Rankaisija
Komisario Olai Kraemer
Joskus elämään liittyy ahdistusta. Voi olla, että se johtuu epävarmuudesta, ruumista tai sisintä jäytävästä sairaudesta, tulevan pelosta. Ahdistunut ihminen pelkää kaikkea uutta, mutta myös sitä, minkä suhteen ei ennen ollut vaikeuksia.
Ahdingossaan hän ei ehkä osaa selittää mikä pelottaa, hän tietää vain sen, että painajainen on olemassa.
Hän ei tiedä mistä se johtuu, mutta kuvittelee voivansa jollakin rituaalinomaisella teolla karkottaa sen.
Myöhemmin kaikki kuitenkin tuntuu käsittämättömältä ja ahdistus on entistäkin raskaampi kantaa.
Kaikki edellä oleva sopii täysin myös sen rikoksen tekijään, josta tässä artikkelissa kerrotaan.
Juttu, joka tapahtui yli neljännesvuosisata sitten, herätti aikanaan hyvin suurta huomiota, eikä vähiten rikoksen teossa ilmenneen suunnattoman raakuuden vuoksi.
Vaikka artikkelissa onkin pitkälle seurattu tutkintapöytäkirjaa, tekstiä on "siistitty” niin paljon kuin mahdollista hävittämättä silti oikeata kuvaa tekijästä. "Korjaamattomana” teksti olisi uskomatonta luettavaa.
Yöllinen kulkija
Perjantaina, heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1957 Anja Alice Kiiskinen, nuori ja viehättävä vaaleaverikkö, poistui iltamyöhään Turun Sata kunnantien varrella sijaitsevasta myymälästään. Liike oli uusi ja työpäivät venähtivät usein pitkiksi. Neitosen kotimatka oli kieltämättä pitkä; kaupungin läntiseltä laidalta aina sen itäisimpään kaupunginosaan saakka. Yritteliäs tyttö piti kuitenkin kotikaupunkiaan rauhallisena ja turvallisena. Iloinen ja aseistariisuvan elämänmyönteinen ihminen ei tunne pimeässä yössäkään oloaan turvattomaksi. Puolen yön tuntumassa neiti Kiiskinen oli ehtinyt kotinurkilleen Nummen kaupunginosaan, mikä muodostui vanhasta tiiviisti rakennetusta omakotiasutuksesta. Vanha Hämeentie avautui neitosen eteen tavallista autiompana. Vanhat puu rakennukset reunustivat puutteellisesti valaistua katua, mutta yhdenkään talon ikkunasta ei näky nyt valoa. Pian Vanhan Hämeentien alkupäässä nainen huomasi, että yksinäinen mieshenkilö oli ilmestynyt hänen taakseen. Havainto ei kiusannut häntä, päin vastoin. Toinen kulkija tuntui jopa seuralaisen veroiselta, vaikka kulkikin etäällä. Anja Kiiskinen kiristi kuitenkin vauhtia. Miestä hän ei pitänyt millään tavalla uhkaavana, kun koti oli jo kivenheittämän päässä. Lähestyessään Tammentien yhtymäkohtaa neitonen päätteli takaansa kuuluvista askelista, että mies oli kiristänyt vauhtia hänkin ja oli nyt aivan naisen takana. Samassa voimakas ote tarttui takaa tytön käsivarteen ja pysäytti hänen matkansa. ”Minnes neiti on matkalla?”
- Noin kolmissa- kymmenissä oleva oudon tuntuinen mies pälyili ympärilleen ikään kuin varmistuakseen siitä, ettei kukaan ollut läheisyydessä.
- ”Mitä sitä tässä yksin kulkemaan. Kyllä minä saatan neidin kotiin.” ”Antakaa olla,” neitonen riuhtaisi itsensä irti toisen otteesta.
- ”Minua kun eivät humalaiset saattele.” Neiti Kiiskinen lähti samalla jatkamaan matkaansa.
Hän uskoi ahdistelijan luopuvan enemmistä yrityksistä. Muutaman kymmenen metrin päässä hän huomasi kuitenkin, että tämä oli kiirehtinyt hänen rinnalleen.
”Neiti ei nyt ymmärrä väärin,” miekkonen sanoi jättäytyen kulkemaan neitosen jäljessä, mutta ei pyrkinyt hänen rinnalleen. ”Minä kun en ole humalassa, kuulkaa. En ole humalassa...”
”Sehän on hyvä, mutta lähtekää jo siitä.”- Tyttö yritti jatkaa matkaa, mutta mies seurasi häntä.
”0lin minä illalla Thrinaxissa, mutta humalassa minä en ole.” Mies kulki edelleen neiti Kiiskisen takana ja nainen alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. Voi olla, että miekkonen tuoksahti alkoholilta, mutta Anja Kiiskinen ei ollut varma siitä. Kulkiessaan tyttö päätyi siihen tulokseen, ettei hänen ahdistelijansa ollut päihtynyt - pikemminkin häiriintynyt.
Koko matkan ajan naista seuraava mies mutisi jotakin. Sanoihin neiti Kiiskinen ei kiinnittänyt huomiota, jos niitä kuulikaan. Välillä miekkonen terästi itseään ja huusi sanottavansa pakot taakseen neitosen huomaamaan hänet ja vastaa maan hänen kysymyksiinsä.
”Kyllä sitä sentään voi vastata, kun toinen ihminen kysyy.”
- Mies seurasi edelleen askelen mitan tytön takana.
- ”Mistä neiti on tähän aikaan oikein tulossa?”
”No työstä tietysti.”
- Neiti Kiiskinen kuvitteli nyt, että vastaus rauhoittaisi miehen.
”Mistä saatanan työstä sinä tähän aikaan muka tulet? Pokia olet perkele ollut tekemässä.” Miehen ääni kohosi julistavaksi huudoksi.
- ”Kyllä minä nyt näen mikä sinä olet, samanlainen kuin muutkin: huora! Huora!! HUORAAA!!!
”Antakaa olla,” nainen pysähtyi hetkeksi kuin toisen huutoa häveten. Hän kääntyi miekkosen puoleen ja yritti samalla tavoittaa elonmerkkiä katuvarren pimeistä ikkunoista.
— ”Sovitaan niin, että te siirrytte kadun toiselle puolelle ja minä jatkan yksin kotimatkaani.”
”EI! Minä saatan. Minä haluan saattaa neidin kotiin.”
Nyt neiti Kiiskinen pelkäsi jo todella. Hän riistäytyi aloiltaan ja lähti kiiruhtamaan kohti Suomelantietä.
Sen tavoitettuaan hän alkoi juosta. Hetken nainen uskoi päässeensä miehestä, mutta samassa hän tunsi selässään voimakkaan iskun, mikä syöksi hänet katuun. Samalla miekkonen seisoi läähättäen hänen edessään.
— ”Mitä sinä juoksemaan lähdit? Minähän sanoin, että minä haluan saattaa sinut kotiin. KUULITKO?”
Nainen nousi maasta, katsoi epätoivoissaan ahdistelijaansa ja suuntasi samalla raskaalla käsilaukullaan iskun kohti tämän kasvoja. Samalla hetkellä hän tunsi epätoivon purkautuvan kurkustaan kimakkana huutona.
Myöhemmin neiti Kiiskinen ei enää muistanut osuiko hänen lyöntinsä. Varmaa on kuitenkin, että huuto pelästytti miehen. Tämä ryntäsi nimittäin Suomelantieltä Vanhalle Hämeentielle ja kääntyi siellä juoksemaan kohti maaseutua. Nyt neitonen kiiruhti kotiinsa, mikä sijaitsi vain kivenheiton päässä viimeisestä yhteenotosta.
Vasta nyt, kotona, Anja Alice Kiiskinen tunsi kipua selässään ja huomasi vasemmasta kyynärvarrestaan vuotavan verta. Vielä saman yön kuluessa neitonen hakeutui Turun lääninsairaalan poliklinikalle, mistä asiasta ilmoitettiin rikospoliisille. Sairaalassa neiti Kiiskisen selässä todettiin pistohaava, minkä lisäksi hänen vasen kyynärvartensa oli lävistetty jollakin kapeateräisellä stiletinomaisella aseella.
Vammat eivät kuitenkaan vaikuttaneet vaarallisilta, ja tyttö päästettiin heti sidonnan jälkeen kotiin. Seuraavana päivänä Anja Kiiskinen kuitenkin palasi poliklinikalle ja valitti rintakipua sekä hengenahdistusta. Tällöin todettiin, että selän pistohaavan seurauksena neitosen oikeaan rintaonteloon oli kehittynyt verenvuotoa. Vammat eivät tosin olleet missään vaiheessa aiheuttaneet välitöntä hengenvaaraa, mutta tyttö joutui silti sairaalahoitoon sekä lääkärin valvontaan pitkähköksi ajaksi.
