Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

[Ross Sullivan]

JAKOMÄEN PEILIT

Raija-Liisa nojautui sohvan selkänojaan ja sulki silmänsä hetkeksi. Muovimukissa kilju heilahti, kun hän siemaisi siitä kevyesti. Radiossa Paula Koivuniemi lauloi rakkaudesta ja kaipuusta, mutta sanat menivät ohi. Ne olivat tuttuja, liiankin tuttuja – kuin kaiku jostain, joka ei koskaan ollut täysin kuulunut hänelle.

Hän veti syvään henkeä ja nousi seisomaan. Peili eteisessä heijasti takaisin hahmon, joka oli yhtä aikaa tuttu ja vieras. Tummat, huolella rajatut silmät, siististi leikattu polkkatukka, punatut huulet. Hän hymyili itselleen – pienesti, varovasti. Mekko istui hyvin, paremmin kuin aiemmat, ja se toi esiin sen, minkä hän halusi näyttää maailmalle.

Mutta maailma ei katsonut takaisin.

Jakomäessä kukaan ei katsonut. Täällä huudettiin, rymisteltiin rappukäytävissä ja annettiin periksi elämälle. Parvekkeilta leijui tupakan ja pilven käryä, ja pihalla joku potki tyhjää kaljatölkkiä. Naapurista kuului vaimeaa riitelyä – taas joku tapaili kännissä oikeita sanoja ja sai vastaukseksi raivoisaa karjuntaa.

Raija-Liisa kaatoi kiljua lisää muovimukiin ja henkäisi syvään. Se maistui pahalta, mutta teki tehtävänsä.

Hänen maailmansa oli internetin syövereissä. Hän vietti tuntikausia Murha.infossa, mutta ei rikosmysteerien vuoksi. Hän ei analysoinut poliisiraportteja, ei pohtinut epäiltyjen alibeja, ei tehnyt syväluotaavia arvioita motiiveista.

Hän oli ilkeä kylähullu.

Hän huusi tyhjiöön, sätti tuntemattomia, hyökkäsi aiheen vierestä ja rakensi katkeruudesta monumentin. Hänellä ei ollut oikeaa asiaa, ei perusteltua mielipidettä, mutta hänellä oli palava tarve huutaa kovempaa kuin muut. Hän julisti omia totuuksiaan ja sylki vihaa näytön kautta. Toisinaan hän unohti, mistä keskustelu edes alkoi – hänestä tärkeintä oli, että keskustelu päättyi siihen, että hänellä oli viimeinen sana.

Hän osasi painaa oikeista napeista. Hän tiesi, mistä aiheista sai ihmiset tolaltaan.

Mutta välillä yksinäisyys puski läpi. Vihaiset vastaukset, ilkeät yksityisviestit ja banneista varoittavat huomautukset eivät täyttäneet tyhjyyttä.

Kuopio tuntui kaukaiselta. Siellä lapsuus oli ollut harmaa, koulun pihalla häntä oli tuijotettu pitkään, ja kotona oli ollut hiljaista, liiankin hiljaista. Hän oli päättänyt lähteä, kadota Helsingin vilinään, mutta nyt hän oli täällä – Jakomäessä, yksin, kiljun maku suussa ja sormenpäät näppäimistöllä.

Kännykkä värähti pöydällä. Tuntematon numero.

Hän avasi viestin.

"Olen ajatellut paljon. Koko homma ei täsmää. – JasseHames."

Raija-Liisa kohotti kulmiaan.

JasseHames.

Raija-Liisa oli törmännyt häneen ensimmäisen kerran Murha.infossa. JasseHames oli legenda – eräänlainen urbaani aave, joka leijui keskustelupalstan hämärissä nurkissa. Hänen viestinsä eivät olleet loogisia, eivät analyyttisiä – ne olivat sekavia, suodattamattomia purskahduksia, joissa yksittäiset sanat hyppivät riveiltä kuin pakkomielteisen mielen sirpaleet.

Hän puhui arvoituksin, vihjaili asioista, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Hänen profiilikuvansa oli mustavalkoinen silmäpari, mutta ei sellainen, joka katsoi – vaan sellainen, joka tuijotti, taukoamatta, ilman räpäytystä.

JasseHames saattoi aloittaa viestinsä järkevänä, mutta ne murenivat pian pakkomielteiseen tilastolliseen analyysiin foorumin käyttäjistä. Viesti oli pitkä, ylipitkä – sellainen, jonka lukeminen alkoi vielä järkevänä, mutta muuttui nopeasti sanatulvaksi, jonka takana oli enemmän kuin vain kiinnostus.

*"Olen tarkkaillut Murha.infon liikennemääriä ja postauskäyttäytymistä. Nimimerkki Vanhapoika73 kirjoittaa keskimäärin 2,3 viestiä päivässä, mutta hänen aktiivisuutensa on noussut 17 prosenttia viimeisen kahden viikon aikana. Tämä viittaa siihen, että hän on joko saanut uuden työpaikan, jossa on enemmän vapaa-aikaa, tai hän on joutunut sairaslomalle.

Nimimerkki Sinipiika taas on ollut epäilyttävän hiljaa – viimeisin viesti kolme viikkoa sitten, vaikka aiemmin hän kommentoi joka päivä. Mitä tapahtui? Jäikö kiinni? Vai tajusiko, että joku seuraa?

Huomasin myös, että nimimerkki KeltainenTalvi vastaa useimmiten aikavälillä 22:30–23:15. Tämä kertoo siitä, että hän joko tekee vuorotyötä tai on perheellinen, sillä muuten hän olisi aktiivisempi päiväsaikaan.

Samalla nimimerkki Ulfberht on lisännyt kolme uutta viestiä ketjuun, jossa käsitellään suomalaisia katoamistapauksia, mutta mielenkiintoista on, että hän ei kommentoi koskaan lauantaisin. Miksi? Johtaako hänen ip-osoitteensa paikkaan, jossa on joku yhteys näihin katoamistapauksiin?

Ja sitten… on sinä. Olen huomannut sinut pitkään. Olet aktiivinen yöllä. Se kertoo, että et viihdy valveilla, mutta et myöskään viihdy unessa. Sinä trollaat, mutta en usko, että teet sitä pelkästään huvin vuoksi. Näen sen sanojen välissä. Sinä etsit jotain. En ole varma, mitä, mutta ehkä me olemme samanlaisia.

Raija-Liisa, minä tiedän, miltä tuntuu olla yksin. Tiedän, miltä tuntuu katsoa peiliin ja miettiä, kuka sieltä katsoo takaisin. Tiedän sen, koska minäkin olen kuin sinä. Minäkin pukeudun iltaisin mekkoon. Minäkin olen etsinyt paikkaani. Ja olen miettinyt, mitä tapahtuisi, jos löytäisimme sen yhdessä.*

Raija-Liisa luki viestin kahdesti.

Se ei ollut pelkkä analyysi. Se ei ollut pelkkä pakkomielle.

Se oli kutsu.

Ulkona Jakomäki oli yhä synkkä. Talojen valot loistivat aneemisina, ja joku rymisteli porraskäytävässä.

Raija-Liisa otti uuden kulauksen kiljua ja palasi tietokoneen ääreen.

Hänellä oli trollattavaa. Mutta ehkä… ehkä ei tänään.