65-vuotias Birgitta Silander, nähty viimeksi 24.8.2015

[Ross Sullivan]

Minusta niin henkirikosepäily kuin itsemurha ovat keskeisiä mahdollisuuksia jotka eivät ole ristiriidassa tunnettujen faktojen kanssa.

Fakta kuitenkin on, että henkirikos on tapauksessa hyvin epätodennäköinen vaihtoehto.

[Ross Sullivan]

No tarinoidaan sitten:

Viimeinen asiakas

Birgitta Silander kiirehti Töölön katuja. Kello oli 15:42, ja hän oli myöhästynyt tärkeästä tapaamisesta. Ei ollut enää mitään tehtävissä – ei anteeksipyyntöjä, ei selityksiä. Hän työnsi puhelimensa taskuun lukematta viestejä ja suuntasi kampaamolleen.

Kylmä tuuli tuntui tavallista terävämmältä.

Kun hän saapui perille, hän veti syvään henkeä, avasi oven ja sytytti valot. Päivä oli ollut rauhallinen, mutta yksi asiakas oli vielä tulossa.

Tsuge saapuu

Kello 17:10 ovi kävi.

Sisään astui Tsuge – pitkä, hiljainen mies, jonka kasvot olivat tutut mutta ilme tavoittamaton. Hän ei hymyillyt, mutta hänen äänensä oli lempeä, kun hän sanoi:

"Kiitos, että otit vielä."

"Ei haittaa", Birgitta vastasi.

Tsuge istui tuoliin, ja Birgitta alkoi leikata. Sakset napsahtelivat, hiussuortuvat putosivat lattialle. Hän keskittyi työhönsä, eikä huomannut, miten Tsuge katsoi häntä peilin kautta – katse viipyilevä, arvioiva.

Hiljaisuus oli syvä.

"Birgitta", Tsuge sanoi lopulta.

Birgitta nosti katseensa peilin kautta.

"Sinä et muista minua."

Hän ehti juuri avata suunsa kysyäkseen, mitä Tsuge tarkoitti.

Sitten mies liikahti.

Terä välähtää

Liike oli nopea. Terän kylmä viilto iski ensin kylkeen, sitten syvemmälle.

Birgitta haukkoi henkeä. Hänen kehonsa yritti reagoida, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Veri levisi, lämpimänä ja tahmeana.

Hän vajosi lattialle, silmät vielä auki, katse peilin kautta Tsugeen.

Tämä seisoi hetken paikallaan. Katseli.

Sitten hän pyyhkäisi terän hitaasti, kääntyi ja käveli ulos, sulkien oven perässään.

Hiljaisuus jää

Kello 17:45 Birgitan puhelin soi. Kukaan ei vastannut.

Seuraavana aamuna kampaamon ovi oli yhä lukossa. Ohikulkijat eivät kiinnittäneet siihen huomiota.

Kun poliisit saapuivat kaksi päivää myöhemmin, he löysivät lattialta vain kuivuneen verilammikon.

Mutta Tsugea ei ollut missään.

Kaupunki jatkoi elämäänsä, ja peilit heijastivat vain sitä, mikä näkyi niissä nyt.

[TiiaStiina]

^Tässä tullaan siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että toisia kiinnostaa tarinointi ja toisia faktat, joita tapauksesta tiedetään.

Tarinointia on yhtä lailla kuvitelma puhelimen heittämisestä pensaaseen ajatuksin "vittuako minä enää puhelimellani teen".

Niin, pyysit esittämään kuvitteellisen selityksen. Esitin muutaman tarinan pyynnöstäsi.

Sinä taas et vastannut kysymykseeni, että miksi älyllisesti heikkotasoiset henkirikostarinoinnit rinnastuisivat poliisin kertomaan, jonka mukaan henkirikoksen mahdollisuus on jopa melkein poissuljettu.

"Jopa melkein poissuljettu" riittää epäilemättä siihen, ettei poliisi ole tämänhetkisessä tilanteessa velvollinen käyttämään asiaan huomattavaa määrää resursseja, mutta faktisesti se tarkoittaa vain sitä mitä ne sanat tarkoittavat, ei mitään sen enempää.