Uusi isku
Vielä saman vuorokauden kuluessa - tosin paria kymmentä tuntia myöhemmin - tapahtui Turussa edellisen kaltainen pahoinpitely.
Uittamon kaupunginosassa asuva varastoapulainen Anne Katri Aalto oli kello 23.30 aikaan palaamassa asunnolleen, mikä sijaitsi Puistomäenkadun varrella. Jo ennen huvilakaupunginosan alkua hän huomasi, että Turun Uuden Yhteislyseon kohdalla joku pujahti rakennuksen kulman taakse. Kuten edellisöinen uhri, myös neiti Aalto oli nuori ja luottavainen.
Hän ei tiennyt mitään Nummella tapahtuneesta puukotuksesta, eikä osannut pelätä. Koulun kulmilla näkemäänsä hiippailijaan tyttö ei kiinnittänyt huomiota. Uittamontiellä, lähellä Puistomäenkadun risteystä tyttö kuuli yllättäen askeleita selkänsä takaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki takanaan miehen, jonka kädet olivat kohotettuina lyömäasentoon.
Ennen kuin ehti sanoa mitään, Anna Aalto sai voimakkaan iskun päälakeensa. Vaistomaisesti hän kohotti kädet päänsä suojaksi, mutta mies löi häntä heti uudelleen. Viimeinen isku osui ensin päätä suojanneisiin käsiin ja sen jälkeen pään vasemmalle puolelle. Lyönneistä tyttö lyyhistyi katuun. Vasta siinä maatessaan hänelle jäi jonkinlainen kuva pahoin-pitelijästä, joka seisoi hajareisin hänen yläpuolellaan.
Mies oli hänelle täysin outo, nuorenpuoleinen ja laihakasvoinen. Ruskea päällystakki jäi neiti Aallon mieleen, samoin miehen kädessä ollut rautatanko. Anna Katri Aallon maailma oli yhtäkkiä kutistunut perin pieneksi. Siihen ei mahtunut mitään muuta kuin alla oleva katuja rautatankoa heilutteleva mies. Ensin tyttö oli iskujen huumaama, mutta sitä mukaa kuin hän virkosi myös, pelko heräsi uudelleen.
”0le kiltti, älä lyö minua enää.”
- Neitosen ääni oli anova ja pieni, kuin linnunpojalla.
Verissään makaavan naisen pyynnöllä ei ollut toivottua vaikutusta. Ilmettäkään muuttamatta mies levitti jalkansa tukevampaan asentoon ja kohotti aseen uutta iskua varten. Tällä kerralla neiti Aalto ei jäänyt odottamaan sitä. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästi sen purkautumaan verta hyytävänä hätähuutona. Tämä auttoi. Kun neitonen lopetti huutonsa ja avasi silmänsä hänen, ahdistelijansa oli kadonnut. Anna Aalto raahautui asuntoonsa ja herätti vuokraisäntänsä. Tämä hälytti paikalle rikospoliisin samalla kun toimitti neitosen lääninsairaalaan.
Anna Katri Aallon kädet olivat mustelmilla ja turvoksissa. Hänen päässään todettiin kaksi noin 3,5 senttimetrin pituista ruhjevammaa, mutta hän oli hengissä ja pääsi ensiavun jälkeen heti kotihoitoon. Pahoinpitelijää ei tässäkään tapauksessa tavoitettu. Joku kertoi kuitenkin, että kyseisenä yönä ruskeatakkinen mies oli juossut Uittamontieltä Stålarminkadulle ja jatkanut sieltä Hirvensalon suuntaan,
Kolmas uhri
Jokaisen kaupungin alamaailmalla on keskuksensa, missä määrätyt ihmistyypit tapaavat toisensa.
Kohtaamisen tarve saattaa yhtä hyvin olla ”kuumasta kamasta” tai ”keikasta” tiedottaminen kuin ”pimeän” viinapullon tai seksuaalisen kontaktin välittäminen.
Alamaailman kiistaton keskus Turussa oli kaupungin kauppatori. Kuten aina viikonloppuisin torin syke oli sillä erää kuumimmillaan lauantaina helmikuun 16. päivänä 1957. Sitä ei ehkä voinut verrata kesäaamujen ruuhkaan, kun tuhannet ostajat parveilevat kala- ja vihannestiskien ympärillä.
Vaikka torikauppiaat ja arkiset ostajat illaksi ja yöksi katoavatkin, ei kauppapaikan syke silti katoa. Se ei ehkä ole samanlaista vaan vaanivampaa. Pienet miesryhmät seisoskelevat hajallaan pitkin aukiota, yksinäiset naiset liikkuvat ryhmästä toiseen, jossakin puhelinkioskissa solmitaan sopimuksia. Aikanaan Kauppatorilla oli toki valvojansakin, pari vantteraa poliisimiestä. Kun he liikkuivat alueen eteläreunaa, parveilivat muut torin pohjoispuolella. Kun virkapuvut alkoivat siirtyä pohjoiselle reunalle, muuttivat viinanmyyjät ja sutenöörit vastakkaiselle puolelle.
Kerran tunnissa kävi paikalla jokin kaupungin muutamista poliisiautoista. Se koijasi mukaansa päihtyneen tai pari ja tilanne jatkui ennallaan.
Maria Tatjana Haatainen kuului niihin onnettomiin, jotka eivät kyenneet vastustamaan Kauppatorin sykettä. Hän oli yrittänyt pysytellä sieltä poissa, mutta kuten monet kaltaisensa hän palasi aina takaisin samalla tavalla kuin yöperhonen lampun valokeilaan.
Maria Haatainen oli jo keski-ikäinen, 45-vuotias ja avioliiton kariuduttua alkoholisoitunutkin. Työhön hänestä ei enää ollut.
Tuona helmikuisena lauantaina nainen oli naukkaillut Pohjolan kaupunginosassa sijaitsevassa vaatimattomassa asunnossaan, mutta jo kello 19 aikaan hän tuli tapansa mukaan levottomaksi.
Rouva Haatainen tarvitsi lisää alkoholia ja iloista seuraa. Hänen oli päästävä loukostaan ihmisten ilmoille.
Maria Haataisen tämän jälkeiset vaiheet ovat pitkälti arvailujen varassa. Kello kahdenkymmenen maissa hänet oli nähty pyrkimässä Työväentalon Ravintolaan, minne hän ei kuitenkaan päihtyneenä päässyt.
Tämän jälkeen hän oli tietymättömissä useiden tuntien ajan, kunnes ilmaantui Kauppatorille kaltaistensa seuraan. Kello 23:een mennessä nainen oli viivähtänyt useissa seurueissa. Ehkä hänelle oli tarjottu ryyppyjä, mutta seuraa hän ei ollut saanut. Sitten tärppäsi.
Kauppatorin Kauppiaskadun puoleisella sivustalla Haatainen kohtasi yleisen käymälän ja kahvikioskin välisessä käytävässä nuoren hintelän miehen, joka oli pukeutunut siistiin ruskeaan talvitakkiin. Vaikutti siltä, että he tunsivat toisensa entuudestaan, sillä hetimiten miekkosen nähtyään Haatainen hakeutui tämän seuraan.
Lyhyeksi jääneen keskustelun jälkeen nainen pistäytyi käymälässä ja palasi sitten ulkopuolella odotelleen miehen luo. Tämän jälkeen he lähtivät kävelemään rinnakkain kohti Eerikinkatua ja sitä pitkin Braahenkadulle päin. Sen jälkeen, kun he olivat kääntyneet Braahenkadulta Linnankadun suuntaan, pariskunta päätyi pian kulman takana sijaitsevan hautaustoimiston edustalle.
Siinä mies kai voi povestaan viinapullon ja veti seuralaisensa kadulle jätetyn kaapelirullan suojaan ryypylle. Pullon sisältämä nektari merkitsi Maria Haataiselle paljon. Illan mittaan nautitut ryypyt olivat jo menettämässä tehoaan, ja naisella oli edessään jokaisen alkoholistin inhoama laskuhumalan vaihe. Tuokiota myöhemmin pariskunta oli siirtynyt Linnankadulta suojaisempaan paikkaan, Linnan kadun 3:n eli "Ingmanin talon" pihamaalle. Siellä mies kävi odottamatta seuralaiseensa käsiksi.
