Joutsenlahden julkinen kirje kokonaisuudessaan kopiotuna Mikko Niskasaaren blogista.
Jokainen vetäköön omat johtonsa Joutsenlahden motiiveista esittää uhria ja kiusattua.
Torstaina 14.6.2012 sain virkapuhelimeeni puhelun ”tuntemattomasta numerosta” KRP:n rikoskomisariolta, joka kertoi minun olevan epäiltynä rikokseen liittyen Ulvilan murharikostutkintaan. Minusta on työhöni liittyen tehty rikosilmoituksia ja kanteluja ennenkin, joten asiassa ei särähtänyt korvaani muu kuin ”Ulvilan murhatutkintaan liittyen”. Kysyessäni tarkennusta, rikoskomisario kertoi asian liittyvän epäillyn tunnistukseen. Asiassa oli tehty lukuisia ns. paperikuvatunnistuksia, mutta muistaakseni vain yksi livetunnistusrivistö. Mieleeni tuli kesällä 2007 tai 2008 koottu tunnistusrivistö, josta Anneli Auer tunnisti porilaisen näyttelijän murhan mahdolliseksi tekijäehdokkaaksi. Kysyin tätä ja rikoskomisario myönsi asian liittyvän ko. tapahtumaan. Kysyin mistä rikoksesta minua epäillään, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään tarkkaa, ehkä virkavelvollisuuden rikkomisesta, ehkä jostakin muusta? Hän kertoi, että jutun tutkinnanjohtajana toimisi valtakunnansyyttäjäviraston syyttäjä, joka kertoisi minulle tarkemmin asiasta. Asia ihmetytti minua. Aina aikaisemmin minulle on täsmällisesti kerrottu, mistä rikoksesta minua epäillään. Olin myös itse toiminut ns. poliisirikostutkinnan tutkijana Tampereelta vuodesta 1997 saakka, joten tiedän miten ko. asioissa pitäisi menetellä.
Rikoskomisario kertoi, että milloin pääsisin kuulusteluun. Koska minulle ei ollut työpäiväkirjaa käsilläni, ehdotin että voisimme sopia asiasta maanantaina 18.6.12, koska olisi silloin päivävuoron töissä. Muutoin päivystin yövuoron viikonloppuna. Asialla tuntui kuitenkin olevan kiire. Maanantai ei kävisi. Asiasta olisi sovittava heti. Hän kysyi sopiiko minulle keskiviikkona 20.6.12? Kaivoin käsipäiväkirjan ja ilmoitin, että olen iltapäivän työvuorossa eikä minulla taida olla mitään erityistä. Sovimme keskiviikkona kello 10.00. Ihmetykseni vain kasvoi, kun hän ehdotti, että tulisin kuulusteluun Helsinkiin, koska Porissa kuulusteluni rikoksesta epäiltynä saattaisi olla kiusallista? Sanoin, että Porikin kyllä käy, mutta voin myös matkustaa 250 kilometrin päähän Helsinkiin. Tämänkin tuntui hieman kummalliselta, sillä yleensä näissä asioissa kuulustelija tulee kuultavan luo, eikä päinvastoin? Rikoskomisario kertoi, että kuulustelu tehtäisiin Valtakunnansyyttäjävirastossa tai KRP:ssa Vantaalla. Hän kertoi, että voin käyttää asiassa avustajaa ja että kuulusteluni tultaisiin videoimaan. Rikoskomisario kertoi, että myös syyttäjänä toimiva tutkinnanjohtaja haluaa keskustella kanssani. Ehdotin jälleen maanantaita, mutta hän sanoin syyttäjän soittavan minulle jo ko. päivänä virkapuhelimeeni. Lopetimme puhelun ystävällisissä merkeissä tutkijan antaessa minulle yhteistietonsa ja jäin odottamaan tutkinnanjohtajan soittoa virkapuhelimeen.
