vauhtiaan, yritti Hytti pysytellä hänen tuntumassaan ja jatkoi: ”Kyllä me kuitenkin tarvitsisimme rahaa, ja ajattelin, että ukolta olisi voinut herua.”
Kohta näkyi tie leikkaavan jälleen kerran radan. Tasoylikäytävän tuntumassa seisoi punamullalla sivelty ratavartijan mökki, jonka edessä vanha koppalakkiin sonnustautunut mies voiteli resiinaa.
Samalla kuului junan jyrinä ja Hytti ja Tarvainen siirtyivät ratapenkereeltä metsänreunaan istuskelemaan. Matkustajajuna suhahti hetkessä heidän ohitseen, ja kaikki oli taas kuten ennen. Ratavartija askarteli resiinansa kanssa, auringon pilkahdus pilvipeitteen takaa jäi vain vaisuksi yritykseksi.
Miehet eivät kuitenkaan kiirehtineet istumiltaan. Lopulta Tarvainen keskeytti hiljaisuuden:
"Sovitaan kuule, ettei nokita toisiamme. Minä olisin taatusti puhdistanut sen ukon, jos sillä olisi ollut mitään puhdistettavaa. — Vaan kun sillä ei ollut edes millä savut maksaa." Pieni pirullisuus käväisi kuitenkin Tarvaisen sisimmässä ja hän katsoi kumppaniaan haastavasti: "Ja voithan sinä vuorostasi näyttää nyt mallia. Tuo ukko asuu taatusti tuossa talossa. Jos sillä ei ole rahaa päällään, löytyy sitä torpasta. Käy nyt ihmeessä kolkkaamassa vaari sillä aikaa, kun minä vuorostani varmistan, että sinä pääset irrottautumaan siitä.
— Ala nyt sitten kalppia."
Johan Hytti tunsi ivan purevan kipeästi, koska herjaaja oli häntä nuorempi. Hän olisi halunnut säilyttää kasvonsa ja perääntyä arvokkaasti, mutta sortui lapsekkaasti selittämään tuvassa olevan ihmisiä, päivän liian valoisan ja ilmitulon vaaran liian suuren. Puhuessaan hän näki vanhuksen nostavan resiinansa kiskoille, nousevan sille ja lähtevän vipuamaan sillä paikalta. Hytti tunsi helpotuksen täyttävän mielensä.
"Ei tainnut tulla mitään. Se lähti nyt."
"Ei taida tulla paljon muustakaan," sanoi Tarvainen, nousi ratapenkereelle ja lähti taas harppomaan. "Ei tässä ole aikaa jauhaa paskaa. Tämä on vielä Espoota, Kirkkonummelle on viitisentoista kilometriä. Sieltä kyllä löytyy purtavaa." "Kuule," kysyi Hytti sovittelevasti.
"Mihin me oikeastaan olemme menossa?"
"Tämä rata menee Turkuun."

Lauantai 17.11.1934, tihkusadetta, + 6°C.
Aamupäivällä metsä harveni Kirkkonummen länsipuolella ja miehet pysähtyivät empimään. Viimein nuorempi rohkaisi mielensä, ohitti viimeiset kuuset ja sukelsi metsänreunaa myötäilevään vesakkoon. Hänen vanhempi kumppaninsa jäi kannon nokkaan istuskelemaan.
Syksyn harventaman vesakon toisessa laidassa mies kohtasi soratien ja pysähtyi kuuntelemaan. Ei puhetta, ei kärrynpyörien ratinaa. — Moottorin ääni olisikin näillä teillä ollut harvinaisuus. Mies kuulosteli hetken, mutta ainoat äänet mitkä hänet tavoittivat, tulivat pellolla kiistelevästä varisparvesta. Hän työnsi päänsä pöheiköstä, totesi ympäristön autioksi ja uskaltautui tielle.
"Tule vaan, ei täällä ketään ole." Nuorukainen lähti astelemaan tietä pitkin kuin tunnustellen, mutta pysähtyi kun ei kuullut kumppaninsa seuraavan. "No tule nyt, reitti on selvä." Hän teki vielä eleen palatakseen, mutta pysähtyi kun kuuli risujen katkeilevan.
Muutaman kivenheittämän päässä tiestä erkani toinen, kapeampi. Päämäärästään tietoisina kumppanukset, Johan Hytti ja Toivo Tarvainen, ohittivat halkopinon ja kääntyivät sivutielle.
He pysähtyivät vasta kun näkivät harmaan kaksikerroksisen rakennuksen pilkottavan puitten lomasta.
Pieni viivähdys, mutta sanaakaan ei vaihdettu.
Miehet siirtyivät märkään metsään, missä Hytti jäi odottelemaan, kun Tarvainen pujahti takakautta pihaa reunustavan talousrakennuksen suojiin.
Kun hän hetken kuluttua palasi, riiputti hän kirvestä kädessään. ”Nyt mentiin”
Kasvuston suojissa kumppanukset kiersivät rakennuksen, onnistuivat sen takana pujahtamaan seinustalle ja jäivät varoen kiertämään kohti ulko-ovea. Ensimmäisenä Tarvainen kirveineen, hänen jäljessään Hytti empien ja peläten.
Johanna Alvina Vinberg os. Skogsberg, viehättävä 25-vuotias nainen, sattui kuitenkin vilkaisemaan keittiön ikkunasta juuri kun miehet ohittivat sen. Hän tiesi olevansa yksin, pelästyi ja syöksyi salpaamaan ovea, mutta myöhästyi kohtalokkaan hetken verran.
Ikkunoita tarkkaillut Tarvainen oli nähnyt jonkun ryntäävän ovea kohti, teki itse samoin, ja ehti tempaista sen auki juuri kun nainen oli pääsemässä oven lukitukseen käsiksi.
Avoimeksi revähtäneen oven ja sitä seuranneen iskun horjuttama nainen ehti tuskin tajuta mitä oli tapahtumassa, kun jo kaksi uhkaavaa miestä oli tuvassa. Nainen kuuli kovaäänistä huutoa ja huomasi iskuun kohotetun kirveen. Hän kohotti käden suojakseen, mutta putosi samalla polvilleen, kun Tarvaisen lyönti osui hänen vasempaan käsivarteensa.
Lyönnin epäonnistumisesta kimmastunut mies löi nyt kohti itkien kamppailevan naisen päätä, mutta osui pään asemasta hänen kylkeensä, aivan kainalon alapuolelle.
Tarvaisen perässä tupaan rynnännyt Hytti ehti seurata tapahtumia ovelta kauhuissaan ja neuvottomana. Hän oli kuullut kumppaninsa huutavan, nähnyt tämän syöksyvän naisen kimppuun ja kirveen iskujen kaaret. Sekavin tuntein Hytti havahtui toteamaan verisen naisen olevan polvillaan Tarvaisen edessä ja yrittävän kaikin keinoin estää tätä käyttämästä kirvestä uudelleen.
Johan Hytti oli sivusilmällä havainnut seinällä venäläisen tykistötikarin, raskaalla pronssikahvalla varustetun leveäteräisen, miekanomaisen aseen. Hän sieppasi sen nyt käteensä, paiskasi samalla nahkaisen tupen nurkkaan ja suuntasi iskun lattialla kamppailevan naisen suojattomaan selkään. Sivallus osui Johanna Vinbergin lapaluuhun. Kun naisen asento sitten Tarvaisen riepottelussa muuttui, syöksi Hytti tikarin tämän rintaan sellaisella voimalla, että se lävisti uhrin vartalon.
Verinen nainen vaipui lattiaan lopullisesti ja Johan Hytin tuntema pelko purkautui mielettömyytenä. Hän hyppi tämän ruumiin ympärillä kuin rituaalia noudattava kannibaali. Hän hihkui ja hyppi tasajalkaa, hakkasi tikarillaan elottomana makaavaa ruumista, kunnes havahtui, sinkosi aseen kädestään ja hoippui ovensuuhun kuin pakoa harkiten. Lattialla makaavaa uhriaan mies vältti katsomasta. Hän halusi unohtaa tämän, kuten kaiken tapahtuneen.
Naisen vastarinnan lakattua Toivo Aleksanteri Tarvainen vetäytyi ikkunan eteen, missä hän nyt istui penkillä kirves kädessään. Hengästymisen paine helpotti, mutta tapahtunut ei ohittanut häntäkään jälkiä jättämättä. Mies tunsi itsensä tyhjäksi ja ulkopuoliseksi, mikään ei häntä enää koskettanut. — Kun lattialta viimein kuului korahdus ja Johanna Vinberg liikahti, havahtui myös Tarvainen. Hän nousi kuin unessa, astui huoneen poikki ja murskasi hyvin suunnatulla iskulla naisen pään. Tilanne oli ohitse.
Vasta nyt tuntui epätodellinen hiljaisuus täyttävän huoneen. Tarvainen palasi takaisin ikkunapenkilleen, Hytti seisoskeli edelleen ovensuussa ja tuijotti mitään näkemättömin silmin huonetta.
Vasta etäinen ääni havahdutti miehet. Äännähdys, mikä muuttui ensin kitinäksi, sitten itkuksi ja lopulta hysteeriseksi kirkumiseksi.
Poru täytti tuvan ja sitten koko maailman. Oliko tuo huuto ollut olemassa koko ajan, vai oliko se herännyt henkiin vasta nyt, sitä eivät Hytti ja Tarvainen tienneet, — tuskinpa siitä välittivätkään. Merkityksellistä oli vain se, että huoneen nurkassa sijaitsevan lastenvuoteen pienojen välistä näkyi kaksi huutoon auennutta suuta ja kahdet nappisilmät, mitkä tuijottivat tuskaisina lattialla makaavaa ruumista.
Iltapäivän ollessa puolessa saapui Judith Bylander Kelan asemaseudulta Vinbergien pihamaalle.
Hänen käynnillään ei ollut sen kummempaa tarkoitusta, lauantaisin hän vain tapasi käydä kärkkymässä kahvia ja lämpimäisiä. Judith Bylander oli jo vanha nainen ja sellaisena tapojensa orja.
Rakennuksen tuntumassa vaimo alkoi kuitenkin empiä, sillä vaisto sanoi hänelle, ettei kaikki ollut paikallaan. Piha oli tosin tyhjä, mutta harvoin hän oli siellä liikettä nähnytkään. Metsä humisi rauhoittavasti, varis raakkui. — Mutta kaikkien näitten äänien takaa kuului jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Talon suljettujen ovien ja ikkunoitten takaa kiiri ulos saakka lasten lohduton itku.
Pahojen aavistusten vallassa rouva Bylander riensi ovelle ja astui sisään, — mutta samassa hän jo lennähti takaisin ulos ja syöksyi kohti maantietä.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin petollinen rauha oli kadonnut; vastaleivottu nimismies Christer Tallberg keskusteli pihalla lohduttoman Jan Vinbergin kanssa, hänen miehensä kolusivat rakennuksen lähiympäristöä, lastensuojeluviranomaiset olivat noutamassa kahdeksankuukautisia kaksoispoikia ja lopulta paikalle pyörsi musta, helsinkiläisin tunnuksin varustettu virka-auto. Rikostutkimuskeskuksen miehet saapuivat.
Vaikka olikin poliisimiehenä kokematon, tiesi nimismies Tallberg, että nyt oli kysymys nopeudesta. Myös poliisin ja rikoksentekijän välisessä kisassa näyttelee ratkaisevaa osaa aika. Nuoruudestaan huolimatta Christer Tallberg tiesi tämän, ja valmistautui nyt järjestämään ajojahdin, mistä tuli muodostumaan sekä laaja että dramaattinen.
Siuntiolaisista poliiseista ja suojeluskuntalaisista muodostettiin pikaisesti partioita, joita sijoitettiin maanteiden ja rautateiden sekä vesireittien
varsille kohtiin, joiden kautta Kelan alueelta pyrkivien oli kuljettava. Nämä toimenpiteet suoritettiin sellaisella nopeudella ja harkinnalla, että onnistumisen mahdollisuudet olivat todella melkoiset.
Muutaman kilometrin päässä Kelan seisakkeesta, ylittää Kirkkonummelta Inkooseen johtava maantie idyllisen jokiuoman Pikkalan kartanon alueella. Tämän joen ylittävän sillan tuntumaan oli asetettu suojeluskuntalaispartio.
Vielä lauantai-iltana näkösuojassa piileskelevät suojeluskuntalaiset näkivät kahden miehen lähestyvän Kelan suunnasta. Tulijat eivät havainneet partiota, vaan käyskentelivät sopuisasti keskustellen suoraan näitten syliin. Pahimmasta hämmästyksestä toivuttuaan tempaisi tulijoista vanhempi vaatteistaan pistoolin, mutta havaittuaan kolmen aseen olevan suunnattuna heihin, hän katsoi parhaaksi pudottaa aseensa ja kohottaa kätensä antautumisen merkiksi.
Nuorempi mies ei kuitenkaan ollut yhtä halukas luopumaan leikistä, vaan kääntyi ja ryntäsi metsää kohti.
Kun pakenija ei välittänyt pysähtymiskäskyistä, alkoivat kiväärien suuliekit leimahdella ja laukausten kaiku täytti sumuisen illan. Hämärä haittasi kuitenkin osumatarkkuutta ja luotisateesta huolimatta mies tavoitti metsikön reunan.
Alue, mihin karkuri katosi, eristettiin välittömästi käytettävissä olevin voimin. Myöhemmin hälytettiin muista poliisipiireistä lisää apuvoimia.
Iltayöstä puhjennut rankkasade takasi kuitenkin niin maastoa haravoiville kuin siellä piileskelevällekin kurjaakin kurjemmat olosuhteet. Sateesta ja kylmästä ei nyt kuitenkaan saanut välittää. Murhaajalla oli pelissä vapautensa, takaa-ajajilla ehkä monen muun ihmisen henki.