Valitusta
Viisissäkymmenissä oleva siivooja Salme Kesäläinen, joka asui Linnankadun 3:n yläkerrassa, oli kyseisenä helmikuun 16. päivänä paneutunut jo kello 23:n tienoissa levolle. Uni ei ottanut tullakseen, neiti Kesäläinen pelkäsi iltaisin. Pelko, mikä aina valtasi yksinäisen naisen mielen saattoi johtua hänen asuntonsa sijainnista. Rakennus oli vanha, eikä siinä asunut montaa perhettä. Katutason tilat olivat liikkeitten hallussa, niitten varastoja oli kerroksissa, ullakolla ja piharakennuksissa. Historiallisesti suunnattoman arvokkaan rakennuksen tulevaisuus väikkyi epävarmana, joten sen kunto oli sen mukainen. Johonkin aikaan yöstä Salme Kesäläinen oli kuitenkin päässyt unenpäästä kiinni. Hän nukkui levottomasti. Nainen oli pikemminkin horroksessa kuin unessa. Horroksen lävitse hän tajusi kuulleensa naisen avunhuudon. Ensin neiti Kesäläinen arveli nähneensä unta, mutta kun pihamaalta tuntui kuuluvan muitakin ääniä, hän päätteli toden olevan kysymyksessä. Vuoteensa reunalla istuen pelokas siivooja koetti arvuutella, mistä huuto oli kuulunut. Juopot tapasivat silloin tällöin käydä pihalla nahistelemassa, ehkä nytkin oli kysymys tällaisesta seurueesta. Salme Kesäläinen ei halunnut herättää huomiota, hän ei tohtinut sytyttää edes valaisinta, kun tassutteli ikkunaan. Kierrekaihtimen raosta ei paljonkaan näkynyt. Näkyvyyden peitti varastorakennuksen seinä, kuten ennenkin. Lähes neljännestunnin ajan neiti Kesäläinen pysytteli ikkunassa tähystämässä. Varastorakennuksen seinä oli yhtä harmaa kuin ennenkin, eikä näkyvissä olevilla pihaneliöillä näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
- Kaikesta huolimatta kuului jatkuvasti vähin erin vaimenevia avun huutoja, todellisessa hädässä olevan ihmisen vaikerrusta. Pihalla tuntui olevan kaksi henkilöä. Salme Kesäläinen kuuli miehen matalan äänen, mutta ei saanut selvää muusta kuin sanoista "perkele sentään". Manailun seasta kuului myös naisen itkunsekainen valitus: "Eikö kukaan voi auttaa?" Neiti Kesäläinen tunsi itsensä perin avuttomaksi. Hänellä ei ollut puhelinta, eikä hän rohjennut poistua asunnostaan apua hakemaan. Hän uskaltautui sentään pimeään ja ummehtuneeseen portaikkoon tavoittamaan ainoata naapuriaan. Tämän ovella riippuvasta lukosta nainen päätteli olevansa ainoa kotosalla oleva asukas talossa. Vähitellen piha hiljeni ja vajaan tunnin kuluttua naapuri kuului palaavan.
Muut kuulijat
Konttoriapulainen Edith Katarina Byman, joka asui myös Linnankadun 3:ssa, tosin eri portaassa kuin Salme Kesäläinen, palasi kotiin juuri tuona kohtalokkaana lauantaina kello 23.55. Neiti Byman oli parinkymmenen ja tottunut siihen, että pihalla saattoi törmätä humalikkoihin. Hän ei kuitenkaan aristellut ympäristöä. Kun tyttö oli kääntynyt pihalle jokin, poikkeava ääni herätti hänen huomionsa. Ennen kuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Pihan perältä kuului vikinää, minkä Byman arveli olevan kissojen aiheuttamaa. Neitonen jatkoi matkaa, kipusi asuntoonsa ja paneutui levolle. Hän ei vaivautunut miettimään pihalla kuullun äänen alkuperää. Vanhoissa rakennuksissa vilisi kodittomia kissoja, ja talvi oli lisäksi kääntymässä kevääksi. Vuoteessa, ennen nukahtamista, neiti Byman kuuli pihalta samanlaista ääntelyä kuin ulkonakin. Nyt se oli voimakkaampaa, sillä vaikerrus kuului suljetuista ikkunoista huolimatta huoneeseen asti. Tyttö ei vieläkään välittänyt kuulemastaan. Hänen mielestään ääni muistutti edelleenkin kissojen mouruamista. Edith Byman veti peiton korviinsa ja nukahti. Kello lienee ollut noin 00.30.
Siivooja Salme Kesäläisen kaipaama naapuri, hitsaaja Pauli Aukusti Hiltunen, palasi noin tunti Bymanin jälkeen. Päästyään pihamaalle Hiltunen kuuli outoa ääntä pihan perällä sijaitsevan hiilivaraston luota. Ääni oli siinä määrin poikkeavaa, että mies jäi hetkeksi kuuntelemaan sitä. Hiltunen kertoi myöhemmin, että se vaikutti sekavalta, ehkä valituksen kaltaiselta muminalta. Välillä kuului risahdus tai pari, mutta niiden jälkeen mumina jatkui ennallaan. Lopulta hitsaaja palasi asuntoonsa. Hän ei ryhtynyt ottamaan selvää ääntelijästä, koska ei osannut epäillä ihmisen olevan kysymyksessä.
Vielä kolmaskin henkilö kävi pihamaalla kyseisen yön aikana: yövartija, jonka valvontaan alue kuului. Tehtävää hoiti Ilmari Siitonen, nelikymppinen turkulaismies, jolla oli takanaan jo vuosien kokemus. Siitonen oli vartiokierroksillaan käynyt Linnankatu 3:n pihalla pari kertaa. Ensimmäisen kerran hän meni sinne kello 23.20, jolloin kiersi pihamaan varastorakennuksen. Samalla hän pyrki valaisemaan taskulampulla muuten pimentoon jäävät nurkkaukset ja loukot. Kaikki tuntui vielä olevan kunnossa. Aikataulunsa mukaan yövartija teki uuden kierroksen pihassa parin tunnin kuluttua, eli kello 01.20. Tällöin hän kuuli jo portilla selvää valitusta. Se tuntui tulevan pihan perimmäisestä nurkkauksesta, loukosta, jonne pihamaan vähäiset valot eivät yltäneet
Löytö
Turkulaisen yövartijan taskulampun valokeila paljasti näkymän, mikä oli omiaan järkyttämään raavaankin miehen mielen:
Pimeässä loukossa makasi nainen, jonka alaruumis oli hamuttu paljaaksi. Uhrin päällystakki oli nakattu peittämään hänen kasvojaan. Lumen peittämä maa oli laajalta alueelta veren punaama. Ilmari Siitonen näki naisen liikahtavan ja syöksyi heti hälyttämään apuvoimia. Hänen onnekseen Ingmanin talo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Turun pääpoliisiasemalta.
Vartiomies ryntäsi siis Linnankadulle, ylitti heti vieressä olevan Tuomiokirkkosillan ja oli rikospoliisin päivystyshuoneessa miltei samassa ajassa, kuin puhelimella soittamalla. Saman tien Siitonen palasi rikospaikalle kolmen kokeneen etsivän kanssa. Sattumoisin tuona yönä olivat työvuorossa kaupungin kokeneimmat henkirikosten tutkijat. Kun miehet saapuivat Ingmanin talon portille pihalta, kuului yhä voimakasta huohotusta. Jollakin tavalla se muistutti huuhkajan huhuilua. Mentyään portista suoraan pihan perälle he tapasivat Siitosen osoittamasta nurkkauksesta naisen selällään makaamassa. Henkihieveriin hakattu nainen oli pukeutuneena, mutta hänen housunsa, joita oli kaksi paria, olivat polvien korkeudella alas vedettyinä. Hame ja paita taas olivat työnnetyt navan yläpuolelle, joten vatsa samoin kuin reidetkin olivat paljaina. Kuten yövartija oli poliisimiehille kertonutkin, uhrin pää oli peitetty päällystakilla. Etsivät totesivat, että nukkavierun päällystakin vasen lieve oli ikään kuin tarkoituksella vedetty naisen kasvojen suojaksi. Miesten nostaessa takin lievettä ilmeni, että sen peittämät kasvot oli rusikoitu veriseksi massaksi. Paikalle saapui nopeasti palokunnan ambulanssi, minkä mukana vielä heikosti hengittävä nainen lähetettiin Lääninsairaalaan.
