Harvoin hermostun, mutta nyt on melko lähellä. Siis kierrosten kasvaminen. Sen verran on sentään järkeä päässä, etten lähtenyt viemään alkuperäistä ketjua sivuraiteille. Muutaman asian haluaisin nyt sanoa.
Monet äidit tekevät valintoja, joita he kokevat joutuvansa selittämään jälkikäteen. Tämä kertoo siitä, että he itsekään eivät ole olleet täysin toimiensa takana, muussa tapauksessahan selittelyn tarvetta ei edes olisi. Kestosuosikkina on syyttää olosuhteita, taloutta, työntekoa, yksihuoltajuutta tai muita passiiviselle kansalle tuttuja elementtejä, "jotka vain tapahtuivat minulle". Tämä suututtaa minua, ihan piirteenä ihmisessä mutta eniten juuri niissä äideissä, joiden toimien sijaiskärsijänä on oma lapsi.
Paradoksi on, että lapset eivät itse asiassa välttämättä edes kärsi joutuessaan päiväkotiin puolivuotiaina, mutta äidin luoma asenneilmasto tekee sen suurimman vahingon. Ylisukupolvinen näköalattomuus on seurausta tästä, kun lapsi kuuntelee koko elämänsä sitä, miten on pakko, ei ole vaihtoehtoja, ei tästä mitään tule, töitä on vaan tehtävä eikä sillä koskaan rikastu.
Saan ehkä perustella.
Jos haluat hankkia vekakuplaan perustuvan elintason, kivitalon ja kaksi mersua, se on täysin sallittua ja oma valinta. Mutta sen jälkeen, kun päätätte tehdä lapsen siihen tuulentupaan, instagram- kuvastoon perustuvan parisuhteen pohjalle, se on vain ja ainoastaan aikuisten valinta. Kun vauva sitten syntyy, se laitetaan päiväkotiin puolivuotiaana, "koska on pakko tehdä töitä".
Fakta: Töitä on tehtävä, jos haluaa pitää nenän pinnalla ulkokultaisten valintojen ja superkorkoisten vippiensä kanssa, mutta vauva ei tarvitse mitään niistä. Kukaan kolmikymppinen ei kysyttäessä muistele lämmöllä, miten lapsuus oli ihana kun sai tuijotella uuden omakotitalon seinää ja istua isän pränikässä Teslassa kerran kuukaudessa, kun isää näkyi maisemissa ylipäätään. Se, mitä jää muistoihin on lämpö,läsnäolo ja turvallisuus.
Suomessa kukaan ei tule raskaaksi yllättäen. Emme elä keskiaikaa, Jeesuksen aikaa tai Afrikan aikaa. Seksillä on seurauksensa, se kerrotaan jo pakollisessa peruskoulussa ennen fertiili-ikää. Näin ollen vahinkoraskaus on sikäli paskapuhetta, että vaikka olisi luullut olevansa varovainen, on jälkiehkäisy tai aborttikin vielä mahdollinen. Näiden vaihtoehtojen sivuuttamisen jälkeen on turhaa sanoa, että "en olisi halunnut yksinhuoltajaksi". Kun päättää saattaa lapsen maailmaan on varauduttava ehdottomasti, absoluuttisesti ja vailla mitään epäilyä siihen, että vähintään seuraavat 18 vuotta oma elämä on valjastettava toista ihmistä varten. Lasta.
Fakta: Lapset ovat aikuisten valinta.
Vaikka teitä kuinka vituttaisi, sanon silti. Olen kavattanut pojat aikuisiksi yksin. Ilman elareita, ilman vapaita viikonloppuja. Samaan aikaan olen tehnyt useita töitä, lukenut tentteihin öisin, kerännyt jopa pulloja aikanaan ja lopulta lukenut itseni maisteriksi. Lasten näkökulmasta "äiti oli aina kotona". Sain asumistukea, opintotukea ja lapsilisää, ja kaikki opintoihin liittyvät, kirjalliset työt öisin.
Menin neljältä aamuyöstä nukkumaan, heräsin lasten kanssa seitsemältä, laitoin heidät kouluun ja kolmivuotiaasta saakka päiväkotiin. Sen jälkeen menin nukkumaan. Kun he tulivat kotiin, vietin illan aina heidän kanssaan. Touhusimme yhdessä, teimme läksyt ja elimme tavallista arkea. Kun he menivät nukkumaan, siivoilin hetken ja alloin sitten opiskella.
Valmistuin, työllistyin ja ostin meille talon. En ole koskaan tarvinnut miestä jakamaan arkea, ja ruokaa on aina ollut pöydässä.
En anna armoa selityksille siitä, miten yhteiskunta vaatii tekemään joitain valintoja. Suomessa jokaisella on vapaus tehdä omat arvovalintansa. Tähän liittyy olennaisesti se tosiseikka, että nuoret eivät enää lisäänny. Ymmärrän senkin, ja se on oikeastaan hyvä asia. Lapsi ei sovi siihen arvomaailmaan joka heillä on, ja he eivät ole valmiita luopumaan saavutetusta elintasostaan. Pidän tätä vain ja ainoastaan niiden syntymättömien lasten etuna, toisin sanoen vastuullisuutena. Lapsi uhkaa elintasoa, treenattua vartaloa, matkailuharrastusta, vapautta. Ja se on täysin totta! Jos siihen ei ole valmis, ei todellakaan kannata niitä lapsia tehdä.
Nyt, kun pojat ovat aikuisia, katselen heitä lämmöllä. Heidän kunnioitustaan, rakkauttaan ja yhteydenpitoaan. Tunnen tehneeni asiat oikein. Edes jotain sentään, tässä elämässä.
Jokainen lapsi tarvitsee yhden aikuisen, joka laittaa hänet absoluuttisesti etusijalle elämässään. Se voi olla isä, eno tai mummu. Kunhan se on joku. Lapset eivät kasva "siinä sivussa", kuten niin moni tuntuu kuvittelevan.
Nyt, vanhana, olen tyytyväinen saavuttamaani elämään ja pidän akateemisia ansioitani suuremmassa arvossa heittämällä sitä, että olen kasvattanut tervepäisiä, hyvällä itsetunnolla varustettuja, omilla aivoillaan ajattelevia nuoria miehiä tähän maailmaan. AInoa asia, joka hiukan korpeaa on se, että olen vasta nyt tutustunut seuraelämän saloihin ja ikäisilläni miehillä se aamujäykkyys on jo siirtynyt selän puolelle. No, kaikkea ei voi saada.
Summa summarum: Olkaa niiden lastenne kanssa. Älkää ulkoistako heidän hoivavastuutaan tai rakkautta. Kiitätte itseänne myöhemmin. Lapsenne kiittävät ja yhteiskunta kiittää. Heidän puolisonsa kiittävät, lapsenlapsenne kiittävät.
Kun oikein tilastoja ajattelee ( itse kun aion elää satavuotiaaksi), olen käyttänyt lapsiini lopulta aktiivisesti vain neljäsosan koko elämästäni. Siitä jää kuitenkin 75% omaan käyttöön, jos hoitaa hommansa kerralla maaliin. Jos ei hoida, saattaa joutua vielä vanhainkodissakin murehtimaan sitä, miten kuusikymppinen peräkammarinpoika ei oikein saa elämästään kiinni.
En voi kuvitella olevani Pyhäjoen päiväkotiin kuolleen lapsen äiti, mutta jos olisin, en antaisi ikinä anteeksi itselleni. Tuon ikäisen lapsen paikka on kotona, äidin sylissä.