Sunnuntai 18.11.1934, sadetta, + 3°C.
Sade ei helpottanut, päinvastoin se yltyi. Yön kuluessa illan tihku muuttui kylmäksi kaatosateeksi, mikä putosi maiseman yli, valeli ennestään märän kasvullisuuden ja peitti maaperän, mikä ei enää vuorokausiin ollut kyennyt imemään sisäänsä kosteuden pisaraakaan. Sateen myötä yö muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi.
Tuollainen yö toi esiin eriarvoisuuden ihmisten keskuudessa. Jotkut makasivat vuoteissaan, havahtuivat ehkä sateen kohinaan ja nukahtivat tyytyväisinä uudelleen. Muille he eivät uhranneet ajatustakaan.
Samanaikaisesti oli toisia, jotka hytisivät pimeitten solmukohtien vartijoina, sillä aikaa kun heidän toverinsa haravoivat taskulamppujen valossa märkää metsää. Ainakin he omistivat kitkerät ajatuksensa niille, jotka saivat levätä lämpimissä vuoteissaan.
Aamun sarastus ei muuttanut tilannetta puoleen eikä toiseen. Ilma pysyi yhtä kylmänä kuin ennenkin ja taivas valutti sadetta taukoamattomalla voimallaan. Loppuun ajetut etsijät eivät enää ajatelleet takaa-ajamaansa murhaajaa, he olivat jo tunteja haaveilleet vaihtomiehistöstä, mikä päästäisi heidät kuiviin ja lämpimiin tiloihin.
Aamupäivällä saatiin kaivattu vahvistus, kun sekä liikkuva poliisi että Helsingin poliisilaitos lähettivät kolmikymmenpäisen komennuskunnan paikalle. Nyt soluivat uudet miehet virkkuina jotokselle ja vanha miehitys laahautui majapaikkoihinsa.
Helsingistä saapui myös edellisenä päivänä tilattu poliisikoira ”Bucke”, millä oli melkoinen maine varmana jäljittäjänä. Nyt koirasta ei kuitenkaan ollut apua; rankkasade oli perusteellisesti huuhtonut tuoksut metsästä.
Päivän ollessa puolessa, tuotiin nimismiehen luo edellisen päivän pidätetty, Johan Aksel Hytti.
Nimismies Tallberg oli odottanut tapaavansa kovaksikeitetyn ja uhmamielisen konnan, mutta löysikin edestään keskikokoisen ja tanakan miehenkäppärän, joka tapitti kirkkaansinisillä silmillään rohkeasti nuorta vallesmannia.
Johan Aksel Hytti vaikutti vapautuneen rauhalliselta, mikä ihmetytti Tallbergia, — kuten myös se, ettei mies herättänyt hänessä minkäänlaista aversiota.
”En tuottanut teitä vielä kuulusteltavaksi, se tapahtuu kyllä aikanaan. — Teillä oli pidätettäessä pistooli. Mistä olitte sen saanut?”
”Se — se oli sieltä talosta.” Hytti muuttui nyt vaivaantuneeksi. ”Löysin sen lipaston laatikosta, kun lähdettiin.”
”Entä toverinne. Onko hän myös aseistautunut?”
”Ei se ole herra nimismies. Ei Sarvaisella ole muuta kuin puukko.”
”Raaka teko tuo eilinen,” jatkoi Tallberg. ”En ymmärrä miten te juuri Vinbergeille osuitte.”
”Se oli Sarvaiselle tuttu paikka, — kävi sen jo aamustakin varmistamassa.” Hytti mietti hetken ja jatkoi: ”Topi sanoi, että jos joku on sisällä niin se tapetaan. — Ettei hälytä takaa-ajajia.”
Miehet istuivat hetken vaiti, nimismies tarkasteli Hyttiä, tämä lattiaa. Miehen rauhallisuus tuntui käsittämättömältä. Lopulta Tallberg selvitti kurkkuaan:
'Tapahtunut ei tunnu vaivaavan teitä. Oletteko aikaisemminkin syyllistynyt väkivaltaisuuksiin?”
”Ei se vaivaa herra nimismies. Ei nyt enää, kun kaikki on ohi.” Pidätetty empi tovin ja jatkoi:
”Kyllä minä tapellutkin olen, mutta ei minusta ole tappajaksi, kyllä tämä niin paha kokemus oli. Kurjalta se tuntui.”
”Kas kun ette tappaneet lapsia.”
”Pitihän nekin lopettaa. Tarvainen meni kirveen kanssa jo vuoteen luo, mutta minä otin sen pois.
Se oli kyllä ensimmäinen kerta, kun se minua uskoi, vanhempaa, mutta enhän minä voinut antaa lapsia tappaa.”
”Sekö Tarvainen teistä päätekijä oli?”
”Sehän se, herra nimismies, mutta rauhoittuihan se sen mekkalan jälkeen. — Vaikka ei silti, Topi olisi kyllä halunnut jäädä odottamaan isäntää ja tappaa senkin.”
”Vaan ei jäänyt?”
”Ei se sitten jäänyt herra nimismies, niin paljon se yhtäkkiä muuttui. Ei hevostellut enää vaan teki juuri niin kuin minä käskin.”
Iltapäivän kuluessa nimismiehen ja pidätetyn keskustelu jatkui ja muutti luonnettaan. Vankilakierroksensa aikana laitostunut Hytti sopeutui ja turvautui luottamuksellaan viranomaiseen, kuten oli laitoksissakin tehnyt. Nuori nimismies puolestaan koki oudon suojelemisen tarpeen vilpittömän murhaajan ollessa kysymyksessä. Hän hämmästeli sitä, mutta ei sitä sisimmässäänkään hävennyt.
Iltaan mennessä ei sade ollut lakannut eivätkä etsijät olleet löytäneet Sarvaisesta jälkeäkään.
Kyläläiset joutuivat aikanaan menemään yöpuulle pienen pelon vallassa. Heidän lähiympäristössäänhän liikkui murhaaja vapaana.