Kukaan miehistä ei uskonut hetkeäkään, että tämän henki olisi enää pelastettavissa. Helmikuun 17. päivän vastainen yö oli leuto, lämpötila lähenteli nollaa. Rutinoidut etsivät Arvo Niva ja Eero Kunnari jäivät sairasauton lähdettyä jatkamaan rikospaikan tarkastusta. Viivyttely olisi saattanut olla kohtalokasta, sillä tunnin kuluttua alkanut sakea lumipyry olisi vaikeuttanut tutkin taa melkoisesti. Maasta, naisen löytöpaikan läheisyydestä, etsivät löysivät verisen tiilikiven puolikkaan ja sen vierestä runsaan puolen metrin pituisen, toisesta päästään kapenevan laudanpätkän. Maassa oli verta melko runsaasti ja uhrin makuupaikan kohdalta johti verinen jälki kohti varastorakennuksen seinää. Etsivä Kunnari nosti laudanpätkän maasta ja ojensi sen toverinsa tarkastettavaksi. Lauta, tai mahdollisesti rima, oli toisesta päästään verinen, kuin juuri sillä olisi sorkittu naisen vammoja. Kaiken lisäksi astalon verisessä päässä sojotti noin neljän sentin pituinen vääntynyt rautanaula. Miehet kääntelivät asetta taskulampun valokeilassa. Kepakkoon tarttuneessa veressä näkyi joko karvoja tai hiuksia. Rikoksen uhri ja hänen seuralaisensa olivat ilmeisesti viettäneet aikaansa pihalla pitempäänkin. Varastorakennuksen seinustalta löytyi muutamia poltettuja tulitikkuja ja viisi savukkeen natsaa, joissa eräässä näkyi huulimaalia. Samasta paikasta etsivät tapasivat tantereeseen kiinni jäätyneet kintaat, ikään kuin joku olisi istunut niitten päällä ja tupakoinut aikansa kuluksi.
Vaikutti siltä, että pahoinpitelyä ja hänen uhrinsa olisivat alussa olleet sovussa. Tiilikiven puolikas ja rimankappale kertoivat puolestaan raa’asta sadismista. Vielä tässä vaiheessa etsivistä oli käsittämätöntä, miksi kaksi tuntematonta ihmistä olivat ottaneet yhteen öisellä pihalla. Ehkä heidän välilleen oli yllättäen puhjennut riita, minkä seurauksena toinen osapuoli oli jäänyt pitkäksikin ajaksi kitumaan pimeälle pihamaalle. Nainen oli todella maannut rikospaikalla pitkään. Kunnarin laatiessa rikospaikalta piirrosta hän havaitsi, että jäätikköön uhrin pään alle oli sulanut päähineettömän pään muodostama takaraivon laajuinen syvennys. Jalanjälkiä eivät etsivät pystyneet jäisestä maanpinnasta taltioimaan. Loppuyön ajaksi Linnankatu 3:n rikospaikka eristettiin järjestyspoliisin avulla ja etsivät palasivat takaisin rikososastoon. Siellä he saivat kuulla, että sairaalassa naisen päällystakin taskusta oli löytynyt Maria Tatjana Haataisen nimelle kirjoitettu sakkolappu. Nyt tutkijoitten ainoa toive oli, että nainen palaisi tajuihinsa ja kertoisi kuka hänen kimppuunsa käynyt raatelija oli.
Lausuntoja
Sunnuntaina helmikuun 17. päivänä kello 07.15 Maria Haatainen menehtyi tajuihinsa tulematta.
Heti seuraavana päivänä pyysi poliisilaitos täydellistä ruumiinavausta. Tämä toimitettiin tiistaina 19. helmikuuta lääninlääkärin valvonnassa. Oikeuslääketieteellisestä ruumiinavauksesta laadittu pöytäkirja ei ollut miellyttävää luettavaa, joskin se antoi naiseen kohdistuneen väkivallan laadusta selvän kuvan: "Vasemmalla puolella ohimoseudussa 15 x 7 cm:n laajuinen sisään painunut alue, iho alueen kohdalla ja siitä taaksepäin repaleinen. Edellä mainittu alue ulottuu korvalehden kiinnittymis- kohdasta ohimoluun suomuun, sekä poskiluun kaaren keskipaikkeilta taaksepäin 15 cm:n pituudelta.
— Takaraivolla olevien haavarepeämien pituus on 7 cm ja kahden alimman etäisyys toisistaan on 5 cm. Kun näihin jälkiin sovitetaan paikalta löydettyä tiiliskiven palasta, osoittautuu haavojen etäisyys vastaavan kiven paksuutta..."
Tätä seurasi äärimmäisen tarkka selostus jokaisesta todettavissa olevasta seikasta, niin sisäisestä kuin ulkoisestakin. Tutkimuksesta laatimassaan pöytäkirjassa lääninlääkäri päätyy mm. seuraaviin toteamuksiin: "Koska kuolinhetkellä Maria Haataisen verenalkoholin on arvioitu olleen 2,8 promillen suuruusluokkaa, on se ollut pahoinpitelyn tapahtuessa noin 3,5 %c. Tästä saattaa päätellä Haataisen olleen pahoinpitelyn sattuessa siinä määrin päihtyneenä, että humalatila on luultavasti lähennellyt myrkytystilaa.
Emättimessä ja peräsuolessa todettujen haavojen perusteella on selvää, että molempiin on voimalla tungettu särmikäs esine, joka on rikkonut limakalvot. Niillä todetut muutokset vastaavat täysin vammoja, joita voisi olet taa syntyvän, kun rikospaikalta avaustilaisuuteen tuotua rimankappaletta tunkisi sanottuihin aukkoihin. Pidän täysin selvitettynä, että tätä esinettä on käytetty mainittuun tarkoitukseen." Ruumiinavauspöytäkirjan jälkimmäisessä osassa lääkäri arvioi kertaalleen Haataiseen kohdistetun väkivallan laatua ja aiheutettujen vammojen syntymistä. Ennen päätymistään lopulliseen kuolemansyyhyn hän esittää kantansa kuolemaa edeltäneen humalatilan osuudesta tapahtumien kulkuun: "Edellä olevan perusteella on Maria Tatjana Haatainen joutunut ulkoisen väkivallan kohteeksi, sillä todetut vammat ovat sellaiset, ettei niiden syntyä voi selittää muulla tavalla, kuin että joku toinen henkilö on painavaa esinettä käyttäen suunnannut iskuja uhrin päähän. Haatainen on samassa yhteydessä joutunut myös muunlaisen pahoinpitelyn kohteeksi, kuten jo on kerrottu. Tutkimuksissa on myös ilmennyt, että Maria Haatainen on ollut sukupuoliyhteydessä kuolemaansa edeltäneen vuorokauden aikana, joten on pidettävä selvänä, että tämä on tapahtunut pahoinpitelyyn liittyen. Koska vainajan käsissä ei näy mitään erityisiä merkkejä, tuntuu luultavalta, ettei Haatainen ole pahoinpitelyn yhteydessä sanottavammin tehnyt vastarintaa. Tämä selittynee osittain hänen juopumuksestaan, mutta tukee myös mahdollisuutta, että päähän suunnattu ensimmäinen isku on ollut tainnuttava. Maria Tatjana Haataisen kuolinsyyksi on katsottava kallon ruhjomisen yhteydessä aiheutuneet aivoruhjeet. Näin ollen olen kuolintodistukseen merkinnyt kuolinsyyksi surmaamisen murskaamalla kallon vasen sivu (Homicidium. Fractura complicata regionis temporalis sinistri)."
Ilmoittautuja
Turun rikospoliisi etsi kuumeisesti Maria Haataisen surmaajaa, mutta lähtöasemat tuntuivat luvattoman heikoilta. Jotkut Ingmanin talon asukkaista olivat tosin kuulleet muminaa, miehen manailua ja tuskissaan kituvan naisen vaikerrusta, mutta kukaan ei ollut nähnyt mitään. Naisen oli tosin nähty pyrkivän Työväentalon ravintolaan, mutta ilman seuralaista. Myöhemmin yöllä hän oli kuljeskellut Kauppatorilla, puhutellut useita henkilöitä ja poistunut ruskeaan takkiin pukeutuneen miehen kanssa. Tämä mies oli viimeinen henkilö, jonka seurassa Maria Haatainen nähtiin hengissä. Kukaan torin kiertelijöistä ei kuitenkaan myöntänyt tunteneensa miekkosta.
Torstaina 21. päivänä helmikuuta kello yhdeksän — siis neljä vuorokautta Maria Haataisen kuoleman jälkeen — sekatyömies Ismo Johannes Forsman ilmoittautui poliisille. Hän käveli muitta mutkitta vielä tuolloin Stålarminkadun 23:ssa sijainneen kolmannen vartiopiirin päivystyshuoneeseen. Mies oli kanta-asiakas ja kaikille tuttu. Tavallisuudesta poiketen hän vaikutti nyt selvältä.
"Minä haluan tunnustaa."
— Forsman vilkaisi ympärilleen, kumartui sitten päivystäjän puoleen ja jatkoi: "Minä tapoin sen harpun.” "Jos Forsman istuu kiireimmäksi aikaa tuolle penkille. Jutellaan sitten hetken kuluttua.” — Päivystäjällä oli sillä hetkellä omia kiireitä. Forsmanin jutut tuntuivat lisäksi juopon houreilta, vaikka mies nyt vaikuttikin selvältä.