[Ross Sullivan]

Tarinointia on yhtä lailla kuvitelma puhelimen heittämisestä pensaaseen ajatuksin "vittuako minä enää puhelimellani teen".

Niin, pyysit esittämään kuvitteellisen selityksen. Esitin muutaman tarinan pyynnöstäsi.

Sinä taas et vastannut kysymykseeni, että miksi älyllisesti heikkotasoiset henkirikostarinoinnit rinnastuisivat poliisin kertomaan, jonka mukaan henkirikoksen mahdollisuus on jopa melkein poissuljettu.

"Jopa melkein poissuljettu" riittää epäilemättä siihen, ettei poliisi ole tämänhetkisessä tilanteessa velvollinen käyttämään asiaan huomattavaa määrää resursseja, mutta faktisesti se tarkoittaa vain sitä mitä ne sanat tarkoittavat, ei mitään sen enempää.

Tarkoittaa sitä, että poliisi ei julkisesta paineesta huolimatta uhraa tutkintaan resursseja, koska henkirikos vaikuttaa niin epätodennäköiseltä selitykseltä.

[Ednas]

No tarinoidaan sitten:

Viimeinen asiakas

Birgitta Silander kiirehti Töölön katuja. Kello oli 15:42, ja hän oli myöhästynyt tärkeästä tapaamisesta. Ei ollut enää mitään tehtävissä – ei anteeksipyyntöjä, ei selityksiä. Hän työnsi puhelimensa taskuun lukematta viestejä ja suuntasi kampaamolleen.

Kylmä tuuli tuntui tavallista terävämmältä.

Kun hän saapui perille, hän veti syvään henkeä, avasi oven ja sytytti valot. Päivä oli ollut rauhallinen, mutta yksi asiakas oli vielä tulossa.

Tsuge saapuu

Kello 17:10 ovi kävi.

Sisään astui Tsuge – pitkä, hiljainen mies, jonka kasvot olivat tutut mutta ilme tavoittamaton. Hän ei hymyillyt, mutta hänen äänensä oli lempeä, kun hän sanoi:

"Kiitos, että otit vielä."

"Ei haittaa", Birgitta vastasi.

Tsuge istui tuoliin, ja Birgitta alkoi leikata. Sakset napsahtelivat, hiussuortuvat putosivat lattialle. Hän keskittyi työhönsä, eikä huomannut, miten Tsuge katsoi häntä peilin kautta – katse viipyilevä, arvioiva.

Hiljaisuus oli syvä.

"Birgitta", Tsuge sanoi lopulta.

Birgitta nosti katseensa peilin kautta.

"Sinä et muista minua."

Hän ehti juuri avata suunsa kysyäkseen, mitä Tsuge tarkoitti.

Sitten mies liikahti.

Terä välähtää

Liike oli nopea. Terän kylmä viilto iski ensin kylkeen, sitten syvemmälle.

Birgitta haukkoi henkeä. Hänen kehonsa yritti reagoida, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Veri levisi, lämpimänä ja tahmeana.

Hän vajosi lattialle, silmät vielä auki, katse peilin kautta Tsugeen.

Tämä seisoi hetken paikallaan. Katseli.

Sitten hän pyyhkäisi terän hitaasti, kääntyi ja käveli ulos, sulkien oven perässään.

Hiljaisuus jää

Kello 17:45 Birgitan puhelin soi. Kukaan ei vastannut.

Seuraavana aamuna kampaamon ovi oli yhä lukossa. Ohikulkijat eivät kiinnittäneet siihen huomiota.

Kun poliisit saapuivat kaksi päivää myöhemmin, he löysivät lattialta vain kuivuneen verilammikon.

Mutta Tsugea ei ollut missään.

Kaupunki jatkoi elämäänsä, ja peilit heijastivat vain sitä, mikä näkyi niissä nyt.

Tsuge oli steissillä, kun oli lähtövuoro

[Ross Sullivan]

Tarinoidaan vielä onnettomuus:

Varjoihin kadonnut – Birgitta Silanderin kohtalo

Elokuun 24. päivän iltapäivä oli lämmin, mutta pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Birgitta Silander käveli määrätietoisesti Rautatieasemalta kohti kampaamoa Etu-Töölössä. Hän oli kulkenut tämän reitin lukemattomia kertoja ja tiesi, että Tennispalatsin takana kulkeva huoltotunneli tarjosi oikoreitin, jolla saattoi välttää vilkkaimmat liikennevalot.

