Murhainfon ketjusta nuoret kouluammuskelijat tappajat nimimerkin Kukkakaali kirjoituksesta lainaus: sivulta 2 alempana.
Ketjussa on aiemminkin nostettu aihetta esille. Mä en näe ketjun tapausta tai mereenajoa raivon vallassa tehtynä impulssitappona. Väkivalta on ollut liian pitkäkestoista siihen nähden. On ollut mahdollisuus keskeyttää teko. Hyvin erilaisia väkivallan muotoja käyttänyt, potkimista, painamista. Lisäksi käyty taistelu elämästä, jossa uhri ollut altavastaaja. Aamuyöstä teipannut uhrin jalat ehkä siksi, että käärö pysyy matalana parvekkeella katseilta suojassa, eikä kuolonkankeus nosta raajoja koholleen. Tietoista toimintaa. Impulssiraivari olisi tappo.
Olen ajatellut tn ongelmien liittyvän lapsuuden kaltoinkohteluun ja pershärö defenssinä ja addiktiot seurausta jne.
Aiemmin linkkasin Ruotsalaisen Lisan tapauksen ketjuun, jossa selittämätöntä vihaa omaa perhettä kohtaan. Tässä ketjun tapauksessa on jotain samaa. Voi olla, että kaikki on alkanut juurikin nimenvaihdoksesta ja sen lisäksi jokin hyvin raaka traumateko kohdistunut perheen sisällä häneen. On voinut olla niitä aikoja, kun alkanut ruotsalaisen koulun. Isän väkivaltaisuudesta on vihjeitä, on voinut kohdistaa roopeen teon yritystä lapsena, josta ei ole viranomaistietoa. Mereenajon jälkeen kohtelu omaa poikaansa välinpitämätöntä..
Voisi olla myös niin, että roope on elänyt traumansa kanssa, mutta ei tasapainossa. Dissosiaatio on voinut laueta kovan stressin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten yhteydessä avioliitossa per heti. Nimenomaan suomenruotsalaisessa. Yhteys trauman syntyaikaan, nimenvaihtoon, ruotsalaisen koulun aloitusaikaan. Mieli on erikoinen, kun suojaa itseään.
Tällainen kytevä raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja täytyy valmistautua kostamaan. Ajatusta voidaan pyörittää viikkoja. Tekijä ei välttämättä ole ajatellut riistää lopuksi omaa henkeään, vaan on hakenut sovitusta omille kokemuksille. On voinut haluta vain nähdä lopputuloksen, ja olla valmis sovittamaan teon ellei saa sepitettyä itseään siitä ulös.
Tn on voinut aiemmin hakea terapiaa, yrittää hoitaa koulutuksen ja tutkijan uran kautta itseään. Koston prosessi voi jatkua kuukausia, jopa vuosia.
Tällaiset murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä. Sama fiba tulee roopesta lauantain toimistaan. Jonkinlainen voitonkulkue pulkan kanssa pihalla, harkitun kömpelö, hidas. Mutta tarkoituksellinen. Oikeutuksen kokemus.
Ehkä roope itse alkoi vasta terapiaprosessin myötä ymmärtää, että hänen kostofantasiansa liittyivät lapsuuden traumoihin. Osa näistä hakee hoitoa, mutta silloinkin heitä on vaikea diagnosoida. Heissä on jotain outoa, mutta ei tunnisteta, mitä. Psykopatian kaltaista.
Mereenahon jälkeen tn suosi tytärtään, sillä on jokin merkitys. Ehkä lapsuuden kodissa oli sama. Äitisuhde on voinut olla ok, mutta voinut kokea jotakin, mihin äiti ei pystynyt auttamaan.
En tämän lähemmäksi pääse ketjun tekoa ymmärtämään, kuin Valkoisen raivon samojen piirteisen kautta. Siitä lainattu ajartuksia Järkky teko vailla vastauksia. Uskon myös olevan huonon hoitoennusteen. Toivottavasti ei pääse koskaan uusimaan tekoaan.
Lainaus:
‐---‐‐---'
Törmäsin tällaiseen. Laitan koko tekstin tänne vaikka pitkä onkin, linkit kun tuppaa katoamaan.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa ... komurhaaja
7.10.2008 klo 15:38
Koulusurmat: Lauri on mahdollinen joukkomurhaaja
Lauri ei ole toteuttanut tarvettaan. Nyt hän kertoo, kuinka pahuus syntyy. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisemisessä.
Miten ihmisestä kasvaa paha?
”En olisi tehnyt pelkkää massamurhaa, se olisi ollut rituaali. Olisin jakanut ihmisille ehtoollista.”
Kun kaikki olisi teloitettu, Lauri olisi soittanut poliisille, kertonut kuka on, mitä oli tehnyt ja missä oli.
”En ajatellut ampua itseäni, hain sovitusta omille kokemuksilleni. Halusin nähdä lopputuloksen, ja olin valmis sovittamaan tekoni yhteiskunnalle.”
Lauri on keski-ikäinen suomalainen mies, perheellinen ja oman ammattikuntansa huippuja. Hänellä on laaja tuttavapiiri, lehdet siteeraavat häntä.
Eikä Lauri ole koskaan tappanut ketään, ei edes lyönyt. Vuosien terapia on auttanut häntä tunnistamaan traumansa ja ominaisuutensa, jota hän nimittää valkoiseksi raivoksi.
”Mutta syvällä sisimmissäni olen tappaja, kuolemaani asti.”
Et ole kukaan
Lauri syntyi hartaasti toivottuna lapsena tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen pienehkössä kaupungissa. Kaikki oli onnellista, kunnes Lauri täytti kahdeksan vuotta. Pojalle hyvin rakas isä kuoli.