"Mikä helvetin poliisi sinä olet?” — Ismo Forsman oli tuskaantunut. — "Nyt minä haluan tunnustaa, mutta viiden minuutin kuluttua mieli voi olla toinen. Hetken kuluttua, hetken kuluttua, silloin minä lähden viinakauppaan, enkä puhu mitään."
Päivystävä ylikonstaapeli työnsi paperit sivuun ja viittasi Forsmanin takaisin pöytänsä ääreen. Ehkä tämä sittenkin oli tosissaan. "No kenetkä sinä nyt olet tappanut?"
"Kenetkä ja kenetkä — minähän olen sen jo sanonut, vaikka et viitsinyt kuunnella. Minä tapoin sen naisen siellä pihalla."
"Koskas Forsman on ruvennut naisia tappamaan? Ja millä ihmeen pihalla?"
— Kysyjä ymmärsi mainiosti, että Forsman tarkoitti Haataisen tapausta.
Miehen tunnustusta hän ei kuitenkaan osannut ottaa täysin vakavasti, pikemminkin se sai jäädä juoppohulluuden tilille.
"Siellä Ingmanin pihalla tietenkin, siitähän on kirjoitettu kaikissa lehdissäkin." — Forsman pahastui hymyn väreestä, minkä uskoi nähneensä poliisimiehen kasvoilla.
—"Minulla on ruskea takki. Tämä on ruskea takki, yritäs katsoa vähän. Minä olen ruskeatakkinen mies, ymmärrätkö?"
"Kas kun tulit tänne, etkä mennyt suoraan kriminaaliin."
"En minä viitsi keskustaan kävellä, katuisin vaan matkalla. Sinä saat järjestää minulle kyydin sinne." Ismo Johannes Forsman tunnettiin poliisipiirissä lähinnä harmittomana juoppona. Vaikka miehen tunnustus hämmensikin häntä ei otettu täydestä.
Varmuuden vuoksi päivystäjä soitti kuitenkin poliisilaitoksen rikososastoon ja ilmoitti "ruskeatakkisen Forsmanin haluavan tunnustautua murhaajaksi."
Sisimmässään hän epäili miehen yrittävän tällä omaperäisellä tavalla hankkia ilmaisen kyydin sosiaalivirastoon, mikä sijaitsi rikososaston naapurissa. Neljännestuntia myöhemmin musta Chevrolet pysähtyi hetkeksi vartiopiirin eteen. Kun se lähti takaisin rikososastoon Ismo Forsman seurasi auton mukana.
Yllättävä tunnustus
Osastossa etsivät Arvo Niva ja Eero Kunnari saattoivat Forsmanin Haataisen murhan tutkimuksista vastaavan ylietsivä Mattilan huoneeseen. "Olette kuulemma kertonut surmanneenne Maria Haataisen."
"Niin olen. Pitää paikkansa." — Forsman, joka seisoi saattajiensa välissä, oli yllättävän rauhallinen.
"Millä tavalla teitte sen?"
"Isolla kivellä minä sitä löin. Löin monta kertaa päähän". — Mies empi tovin ja jatkoi: "Niin, ja sitten minä raavin sitä jollakin kalikalla, vai olikohan se lauta." "Hullun työtä." "Sitä se oli. Sehän minut pani poliisille ilmoittautumaan, kun se ei ollut ensimmäinen kerta."
"Ei ollut ensimmäinen kerta?" — Ylietsivä Mattila ei pystynyt peittämään hämmästystään.
"Olen minä ennenkin muijia piessyt, vaikka ne onkin pysynyt hengissä. Tätä viimeistä taisi tulla kuritetuksi vähän liikaa."
"Milloinka tällaista on sattunut?"
"Ainakin tämän kuun alussa. Silloin minä löin Nummenmäellä yhtä luutaa puukolla selkään, ja sitten seuraavana päivänä minä kopautin Uittamolla yhtä toista putkenkappaleella päähän.” Kahta viimeksi mainittua pahoinpitelyä Ismo Forsman ei halunnut käsitellä tuon enempää. Sen sijaan mies jatkoi halukkaasti Maria Haataisen tapauksen ruotimista. Tämä tuntui rasittavan hänen mieltään eniten.
”Minä en jumaliste voi ymmärtää mikä minuun meni. Se nainen makasi jo taju kankaalla, kun minä ajattelin, että sitä olisi mukava katsella siinä kalikka takapuolessa. Sitten minä otin sen kalikan siitä pihalta...”
”Ja työnsitte sen toisen sisuksiin?”
”Joo, yritinhän minä. Vaan ei se onnistunut.”
”Miltä se Forsmanista sitten tuntui?”
”Eihän se paljon miltään. Nauratti vaan.”
”Tarkoitin kysymykselläni sitä, että eikö teistä tuntunut pahalta tuottaa helvetillisiä tuskia toiselle ihmiselle?”
”Eihän se mitään tuntenut. Pimeänä se oli siitä saakka, kun minä sitä löin.” Ismo Forsmanista katosi kireys puhuttelun aikana. Vaikka keskustelussa kosketeltiinkin arkoja asioita ylietsivä, Mattila piti huolta siitä, ettei tilaisuus saanut kuulustelun leimaa. Muistiinpano ja ei tehty, eikä kirjoituskoneeseen koskettu.
Juttutuokion aikana ilmeni, ettei Forsmanilla ollut minkäänlaista vaikutinta pahoinpitelyille. Sekä Kiiskinen että Aalto olivat hänelle täysin vieraita, kun taas hänen suhteensa Maria Haataiseen oli vanhastaan jopa lämmin.
Tuona helmikuisena iltana Haatainen ja Forsman olivat sattumoisin kohdanneet Kauppatorilla. Sieltä he ajautuivat Linnankadulle, Ingmanin talon pihamaalle, missä he ryhtyivät ensin naukkailemaan miehellä olleita viinaksia. Tämän jälkeen pariskunta oli sukupuoliyhteydessä pihalla sijaitsevan varastorakennuksen oviaukon edustalla olevalla korokkeella. Yhdynnän jälkeen he jäivät seinustalle hyväilemään toisiaan ja jatkamaan ryypiskelyä. ”Minä olin sopivasti kaffeessa ja kaikki tuntui niin saatanan hyvältä.
— Eikä se muija tuntunut yhtään hullummalta!” Forsman hautasi kasvot käsiinsä ja puuskahti: ”Ja sitten se kuitenkin taas tuli.”
”Mikä tuli?”
”Mistä minä sitä tiedän. Korvissa alkoi suhista ja sitten tuntui ihan kuin rautavanteet olisi kierretty pään ympärille ja kaikki muuttui punaiseksi.”
— Mies jäi vaisuna tuijottamaan lattiaa. Tapahtuman muisto ei nyt naurattanut
”Forsman kertoo vain. Eihän tässä nyt mitään kiirettä.”
”Ei siinä mitään kertomista. Sen muistan, että kävin naisen kasvoihin kiinni ja puristelin tuosta suun kohdalta.
— Ehkä minun piti hyväillä sitä, mutta kun se kaatui selälleen, minä aloin hakata.”
”Millä tavalla?”
”Kuinka niin — millä tavalla? Johan minä sen olen teille kertonut. Ei viitsitä ruopata tätä enempää. Kyllä tämä on, perkele, niin katkera pala muisteltavaksi.”
”Voimmeko me keskustella niistä kahdesta toisesta naisesta — niistä Nummenmäen ja Uittamon tapauksista?”
”Mitä niistä? Samanlaisia ne kaikki.”
— Forsman alkoi olla haluton juttelemaan. — ”Hulluhan minä olen. Ei selväpäinen ihminen tuollaisia mene tekemään.”
”Ehkä ei, mutta sanokaa minulle kuitenkin, oletteko milloinkaan ollut psykiatrisessa hoidossa?” hullujenhuoneessako? En helvetissä ole.” Ismo Forsman nousi tuohtuneena tuoliltaan ja lähti muitta mutkitta kulkemaan ovea kohti. Kun paikalla olleet poliisimiehet olivat jo tarttumassa miestä käsivarsista, tämä kääntyi ylietsivä Mattilaa kohti.
— ”Onko minut pidätetty vai ei? Nyt en halua puhua enempää.”
Sekatyömies Ismo Johannes Forsman pidätettiin virallisesti alustavan puhuttelun päätyttyä syylliseksi epäiltynä murhaan ja kahteen murhayritykseen. Tuolloin oli torstai 21. helmikuuta 1957 kello 11.50.
Vajaat kolme tuntia aikaisemmin Ismo Johannes Forsman oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille.