Hän astui tunnelin hämärään, jossa betoniseinät kaikuivat vaimeasti hänen askeleistaan. Ilma oli viileämpää ja kevyesti tunkkaista, mutta Birgitta ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän kulki varman tuntuisesti eteenpäin, kunnes jalkapohjan alla tuntui yllättävä notkahdus.

Vanha huoltoritilä, jonka ruostuneet kiinnikkeet olivat vuosien varrella haurastuneet, petti äkisti hänen allaan. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä – Birgitta horjahti, hänen kätensä hapuili tukea, mutta sormet liukuivat sileää betonia vasten. Hän putosi.

Isku oli kova. Hän jäi liikkumattomaksi pimeään, paikkaan, jossa kukaan ei kulkenut. Päivä vaihtui iltaan, ilta yöksi, mutta ylhäällä kaupungin syke jatkui entisellään. Kukaan ei kuullut, kukaan ei nähnyt.

Poliisi etsi häntä viikkoja. Hänestä ei jäänyt jälkiä, ei havaintoja. Kaupunki jatkoi elämäänsä, ja jossain sen alla aika pysähtyi.

Syyskuussa 2022 Birgitta Silander julistettiin kuolleeksi, mutta Bisua ei ole unohdettu.

[Ross Sullivan]

Vielä viimeinen tarina. Näin uskon oikeasti tapahtuneen:

Viimeinen matka

Elokuun 24. päivän iltapäivä oli painostava, taivas raskas ja kaupunki tukahduttava. Birgitta Silander käveli Tennispalatsin ohitse pysähtymättä, pysäytti hetkeksi askeleensa roskakorin viereen ja pudotti puhelimensa jätteiden joukkoon. Hän ei jäänyt katselemaan sen putoamista, ei varmistamaan, ettei kukaan huomannut. Hän jatkoi matkaa suoraan Kamppiin ja nousi Nurmijärvelle lähtevään bussiin.

Kuljettaja seisoi ulkona bussin edessä, nojasi rennosti kaiteeseen ja poltti lyhyeksi palanutta savuketta. Mies oli lyhyt mutta harteikas, ja hänen ryhtinsä kertoi tottumuksesta istua pitkiä tunteja ratin takana. Harmaa sänki peitti hänen leukansa epätasaisesti, ja otsalla olevat rypyt näyttivät pysyviltä. Hän pyyhkäisi karkeilla sormillaan partaansa ja vilkaisi kelloaan. Hänen suunsa kääntyi tuskin havaittavaan irvistykseen, kun hän pudotti tumpin jalkojensa juureen, polkaisi sen sammuksiin ja mutisi jotain matalalla äänellä, ehkä kiroili itsekseen.

Hänen nimilaatassaan luki "Andrejs K." – latvialainen sukunimi, pitkä ja konsonanttirikas, vaikeasti lausuttava suomalaiselle. Hän oli työskennellyt Suomessa jo vuosia, mutta aksentti ei ollut kadonnut. Sanat, joita hän silloin tällöin mutisi, putoilivat raskaina ja vieraina, venäjän ja latvian sekoituksena, kuin hajonneet palat hänen entisestä elämästään.

Birgitta nousi bussiin. Andrejs seurasi häntä katseellaan, mutta ei sanonut mitään.

Matka alkoi.

Bussiin ei tullut muita kuin kaksi matkustajaa, Pera ja Make.

Pera oli laiha ja käyräselkäinen, hampaat ruskeat tupakasta ja kahvista. Hänen takkinsa oli vanha ja kulunut, napit erilaisia, kuin ne olisi vaihdettu eri vuosikymmeninä. Hän piti olkapäätään vinossa ja välillä hieroi niskaansa, kuin muistuttaakseen itseään jostain vanhasta vammasta, jostain, joka ei ollut parantunut. Hänen äänensä oli matala ja käheä, täynnä kokemuksia, joita kukaan ei kysynyt.