”Isän menettäminen oli sellainen massiivitrauma, joka mahdollisti monta asiaa myöhemmin”, Lauri määrittelee.
”Suhde äitiin oli lämmin, mutta äiti oli heikko ja odotti minun ottavan miehen paikan kotona. Aloin huolehtia sulakkeista ja muista miesten asioista. Se taas sai äitini palvomaan minua.”
”Olin erilainen lapsi, muita selvästi pienempi. Kun liikuntatunnilla pelattiin, joukkueet tappelivat siitä, kuka joutuu ottamaan minut. Pakenin kirjojen maailmaan.”
Keskikoulussa alkoivat ongelmat. Koulu oli alueen paras ja Lauri kympin oppilas. Se ei miellyttänyt muita, paremmista perheistä tulevia.
”Minulle osoitettiin varhain, että en ollut kukaan. En ollut kenenkään dosentin, johtajan enkä professorin lapsi. Perheessä oli vain yksinhuoltajaäiti, joka eli leskeneläkkeellä.”
Alkoi systemaattinen kiusaaminen. Jos Lauri pysytteli hiljaa tunneilla ja vetäytyi omiin oloihinsa, kiusaajat tyytyivät nimittelemään. Mutta kun kokeista tuli hyviä arvosanoja tai Lauri oli luokassa aktiivinen, alkoi rangaistusten jakeleminen.
ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä. Se on vuorovaikutusta.”
Fantasiat uusiutuivat. Lauri alkoi kelata edestakaisin kaikkein väkivaltaisimpia elokuvia, joissa tehtiin silmittömiä joukkomurhia. Lopulta hän hakeutui uudestaan terapiaan ja kävi siellä vuosia. Ja käy edelleen.
”Olen riski”
Armeijaan Lauri meni vasta korkeakoulusta valmistuttuaan. Ensin kaikki sujui hyvin, hän oli hyvä ja innokas ampuja.
”Kerran meidän oli määrä ampua singolla. Muut olivat epäröiviä, joten tarjouduin ampumaan muiden puolesta kaikki kahdeksan laukausta. Tajusin myöhemmin että jotain muutakin laukesi silloin taas päässäni.”
Lopulta Lauri käveli suoraan prikaatin komentajan luo.
”Sanoin hänelle, että olen pahoillani, että ohitan niin kapteenin kuin majurinkin, mutta haluan varmistua, että asia etenee. Kerroin hänelle itsestäni ja sanoin, että arvioin olevani merkittävä turvallisuusriski niin varusmiehille kuin kouluttajille.”
Seuraavana päivänä Lauri vapautettiin palveluksesta.
Valkoinen ja musta raivo
Vuosien terapiat ja oma ammatinvalinta ovat saaneet Laurin ymmärtämään itseään ja ilmiötä. Hän puhuu kahdenlaisesta raivosta: mustasta ja valkoisesta.
Musta raivo on sitä, kun ihminen suuttuu silmittömästi, hän sananmukaisesti sokaistuu raivosta eikä pysty hallitsemaan käyttäytymistään. Usein hän ei muista asioita jälkeenpäin. Mustan raivon vallassa ihminen ampuu tolkuttomasti.
”Suurin osa meidän henkirikoksistamme on mustan raivon vallassa tehtyjä impulssitappoja”, Lauri tietää.
Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan. Ajatusta voidaan pyörittää viikkoja.
”Sen päätteeksi voidaan todeta, että minä säästän sinut tai että tästä sinä et nyt pääse. Sen jälkeen prosessi voi jatkua kuukausia, jopa vuosia.”
Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä.
Kun Lauri on tutkinut kouluampumisia tehneiden nuorten profiileja, hän on huomannut, että lähes kaikki ovat toimineet juuri tällaisen valkoisen raivon motivoimina. Ampumisia on suunniteltu kauan, harkiten ja rauhassa.
Se on Laurin käsityksen mukaan sukua äärimmäiselle psykopatialle.
”Omat syvät pettymykset ihmisiin ja ihmiskuntaan aikaansaavat irrottautumisen ihmisyydestä. Ikään kuin noustaan ihmiskunnan yläpuolelle, alueelle, jossa ei ole enää hyvää eikä pahaa, ei syyllisiä eikä syyttömiä.”
Friedrich Nietzschen kirja Hyvän ja pahan tuolla puolen on kulunut useimpien massamurhaajien käsissä.
Lauri itse alkoi vasta terapiaprosessin myötä ymmärtää, että hänen kostofantasiansa liittyivät lapsuuden traumoihin.
moniammatillinen, kiihkoton analysointi, veisi asiaa eteenpäin.
”Nyt tämän ilmiön ymmärtäminen on liian harvojen aivojen varassa. Nämä ovat niin moneen suuntaan ulottuvia, että yhtä ratkaisua ei ole.”
Lauri kantaa suurta huolta tämän ääriväkivaltaisen käyttäytymisen tulosta Suomeen. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisyssä.
Yhdysvalloissa tiedetään, että jokaisella uudella koulumurhaajalla on ollut selkeä tavoite päihittää edeltäjänsä.
”Meillä voi nytkin olla kymmeniä nuoria miehiä, jotka jo pohtivat, miten päihittää Auvinen ja Saari.”
Lauri ei ole haastateltavan oikea nimi, eikä hän esiinny jutun kuvituksessa.
Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 40/2008 (ilm. 3.10.2008). Samassa lehdessä kerrotaan muun muassa, miten tunnistaa nuoressa vaaran merkit.
Lue myös, mitä psykiatri Jari Sinkkonen ajatteli Laurista jutun luettuaan.
Teksti
Katri Merikallio