Tappajan tausta
Ismo Forsman oli syntynyt maaseudulla käsityöläisperheen nuorimmaisena. Lapsuusvuotensa poika oli viettänyt kotona vanhempien ja kahdeksan sisaruksen kanssa, mutta isän kuoltua 11- vuotias poika sijoitettiin lähikuntaan avioituneen sisarensa luo jatkamaan koulunkäyntiään. Tiedä häntä, oliko tulevilla sotavuosilla suora naista vaikutusta pojan tulevaisuuteen. Kansakoulun yläluokat jäivät kuitenkin käymättä, samoin kuin rippikoulukin. Koulun keskeytyminen aiheutti kärhämää kotona ja pian poika hakeutui Turkuun. Ismo Forsman oli päättänyt luoda itselleen tulevaisuuden ja hankkia itse elatuksensa. Aluksi hän työskentelikin asiapoikana eri liikkeitten palveluksessa, sekä sittemmin sekalaisissa töissä kaupungissa ja sen ulkopuolella. Mielenkiintoisena seikkana voitiin todeta, että noin nelitoistavuotiaana koltiaisena Ismo Johannes Forsman työskenteli jonkin aikaa Ingman-osakeyhtiön Linnankadun 3:ssa sijaitsevassa rautakaupassa.
Viidentoista ikäisenä poika syyllistyi ensimmäiseen omaisuusrikokseensa, minkä jälkeen hän tuli useita kertoja tuomituksi samanlaisista rötöksistä. Viimeksi hänet oli tuomittu olympiavuonna 1952, jolloin Turun raastuvanoikeus langetti hänelle törkeästä varkaudesta kahden vuoden kuritushuonetuomion.
Kun ylietsivä Mattila jatkoi Ismo Forsmanin puhuttelua ja sitten kuulustelua hänellä oli valmiina tiedot tämän taustasta. Lisäksi hän oli jo kyennyt hahmottelemaan tapahtuneesta kuvan siltä pohjalta, mitä mies oli enemmän tai vähemmän spontaanisti kertonut.
”En minä tiedä mistä se johtuu. Tai ehkä tiedänkin... Siitä on viitisen vuotta, kun olin ryypiskelemässä Parkinkentällä, ja joku kartuusi kävi päälle.”
”Tuliko vammoja?”
”Totta helvetissä tuli. — Hampaat lensi pellolle ja alaleuka katkesi kahdesta kohtaa.”
”Sairaalareissu?”
”Näin on! — Mutta kyllä se tilanne siitä sitten parani. Syömisen kanssa oli vähän niin ja näin. — Vanikkaa ei voinut ajatellakaan.”
'Tarkoittaako Forsman, että teidän väkivaltaisuutenne johtuu tuosta tapauksesta?”
”Ehkä johtuukin, mistä minä tiedän. Sitä vaan tulee ajatelleeksi kaikenlaista.” — Mies vaikenija ryhtyi kaivelemaan taskujaan.
”Siinä savuke. Jatkakaa nyt vain.”
”Niin, jos se tähän mitään vaikuttaa. Mutta se oli aika pian sen tappelun jälkeen, kun minä aloin tuntea tarvetta hakata muita.”
”Milloin huomasitte sen ensimmäisen kerran?”
”Enhän minä tiedä, ei sitä pysty sanomaan millään .... Tai ehkä minä sanoin väärin. En minä oikeastaan halunnut ketään hakata, en ole koskaan halunnut... Aloin vaan suuttua niin tulenmaan perkeleesti kaikista tyhjänpäiväisistä asioista.”
”Tuleeko mieleenne tällaisia tapauksia? En tarkoita nyt näitä, joiden takia olette täällä.”
”Ainakin yhden minä muistan. Minä olin ryyppäämässä Parkinkentällä ja yksi kaveri rupesi velmuilemaan niin kuin juopot rupeaa... Se oli sellaista ihan turhan aikaista, mutta minä simahdin ja kävin jätkän pilliin kiinni.”
”Miten siinä kävi?”
”Se oli se ensimmäinen kerta, tappaa minä sen tahdoin. — Onneksi toiset tulivat väliin.”
”0liko se samalla kerralla, kun Forsmanin leukaluu katkesi? Sehän tapahtui myös Parkin kentällä.”
”Ei, sen ensimmäisen tappelun minä muistin väärin. Se oli jossakin muualla. — Veistämöntorilla.” Nyt Ismo Forsman muuttui vaiteliaaksi ja halusi kohta vaihtaa puheenaihetta.
Väkivaltaisuudesta hän ei halunnut keskustella, mutta sen sijaan politiikasta, alkoholismista ja omista naisseikkailuistaan — määrättyyn pisteeseen saakka.
Sukupuoliasioissa mies oli kuulemma ollut aina normaali. Huolimatta siitä, ettei hän ollut koskaan ollut avioliitossa hän oli pojankoltiaisesta lähtien ollut naisten kanssa läheisissä suhteissa. Eräiden naisten kanssa hän oli seurustellut vakituisestikin, jolloin hän oli myös ollut heidän kanssaan säännöllisesti sukupuoliyhteydessä.
”Eikä ole ollut vaikeuksia?”
”Tiedä häntä. Ei minulla ole enää aikoihin ollut ketään vakituista. — Jos olen tarvinnut naista, olen ottanut irtonumeron.”
”Ja potenssi on pelannut?” Ylietsivä Mattila yritti johdatella Forsmania. — ”Tarkoitan sitä, liittyykö sukupuolielämäänne... hm, erityispiirteitä?”
”Mitä te sillä?” — Nyt Forsman oli jo loukkaantunut. — ”En minä ole siinä huomannut mitään erikoista. Selvänä se pelaa, mutta kännissä voi olla hankalaa.”
”Ja hommat jäävät tekemättä?”
”Ei meikäläiseltä koskaan. Jos se tuntuu haluttomalta, niin pieni kiihoke auttaa.”
”Onko kiihoke pahoinpitely?”
”Enhän minä naidessa naista hakkaa, ei tule mieleenkään. Kyllä te papereista näette, etten minä mikään tappelija ole. Ne, Veistämöntorin ja Parkinkentän tapaukset ovat ainoat, miestenkeskeisiä nahinoita nekin.” ”Anna Aalto, Anja Kiiskinen ja Maria Haatainen olivat kuitenkin naisia.”
”0livat, olivat. Mutta minä en edes tuntenut niitä. Enkä minä ollut kännissä.” — Ismo Forsman alkoi tulla rauhattomaksi.
"Miksi kävitte heidän kimppuunsa?"
"En minä vaan tiedä, mutta ei siinä ainakaan seksistä ollut kysymys." Mies viivähti hetkisen ajatuksissaan. — "Se tuntuu tietysti hullulta, mutta silloin yöllä minä kuvittelin rankaisevani niitä."
"Ette siis aikonut tappaa?"
"Mitä hulluja. Vaikka en kai minä siitä olisi välittänyt, vaikka olisivatkin kuolleet."
"Tehän puhutte päättömiä Forsman. Haataisen te ainakin tunsitte vanhastaan. Eikö Maria Haataisen kuolemaan muka liittynyt seksiä? Halusitteko rankaista häntäkin, vai surmata?"
Pidätetty jäi miettimään, valahti sitten masentuneeksi. — "Ei puhuta siitä."
Uusi versio
Lähipäivinä Ismo Johannes Forsman oli valmis myöntämään, että Haatainen kuului hänen tuttaviinsa.
Kun hän aikanaan alkoi luopua vakituisista naisseuralaisista ja hakeutua tilapäisiin "irtonumeroihin" löytyi Maria Tatjana Haatainen. Tästä muodostui suhde, mikä sopi miehelle paremmin kuin hyvin. Se ei sitonut häntä. Forsmanin ja Haataisen välillä ei ollut kiinteyttä, eräänlaista kulmankiertäjien välistä pinnallista ystävyyttä kylläkin. Ismo Forsman määritteli suhdetta siten, että Haatainen oli hänen tuttavansa, mutta ei missään tapauksessa hänen ystävättärensä. Syystä tai toisesta hän tuntui häpeävän naista. "Enhän minä muista kumman ajatus se oli. Voi olla, että Mari ehdotti pihalle menemistä."
"Mutta eikö piha ollut Forsmanille tutumpi? Tehän olette työskennellytkin siellä."
"Onhan se. Ehkä minä sitä ehdotin."
"Kerrataanpas taas, mitä siellä pihalla tapahtui."
"No joo! Ensin me mentiin pihan perällä olevalle seinustalle, ja siinä otettiin siitä minun rommiviinapullostani parit siivut. Sitten minä rupesin pistämään paikkoja kuntoon."
"Noin vain, sen kummemmitta puheitta?"
"No olihan se selvä, että me sitä varten sinne pihalle mentiinkin."
"Millä tavalla te niitä paikkoja laitoitte kuntoon?"