Make oli toista maata – iso ja raskas, vaatteet tupakan ja vanhan hien hajuiset. Hänen poskensa olivat pöhöttyneet, ja hänen kätensä lepäsivät raskaasti sylissä, sormet turvonneina ja likaisina. Hän hymyili usein, mutta hymy ei yltänyt silmiin. Hän puhui hitaasti, sanansa venyen ja katkeillen, kuin hän joutuisi koko ajan muistuttamaan itseään, mitä oli sanomassa.

Ja sitten oli se yksi asia, josta Make ei koskaan lakannut puhumasta – Tappara.

Hänen takkinsa rintamuksessa oli kulunut Tappara-logo, sen oranssi ja sininen haalistuneet vuosien saatossa, mutta silti ylpeänä esillä. Make saattoi puhua mistä tahansa, mutta lopulta kaikki tiet johtivat takaisin lätkään. "Kuule, se 2003 finaali, se oli jotain ihan muuta," hän sanoi Peralle, joka nyökkäili automaattisesti, kuunnellen puolella korvalla.

Birgitta ei kiinnittänyt heihin huomiota. Hän valitsi penkin keskeltä, asettui ikkunan viereen ja antoi kaupungin väistyä taakse.

Andrejs ajoi vakain käsin, yhdellä otteella rattia pidellen. Hänen toinen kätensä lepäsi vaihdekepin päällä, sormet rummuttivat rytmiä kojelautaan. Hänen silmänsä olivat syvällä päässä, raskaat ja väsyneet, sellaiset, jotka olivat nähneet liian monta pitkää työvuoroa ja liian monta tyhjää tietä.

Hänen takkinsa taskussa oli vanha hopeakolikko, jonka hän oli tuonut Riiasta. Hän puristi sitä välillä sormissaan, kuin muistutuksena jostain kaukaisesta, kadonneesta. Suomessa ei ollut samanlaista rytmiä kuin kotona, ei samaa merta, ei samoja katuja. Oli vain routaiset tiet ja loputtomat ajovuorot, bussien tyhjät penkit ja nimet, jotka unohtuivat heti, kun ne lausuttiin.

Tie muuttui kapeammaksi, maisema avoimemmaksi. Taloja tuli harvemmin, metsä lähestyi. Pera ja Make olivat vaienneet, joko sammuneet tai uppoutuneet ajatuksiinsa. Andrejs keskittyi tiehen, suupielessä kuivunut tupakanjämä, katse kiinni edessä häämöttävässä horisontissa.

Kun bussi viimein pysähtyi ja ovet avautuivat, Birgitta nousi ylös. Kukaan ei katsonut häntä, ei kysynyt mitään. Hän astui ulos hämärtyvään iltaan, otti muutaman askeleen ja katosi puiden väliin.

Metsä otti hänet vastaan hiljaisuudella. Hän käveli syvemmälle, kunnes polkua ei enää ollut, vain sammalta ja pudonneita oksia. Hän riisui takkinsa, asetti sen kannolle. Hengitti syvään.

Hän sitoi huivin oksan ympärille, varmisti sen kestävyyden. Metsä humisi vaimeasti tuulessa, kuin kuiskaten jotain, mitä kukaan ei voisi kuulla. Hän sulki silmänsä.

Kun poliisi etsi häntä viikkoja myöhemmin, Tennispalatsin roskiksesta löytynyt puhelin ei tarjonnut vastauksia. Pera ja Make eivät muistaneet ketään hänen kuvaukseensa sopivaa matkustajaa. Andrejs vain kohautti olkapäitään ja mutisi murteellisella suomellaan, ettei muistanut nimiä, vain reittejä.

"Mutta yks juttu," Make oli sanonut kuulusteluissa, "jos se oli Tappara-fani, niin kyllä mä sen muistaisin."

Mutta hän ei muistanut.

Nurmijärven tiet hiljenivät illan myötä, ja jossain metsän varjoissa aika pysähtyi.

Syyskuussa 2022 Birgitta Silander julistettiin kuolleeksi, mutta hänen katoamisensa todellinen syy jäi tuntemattomaksi.

[TiiaStiina]

Ei ole poissuljettu, ettei erittäin ylimielisenkin tyylin omaava voisi kaikessa pilkallisuudessaan olla omalla tavallaan hetkittäin jopa melkein viihdyttävä.