Pian puhelimeni soi, mutta ei virkapuhelin, vaan oma salainen puhelinnumeroni. Mistä hän oli saanut numeroni? Tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä oli lyhytsanainen. Hän ei halunnut kertoa mistä rikoksesta/rikoksista minua epäillään, kuka on tehnyt ko. asiasta ilmoituksen, miksi asiasta kuulustellaan minua vasta nyt tai mistään muustakaan perusasiasta, josta minun olisi hyvä tietää voidakseni puolustaa itseäni. Hän vain kertoi, että olen rikoksesta epäilty ja minun pitäisi saapua mahdollisimman pian kuulusteluun. Puhelu ei herättänyt luottamustani. Kysymysmerkkien koko päässäni kasvoi. Jotain ”suurta” täytyi olla näiden tapahtumien takana. Miksi juuri nyt? Miksi vasta nyt? Miksi näin kova kiire? Miksi epäilyjä ei haluttu yksilöidä? Miksi minun pitäisi matkustaa Helsinkiin? Mieleeni tuli 17.–18.6.12 Imatralla järjestetyt poliisipäällikköpäivät, jossa mukana olivat poliisipäälliköt ja poliisiylijohtaja Paatero. Tästä asiasta on pitänyt päättää korkealla tasolla. Epäilykseni siitä, että minua ei tässä jutussa kohdeltaisi kovin oikeudenmukaisesti, kasvoivat.
Puhelujen jälkeen assosioin noin viiden vuoden takaisen tilanteen, jossa ollessani tutkinnanjohtajana Porissa sattuneessa ns. opiskelijasurmassa, syyttäjä kutsui minut poikkeuksellisesti luokseen neuvotteluun. Syyttäjän mukaan syynä oli toisen epäillyn vankilassa lähettämät ns. mutkakirjeet, joista meidän pitäisi puhua. Ihmettelin, että miksi näistä asioista ei voisi puhua puhelimitse ja otin varmuuden vuoksi mukaani kaksi jutun tutkijaa. Epäilykseni osuivat oikeaan. Kyse ei ollutkaan ns. mutkakirjeistä, vaan syyttäjän itse hankkimasta (esitutkinnan ulkopuolisesta) kuolemansyyntutkijan raportista, jonka mukaan teko ei ollut tappo, vaan tapaturma. Tyrmistyimme, kun syyttäjä ilmoitti, että hän ei aio nostaa syytettä kahdesta tutkimastamme taposta. Ilmoitin heti, että jos syyttäjä jättää syyttämättä, kantelen hänen toiminnastaan. Syyttäjän päätöksellä toinen epäillyistä pääsi vapaaksi ja minä kantelin syyttämättäjättämispäätöksestä. Jouduin asian vuoksi silloisin lääninjohdon, poliisilaitoksen johdon ja syyttäjien puhutteluun, jossa minut lähes ”lynkattiin”. Asia eteni oikeusistuimissa ja lopputulos oli, että molemmat tekijät saivat ns. opiskelijasurmassa taposta sekä HO:ssa että KKO:ssa 10 vuotta vankeutta. Toista tappojuttua KKO ei ottanut käsittelyyn. Vaikka olin tuolloin ollut ko. asiassa ”oikeassa”, eipä minua jälkeenpäin juuri kiitelty (paitsi opiskelijauhrin omaiset). Maksan edelleen laskua tuosta uhmakkaasta kantelutoimenpiteestäni.
Sitten tähän Ulvilan murha-asiaan, jossa toimin 1. tutkinnanjohtajana vuoden ja 8 kuukautta, alusta asti yhtenäisemmin kuin kukaan muu. Jutun teknisen ja taktisen tutkinnan alkutoimet rikospaikalla hoiti rikosylikomisario Pauli Kuusiranta. Uhri oli jo siirretty pois tapahtumapaikalta, kun sain 1.12.2006 puoliltapäivin tietää rikoksesta. Asia olisi kuulunut rikoskomisario Marja Kiiskille, mutta hänen poissa ollessaan Kuusiranta määräsi asian minun johdettavakseni. Jutun päätutkija oli rikososaston kokenein väkivaltarikostutkija rikosylikonstaapeli ”ihmistuntija” Kare Koskinen ja teknisen rikospaikkatutkinnan oli suorittanut tekniikan vanhempi rikoskonstaapeli ”älykkö” Matti Mäkinen. Melko pian kävi ilmi, että jutussa mahdollisten epäiltyjen määrä (työ-, läheis-, tuttava-, opiskelijapiirit jne.) oli valtava. Kritiikistä huolimatta myös uhrin puoliso, Anneli Auer oli koko ajan epäiltyjen joukossa mukana - kokonaisuus, mutta erityisesti teknisessä tutkinnassa kertynyt näyttö, ei vain tukenut hänen syyllisyyttään.