Maanantai 19.11.1934, pilvistä, + 1°C.
Yöllä lämpötila laski pakkasen puolelle, päivälläkään se ei siitä pahemmin noussut. Sateenraskaat pilvet pyörivät puitten latvoissa myöhäissyksyn kolean tuulen riepoteltavina, mutta vettä ei enää herunut. Tuntui kuin luonto olisi tyhjentänyt itsensä edeltäneitten viikkojen aikana. Tyhjentänyt itsensä ja vajonnut sen jälkeen melankoliaan. Yhtä kaikki, marraskuun sateet ja Kelan tapahtumat olivat todella lyöneet leimansa niin ihmisiin kuin näiden ympäristöönkin. Kaikkialla pohdittiin Johanna Vinbergin kohtaloa ja arvuuteltiin hänen murhaajansa kätköpaikkaa.
Toivo Aleksanteri Tarvainen oli tosiaan teillä tietymättömillä. Kelan ympäristöä pidettiin yhä poliisien ja suojeluskuntalaisten muodostaman tiiviin ketjun ympäröimänä, — täydellisessä motissa, mitä ei edes öiksi purettu. Pikkalaan perustetusta etsintäkeskuksesta lähetettiin edelleen etsintäpartioita liikkeelle, haravoimaan maastoa, koluamaan autiotaloja ja ulkohuonerakennuksia, tutkimaan latoja ja suuleja, tarkastamaan paikkoja, joissa epätoivoinen karkuri saattaisi piileskellä.
Toivo Tarvainen tiedettiin kyllä vaaralliseksi ja häntä pelättiin, mutta pahempaa paniikkia ei päässyt syntymään. Seudulla oli toki aseistettuja suojeluskuntalaisia ja poliiseja miltei enemmän kuin asukkaita.
Aamupäivällä Pikkalan etsintäkeskus vastaanotti ensimmäisen vakavasti otettavan hälytyksen; Kelan seisakkeen läheisyydessä oli suoritettu murto. Kysymyksessä oli vain lämmin perunakuoppa, jonka oven riippulukko oli rikottu kivellä.
Mistään vakavasta rikoksesta ei ehkä ollut kysymys, mutta ilmoitus piti eittämättä paikkansa, perunakuopassa oli yövytty. — Lattialla oli raavittuja tulitikkuja, savukkeennatsoista päätellen oli tyhjällä perunalaatikolla istuskeltu ja nurkassa olevaan perunakasaan oli kaivettu miehenmaattava kouru. Ei ehkä mikään mukava makuusi ja, mutta kuiva ja lämmin kuitenkin.
Paikalla käyneen ylikonstaapelin annettua raporttinsa nimismiehelle, tämä järjesti välittömästi perunakuopalle pysyvän, mutta näkymättömän vartioinnin. Ties vaikka Tarvainen jonakin yönä palaisi sinne.
Tuskin tämä asia oli järjestyksessä, kun etsintäkeskus sai jo uuden sanoman: Toivo Tarvainen oli hetki sitten nähty Lohjanharjulla. Liikkuvan poliisin komisario Onni Loimela kutsui kiireesti moottoripyörälähetin ja syöksyi koleaan säähän tutustumaan tilanteeseen. Lohjanharjulla kohmeiset miehet tavoittivat heille ilmoitetusta paikasta häkeltyneen metsurin. Hälytys oli ollut väärä.
Paluumatka kiersi Lappersin ja Vassbölen kautta Päivölään, mistä Loimela aikoi koukata Degerbystä Sunnanvikiin ja sieltä takaisin hälytyskeskukseen. Degerbyssä matka kuitenkin keskeytyi.
Tielle juoksi aseistautunut suojeluskuntalainen, joka viittoi moottoripyörää pysähtymään.
”Herra komisario, etsintäkeskuksesta ilmoitettiin, että te tulette tätä tietä. — Tuo Högström sanoo Tarvaisen olevan täällä. Nimismies käski teidän tarkistaa asian.”
”No missä Tarvainen sitten on?” Suojeluskuntalaisen ilmoitus ei pahemmin sytyttänyt väärien vihjeitten turhauttamaa poliisimiestä.
”En tiedä herra komisario.” Suojeluskuntalainen yritti tosissaan olla sotilaallinen. ”Ei sitä o edes nähty, mutta Högströmin navetassa on yöllä käyty ja yksi lehmä lypsetty. — Ainakin karjakko sanoo niin.”
”Hypätkää kyytiin ja näyttäkää tietä. Ajetaan sinne Högströmille.”
Kyseisellä tilalla komisario Loimela kohtasi juurevan ja vakavan isännän, hermostuneen emännän ja itkua tuhertavan karjakon.
Tavallaan hän ymmärsi näitten huolen, vai ymmärsikö sittenkään?
Degerby sijaitsi sentään lähes yhdeksän kilometrin päässä Kelasta ja lisäksi saartorenkaan ulkopuolella. Kylien välissä olivat vielä avoimet pellot, jotka eivät enää tähän aikaan vuodesta antaneet sitä suojaa, jota karkulainen olisi tarvinnut.
”Voitte olla huoletta,” rauhoitti poliisimies lopuksi. ”Jos Toivo Tarvainen on käynyt täällä, ei hän enää palaa. Mies on toki pakosalla ja hänellä on kiire.”
Loimela kipusi takaisin sivuvaunuunsa, kuljettajana toiminut konstaapeli polkaisi pyörän käyntiin ja matka suunnattiin taas kohti Pikkalaa. Päivä oli jo pitkällä, lämpötila alkoi laskea. Todella kylmää matkantekoa, ajatteli komisario. Mutta kylmä on Sarvaisellakin. Ei siis mikään ihme, jos mies pyrkii lämpimän maidon lähteille. — Mistä hakeekaan seuraavan kerran, kun nyt tuntuu päässeen saartorenkaan ulkopuolelle.
Moottoripyörä ohitti vielä kerran Päivölään johtavan tien risteyksen ja jatkoi matkaa kohti Sunnanvikia ja Pikkalaa. Sarvaisella on kaksi mahdollisuutta, mietti Loimela. — Joko hän hakeutuu Inkoon kautta länteen tai sitten Päivölän kautta pohjoiseen, metsätaipaleita enimmäkseen. Komisariota puistatti. — Harvaan asuttuja, kunpa nyt ei mitään enempää pääsisi tapahtumaan.

Tiistai 20.11.1934, puolipilvistä, - 2°C.
Peltojen yli puhaltava tuuli riepotti pahoin pyöräilijää. Tämä oli lähtenyt matkaan aamulla, oli nyt palaamassa ja katui matkalle lähtöään. Pyörä oli raskas ja kömpelö, käsineet olivat unohtuneet ties minne, eikä matkan taittaminen ollut helppoa vanhalle miehelle.
Hänen hengityksensä pakkasi salpautumaan ja syystuuli sekä pieni pakkanen kohmettivat kädet ohjaustankoon.
Muurari Fritjof Lindell manasi mielessään. Hän oli toisenkin kerran yrittänyt puhaltaa henkeä turtiin sormiinsa, mutta tasapainoilu polkupyörän satulassa ei ottanut onnistuakseen. Ei ainakaan Siuntiossa Suitian soratiellä. Kaiken lisäksi tuulinen tie oli ällistyttävän autio.
Matkansa aikana Lindell ei ollut kohdannut ristinsieluakaan. Menomatkalla asia ei ollut miestä pahemmin kiusannut, mutta nyt palatessa oli asia toisin. Suitiassa kerrottiin pari päivää aikaisemmin tapahtuneesta raa’asta murhasta ja se pyöri nyt muurarin mielessä. Pahinta oli se, että tapahtuma paikka oli lähellä Siuntion kirkonkylää, Kelassa.
Murhaajakin oli vielä vapaana, ties vaikka juuri näissä metsissä.
Lindell polki vakavana ja mietti. Tilanne tuntui todella uhkaavalta. — Suitian navetassakin oli käyty, samoin naapurikylässä Degerbyssä, missä oli tunkeuduttu Högströmin navettaan. — Hänet Lindell tunsi entuudestaan, kunnallismies ja kaikki. Vaan ei se häntä pelastanut, mitä sitä murhamies katsomaan kenenkä lehmiä lypsää. Matka taittui kankeasti, Fritjof Lindell vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän pelkäsi, asutus oli täällä turhan harvaa.
Lindell yritti polkea nopeammin, mutta vastatuuli ja paksu sorakerros tekivät sen mahdottomaksi. Hän muisti tunnelmat Suitiassa, miten miehet palasivat hakkuualueitten tarkastuksilta kiväärit kainaloissaan. Muurari manasi omaa aseettomuuttaan, miltei uskontoaankin. Hän hymähti ironisesti. Jehovalaisena hän ei ollut asetta kädessään pitänyt, mutta nyt olisi halunnut sellaisen.
Myrasin läheisyydessä tuntui jännitys helpottavan, asutusta oli jälleen edessä. Ulkotilukset putkahtivat näkyviin, sitten peltotie itse kartanoon.
— Mutta juuri kun kaikki oli niin turvallista, salpautui miehen henki. Ladon takaa vilahti jotakin, oli hetken näkyvissä ja katosi hetimmiten takaisin rakennuksen taa. Fritjof Lindell pysähtyi ja laskeutui pyörältään tuijottamaan latoa. Hän ei ollut varma näkemästään, mutta vapisi silti. Kauhu oli yhtaikaa hänen kurkussaan, leukaperissään ja mielessään. Se oli kylmää ja samalla kuumaa.
Oudointa oli, että kun pelko oli hyytävää, ei ilman koleus enää tuntunut.
Samassa muurari näki sen uudelleen. Ladon kulman takaa astui tielle nuorehko mies, jalassaan molskihousut ja rasvanahkasaappaat. Lindell ja mies seisoivat liikahtamatta ja tuijottivat toisiaan.
Ruudullinen pusero ja paljain päin, yritti vanhus painaa mieleensä. — Tuo on murhaaja. Tuon näköinen on murhaaja. — Samassa mies ponnahti liikkeelle ja syöksyi metsään.
Fritjof Lindell hypähti polkupyöränsä satulaan ja alkoi polkea kohti Myrasin rakennuksia. Vastatuulesta ei enää ollut väliä, sora ei tuntunut pyörien alla eikä pakkanen purrut sormia. Kello 15.30 hän syöksyi päärakennuksen keittiöön, lysähti puulaatikolle istumaan ja haukkoi henkeään:
”Soittakaa nimismiehelle, se murhaaja oli teidän latonne takana. — Minä näin sen.”
Emäntä riensi puhelimeen ja hälytys kiiri Siuntion Myrasista Pikkalan etsintäkeskukseen. Puolessa tunnissa tavoittivat etsintäpartiot Myrasin metsät. Muuta eivät etsijät tavoittaneetkaan.