Sinänsä hauska yksityiskohta että Birgitan kortin löytäjä - joko spurgu tai ei-spurgu - sillä kaupungin keskustaan matkustettuaan ja
kamerat ohitettuaan muuttuu yhtäkkiä jälkeen Birgitaksi itsekseen, vain voidakseen painella Nurmijärvelle.

[Ross Sullivan]

Ei ole poissuljettu, ettei erittäin ylimielisenkin tyylin omaava voisi kaikessa pilkallisuudessaan olla omalla tavallaan hetkittäin jopa melkein viihdyttävä.

Sinänsä hauska yksityiskohta että Birgitan kortin löytäjä - joko spurgu tai ei-spurgu - sillä kaupungin keskustaan matkustettuaan ja
kamerat ohitettuaan muuttuu yhtäkkiä jälkeen Birgitaksi itsekseen, vain voidakseen painella Nurmijärvelle.

Mielestäni on tosiaan ylimielistä verrata näitä Minfo-satuiluja poliisin kertomaan.

En koe tuhanteen kertaan esitettyjä satuilujasi viihdyttävinä, mutta hienoa, jos koet satuilusi ja novellisatuni edes hetkittäin jopa melkein viihdyttävinä.

Hauska yksityiskohta, että Birgitta voisi matkustaa helposti näkymättömänä kampaamoon, mutta ei lyhyempää reittiä Nurmijärven bussiin.

[Kliina]

Olisiko käynyt niin, että tutkimuksissa kaikki vähänkään epäiltävät (molemmat miesystävät, kampaamon ihmiset) olisi käyty tarkalla kammalla läpi, selvitetty sijainnit ja liikkeet katoamispäivänä ja päädytty siihen, että henkirikos olisi mahdoton? Eli täytyy olla syyttömiä? En tiedä onko näin tehty, pelkkää spekua, mutta olisi todennäköistä, kävisi järkeen ja sopisi hieman varovaiseen lausumaan siitä, ettei melkein tai jotain epäillä rikosta... eli tutkittu poissulkemalla. Randomtyyppiin julkisella paikalla keskellä kirkasta päivää ei taas uskota.

Kaikissa kolmessa kuvassa B näyttää jotenkin erilaiselta ja aika eri tyyliseltäkin. Kasvonpiirteet supisuomalaiset, ei mitään erityistä tuntomerkkiä. Jos mustavalkoista ja styleä "passikuvaa" on vain näytetty, ei ihme jos ei ole tunnistettu? "Passikuvassa" B näyttää myös jonkin verran nuoremmalta kuin 65v. Toppikuva voisi olla tuoreempi.

Tähän minäkin olen alkanut vuosien varrella kallistumaan. Kaikki lähimmät on käyty huolella läpi ja mitään muutakaan epäilyttävää henkirikoksen tueksi ei ole löytynyt ja alibit on pitäviä. Todennäköisyys sattumanvaraiselle rikokselle on pieni, kun ruumistakaan ei ole löytynyt. Kaunis päivä Helsingissä, kyllä joku olisi nähnyt jotain, jos mitään epäilyttävää olisi julkisella paikalla tapahtunut. Tietysti on aina olemassa se hyvin pieni prosentti olemassa että joku on onnistunut suunnittelemaan ja toteuttamaan täydellisen henkirikoksen.

[MEG]

Birgitan tapausta on tutkittu katoamisena. Ei ole ilmaantunut aihetta muuttaa henkirikostutkimukseksi, kuten esim. Pia Ristkankaan katoamista. Henkirikostutkimus antaisi poliisille huomattavasti laajemmat tutkimus mahdollisuudet.
TiiaStiinan ja muidenkin ehdotus, että Birgitta olisi noussut metrosta jo Rautatien asemalla on siitä hassu, että sinnehän olisi päässyt suoraan bussilla .

[TiiaStiina]

Birgitan tapausta on tutkittu katoamisena. Ei ole ilmaantunut aihetta muuttaa henkirikostutkimukseksi, kuten esim. Pia Ristkankaan katoamista. Henkirikostutkimus antaisi poliisille huomattavasti laajemmat tutkimus mahdollisuudet.
TiiaStiinan ja muidenkin ehdotus, että Birgitta olisi noussut metrosta jo Rautatien asemalla on siitä hassu, että sinnehän olisi päässyt suoraan bussilla .