Henkirikostutkinnassa rikospaikan oikeat alkutoimenpiteet ovat usein ratkaisevassa asemassa. Silloin kootaan kasaan sellaista teknistä näyttöä, joka ”on ja pysyy” muuttumattomina tapahtui taktisessa tutkinnassa mitä tahansa. Rikospaikalta havaittiin erinäinen määrä erilaisia näytteitä ja jälkiä, joita ei pitäisi pystyä jälkeenpäin muuttamaan eikä manipuloimaan. Paikalla oli todennettavissa mm. kymmeniä verisiä jalkineenjälkiä sekä sisätiloissa että terassilla (sittemmin 30 cm pitkä jalkineenjälki muuttui kengännumeroissa pienemmäksi), tekijältä tekopaikalle jäänyt veitsi (josta saatu asiantuntijalausunto puuttui esitutkinta-aineistosta), sängystä löytyneestä kuusenklapista tuntemattoman miehen DNA-tunniste (päällekkäin tuntemattoman miehen ja uhrin DNA:ta), lasinpaloja (joiden lentosuunta muuttui tutkinnassa 180 astetta), hätäkeskuksen ääninauha (jota äänitutkimuksessa leikattiin, muokattiin ja manipuloitiin useita kertoja aina taktisentutkinnan haluamaan suuntaan), ”vieraat kuitunäytteet” uhrin ja Auerin vaatteissa sekä verhoissa, uhrin vammat kahdella eri aseella tehtynä (kasvoihin vammoja tehnyttä asetta ei koskaan löydetty), Anneli Aurin hengenvaarallinen vamma jne. Lisäksi mm. Annelin havainnot tekijästä (ei tutkinnan aikana muuttunut) sekä Amandan näköhavainto ovenlasista poistuneesta tekijästä (Amandaa on yritetty saada muuttamaan kertomustaan, mutta hän ei ole sitä muuttanut) kertovat minulle yksityiskohtiin tarkemmin menemättä sen tosiasian, että Anneli Auer ei käytännössä ole voinut surmata miestään. Asia on ollut monimutkainen ja siinä on paljon tulkinnanvaraa, mutta ei niin paljon, ettenkö voisi olla ko. päätelmästäni täysin varma. Samaa mieltä kanssani ovat jutun taktinen päätutkija Kare Koskinen ja tekninen tutkija Matti Mäkinen. Me kaikki olemme sitä mieltä, että taloon tuli ulkopuolinen henkilö, joka surmasi Jukka S. Lahden ja jota ei ole vielä tavoitettu. Tätä ajattelua tuki myös teosta ja tekijästä ansiokkaan profiloinnin tehnyt Helinä Häkkänen-Nyholm (työsuhdetta KRP:ssa ei jatkettu?). Samoin Anneli Aueria kävi parin päivän ajan puhuttamassa mm. Eveliinan surman ratkaissut KRP:n Markku Tuominen, joka ei kertomansa mukaan nähnyt Anneli Auerissa tekijää.
Kun murhasta oli kulunut noin 3 kuukautta, ehdotin silloiselle vs. poliisipäällikkö Matti Kulmalalle jutun siirtämistä KRP:lle. Juttu oli osoittautunut tavanomaista vaikeammaksi eikä tutkintaryhmä ollut päässyt tekijän jäljille. Jutun tutkinnanjohtajuuden lisäksi minulla oli johdettavani RTP (rikostietopalveluyksikkö) ja paljon työllistänyt huumeryhmä. Pääperusteena siirtoehdotukselleni oli kuitenkin se, että me emme olleet saaneet kiinni tekijää. Ajattelin, että KRP voisi katsoa asiaa ”uusin silmin” ja keskittyä siihen täysipainoisesti. Kulmala suostui pyyntööni, minkä vuoksi otin yhteyttä KRP:n Turun yksikön päällikkö Heikki Kopperoiseen. Kopperoinen suostui ehdotukseeni ja määräsi uudeksi tutkinnanjohtajaksi Teijo Ristolan. Olin tyytyväinen ja ehdin antaa jo Satakunnan Radion toimittaja Tapio Termoselle haastattelunkin vaihdosta. Silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero kuitenkin puuttui asiaan. Paatero oli saanut selville siirtoaikeen ja hän soitti minulle. Keskustelumme päättyi siihen, että Paatero perui jutun tutkinnan siirron KRP:lle ja määräsi minut jatkamaan tutkinnanjohtajana. Termonen sai Paaterolta uuden haastattelun. Näin jälkeenpäin ajatellen jutun siirto KRP:lle oli säästänyt monelta sotkulta, johon myöhemmin jutun tutkinnassa ajauduttiin. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Paatero ei halunnut tämänkaltaista juttua KRP:n tutkittavaksi.