"Siinähän on se koroke - siinä seinustalla. Minä otin palsan yltäni ja levitin sen pehmikkeeksi."
"Entä Haatainen? Minulla oli sellainen käsitys, että makasitte Haataisen takin päällä.
"En minä muista, ehkä se oli niin sitten. Joka tapauksessa Mari ymmärsi tarkoituksen, kun levitin takin maahan ja hän alkoi kuoria itseään."
"Eikä teidän välillänne ollut mitään keskustelua?"
"Mitä hullua siinä keskustelemaan. - Aikaisemmin se sanoi kyllä antavansa, kun tiesi minut reiluksi mieheksi." Forsman tuumi hetken, mutta jatkoi sitten: "Kun se sitten oli kuorinut itsensä paljaaksi, se pani takin päälle selälleen ja rupesi odottaan. - Siinä sitä sitten oltiin."
"Niin?"
"Eihän siitä tullut yhtään mitään. Minä olin ottanut liikaa hapanta. Silloin se ei ota onnistuakseen."
Ylietsivä Mattila katseli virkahuoneensa ikkunasta avautuvaa talvista puistonäkymää. Hän ei halunnut keskeyttää kuulusteltavan ajatuksia.
Kotvan kuluttua tämä olikin valmis jatkamaan: "Oli se niin älytön juttu. Meidän piti mennä panolle, mutta siitä ei meinannut tulla mitään. Minä seisoin polvillani romun joukossa ja se muija istui siinä edessä ja yritti saada minua kuntoon."
"Onnistuiko?"
"Kyllä se sitten siitä oikeni, mutta kyllä sillä siinä työtä oli."
"No joka tapauksessa yhdyntä onnistui, eikä teillä ollut mitään riitaa. Onko näin?"
"Kyllä kai. En minä muista kuinka se tapahtui. Heti sen jälkeen minua rupesi kuitenkin oksettamaan. En päässyt kunnolla edes ylös, kun se jo tuli."
"Mitä sitten seurasi?"
"Ei paljon mitään. Me noustiin ylös ja vaikka Mari olisi halunnut temppuilla enemmänkin, minä en voinut. Se otti maasta sen rommipullon, että huuhtoisin sen oksennuksen maun. Ja oli se kyllä niin hullu muija, että minua alkoi ottaa päähän."
"Mikäs nyt? Ryypyn tarjoaminenko?"
"Ei se. - Mutta kun se rupesi pesemään paikkojaan sillä viinalla. - Olisi hullu huuhtonut, vaikka lumella." "Siitäkö teille tuli riita?"
"Eikä tullut. Enhän minä viinasta riitele kenenkään kanssa." Tässä vaiheessa Ismo Forsman kertoi, että hän oli halunnut päästä pois pihalta. Maria Haatainen puolestaan halusi jatkaa ryypiskelyä ja rakastelua. "Se käyttäytyikin vähän kummasti, töni minua ja hihitti. Ehkä sillä tarkoituksensa oli."
"Eiköhän. Te jäitte sitten pihaan?"
”Niin jäätiin. Ja sitten alkoi tapahtua kaiken laista. Minä hermostoinkin.”
”Mikä hermostutti?” Ylietsivä Mattilan sanat putoilivat verkkaan ja pehmeästi. Rauhallisesti ja jopa lempeästi esitetyt kysymykset suorastaan viekoittelivat vastaamaan.
”Meillä oli jo palttoot päällä ja kaikki, kun me jatkettiin ryyppäämistä siinä seinustalla.” - Ismo Forsman katseli ikkunasta vaivautuneen näköisenä. - ”Sitten sille tuli kesken kaiken hätä, eikä se ehtinyt kunnolla ottaa housujakaan pois.”
”Eihän tuosta kannata hermostua.”
”Ei vai? - Siinä se nainen seisoi haisevissa housuissaan ja yritti koko ajan lääppimään.”
”Tuosta lääppimisestäkö Forsman sitten halusi naista rankaista?”
”Enhän minä ole sellaista sanonut. Ne kaksi muuta, sieltä Nummenpakalta ja Uittamolta... Niitä minä kai luulin rankaisevani. - Tai en minä kyllä enää tiedä...”
”Mutta ette Maria Haataista?”
”En hitossa. Marinhan minä tunsin.”
Katkerat muistot
Ehkä Ismo Forsman ei halunnut ”rankaista” seuralaistaan, mutta tämän alkeelliset hyväily-yritykset saivat hänet kuitenkin menettämään malttinsa. ”Mä en tajua koko juttua. Me seistiin siinä nokikkain ja mulle vaan tuli tarve puristaa sitä.”
”0lette aikaisemin selittänyt, että halusitte ehkä hyväillä Haataista.”
”Paskat, en varmaan halunnut. Minä vaan tartuin sitä molemmin käsin naaman kohdalta ja puristin niin paljon kuin jaksoin.” Miehen otteen vuoksi Haatainen ei ollut voinut huutaa, mutta Forsmanin mukaan nainen oli yrittänyt irrottautua hänestä. Puristusotteen kiristyessä nainen oli sitten vaipunut maahan.
”Kyllä se niin sekavaa oli, jumalauta oli sekavaa... Tahdo oikein muistaakaan. Kun se kaatu siihen pihaan, putosin minäkin. Ja siinä me maat tiin, minä toisen kurkussa kiinni. Silloin siellä pihalla kulki joku.” ”Pelästyittekö?”
”Mitä hullua. En minä sitä osaa selittää. Se oli ihan niin kuin minulla olisi ollut orkut päällä. Kaikki oli semmoista sumua, eikä siinä mikään pelottanut... Ei tullut mieleenkään ... Siinä mikään ei vaikuttanut millään lailla. Sitä vaan olija teki mitä vaan.” tilassa olisi osannut mihinkään tähdätä, sehän se paine vaan koko ajan kasvoi.”
”Onko teillä mitään kuvaa siitä, mitä tämän jälkeen tapahtui?”
”Joo, kyllä minä muistan, että sen hakkaamisen jälkeen minä hypin siinä sen naisen vierellä ja potkin.” Mies naurahti.
”Naurattaako? Mitä hauskaa siinä oli?”
”Siinä mitään hauskaa ollut. Älytöntä se oli. Jollakin lailla minulta katkes filmi. Minä muistan kuitenkin, että... Ei sentään.”
”Haataisen kaulalla ja rinnoissa todettiin puremia. - Teidän tekemiänne?”
”En minä muista. Nehän voi olla vanhojakin. Marilla oli joskus outoja asiakkaita. Jotenkin minä muistelen, että olisin taas alkanut repiä vaatteita sen päältä... Niin revinkin. Ja silloin minä hermostuin uudestaan.” ”Tehän sanoitte olleenne ”paineen alaisena” koko pahoinpitelyn ajan.”
”Niin, mutta ei se ole sama asia. Nyt minä siis hermostuin. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun se tuli lääppimään kasvojani.”
”Jatkakaa toki.”
”Sen jatkonhan minä olen jo kertonut. Jostakin minuun käteeni osui sellainen kapea laudankappale. Se oli varmasti maassa siinä lähellä”
”Lyömisestä Forsman ei ole puhunut mitään.”
”Eri vissiin ole muistanut.” Forsman syventyi ajattelemaan. ”Se olikin aika hommaa, hullun hommaa... Kyllä minä muistan sen, kun hakkasin sitä sillä laudalla. Sitten minun alkoi tehdä mieli työntää se lauta...”
”Mistä moinen?”
”Kun se oli siinä paljaana - se oli kyllä sairasta hommaa, vaikka se silloin yöllä tuntuikin ehdottomalta.” - Epäröivä ja samalla ihmettelevä ilme hiipi miehen silmiin. - ”On se kumma, kun välillä ei muista mitään, ja kohta taas tulee mieleen kaiken laista.”
”Mitäs Forsmanin mieleen nyt sitten tuli?” ”No ei mitään - minä tarkoitin noin vaan yleensä”
”0liko Haatainen tässä vaiheessa yhä tiedottomana?”
Ismo Forsman empi pitkään, sitten hän kohotti katseensa ylietsivä Mattilaan. - ”Ei viitsitä. Minä en halua puhua tästä asiasta enää.”
Seuraavana päivänä jatketun kuulustelun aikana Forsman kertasi jälleen kerran helmikuun 16. päivän ja sitä seuranneen yön tapahtumat. Huoli matta siitä, että hän muisti Maria Haataisen pahoinpitelyyn liittyvät seikat ainakin välttävästi, ei hänellä tämän jälkeisistä tapahtumista ollut juuri minkäänlaista kuvaa.
