Ross Sullivan kirjoitti: Pe Helmi 14, 2025 9:36 pm
Mielestäni olisi voinut tapahtua:
Toffen vierailu
Heinäkuun 28. päivän ilta oli raskas ja tukahduttava Volsin kylässä Kirkkonummella. Metsät kohosivat synkkinä horisontissa, ja painostava ilma sai kaiken tuntumaan pysähtyneeltä.
Omakotitalon olohuoneessa istui kolme ihmistä.
Veikko Rytkönen nojasi tuolissaan, olutpullo kädessään, ja tuijotti hajamielisesti ulos ikkunasta. Berit Andersson istui hänen vierellään, hymyili väsyneesti ja nyökkäili keskustelun lomassa miehelle, joka istui häntä vastapäätä.
Toffe.
Kaukainen sukulainen, joku Beritin suvun haarasta, jonka juuret katosivat vuosikymmenten taa. Hän oli ollut perheen kanssa tekemisissä satunnaisesti, harvoin, mutta tarpeeksi usein, että hänen vierailunsa ei tuntunut oudolta.
Mutta Toffella oli syynsä olla täällä.
Hän ei pitänyt Veikosta.
Veikko oli Savolainen.
Tyly, ylimielinen, kuiva. Hänen huumorinsa oli pilkallista, hänen äänensä kova, hänen eleensä raskaita. Hän puhui Toffelle kuin alistetulle, kuin jollekin, joka ei kuulunut joukkoon.
Berit ansaitsi parempaa.
Ja tänä yönä asiat muuttuisivat.
Hiljaisuus ennen myrskyä
Ilta venyi, ja sanat kävivät harvemmiksi.
”Jää yöksi”, Berit sanoi lopulta.
Toffe nyökkäsi.
Mutta hän ei tullut nukkumaan.
Kun Veikko sammutti viimeisen valon ja talo vajosi hiljaisuuteen, Toffe odotti.
Hänen mielessään päätös oli jo tehty.
Ensimmäinen isku
Veikko nukkui selällään, toinen käsi painautuneena raskaasti rintakehää vasten.
Ensimmäinen isku osui syvälle.
Mies haukkoi henkeään, yritti kääntyä, mutta Toffe oli jo hänen päällään.
Toffe kuiskasi jotain – ei Veikon nimellä, vaan sanoilla, joita tämä ei ehtinyt enää ymmärtää.
Savolainen mies, joka oli pitänyt itseään voittamattomana, vajosi takaisin tyynyynsä, silmät lasittuneina.
Berit seisoi ovella.
Hän ei huutanut.
Hänen kasvoillaan oli jotain muuta – ehkä ymmärrys, ehkä suru.
Mutta Toffe ei antanut hänelle aikaa.
Veitsi upposi lihaan vielä kerran.
Viimeinen henkäys
Jessica-vauva tuhisi kehdossaan, pieni ja viaton.
Toffe katsoi häntä pitkään.
Hän ei ollut suunnitellut tätä.
Mutta vauva oli Veikon.
Ja vesi oli armollisempi kuin veitsi.
Kun vesisänky halkesi, aalto nielaisi pienen kehon.
Ei ääntä. Ei kipua.
Kaikki oli nyt hiljaista.
Poistuminen
Toffe pesi kätensä, katsoi peiliin.
Hän ei nähnyt siellä murhaajaa.
Hän näki jonkun, joka oli tehnyt sen, mitä piti.
Hän veti takin päälleen, avasi oven ja astui yöhön.
Metsä sulki hänet syliinsä.
Aamun hiljaisuus
Kolme päivää myöhemmin naapurit alkoivat ihmetellä, miksi talo oli niin hiljainen.
Kun poliisit saapuivat, he löysivät kaiken niin kuin se oli jätetty.
Mutta Toffe oli poissa.
Hän oli tullut vieraana.
Ja lähtenyt kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.