Kesällä 2007 juttuun tutkijaksi tullut Tapio Santaoja soitti minulle Ulvilan poliisiasemalta ja kertoi, että jo jutun alkuvaiheessa puhuteltu porilainen näyttelijä pitäisi ottaa perusteellisempaan tutkintaan. Tuolloin Santaoja kuulusteli henkilöä, joka vahvasti epäili näyttelijää tekoon varsin vahvoin perustein. Jutun keskeneräisiä tutkintalinjoja oli kymmeniä ja aloittamattomia vielä enemmän. Lähdin Ulvilan poliisiasemalle ja siellä päätimme, että tutkisimme tämän epäilyksenalaisen tutkintalinjan loppuun. Tutkinta eteni ja uusia seikkoja epäilyn suhteen nousi esiin. Lopulta epäilty otettiin kiinni, häntä kuulusteltiin ja mm. näytettiin tunnistusrivissä Auerille. Tunnistus ei mennyt aivan nappiin, sillä tunnistuksen aikana yhden tunnistusrivissä olleen henkilön puhelin soi. Auer tunnisti rivistöstä epäillyn, tosin sanomalla, että tekijä saattoi olla hieman pidempi, mutta ruumiinrakenne täsmäsi. En kuitenkaan luottanut asiaa pelkän tunnistuksen varaan, vaan pidimme syyttäjien kanssa palaverin, jossa kävimme läpi kokonaisuutta. Jutun varsinainen syyttäjä oli tuolloin vuosilomalla eikä päässyt ottamaan kantaa asiaan. Syyttäjät halusivat, että epäillyn esitutkintaa jatketaan ja häntä esitettäisiin vangittavaksi. Vangitsemisvaatimuksesta tuli lähes kuusisivuinen. Tehdystä tunnistuksesta oli maininta vain muutamassa lauseessa. Tunnistus oli siis vain yhtenä asiana laajassa kokonaisuudessa. En halunnut korostaa tunnistusta liikaa, koska Auer oli jo aiemmin tehnyt mahdollisen tunnistuksen eri henkilöstä jutun alkuvaiheessa. Käräjäoikeus vangitsi epäillyn. Olin sopinut KRP:n Häkkäsen kanssa, että hän tekisi epäillyn videokuulustelusta analyysin, jonka avulla voisimme joko lujittaa uskoamme epäilyn suhteen tai poissulkea ko. henkilö pois epäiltyjen joukosta. Häkkäsen saatua analyysinsä valmiiksi hän ilmoitti minulle, että epäilty ei vaikuta tekijältä. Myöskään klapista löytynyt DNA ei vastannut epäillyn DNA:ta. Tein kokonaisuudesta omat johtopäätökseni ja esitin heti seuraavana aamuna Porin käräjäoikeudelle epäiltyä vapautettavaksi. Käräjäoikeus vapautti epäillyn. Vuosilomalla ollut jutun syyttäjä soitti minulle ja taas sain moitteita. Hänen mukaansa ko. henkilön esitutkinta oli vasta alkuvaiheessa eikä minun olisi pitänyt esittää ko. henkilöä vapautettavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen vapauttamispäätös oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu ko. tilanteessa.
Jutun esitutkinnassa tehtiin valtava määrä työtä. Lääninpoliisijohto Paateron ja erityisesti poliisitarkastaja Tarmo Lamminahon johdolla tuki tutkintaamme kaikin mahdollisin tavoin. Tutkintaryhmään saimme alueemme parhaat osaajat, mutta juttu vain ei auennut. Kymmeniä vihjeitä tarkastettiin resurssipulan vuoksi ”kevyellä kosketuksella” eikä täyteen varmuuteen päästy missään. Jotenkin oli luotettava klapista löytyneeseen DNA:han, mutta lukuisat DNA-näytteetkään eivät tuottaneet tulosta. DNA:n omistajaa ei koskaan löydetty. Lopulta 1.8.2008 jutulle saatiin uusi tutkinnanjohtaja, pian eläköityvä rikosylikomisario Pauli Kuusiranta. Epäilykset alkoivat kohdistua Aueriin. Porissa ei ole jäänyt selviämättä ainuttakaan henkirikosta sotien jälkeen…
Syksyllä 2009 Anneli Auer vangittiin. Tiesin kyllä tutkinnasta, joka pyrittiin minulta salaamaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta silti vangitseminen oli minulle yllätys. Vangitsemisen tultua julkisuuteen KRP:n Häkkänenkin laittoi minulle ihmettelevän tekstiviestin. Soitin hänelle ja ihmettelimme yhdessä jutun uutta käännettä.