Keskiviikko 21.11.1934, puolipilvistä, + 1°C.
Paniikki levisi muutamassa päivässä Kelasta koko Lounais-Suomeen, elämä muuttui pelokkaan pälyileväksi. Lapset saivat koulumatkoilleen saattajat, pihoilla ei enää leikitty. Myös aikuiset liikkuivat pareittain tai ryhmissä, usein aseistautuneina.
Sitä mukaa kun illat hämärtyivät, kuoli kylien elämä. Murhaaja liikkui toki vapaana, kukaan ei voinut olla varma turvallisuudestaan.
Viranomaisten panos näkyi kaikkialla, he olivat edelleen leikissä mukana: Kelan ympäristö pysyi motitettuna.
Sinnikkäät etsintäpartiot jatkoivat turhauttavaa haravointiaan, kulkijat pysäytettiin ja kaikki kulkuneuvot, niin autot kuin junatkin, tarkastettiin. Kelan seudun valvonta oli taukoamatonta.
Tuona keskiviikkona Johan Aksel Hytti tuotiin jälleen kerran nimismies Christer Tallbergin huoneeseen. Entisestäänkin rauhoittunut pidätetty oli nukkunut yönsä hyvin, jatkanut loikoiluaan vielä aamupäivälläkin. Herkeämättä jatketuissa kuulusteluissa oli tapahtumaketju kerrattu uudelleen ja yhä uudelleen. Käyty läpi, kerrottu ja tilitetty vilpittömästi. — Enää ei siis ollut mitään salattavaa, ei mitään pelättävää. Siitä Johan Hytin mielen tasapaino.
”Päivää Hytti, istukaa.” Nimismies viittasi edessään olevaa tuolia, istuinta, jolla pidätetty oli edellisinä päivinä viivähtänyt tunnin, jos toisenkin.
Mies nyökkäsi ja istuutui. Sanaakaan ei sanonut, jäi vain odottamaan jatkoa.
”0litteko Tarvaisen kanssa lauantain vastaisena yönä Sjöbergin perunakuopassa Kelan pysäkillä?”
”Eihän me perunakuopassa,” hymähti Hytti.
”Minähän olen kertonut siitä yöstä. Olimme metsässä ja kastuimme. Sen takia sinne oli pakko mennä, Fröbergeille.”
”Vinbergille.” ” Niin, Vinbergille. Kyllä minä sellaisen perunakuopan puhuisin. Eihän se mikään rikoskaan ole sellaisessa nukkua.”
”Ei suuri ainakaan. — Tämä kuoppa oli tosin kellarintapainen ja sinne murtauduttiin.”
”Jos Tarvaisen Topi on sitten myöhemmin käynyt. En minä kuitenkaan.”
”Unohdetaan koko perunakuoppa.” Nimismies puntaroi hetken, miten jatkaa. ”Kyllä Hytti on asiansa hyvin selvittänyt, en minä sitä. — Mutta te sanoitte eilen, ettei kaikki ole vielä tullut julki.
Teillä olisi vielä jotakin selvitettävää. Mitä sillä tarkoititte?”
”Tarkoitin millä?” Hytti oli olevinaan vilpittömän hämmästynyt, mutta Tallberg ymmärsi miehen pelleilevän.
”Sillä, että voisitte tänään vielä selvittää jotakin.” Vallesmannin ääni muuttui teräväksi. ”Te olette ollut kiitettävän asiallinen.
Turhalla hevostelemisella vain pilaatte omat mahdollisuutenne.”
”Niinpä,” Hytti vakavoitui. ”Se mitä minä sillä tarkoitin, ei kyllä tähän älyttömyyteen liity, mutta se on vissiin parasta selvittää kaikki epäselvyydet kerralla.” Mies kaivoi tuhkakupista poltetun tulitikun ja alkoi kaivella hampaitaan.
”Jatkakaa.”
”Meinaan ettei tule jälkeenpäin selvittelyjä, kun ruotii kaikki alusta alkaen.”
”No aloitetaan nyt sitten.” Tallberg alkoi hermostua toisen jahkailusta.
”Herra nimismies on joka päivä kysellyt minun menneisyyttäni, mutta mistä minulle sellaista olisi. Linnassa ikäni istunut.”
Nimismies ei enää keskeyttänyt eikä hoputtanut, vaan istui ja odotti. Samoin teki Hytti kunnes katsoi voivansa jatkaa: ”Takavuosina olin mukana, kun yksi halkokauppias tapettiin.” Mies hiljentyi seuraamaan sanojensa vaikutusta.
”Millainen juttu se sitten oli?”
”Se oli vuonna 1917 tai 1918, kyllä siitä lehdissäkin kirjoitettiin. Minä olin toisten kanssa, kun ne päättivät tappaa sen kaverin ja ottaa siltä rahat.”
”Missä tämä tapahtui?”
”Viipurissa tietty. — Sieltähän minä lähtöisin olen.”
”Mikä osuus Hotilla tässä jutussa oli?”
”Ei muuta kuin se, että minähän olin mukana, kun ne sen tekivät.” "Paljonko rahaa saitte? — Keitä ne muut sitten olivat?"
"Enhän minä tiedä keitä olivat. Löysää porukkaa ja mistä niitä tuntemaan. — Enkä minä rahaa saanut penniäkään."
"Olitte siis kaikkeen täysin viaton. Miksi sitten puhuitte tunnustamisesta?"
"En minä viaton ollut herra nimismies. Ei ollut Hytti viaton, vaikka toiset keikan tekivätkin. Ne kun lähtivät hankkimaan pirtua rahoillaan, eivätkä huolineet minua mukaan — ja siinä minä vasta syylliseksi tulin."
"Mitä hittoa tuolla tarkoitatte?"
"Menin takaisin halkotarhaan ja otin sen ruumiin sormesta sormuksen. Taskuista kun en enää mitään löytänyt."
"Millaisen sormuksen?"
"Tavallinen sormus se oli, hopeinen — en minä muista. Siihen oli kaiverrettu "Pamppa" tai jotain sellaista."
"Onko teillä sormus tallella?" Nimismies yritti vaivihkaa vilkuilla pidätetyn käsiä.
"Eihän se. Painoin se jossakin Kannaksella lahonneeseen koivuun. En uskaltanut säilyttää sitä pitempään." "Tuntuiko siltä, että sormus olisi saattanut olla vaarallinen?"
"Tuntui se, kyllä se olisi voinut vaarallinen olla. Joku olisi vielä sen tuntenut, kun siitä kerran lehdissäkin kirjoitettiin. — Vaikka sen puoleen, en minä tiedä pelkäsinkö minä sitä vaaraakaan. Pahinta oli se, että se sormus muistutti koko ajan siitä tapauksesta. Se kun ei ollut mikään mukava juttu, yhtä paha kuin tämä viimeviikkoinen. — Tai ainakin melkein."
"Tarkistan kertomuksenne." Nimismies Tallberg ei ollut täysin tyytyväinen. Toiveet uusista paljastuksista Kelan jutussa murenivat ja kriisivuosien Viipurissa tapahtuneeksi väitetyn rikoksen tarkistaminen tuntui vaikealta tehtävältä.
"Anteeksi nyt herra nimismies, mutta saisikos sitä vielä kysästä jotain?"
"No kysykää."
"Sitä vaan, että onkos se Tarvainen jo joutunut kiinni?"
Kysymys säväytti, vallesmanni yritti olla vastaamatta suoraan. Asia oli arka ja tappion tunnustaminen olisi kirvellyt liikaa. "Tällainen alue pystytään kyllä saartamaan niin tarkkaan, ettei jäniskään pääse pujahtamaan." Tallberg mietti hetken ja jatkoi: ”Te pääsette kyllä täältä tänään Hytti, mutta luvallisesti.”
”Herra nimismies?”
”Teidät siirretään Helsingin lääninvankilaan odottamaan oikeuskäsittelyä.”
Todistajana istunut poliisikonstaapeli nousi ja Hytti noudatti esimerkkiä. Hän epäröi hetken, mutta lähestyi vielä nimismiestä: ”Minusta vähän tuntui, ettei nimismies uskonut Viipurin tapausta. Kun katsoitte sillä silmällä. — Mutta totta se on, mitä minä sellaista valehtelemaan. Parempi on, kun puhuu kaikki kerralla.”
”Sanoin, että tarkistan asian.” Nimismies Tallberg puristi Hytin kättä ja viittasi samalla konstaapelia viemään miehen mennessään. ”Mitäs jos Hytti yrittäisi vastaisuudessa pärjätä.”
”Yritänhän minä,” pidätetty kääntyi vielä ovella hymyilemään vangitsijalleen. ”Sanokaa Tarvaisen Topille sitten kun se löydätte, että minä käskin puhumaan asiat halki.”
Ovi kolahti ja Johan Hytin matka vankilaan alkoi. Se oli kuljetus, mitä maanteiden tarkastus pisteissä ei tarkistettu.