Forsman muisti hermostuneensa pihalla kuuluneesta ääntelystä, minkä jälkeen hän koppasi mukaansa vajaan viinapullon ja lähti tiehensä. Tapahtuman jälkeisestä liikuskelustaan hänellä ei ollut muistikuvaa. Kuitenkin mies otaksui menneensä Kauppatorille, mistä muut lorvijat jo tähän aikaan olivat poistuneet. Johonkin aikaan aamuyöstä Ismo Forsman oli herännyt Merimiehenkadun varrella sijaitsevasta kaupungin mukavuuslaitoksesta. Hän oli nukahtanut lattialle ja yrittänyt käyttää tyhjää väkijuoma- pulloa päänalusenaan
”Kyllä se yö kai kylmä oli. Mutta se oli semmoinen sottiisi siellä pihalla, ettei sitä jälkeen päin tuntenut kylmää eikä kuumaa. Se on, kuulkaa surkeata huomata olevansa hullu.”
Päätös
Seuraavana aamuna Ismo Forsman tarkasteli käsiään ja yllään olevia vaatteitaan. Tosin viimeinen yöpymispaikka oli jättänyt oman lemunsa, mutta naarmuja, verta tai muuta likaa mies ei itsessään havainnut. Tapaus oli epätodellinen ja se oli jo jäämässä miehen mielestä. Tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi ollut unohtamassa sen, vaan sitä, että hän yritti torjua sitä mielestään. Vaikka hän ei tapahtunutta aktiivisesti ajatellutkaan, se hautoi jatkuvasti hänen sisimmässään. Jossakin vaiheessa Forsmanin mieleen palautui ensi kohtaaminen Maria Haataisen kanssa:
Se oli tapahtunut kesäkuussa muutamaa vuotta aikaisemmin. Haatainen oli kuljeskellut Kauppatorilla, tapansa mukaan hieman päihtyneenä kuten Forsmankin. Mies oli hyvällä tuulella, hänellä oli mukanaan myytäväksi tarkoitettu viinapullo. Molemmat torinkiertäjät kohtasivat. Nainen tarjosi itseään ja mies pulloaan. Sopimus tehtiin ja Haatainen seurasi Forsmania tämän silloisella työmaalla olevaan varastokoppiin, minkä avaimen säilytyspaikan mies tiesi. Kopissa pariskunta tyhjensi väkijuomapullon ja olivat keskenään sukupuoliyhteydessäkin. Sen jälkeen he erosivat toisistaan ystävinä. Haatainen ei ollut suosiostaan pyytänyt sen kummempaa maksua.
Samana kesänä, hieman myöhemmin, Ismo Forsman oli hieman päihtyneenä ollessaan tavannut Haataisen Kauppiaskadulla. Tämä oli pyytä nyt kenkien ostamiseen viittäsataa markkaa, ja kun Forsmanilla oli ollut kohtalaisen runsaasti rahaa, hän oli luovuttanut naiselle tämän pyytämän summan. Pitihän ystävää auttaa. Myöhemmin, aina naista tarvitessaan Forsman pysäytti Haataisen, jos kohtasi tämän. Hänen ei milloinkaan tarvinnut maksaa mitään. Vasta vuoden kuluttua hän sai kuulla tämän nimen.
Maanantaina, helmikuun 18. päivänä Ismo Forsman pakeni Itäharjulla asuvan äitinsä luo, mutta ei saanut sielläkään rauhaa.
Omalaatuinen suhde Haataiseen vaivasi häntä lakkaamatta. Mies halusi avautua, mutta ei tohtinut järkyttää äitinsä mielenrauhaa. Muutaman tunnin kuluttua hän kierteli taas kaupunkia ajatuksineen. Illalla Forsman hakeutui Työväentalon ravintolaan, missä hän sai ensimmäisen kerran kuulla ulkopuolisen kertovan Haataisen kuolemasta. Puolituttu mies kertoi, että naista oli pahoinpidelty kammottavalla tavalla ja että tämän vaatteet oli revitty riekaleiksi. Joku oli hakannut tätä niin raa’asti, että toinen silmäkin oli valunut ulos kuopastaan. Miehen puheet järkyttivät Ismo Forsmania. Hän pakeni suin päin ravintolasta suoraan kaupungin keskustaan. Jostakin syystä hän tunsi siellä olevansa ihmisten joukossa yksinäinen ja huomaamaton. Keskiviikkona, helmikuun 20. päivänä Forsman tapasi yllättäen sisarensa. Tämä veti Haataisen tapauksen esille ja kertoi saaneensa kuulla, että naista olisi raavittu naulaisella laudankappaleella.
- Tässä vaiheessa Ismo Forsman päätti ilmoittautua poliisille.
Antautuminen
Vaikka kukaan ei ollutkaan henkilökohtaisesti epäillyt häntä Ismo Forsman oli suunnitellut jo muutaman päivän ajan antautumista. Ei niinkään Uittamon ja Itäharjun tapausten takia, niitä hän ei edes muistanut, vaan Haataisen. On aiheetonta kuvitella, että Forsman olisi surrut Maria Haataista, vaikka heitä sitoikin jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden side. Naisen kohtalo ei surettanut Forsmania, vaan asia huolestutti häntä hänen itsensä takia. Torstaina, helmikuun 21. päivänä aamuyhdeksältä, kun Ismo Forsman oli hakeutumassa Pihlajaniemen yöpymispaikasta keskustaan hänen, matkansa suuntautui ensin Stålarminkadulle. Tämän kadun varrellahan sijaitsi Turun poliisilaitoksen kolmas vartiopiiri. Poliisiaseman kohdalla Forsman poikkesi sisään ja tunnusti siellä rikoksensa. Myöhemmin selvitellessään vaikuttimiaan Ismo Johannes Forsman kertoi, että hänen mieleensä oli joskus selvinkin päin juolahtanut sellainen ajatus, että hänen olisi pistettävä puukolla toista ihmistä.
- Tätä hän kutsui sittemmin rankaisemi seksi. Hän oli kuitenkin hetimiten huomannut ajatuksen mielettömyyden ja naurahtanut itsekseen koko asialle. Ajan kuluessa Forsman ei ehtinyt edes harkita näitä ajatuksia, saati sitten hymähtää niille ennen kuin jokin ulkopuolinen ärsyke oli jo käynnistänyt hänessä tuhoavan vietin.
Jälkeenpäin mies ei kuitenkaan voinut käsittää tekojaan, jotka olivat hänestä itsestäänkin kokonaan vailla vaikutinta. Ismo Forsman ei tuntenut väkivaltaisten rikostensa johdosta minkäänlaisia omantunnonvaivoja. Hän ei liioin pelännyt vähäisemmissäkään määrin kiinni joutumista.
Poliisille ilmoittautumisen perussyynä oli ollut se, että hän oli ajatellut vastaisuudessa saattavansa surmata kenet tahansa, jopa oman äitinsäkin. Tällaista mies ei sentään olisi halunnut tapahtuvan.
Ismo Johannes Forsman julistettiin kuulustelujen jälkeen vangituksi ja passitettiin helmikuun 27. päivänä Turun lääninvankilaan odottamaan raastuvanoikeuden käsittelyä. Oikeus käsitteli asiaa viisi kertaa, ennen kuin se kuudennessa käsittelyssään antoi päätöksen. Sitä ennen Ismo Forsmanille oli suoritettu mielentilatutkimus. Tutkimuksen tulokseen ja muuhun asiassa ilmenneeseen viitaten raastuvanoikeus päätti jättää Forsmanin ymmärrystä vailla olevana henkilönä rangaistukseen tuomitsematta.
Ismo Forsman toimitettiin mielisairaalaan.
Loppu
Maallinen tuomioistuin oli käsitellyt asian. Mutta Ismo Forsmanille se ei antanut rauhaa, vaan hän jauhoi asiaa sisimmässään yhtenään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen.
Hän huomasi yhä paremmin ja selvemmin, ettei hän milloinkaan pääsisi eroon tuntemattoman pelon aiheuttamasta sisäisestä ahdistuksesta, mikä ajoi häntä käsittämättömiin ja mielettömiin tekoihin.
Forsman tajusi, että hän ei saisi milloinkaan velkaansa maksettua. Hän tulisi aina kanta maan mielessään eilisen päivän muistoa - ja sitäkin raskaampaa huomisen pelkoa. Ismo Forsman katsoi, ettei maallisen tuomioistuimen päätös ollut riittävä, koska se ei ollut vapauttanut häntä tulevien tekojen pelosta.
Paine kasvoi lopulta niin suureksi, että Ismo Forsman langetti itse itselleen oikeaksi katsomansa tuomion. Oltuaan noin kuusi ja puoli vuotta eri hoitolaitoksissa hänet eräänä aamuna löydettiin potilashuoneestaan kidekoneen johtoon hirttäytyneenä.
- HS 18.2.1957.jpg (259.84 KiB) Katsottu 1830 kertaa