Käynti jossain liikkeessä voisi olla syynä. HSL:n toimipiste tai suutari tai muu, jokin pikkuostos jostain kun ei kai se kummoista mutkaa tekisi. Mutta samapa tuo, unohdetaan siis.

[Lumileopardi]

Edelleenkin olen sitä mieltä että Birgitta ei ole kadonnut savuna ilmaan "hups", ja epätodennäköistä on myös putoaminen johonkin loukkuun, kuten esim Ross Sullivan esitti, vaikka itseasiassa sellaisia tapauksia on sattunut jonkun verran, viimeinen pari kk sitten Helsingissä. Olisihan sekin mies voinut jäädä sinne jonkun sorakasan alle. Mutta hän oli ilmeisesti humalassa ja kuopan ympärillä oli suojakaiteet. Birgitta ei ollut humalassa eikä holtiton ja 10 vuoden aikana poliisilla on ollut myös mahdollisuus käydä läpi kaikki "putoamisloukot" alueelta pari kilsaa joka suuntaan. Tietysti joku työmaa voi olla joka oli silloin ja sittemmin rakennettu umpeen.

Toistan nyt tämän xxx:nnen kerran:
Birgitta on kuollut sisätiloissa. Liikehuoneisto, varasto ( esim kampaamon, josta käynyt hakemassa jotain), rappukäytävä, yksityisasunto.
On tapahtunut onnettomuus, fataali. Kodeissa tapahtuu paljon kaatumisia. Jos vauhti on kova ja lyö päänsä, henki lähtee helposti.
Olipa onnettomuus tapahtunut missä hyvänsä, vaatii tietysti kylmäverisyyttä olla kutsumatta ambulanssia ja poliisia.
Mutta ovatko kaikki liiketuttavat, satunnaiset kyläilijät, rehellisen tuntuiset naapurit sitä miltä vaikuttavat?
Ovatko kaikki poliisit psykologisesti oivaltavia, tai ovatko olleet vajaa 10 vuotta sitten?
Nyt tutkitaan jo menneisyyttä; jotkut haastatelluista joilla ehkä aikoinaan on ollut olennaisia vinkkejä ovat kuolleet, , monet Viikissä tai kampaamon lähiseudulla ovat muuttaneet pois.
Ja kannattaa aina muistaa: ihmiset myös valehtelevat.
On myös paljon ihmisiä jotka eivät koskaan missään tapauksessa halua olla tekemisissä poliisin kanssa. Vaikka Suomen laissa on velvollisuus ilmoittaa onnettomuudessa loukkaantuneesta, tai kuolleesta, kaikki eivät siitä välitä.
Jos kuvaan tulee mukaan raha, tai bisnekset jotka ei oikein siedä että niitä aletaan tutkia, niin tapaus monimutkaistuu. En nyt kirjoita kenestäkään joka on täällä mainittu.
Tietenkin tällainen on spekua. Mutta kyllähän rikostutkijatkin joutuvat spekuloimaan -- mikä on mahdollista tiedettyjen faktojen ja logistiikan puitteissa.

[Lumileopardi]

On myös mahdollista että Birgitta on joutunut kiristyksen tai vaarallisen painostuksen kohteeksi. Hän olisi saanut poliisilta uuden nimen ja hetun.
Hänellä oli kasvot jotka oli helppo saada toisen näköisiksi.
Hänellä ei ollut lapsia. Olivatko vanhemmat elossa, oliko läheisiä ystäviä? Monella ei ole.
Miesystävä muutti sittemmin Espanjaan..

On kirjoitettu ettei B:n pankkitiliin ole koskettu. Millä nimellä, mihin tiliin; ja kelat ja muut viralliset tahot. Mutta jos henkilöllisyys muutetaan em tahoilla on salassapitovelvollisuus.
B on voinut pitää yhteyttä joihinkin tuttaviinsa, eihän se tule kenenkään tietoon.

[ruusumaa]

^Tuossa tapauksessa häntä ei olis julistettu kuolleeksi.