Torstai 22.11.1934, pilvistä, + 3°C
Torstaina takaa-ajajat vihdoin uskoivat saaneensa todisteen siitä, että Toivo Tarvainen oli päässyt pujahtamaan saartorenkaasta. Tämä tuntui käsittämättömältä, sillä Kelaa ympäröivän inhimillisen vanteen piti olla tiukkaakin tiukempi. — No, arviot ovat toki aikaisemminkin osoittautuneet virheellisiksi.
Iltakuudelta Karjaan Meltolassa asuva leskirouva Fanny Nicklen lähti käymään puuvajassa. Hän kietaisi esiliinan vyötäisilleen, kohensi huiviaan ja astui portaille. Ilta oli syyskolea, muutama lämpöaste ei juuri lämmittänyt. Rouva Nicklen ymmärsi, että edessä oli kylmä talvi.
Juuri kun nainen oli astumassa portailta, hän pelästyi pahoin; muutaman kymmenen metrin päässä kulki mies, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kulki varmasti kuin kotipihallaan, astui kohti pihapiirin laidalla sijaitsevaa navettaa ja tarttui oven kahvaan.
Mikäli Fanny Nicklen olisi milloinkaan käynyt elokuvissa, hän olisi saattanut verrata kokemaansa johonkin mykän filmin jaksoon. Elämä muuttui hetkessä niin uhkaavaksi, ettei hän kuullut mitään; ei askelten rahinaa, ei navetalle ominaista kolinaa ja inahtelua. Kaikki oli täysin äänetöntä. Ja samalla rouva Nicklenin mieleen palautuivat kaikki kauheudet, joita hän oli saanut kuulla Kelan tapahtumista.
Ohitse vilahtavan hetken maailma seisoi pysähtyneenä. Fanny Nicklen seisoi tupansa portailla ja tuijotti murhaajaksi tietämäänsä miestä. Tämä taas oli pysähtynyt navetan ovelle valmiina aukaisemaan sen.
Tuon hetken aikana rouva Nicklen kuuli kaukaisen äänen, — aluksi vähäisen, sitten lähestyvän ja kaiken täyttäväksi voimistuvan. Kun nainen tajusi itse huutavansa ilmoille kauhua ja kuolemanpelkoa, hän näki miehen jo säntäävän päättömästi pihalta.
Myös muuan toinen kuuli huudon: Georg Nicklen oli palaamassa kotiin, kun huuto tavoitti hänet.
Ennen kuin hän ehti edes tajuta sitä, syöksyi tielle mies, joka tulijan huomattuaan säntäsi kohti metsää.
Georg Nicklen ei arvannut, että huutaja oli ollut hänen äitinsä. Hän ei liioin yhdistänyt juoksijaa etsittyyn vankikarkuriin, kun jo seutua kalvaneen pelon psykoosi sai hänet toimimaan: Kivääri lennähti poskelle ja tähtäin tavoitti pakenijan, mutta ase ei lauennut.
Lähistöllä sattui olemaan myös Börje Lindholm, suojeluskuntalainen, jonka tarkistuspisteen huudot saavuttivat. Hän lähti juoksemaan hälyä kohti ja näki tiellä kivääriään tempovan Nicklenin ja metsää tavoittelevan pakenijan. Muitta mutkitta Lindholm lennätti graftonistaan muutaman heittolaukauksen miehen perään, mutta juoksusta hengästyneenä hän ei osunut. Miehen pako jatkui ja metsän reuna lähestyi.
Tavallisesti niin autioille teille osui tuona iltana vielä kolmaskin kulkija, päiväläinen Alfred Ljung, Toivo Tarvaisen takaa-ajossa hänkin.
Muutaman sadan metrin päässä Nicklenien tuvasta kulkevalla sivutiellä Ljung näki tuntemattoman ilmestyvän metsästä, ylittävän tien ja lähtevän juoksemaan tietä reunustavan hakkuualueen poikki. Alfred Ljung oli kuullut laukaukset, mutta hän ei ollut varma siitä, oliko juoksija seutua pelon vallassa pitänyt Tarvainen, vai joku viaton kulkija.
Niinpä hän pysähtyi huutamaan tämän perään: ”Seis. — Jos olet viaton niin pysähdy.”
Alfred Ljungin kehotus ei tehonnut, maaston epätasaisuudesta huolimatta miehen vauhti sen kun siivittyi. — Päiväläinenkin turvautui aseeseensa ja jälleen kerran kajahti laukaus hämärtyvässä illassa. Pakenija tavoitti metsän reunan.
Puolessa tunnissa Meltolan metsät kuhisivat39 etsijöistä, joita tuotettiin paikalle jatkuvasti lisää.
Ennen lopullista pimeyttä oli vartiointia toki tehostettava ja sen lisäksi saatava haravoiduksi niin laaja maastoalue kuin suinkin mahdollista. Työtä tehtiin paljon, mutta yön viimein vietyä voiton, ei Toivo Sarvaista ollut tavoitettu, sen enempää kuin ketään muutakaan.
Vesiperästä huolimatta etsinnän johto katsoi tarpeelliseksi pitää Kelan aluetta edelleen varmistettuna, joskin Meltolan eristämistä samalla tehostettiin. Näin vielä torstain kuluessa oli Uudella maalla kaksi tarkoin vartioitua aluetta: Siuntion Pikkalan rinnalle oli muodostettu toinen, Karjaan Meltolaan. Turvallisuuden olisi nyt luullut olevan huippua, mutta kuitenkin asukkaita nakersi pelko.
— He tunsivat olevansa eristettyinä samaan saartorenkaaseen murhaajan kanssa.

Perjantai 23.11.1934, sadekuuroja, + 1°C.
Mustion asemaseudun hiekkanummella, vajaan kymmenen kilometrin päässä Meltolasta, asui leskirouva Edith Lönnqvist hieman sivussa muusta asutuksesta. Rouva Lönnqvist ei ollut koskaan pitänyt rakennuksen sijaintia syrjäisenä; hän oli pikemminkin viihtynyt oloissaan sen neljännesvuosisadan, jonka oli leskenä elänyt.
Nyt marraskuiset tapahtumat olivat kuitenkin olleet pelottavia, olivathan Kelan uutiset sävähdyttäneet koko ruotsinkielistä rannikkoseutua.
Kela oli tosin kaukana, lähes viiden penikulman päässä, joten minkään ei olisi luullut uhkaavan mustiolaisten turvallisuutta. Sanomalehtien uutiset olivat kuitenkin hälyttäviä.
Niiden mukaan vaaravyöhyke oli taistelurintaman tavoin lähestymässä; murhamies oli nähty Siuntiossa, vain parikymmentä kilometriä Mustion asemaseudulta itään, — ja nyt viimeksi Meltolassa, vain kuusi kilometriä länteen. Tuntui jopa siltä kuin hullu tappaja pitäisi kaikkia vartijoita pilkkanaan ja kiertelisi juuri nyt murhanhimoisena Mustion metsiä, etsimässä yksinäisiä rakennuksia ja uusia uhreja.
Edith Lönnqvist täytti kahvipannunsa vedellä ja ryhtyi huolellisesti mittaamaan siihen kahvia. Lisättyään vielä puita lieteen, hän siirtyi ikkunan viereen istuskelemaan. Siinä oli hyvä odotella keitoksen valmistumista.
Vaimo keitti kahvit aina puolilta päivin. Samoin hän tapasi istua ikkunan luona odottelemassa kahvinsa kiehumista. Ihmisillä, eritoten yksinäisillä, on määrätyt perinteet, joista ei hevin luovuta. Tuvassa raksutti seinäkello, liekit räiskähtelivät hellassa. Maantielle oli vapaa näköala, ulkona kaikki vaikutti rauhalliselta. Naapurin isäntä ajoi hevosineen ohi, mistä lie ollut palaamassa ja muutama suojeluskuntalainen polki tietä pitkin. Tästä katselijan mieleen palautui tietoisuus siitä, että murhaajan etsintä oli täydessä käynnissä. Kaikki tuntui kuitenkin olevan juuri niin kuin pitikin: Nyt ehkä sateista ja koleata, mutta silti turvallista. — Juuri sellaista, kuin Mustion seudulla on aina ollut.
Vasta pieni kolahdus havahdutti ajatuksiinsa torkahtaneen, se rikkoi rauhan tuvassa. Ääni oli mitätön, se ei pelästyttänyt naista — hän vain kääntyi katsomaan sen aiheuttajaa. Oven suuhun oli ilmaantunut vento muukalainen, partainen ja epäsiisti. Mitään tajuamatta Edith Lönnqvist näki uhkaavasti tuijottavat silmät, sitten hän tunsi lamaannuksen vakaavan mielensä.
Muistellessaan myöhemmin välikohtausta Edith Lönnqvist kertoi, ettei hän pelännyt, vaikka vieraan yllätyksellinen ilmaantuminen hämmensikin hänen mielensä. Nainen tajusi miehen saapuneen talon takaa, metsän kautta, ja pujahtaneen sisään seinänvierustaa koska ei ollut tämän tuloa havainnut. Vieraan henkilöllisyyttä rouva Lönnqvist ei edes arvuutellut. Itsesuojeluvaisto sai hänet välttämään tämän yhdistämistä Toivo Tarvaiseen, vankikarkuriin ja murhamieheen.
Miekkonen ei aikaillut ovella ennen kuin jo astui peremmälle. Hänen kulkunsa oli outoa, liikkeet rennon laahaavia. Pöydän tavoitettuaan tulija rojahti istumaan, kopautti nyrkillä levyyn ja viittasi emännälle. — Sanaakaan ei sanottu, mutta silti Edith Lönnqvist ymmärsi vieraan vaativan ruokaa.
Ulkona sumu oli jälleen kerran muuttunut tihkusateeksi, mutta sisällä oli kaikki kuten ennenkin:
Seinäkello raksutti aikaa, liekit rätisivät liedessä ja kahvipannu oli alkanut kohista.
Kutsumattoman vaatimus oli ollut kyllin selvä. Emäntä nousi nöyrästi tuoliltaan, meni komerolle ja kaivoi esiin leipää, voita ja kannun sahtia. Kun mies aloitti ruokailun, rouva Lönnqvist ehti huomata, ettei tämä riisunut käsineitään edes murkinan ajaksi.
Unenomaisen hitaana kehittynyt tilanne ratkesi yllättäen: Kahvipannu sähähti kiehumaan yli reunojensa, Edith Lönnqvist sai aiheen kiiruhtaa lieden ääreen — ja samalla tilaisuuden pujahtaa sukkulana sen vieressä olevasta ovesta. Rouva Lönnqvist oli jo ikääntynyt ja huonosti liikkuva ihminen, mutta nyt eivät vuodet painaneet sen enempää kuin kihtikään. Pihapiiri jäi pyrynä taakse ja muori taittoi maantielle vauhdilla missä olisivat jääneet monet nuoretkin. Hänen rintaansa ahdisti, suussa maistui sapen tahmea kitkeryys, mutta päämäärä pysyi mielessä: Apu oli tavoitettava mahdollisimman nopeasti.
Kotimökki jäi tien mutkan taa. Maantie oli vasta lanattu, mutta jo sateiden kuoppaiseksi hakkaa ma. Nytkin sade oli muuttunut tihkua sakeammaksi kuuroksi.
Juoksijan vaatteet kastuivat, painuivat raskaina ihoa vasten. Harmaat hiukset liimautuivat kasvoille, mutta hän ei tätä edes huomannut. Koko ajan mielessä jauhoi juoksun rytmikäs ajatus: Naapuritalo, naapuritalo, suojeluskuntalaiset, missä pyöräilevät suojeluskuntalaiset? Mistä apu ennen kuin voimat ehtyvät?
Puolta tuntia myöhemmin rouva Lönnqvist palasi takaisin Edward Ingvallsin ja Karl Ahrenbergin kanssa. Miehet olivat aseistautuneet ja lisäksi odotettiin apuvoimia, joita naapuritalon naiset olivat kiirehtineet hälyttämään. Kaikki vaikutti rauhalliselta, mutta Edith Lönnqvist ei uskaltautunut kotipihalleen. Hän jäi kymmenien metrien päähän maantielle seuraamaan tapahtumien kehittymistä. Molemmat miehet taas
syöksivät aseet viritettyinä pihalle, Ahrenberg suoraan rakennuksen taakse, Ingvallsin suojautuessa kaivon kupeeseen. Samanaikaisesti saapui paikalle autokuorma suojeluskuntalaisia, joiden jalkautuessa Ahrenberg jo ilmaantui nurkan takaa.
”Se on jo lähtenyt. Metsänpuoleinen ikkuna on rikottu.”
Vieras oli todella lähtenyt ja ilmeisesti pelon vallassa. — Miksi muuten rikotusta ikkunasta, kun kerran ovikin olisi ollut käytettävissä. Mukanaan hän oli vienyt limpun ja lampaan viulun, seinältä puukon ja lipastosta Edith Lönnqvistin miesvainajan taskuaseen.
Vielä saman päivän kuluessa etsintäpartiot kiersivät Mustion asemaseutua. Karjaan kauppalassa asettui etsintäkeskuksen johtoon nimismies Carl Martin Rundberg.