Mielessäni oli valtava ristiriita. En halunnut sotkeutua mitenkään jutun nykyiseen tutkintaan, mutta koska olin varma, että Anneli Auer ei voinut olla tekijä, oli minun omantuntoni vuoksi ilmaistava asia julkisesti. Kerroin eriävän mielipiteeni julkisesti sekä rikososaston päällystöpalaverissa että alipäällystöpalaverissa. Mielipiteeni herätti erityisesti jutun tutkintaryhmässä paheksuntaa ja parin viikon sisällä tieto eriävästä mielipiteestä oli luettavissa lehdistä. Toimittajat kysyivät, että olinko tutkinnanjohtajana ollessani valehdellut tiedottamistani asioista ulkopuolisesta tekijästä. Kerroin, että en ollut valehdellut. Kysyttäessä, että olenko sitä mieltä, että Anneli Auer ei olisi tekijä, vastasin, että en kommentoi. Näistä kommenteista poliisipäällikkö raivostui minulle ja huusi minulle työhuoneessaan, että miksi minun oli pitänyt kertoa mielipiteestäni julkisesti. Kerroin hänelle pitäväni mielipiteestäni kiinni, minkä jälkeen minun ilmoitettiin olevani virkarikossyytteessä. Näkemysero virallisesta tutkintalinjasta oli liian iso juttu ”viralliselle tutkintalinjalle ja koko johdolle”. Ihmettelin sitä, että jos poliisipäällikkö auditoriossa useaan eri otteeseen ilmoittaa, että juttu on selvinnyt ja Anneli Auer on varma tekijä, minä en olisi saanut edes vaimeasti ilmaista omaa mielipidettäni. Tällöin en edes tiennyt, että Kare Koskinen ja Matti Mäkinen olivat kanssani samaa mieltä. Julkista ihmetystä herättivät myös kakkukahvit ja päällikön ojentamat kirjeet, joissa hän palkitsi avainhenkilöitä onnistuneesta murhatutkinnasta, vaikka asiaa ei ollut edes käsitelty käräjäoikeudessa. Laitoksen sisällä jouduin melkoisen painostuksen kohteeksi. Yritin vain kestää myös julkisen paineen, jonka alle perustellun mielipiteeni vuoksi jouduin. Nieleskellä on pitänyt, mutta hengissä ollaan.
Kevään 2010 käräjäoikeudenistunnossa kerroin perustellun mielipiteeni asiasta. Joku toimittaja juoksi perässäni ja kysyi, että oliko minulla ja Auerilla ollut suhde? Ja miksi olin niin vihattu henkilö poliisilaitoksella? Päällikkö antoi julkisesti lehteen laittoman lausunnon keskeneräisestä virkarikosasiastani. Olin pakotettu puolustautumaan myös julkisesti, minkä tein Satakunnan Kansassa toimittaja Harri Aallolle. Poliisipäällikkö järkyttyi artikkelista ja kirjoitti sähköpostifoorumille laitoksella olevasta kriisistä. Laitoksella pidettiinkin jutun tutkintaan osallistuneiden kesken kriisipalaveri, jota veti defusing/debriefin-toimintaan koulutettu tutkija. Palaveriin jätettiin kutsumatta kuitenkin allekirjoittanut sekä Koskinen ja Mäkinen. Yksi kriisipalaveriin osallistunut tutkija kertoi tilaisuudessa minuun kohdistuneesta lynkkausmentaliteetista. Hän oli samalla ilmoittanut, ettei enää osallistuisi vastaavaan tapahtumaan. Tämän jälkeen päällikkö ilmoitti, että minut siirretään pois rikostutkinnasta laajan epäluottamuksen vuoksi. Tulokseni nollattiin. Johdollani saavutetuilla teoilla esim. huumerikostutkinnassa ei enää ollut merkitystä. Projektini valtakunnallinen poliisin työsuojelupalkinta oli unohdettu. Olin luopio, josta piti päästä nopeasti eroon. Minut leimattiin huonoksi poliisiksi. Oli kuitenkin yksi rohkea henkilöstöryhmä, joka uskalsi uhmata laitoksen johtoa. RTP:n ja huumerikostutkinnan väki, jonka kanssa olin työskennellyt lähes 10 vuotta. He lähettivät laitoksen johdolle allekirjoittamansa vetoomuskirjelmän, jossa he ilmoittivat haluavansa pitää minut esimiehenään - ettei minua siirrettäisi toisiin tehtäviin.