Lauantai 24.11.1934, puolipilvistä, 0°C.
Samalla kun Johanna Vinbergin murhasta oli kulunut viikko, etsittiin vasta muodostetulle etsintäkeskukselle työvoimaa. Miehitystä yritettiin keventää muualta, mutta tehtävä ei ollut helppo.
Entiset vartio- ja tarkkailupisteet piti toki säilyttää hinnalla millä hyvänsä.
Toimenpiteet vaikeutuivat jo senkin takia, että Toivo Tarvaisen takaa-ajoon oli käytetty todella valtava miesmäärä. — Lisävahvuuden saaminen oli siis kiven alla. Muutaman vuoden toiminnassa ollut liikkuva poliisi oli luovuttanut lentävistä” komennuskunnistaan kaiken irrotettavan, samoin olivat tehneet Lounais-Suomen poliisipiirit. Poliisilaitokset ja nimismiespiirit toimivat nyt Tarvaisen takia ”säästöliekeillä” ; — kun päävahvuus oli muussa käytössä, ei kotikentällä saanut tapahtua mitään yllättävää.
Etsintä ei toki ollut yksinomaa poliisin ja suojeluskuntalaisten huolena, sillä toimintaan osallistui myös vapaaehtoisia kansalaisia. Tuloksettomalta tuntuva samoilu alkoi tosin synnyttää rintamakarkuruutta; — etsijöitä hakeutui kotitöitten pariin.
Nimismies Rundberg joutuikin nyt vetoamaan lohkonsa puolesta niin yleisöön kuin päättäjiinkin:
Murhaaja oli toki parin vuorokauden aikana nähty kaksi kertaa tarkasti rajoitetulla alueella.
Nyt oli löydyttävä resursseja, heitettävä peliin kaikki voi mat. Koko alue oli haravoitava uudelleen, jok’ikinen rakennus oli tutkittava ullakoita ja kellareita myöten.
Operaation toteuttaminen olisi ollut mahdotonta nimismiehen haluamassa laajuudessa, ellei häntä olisi kuultu.
Vankilaviranomaiset irrottivat viisitoista miestä ja kun vielä Helsingistä lähetettiin kymmenkertainen määrä suojeluskuntalaisia, oli toiminnan jatkuvuus hetkeksi turvattu. Kylmänkosteaa metsää haravoitiin jälleen, samalla suoritettiin Karjaan kauppalassa etsintäiskuja.
Kaikkialla pureuduttiin alueisiin, mistä takaa-ajetun voitiin kuvitella löytyvän. Lautatarhat, ruukit ja varastoalueet tutkittiin. Ne, joita entisyyden tai elämäntavan perusteella voitiin uskoa rikollisen kätkijöiksi, saivat yllättäen viranomaisia vieraikseen.
Martin Rundberg pani seudun kiehumaan. Valtava kontrolli ei jättänyt ketään kylmäksi semminkin, kun tuloksia saavutettiin: Viranomaisten nuottaan, kun tarttui sekä etsintäkuulutettuja että anastettua omaisuutta.
Etsintätoimenpiteet havahduttivat samalla yleisön entistä laajemmalla alueella. Nimismiesten toimipisteisiin saapui jatkuvasti vihjeitä ja hälytysluonteisia ilmoituksia jossakin vilahtaneesta murhaajasta.
Samalla kun Karjaan kolmivuotiasta kauppalaa ja sen itäpuolelta motitettua aluetta haravoitiin, tarkistettiin poikkeuksetta jokainen yleisövihje. Ei ollut merkitystä oliko se tullut Fiskarsista vai Inkoosta, Raaseporista vai Tammisaaresta.
Lauantainen etsintä oli kieltämättä viikon ripein, ajoittain se oli jopa häikäilemätön. Lopullinen tavoite jäi kuitenkin saavuttamatta.
Kun aktiivinen toiminta illalla jähmettyi vartio- ja tarkkailupisteisiin, oli vain todettava, että Toivo Tarvainen oli onnistunut välttämään kaikki etsijät. Hän oli poissa — ja pysyi.
Yöllä pakkanen löysi tien vartiopisteisiin.

jtk.

[Oikeus ennen kaikkea]

Sunnuntai 25.11.1934, pilvistä, - 1°C.
Toivo Aleksanteri Tarvaisen etsintä lähti tahmeasti käyntiin. Syystalven koleuteen tottumattomat miehet tavoittivat vankikarkuria ja kaksinkertaista murhamiestä haluttomina ja kohmeisina. Kaiken lisäksi alkoivat vuodenajalle ominaiset virustaudit tehdä tuloaan. Nuhaisen tuntui turhalta haravoida uudelleen samoja alueita. Tuntui mielettömältä koluta kertaalleen samoja rakennuksia ja oletettuja kätköjä.
Epäuskoisuus on inhimilliseen elämään kuuluva realiteetti. Se oli jo pitkään nakertanut rivejä ja nyt takaa-ajon yhdeksäntenä päivänä johtajat olivat pakotetut kokoontumaan ja selvittämään itselleen oliko Toivo Aleksanteri Tarvainen enää etsinnänalaisella alueella. Kannattiko kallista koneistoa pitää yhä käynnissä.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta etsintäkeskuksilla oli ollut käytettävissään riittävästi henkilökuntaa, sen nimismiehet myönsivät. —
Mutta heidän oli pakko myöntää myös se, että etsintä oli jostakin käsittämättömästä syystä epäonnistunut. Toivo Tarvainen tuntui luiskahtaneen heidän käsistään kerran toisensa jälkeen.
Vankikarkurin väitettiin kyllä yöpyneen perunakuopissa ja lypsäneen lehmiä navetoissa. Hänen kerrottiin liikkuneen paikassa, jos toisessakin.
Hänet oli nähty Siuntiossa, Meltolassa ja Mustiossa. — Vai oliko? Näkijöitten kuvaukset olivat perin ristiriitaisia. Kaiken kaikkiaan voitiin vain myöntää, että Toivo Tarvainen nähtiin sadan prosentin varmuudella viimeksi 17.11.1934 Pikkalasa, kun hän pääsi pujahtamaan kiinniottajiltaan.
Asiasta keskusteltiin, mutta kukaan ei uskonut Sarvaisella olevan avustajaa alueella. Kaikki talot ja suojat oli koluttu kerran toisensa jälkeen, minkä lisäksi naapurikontrollin olisi luullut vääjäämättä paljastavan sekä kätkijän että kätkettävän.
Tuntui kuitenkin käsittämättömältä, että vankikarkuri olisi selvinnyt omin avuin. Olletikin, että hän olisi nukkunut yön tai pari jossakin peruna kuopassa, vieraillut Degerbyn tai Siuntion navetoissa; ja vaikka hän olisi saanut kiristettyä muona-annoksen tai pari Mustiosta ja Meltolasta, olisi saatu hyöty jäänyt niin vähäiseksi, ettei syystalven sateiden hyytämä olisi sillä pitkälle potkinut.
Asian tiimoilta käännyttiin myös asiantuntijan puoleen. Maankuulu fysiologi antoi lausunnon ja katsoi Toivo Aleksanteri Tarvaisen olevan kaiken todennäköisyyden mukaan jo kuollut. Yhdeksän vuorokauden piileskely ravinnotta kävi ehkä karaistuneelta henkilöltä, ei laitoskarkurilta — ainakaan näissä sääolosuhteissa.
Täysin mahdottomalta ei tuntunut sekään ajatus, että Toivo Aleksanteri Tarvainen olisi silmittömän pakonsa aikana joutunut louhikkoisen maaston uhriksi. Lähes millimetrityönä kerta toisensa jälkeen uusitun etsinnän olisi kuitenkin pitänyt tuoda esiin jotakin, — mutta ei!
Myös etsintäalueella olevien vesistöjen rannat oli haravoitu, tuloksetta nekin. Veneitä ei ollut käytetty eikä tavattu minkäänlaisia jälkiä, joiden alkuperä olisi jäänyt hämäräksi. Mikään ei liioin puhunut sen väitteen puolesta, että Toivo Tarvainen olisi epätoivoissaan hukuttautunut.
Tuntui nöyryyttävältä tunnustaa sen mahdollisuuden olemassaolo, että vankikarkuri ja murhamies olisi pitänyt koko ajan etsintäkoneistoa pilkkanaan. Hän olisi suunnitelmallisesta etsinnästä ja sadoista etsijöistä huolimatta onnistunut pujahtamaan saartorenkaasta ja karistamaan alueen pölyt jaloistaan.
Ei, tämä tuntui käsittämättömältä, sillä sulutus oli pitävä, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Maastoreitit olivat koko ajan olleet saumattomasti suljettuja. Kaikki auto- ja rautatiekuljetukset oli tarkastettu suorastaan pikkumaisesti. — Mutta olisiko pakolainen sittenkin onnistunut jonakin yönä loikkaamaan liikkeellä olevaan junaan? Kiehtova ajatus, mutta sittenkin epätodennäköinen. Summa summarum: Toivo Aleksanteri Tarvainen oli yhä teillä tietymättömillä.
Sunnuntai-illan lähestyessä etsintäalueitten päälliköt ryhtyivät hiljalleen purkamaan miehityksiään. Poliisimiehet palasivat piireihinsä, varusmiehet yksikköihinsä, suojeluskuntalaiset ja vapaaehtoiset etsijät koteihinsa. Viimeisenä poistui komisario Onni Loimela ”lentävine komennuskuntineen.”
Yön myötä laskeutui rauha Karjaan ja Kelan väliseen maastoon. Ulkopuolisten myötä oli myös pelko kadonnut. Sotilaat ja poliisit olivat kaikonneet, samoin partiot. Kukaan ei enää muistanut, että murhaaja kulki edelleen vapaana.

Maanantai 26.11.1934, pilvistä, + 3°C.
Werner Sahlin, Pikkalan kartanon muonamies, oli aloittanut viikon työt jo aamusta. Hän oli saapunut lapioineen kartanon pellolle ja ryhtynyt perkaamaan ojaa. Lapio pureutui kevyesti sen pientareeseen. — Toisella puolella kiemurteli Helsingistä Hankoon johtava maantie, sama mitä pitkin Tarvainen aikanaan pakeni.
Kelan tapahtumat eivät edes käväisseet Sahlinin mielessä, mitäpä hän menneistä, maanläheinen.
Työ edistyi verkkaan ja oja leveni sen myötä. Lopulta mies löi työkalunsa tantereeseen, oikoi selkäänsä ja ryhtyi hamuamaan piippua taskustaan. Tunti oli vierähtänyt, oli sopiva hetki piipulliselle.
Werner Sahlin latasi nysäänsä ja aisti aamun tunnelmaa. Aamu ei ollut vielä täysin päiväksi kirkastunut. Ilma oli kolean hämärä, samalla sameana sateella uhkaava.
Pellolle oli ilmaantunut joku toinenkin, mutta Sahlin ei ollut huomannut mistä. Tieltä tämä ei ollut loikannut, pikemminkin pellon toiselta puolelta, metsästä tai kartanosta. — Joka tapauksessa muonamiestä lähestyi avoimiksi kynnettyjen vakojen poikki täysin tuntematon mies. Pelotti tullessaan variksetkin tiehensä.
Sahlin ryhtyi sytyttelemään piippuaan samalla kun seurasi sivusilmällä tulijan horjuvaa kulkua.
Tämä ei todellakaan ollut omiaan herättämään luottamusta, vaan eipä Sahlin liioin kuulunut luottamustaan jakaviin ihmisiin.
Nytkin hän tyytyi toteamaan rähjääntyneet vaatteet, likaiset ja pölyiset kasvot sekä ajamattoman parransängen.
Juoppo retku, mikä lie helsinkiläinen, ajatteli Sahlin samalla kun veti ensimmäiset nautinnollisen mietteliäät savut.
Tulokkaan liikkeet olivat omiaan vahvistamaan hänen käsitystään. Mies horjui kuin juopunut ja oli tämän tästä menettää tasapainonsa kynnöksillä. Hän pääsi kuitenkin pystyssä perille ja pysähtyi Sahlinin eteen. Vieras mies, mietti Sahlin. Vieras, mutta tuon rupulin olen tavannut jossakin...
Miehet seisoivat hetken silmätysten. Suurikokoinen ja juureva muonamies ojan reunalla lapioon nojaten ja hintelä tulokas savisen vaon pohjalla. Riutunut olemus ja aristeleva käytös oudoksuttivat Sahlinia, joka yritti epätoivoisesti muistella jotakin aikaisempaa kokemusta, mihin voisi miehen yhdistää.
Yht’äkkiä välähti ja Werner Sahlin ymmärsi; nuo kasvot olivat viime aikoina kummitelleet liiankin usein sanomalehtien uutissivuilla. Tämän mieltäminen sai rotevan maamiehen siinä määrin ymmälleen, että hän sai vain vaivoin tokaistua:
”Mutta eikö se ole Toivo Tarvainen?”
Tämä nyökkäsi arasti, miltei anteeksipyytävästi, kai voi hetken taskuaan ja ojensi toiselle puukkonsa. Hämillinen hymynvälähdys, ehkä hermostunutkin. Pakomatka oli päättynyt.
Toivo Aleksanteri Tarvainen, vankikarkuri ja kaksinkertainen murhamies, oli hakeutunut Werner Sahlinin luo apua saadakseen, sillä hän oli niin uupunut, että pysyi töin tuskin jaloillaan. Miehet lähtivät hitaasti kulkemaan kohti Pikkalan kartanoa, aluksi rinnakkain. Yllättäen Sahlin huomasi kuitenkin kulkevansa yksin. Saatettava oli jättäytynyt jälkeen ja istui tien ohessa itkemässä. Sahlin palasi takaisin ja pysähtyi miekkosen eteen.
”Kyllä maar se nyt olisi parempi, kun Tarvainen tulisi mukaan.”
”En minä uskalla,” nyyhki toinen. ”Ei sitä tiedä mitä ne siellä tekevät.”
”Niin että ketkä tekevät?”
”Poliisit ja kaikki muut.”
”Turhaan sitä poraamaan, ei ne mitään tee. Ei ainakaan sellaista, mitä Tarvainen on jo ehtinyt tehdä.” Sahlin huomasi säälivänsä miestä. ”Pyyhkii nyt vaan nenänsä ja tulee mukaan.”
Muonamies ojensi kätensä ja auttoi murhaajan pystyyn. Matka jatkui verkkaan kohti kartanon rakennuksia — kaulakkain kuin ryyppytoverit konsanaan. Koko loppumatkan ajan Sahlin joutui tukemaan karkuria, jonka voimat alkoivat lopullisesti ehtyä.
Pikkalan kartanon väentuvassa pelokas Toivo Tarvainen istutettiin pitkän pöydän ääreen.
Hänen eteensä kannettiin ruokaa ja juomaa, häntä pidettiin kuin kutsuvierasta. Kukaan ei kosketellut tapahtunutta, herjaa ei heitetty. Tarvainen tuskin tajusi myötämielisyyttä, vaikka hänen jännittyneisyytensä ruokailun aikana helpottikin. Kun hän murkinan jälkeen voipuneena pyyhkäisi suutaan, Tarvainen huomasi takanaan kaksi virkapukuista poliisikonstaapelia, jotka olivat ruokailun aikana sinne ilmaantuneet. Vasta silloin vilahti taas pelon epävarmuus hänen kasvoillaan.
”No, onko tullut syötyä valmiiksi?” Konstaapelit nousivat penkiltään.
”Joo. — Vaikka oli siitä edellisestä kerrasta aikaa.” Tarvainen nousi hänkin ja lähti omia aikojaan kohti ulko-ovea. Tulevaisuus oli helppo arvata. Hän pysähtyi vielä ovella ja katsoi pitkään talonväkeä. ”Niin, ja kiitoksia paljon. — Ja siunausta teille, jos sillä meikäpojan sanomana mitään merkitystä on.”
Ovi kolahti. Poliisimiehet luotsasivat karkulaisen pihan poikki mustaan autoon. Kulkuneuvoon, mikä oli Tarvaisen ruokaillessa pujahtanut kartanon pihalle kuin varkain.
Jo tuntia myöhemmin aloitettiin kuulustelut nimismiehen virkahuoneessa. Kuulustelut, joissa ei soudettu eikä huovattu, joissa asiat heti alun alkaen selvitettiin perusjuuriaan myöten. — Tämä oli helppoa, sillä Toivo Aleksanteri Tarvainen halusi selvittää uuvuttavan tapahtumaketjun niin nopeasti kuin mahdollista. Hän koki ensiarvoisen tärkeäksi päästä eroon kaikesta; saada syödä, nukkua, levätä ja unohtaa.
Nimismies Christer Tallbergille ilmeni hetimmiten, että Toivo Tarvaisen pakomatka oli ollut tosin lennokas, mutta lyhyt. — Ja että se samalla oli vähemmän mairittelevaa vankikarkuria jäljittäneelle organisaatiolle.
Pakomatkansa aikana Toivo Tarvainen ei ollut käynyt Siuntiossa eikä Degerbyssä— Mustiosta ja Meltolasta puhumattakaan.
Hän ei ollut yöpynyt yhdessäkään perunakuopassa, ei käväissyt navetoissa eikä taloissa. Missä hän sitten oli liikkunut?
Ei paljon missään. Satapäisen etsijäjoukon samoillessa yöt päivät sateisissa metsissä, makaili Tarvainen heiniin kätkeytyneenä Pikkalan kartanon ladossa.
Kelan etsintäkeskukselle ei ollut mairittelevaa se, että tämä lato sijaitsi juuri sillä alueella, mikä saarrettiin ensimmäiseksi. Itse ladon ja sen vieressä sijaitsevan ulkohuonerakennuksen välissä kulki kapea kuja, jolle ladosta johti saranaton, ulkopuolelta pönkitetty oviluukku.
Tarvainen oli onnistunut raottamaan luukkua sen verran, ettei pönkitys ollut kaatunut. Hän oli onnistunut pääsemään sisään jälkiä jättämättä ja kaivautumaan heiniin. Etsintäpartioitten haravoidessa aluetta, ei latoa ollut kertaakaan tutkittu, koska oviluukun pönkitys oli vaikuttanut täysin koskemattomalta.
Toista viikkoa karkulainen oli piileskellyt kylmässä piilopaikassaan, mistä hän oli uskaltanut poistua vain kahdesti — silloinkin öiseen aikaan läheiselle ojalle juomaan. Elintarvikkeita hän ei ollut tohtinut lähteä yölläkään hakemaan. Lopulta ravinnon puute oli pakottanut hänet hakeutumaan ihmisten ilmoille. — Kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun etsintäkeskukset oli purettu.