Pakkosiirto oli kuitenkin tosiasia. 1.6.2010 minut siirrettiin valvonnan ja hälytystoiminnan komisarioksi, jossa tehtävässä olin jo toiminut kolmen neljän vuoden ajan sekä Porissa että Tampereella. Entisen alaisteni kiellettiin olemasta kanssani missä tekemisissä ryhmästä erottamisen uhalla. Laitoksen 4. kerrokseen minulla ei enää olisi asiaa. Muutamia minun kanssani keskustelleita henkilöitä otettiin huumeryhmän uuden esimiehen toimesta puhutteluun. Koulutetuimpana ja eniten päällystökokemusta omaavana minut siirrettiin valvonnan sijaisuuksissa rankingin alimmalle oksalle. Ja muutoinkin minulle näytettiin paikkani. Toimenkuvastani riisuttiin johdon mielestä ”tärkeitä” toimenkuvia. Onneksi valvonnan esikunta ja kenttäväki otti minut avoimin mielin vastaan eikä minuun siellä suhtauduttu vihamielisesti. Kentän väki tekee rehellistä työtä kovassa paineessa ja olen ollut hyvillä päästessäni kehittämään ja tukemaan tätä kansalaisten kannalta tärkeää tehtävää.
Kesällä 2010 sain lomapäivältäni kutsun tulla kuulemaan rangaistukseni. Mielipiteeni ilmaisemisen vuoksi sain ”kirjallisen huomautuksen”. Se oli virallinen, julkiseen osoitettu hinta siitä, että olin uskaltanut olla eri mieltä Ulvilan murhamysteerissä. Torstaisten puhelinsoittojen jälkeen minuun kohdistuva vaino tuntuu jatkuvan. Minusta halutaan julkinen syntipukki Ulvilan murhan tutkinnan melko totaaliseen epäonnistumiseen, jossa toki olin alkuvaiheissa mukana. Olen valmis ottamaan omasta osuudestani täyden vastuun. Onko kyseessä joidenkin omien virheiden peittely? Vai tuleva jälkipyykin pelko? Mitä voisi olla odotettavissa? Mistä johtuu syyttäjän kiire? Voisiko se johtua siitä, että virkarikos vanhenee viidessä vuodessa? Mutta miksi kanssani piti odottaa kalkkiviivoille? Tuntuu, että taas on aika puolustautua. Olo on kuin haavoittuneella eläimellä… Jotenkin ymmärrän paremmin kollegoitani Paavo Seliniä, Matti Mikkolaa, Jari Aarniota… Mitä poliisissa tapahtuu?
Ulvilan murha? Mitä kukakin uskoo? Miten asiat tulkitaan? Mitä halutaan nähdä? Mikä osuus kokonaisuudessa on viranomaisten omalla henkilökohtaisella kunnialla ja valtapolitiikalla? Miten tulkitaan käsitettä ”oikeudenmukainen yhteiskunta”? Poliisilaki alkaa: ”Poliisin tehtävä on OIKEUS- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen…”
Ulvilan murha:
<!--[endif]-->käräjäoikeus 2-1 - Anneli Auer syyllinen
<!--[endif]-->HO 3-0 - Anneli Auer syytön
<!--[endif]-->KKO - ?
Joidenkin intressipiirien etu ei ehkä vain kestäisi tappiota Ulvilan murhajutussa? Ehkä nyt on viimeinen hetki yrittää liata loputkin maineeni rippeistä? Miltä vaikuttaisi virkarikoksesta epäilty poliisi todistajana KKO:ssa? Ei, se ei näyttäisi hyvältä. Mitä muuta on vielä tulossa? En tiedä? Nähtäväksi jää… Kaksi asiaa, jota tässä tapauksessa erityisesti toivon on, että: 1) oikeus voittaa ja 2) voimia läheisilleni.
20.6.2012
Juha Joutsenlahti
komisario; HM
26 vuotta poliisissa palvellut
P.S. En voinut ajaa kuulusteluun kivuliaan selkäni vuoksi 500 km:ä valtakunnansyyttäjän luokse ja takaisin. Lääkäri määräsi minut sairauslomalle 18.6.–13.7.2012….
Olen itseasiassa hyvin vähän lukenut aiheesta lehdistä.