Maanantai 17.12.1934, pilvistä - 2°C
Kelan tapahtumat kulminoituivat joulukuun 17. päivänä 1934 kello 16.30 alkaneeseen oikeuskäsittelyyn. Johanna Vinbergin murhan jälkeen olivat siuntiolaisten mielet kiihtyneet, mistä johtuen käräjäpaikalle oli komennettu liikkuvasta poliisista viisitoistamiehinen varmistus. Vakavampia ei päässyt kehittymään — pientä alkusoittoa lukuun ottamatta.
Jo hyvissä ajoin ennen päivän pääoikeudenkäynnin alkua, olivat uteliaat kerääntyneet käräjäpaikan pihamaalle. He halusivat nähdä syytetyt, katsoa silmästä silmään ja tuoda julki inhonsa ja halveksuntansa, jos ei muutoin, niin pelkällä läsnäolollaan.
Käräjätalon seinustalla istui kymmeniä tummia hahmoja, samoin tikapuilla — kuin varikset. Pahemmin ei keskusteltu, ilmapiiri oli lähinnä uhkaava.
Kun siniharmaaksi maalattu vanginkuljetusauto ajoi pihalle, syntyi väkijoukossa liikehdintää.
Kaikki nousivat aloiltaan ja muodostivat pahaenteisen muurin, jonka poliisien harva rivistö yritti eristää autosta. Rauha kuitenkin säilyi, autoa ei lähestytty.
Kuljetusauton ovet avattiin ja molemmat vangit ohjattiin pihamaalle. Kaikesta näkyi selvästi, ettei vastaanotto ollut heille yllätys. He olivat odottaneet sitä ja yrittäneet muodostaa asenteellisen suojauksen turvakseen. — Miten miekkoset tuossa sitten onnistuivat, oli asia erikseen: Toivo Aleksanteri Tarvainen, nuori murhamies, tuntui yksinomaan nauttivan tilanteesta. Hän katsoi ihmismassaa huvittuneen näköisenä ja lähti muitta mutkitta saattajiensa opastamana kohti rakennusta. Topi oli toipunut hyvin pakomatkastaan.
Johan Aleksanteri Hytti matkan alullepanija, joka oli ollut tyytyväinen vangitsemisestaankin, osoittautui nyt hermonsa menettäneeksi. Aluksi tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut sukeltautua takaisin autoon, mutta saattomiesten hätistelemänä hän lähti kuitenkin hoippumaan Tarvaisen perään.
Hieman ennen käräjätaloa sattui välikohtaus: Kaksi raavasta miestä, ehkä vähän päihtynyttäkin, tunkeutui poliisirivistön läpi. He pysähtyivät tielle ja estivät seurueen kulun. Kumpikin veti esiin taskuaseen.
”Naisenmurhaajat suvaitsivat sentään tulla.”
Ase piirsi kaaren ilmaan. ”Taitaa jätkillä olla edessä sama kohtalo.” Puhuja oli miehistä vanhempi, mustapartainen maanviljelijä.
”Niin, voitaisi vähän säästää,” kimitti toinen, nuorempi ja naismaiselta vaikuttava. ”Kuolemaan teidät kuitenkin tuomitaan. — Voitaisi pistää se täytäntöön vaikka nyt etukäteen. Säästyisivät ne oikeudenkäyntikulut. ”
Tarvaisen ja Hytin suhtautuminen oli kummallekin ominainen. Tarvainen päästi ilmoille remakan ja ivallisen naurun, kun taas Hytti karkasi itkien saattajiinsa turvaa saadakseen. Samalla jo ennättivät vartiomiehet apuun ja luotsasivat häiriköt paikalta. Tovi vielä ja käräjätuvassa alkoi virallinen oikeudenkäynti.
Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeudenauskultantti Randall Nybom ja syyttäjänä Siuntion piirin nimismies Herman Christer Tallberg. Kantajina esiintyivät maanviljelijät Jan Verner ja Axel Vilhelm Vinberg, edellinen murhatun puoliso ja jälkimmäinen hänen lankonsa.
Oikeuden puheenjohtajan lukemista poliisitutkintapöytäkirjoista ilmeni vangittujen taustoista, että Hytin veli oli edelleen Helsingin keskusvankilassa ja että hänen toinen veljensä oli muutamaa vuotta aikaisemmin hirttäytynyt kuritushuoneessa. Myös hänen isänsä oli menettänyt henkensä vapausrangaistusta kärsiessään. — Samanlainen tausta oli Tarvaisellakin, myös hänen vanhempi veljensä oli kuollut vankilassa.
Virallinen syyttäjä vaati nyt kummallekin syytetylle ankarinta lain tuntemaa rangaistusta; kuolemantuomiota. Tähän yhtyivät myös molemmat kantajat, vaatimatta kuitenkaan asiassa mitään aineellista korvausta.
Asianomistajien käyttämien puheenvuorojen jälkeen hovioikeudenauskultantti Nybom tiedusteli syytetyiltä, olisiko näillä mitään lisättävää poliisitutkintapöytäkirjoista ilmi tulleisiin seikkoihin. Istunnon ajan täysin rauhallisena ja asiallisena pysytellyt Tarvainen vastasi, ettei hän aina omasta puolestaan halunnut tuoda esiin mitään uutta. — Masentunut ja ajoittain hermostuneena itkeskellyt Hytti selitti taas rikoksen painaneen omaatuntoaan niin paljon, ettei enää viime aikoina ollut saanut nukutuksi. Tämän johdosta hän pelkäsi nyt menettävänsä järkensä.
Itse asiassa Hytti tunnusti oikeudenistunnossa yhteensä 6 henkirikosta, 3 naista ja 3 miestä. Varhaisin niistä oli vuodelta 1918. Naisista 2 hän oli tappanut Viipurissa 1928.
Lähes kaksi tuntia kestäneen harkinnan jälkeen kihlakunnanoikeus julisti kaikkiin jutun käsittelyn aikana ilmi tulleisiin, molemmille rikoksentekijöille erittäin raskauttaviin asianhaaroihin perustuen, päättäneensä tuomita molemmat syytetyt kuolemaan, sekä samalla menettämään kansalaisluottamuksensa ikuisiksi ajoiksi.

Epilogi
Toivo Aleksanteri Tarvainen ja Johan Aleksanteri Hytti armahdettiin kesällä 1947 Tasavallan Presidentin päätöksellä.
Tämän jälkeen he yrittivät sopeutua normaaliin elämään.
Toivo Tarvainen, kovaksikeitetty nuorukainen, oli vankilassa ollessaan kääntynyt uskoon. Vapaudessa hän liittyi adventisteihin, viihtyi uskonsisaren kanssa solmitussa avioliitossa viitisen vuotta ja asui vuoroon Itä- ja Länsi-Suomessa. Mitään kummempaa hän ei saanut aikaan, avioitui vielä toistamiseen ja kuoli hiljaa kotonaan keväällä 1957. Sarvaiselta jäi yksi tytär.

Helposti antautuneella ja viimeistä tuomiota pelänneellä Hytillä osoittautui sen sijaan olleen melkoisia sopeutumisvaikeuksia. Tämä ehkä siksi, että hän jos kuka, oli luonteeltaan tasapainoton.
Vapauduttuaan miekkonen hakeutui Turkuun, solmi lapsettomaksi jääneen avioliiton, mikä kuitenkin paria kymmentä vuotta myöhemmin purkautui lähinnä miehen holtittoman alkoholinkäytön takia.
Johan Aleksanteri Hytin päihtymyspidätysten määrä oli leegio, mutta eivät omaisuusrikokset ja väkivaltaiset pahoinpitelytkään olleet hänelle vieraita vanhanakaan. Viimeksi muistan hänen olleen poliisin hoteissa — tosin juopumuksen takia— vuonna 1978 jolloin hän oli 81 — vuotias, mutta silti aivan yhtä aggressiivinen kuin nuorempanakin.
Yleensä hän oli selvin päin liiankin kesy. Alkoholi ei vain sopinut — hänellekään. Tätä nykyä Hytti lienee rauhoittunut päästyään yömajakierteestä turkulaiseen vanhainkotiin, missä hänen menneisyyttään tuskin tunnetaan.

[Oikeus ennen kaikkea]

HS 18.12.1934.jpg (400.01 KiB) Katsottu 1494 kertaa

HS 18.12.1934 b.jpg (249.64 KiB) Katsottu 1494 kertaa

HS 18.12.1934 c.jpg (241.12 KiB) Katsottu 1494 kertaa

[paccasucco]

Tästä kuuluisasta rikostapauksesta tehtiin myös arkkiveisu. Löytyy omista arkistoistani.

https://www.finna.fi/Record/museovirast ... 13AF2A353D

[Oikeus ennen kaikkea]

Hytti.jpg (55.17 KiB) Katsottu 1127 kertaa

Tarvainen.jpg (71.9 KiB) Katsottu 1127 kertaa

[Oikeus ennen kaikkea]

SK 1.12.1934.jpg (251.2 KiB) Katsottu 923 kertaa