Re: MITEN KAIKKI MENI
Kirjoittaja Kuolemannaakka » To Loka 20, 2011 11:13 pm
Novellin muotoon puettu vahvasti fiktiivinen, mutta todetut faktat huomioon ottava kertomus siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Naputeltu tämän päivän aikana, eikä kauheasti viilattu, mutta aika pitkä tuli. Toivottavasti julkaistaan silti, eikä kiusaa ketään. Lukekaa vaikka iltasaduksi=)
PAHA SYDÄN
1.
Jarmon päässä kohisi. Pimeyden keskellä loistavat harvat valot tuntuivat kirkastuvan ja himmenevän rytmikkäästi, ne noudattivat hänen sydämensä sykettä. Sama rytmi: pumpum, pumpum, pumpum… paitsi ettei se ollut varsinaisesti HÄNEN sydämensä. Hänessä oli toisen ihmisen sydän, asennettu vain muutama kuukausi sitten. Uusi sydän voi alkaa hylkiä ruumista, hän oli lukenut. Siksi ne antoivat lääkkeitä, joita piti ottaa joka päivä. Kolme sinistä aamulla, kolme sinistä illalla ja yksi punainen. Päästyään sairaalasta hän oli ottanut niitä joka päivä viime viikkoon asti. Viime viikolla hän oli tajunnut, ettei hänen ruumiinsa hylkinyt sydäntä; tai se ei ainakaan auttaisi mitään: hänen uusi sydämensä oli asettunut pysyvästi hänen rintaansa, sitä eivät mitkään lääkkeet saisi sieltä pois. Se ei lähtisi. Se ei halunnut.
PumPUM, PumPUM… olkapäällä kilahteli kassi. Kassissa oli hänen entisen elämänsä tavaroita. Ennen sydämensiirtoa hän oli käyttänyt niitä usein. Kulkenut pimeässä, kuten nytkin. Hengitys kylmässä, märässä ilmassa huuruten, ulkopuolisena, muilta piilossa. Jännitys ja adrenaliini jäsenissä kihelmöiden…sorkkarauta; sillä hän pääsi muiden ihmisten elämään. Hän saattoi seistä pitkiä aikoja vieraassa huoneessa, seistä pimeässä, kunnes lopulta näki kaiken tarkasti kuin kissa...kuin leijona. Seistä ja katsella. Harvoin hän mitään vei, joskus jotain pientä. Rahaa yöpöydän laatikosta. Eniten hän vain nautti tunteesta, joka syntyi kun ikkuna särkyi hiljaa, salpa aukesi, tie tuntemattomaan huoneeseen oli vapaa. Eikä kukaan nähnyt, ei koskaan. Hän ei jäänyt kiinni, koska oli todellisuudessa näkymätön, täysin musta, pimeässä. Yö oli musta kuin hänen uusi sydämensä. Hän näki kaiken, mutta häntä ei nähnyt kukaan.
Jarmo käytti aina toisia kenkiä murtopaikalta lähtiessään. Kyllä hän tiesi poliisin koirat ja jälkitutkimuksen. Puhtaat kengät olivat kassissa, eikä minnekään jäisi tietoa, mihin hän rikospaikalta poistui. Sisälle jäi aivan erilaisia jälkiä. Ennen sydämenvaihtoa hän oli ollut Diabolik, mestarivaras. Vaikkei hän paljon varastanutkaan, hän tiesi keinot. Tyhmä hän ei ollut, se oli sairaalassakin sanottu. Mikään salpa tai lukko ei ollut hänelle voittamaton este. Toistakymmentä erilaista tiirikkaa oli tarkasti koteloonsa pakattuna jenkkikassissa sorkkaraudan, uusien näppylähanskojen ja kenkien lisäksi. Viimeinen tavara kassissa oli pitkä- ja ohutteräinen veitsi. Se oli vanha ja kulunut, ties mistä aikoinaan hänelle päätynyt. Juuri sopiva painamaan oven lukon kieleke alas tai nostamaan ikkunan salpaa tai levittämään auton ikkunatiivistettä.
Joskus hän oli tuntenut ylpeyttä taidoistaan ja tavaroistaan ja siitä, että oli Diabolik, mestarivaras. Nyt hänen sydämensä oli vaihdettu, eikä uusi sydän toiminut kuin vanha. Siitä oli tullut paha. Se pumppasi pahaa verta. Kaikkialle hänen ruumiiseensa. Ehkä veri oli vaihdettu samalla kuin sydänkin. Mistä niistä tiesi, mitä ne ihmisille tekivät lukittujen sairaalanoviensa takana. Sen vuoksi hän ei enää voinut liikkua valoisalla, sen mukana olivat tulleet pahat ajatukset, joita uusi sydän kuiskutteli. Tapa se. Tapa. Ja katulyhdyt, jotka heiluivat ja välkkyivät, morsettivat…PUMPUM, PUMPUM..TAPA se! TAPA se!
2.
Tonttien välinen ruohopolku päättyi ja Jarmo saapui asvaltoidun tien laitaan. Täällä oli vielä enemmän valoa, välkkyvää, inhottavaa valoa, muttei hän voinut kääntyäkään. Oli mentävä sinne minne sydän käskee. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, kuka niin sanoi? Hän pysähtyi, seisoi märällä asvaltilla huojuen. Tai maailma huojui, katu aaltoili. Sydän pumppaa, muttei minun sydämeni. En minä ole tässä. Minä olen muualla. Minun sydämeni vaihdettiin, mutta se oli huono sydän. Vaihtoivat huonon sydämen, sanoivat: tässä, ota lääkkeitä, anna ruumiisi sopeutua siihen, unohda ne kaikki muut ajatukset. Ota lääkkeitä ja mene uuden sydämesi kanssa. Niin ne sanoivat, mutta ne eivät kuulleet, kuinka sydän huusi Tapa ne. Eivät ne tajunneet, että miehen pitää seurata sydämensä ääntä. Kuka niin sanoi?
Hän oli tullut talon pihalle vaikkei ollut ottanut askeltakaan. Näköjään sydän pystyi jo vaikuttamaan hänen liikkeisiinsä. Se sai hänet liikkumaan kuin robotti, kuin kauko-ohjauksella, eikä hän huomannut itse mitään. 10 metriä meni sekunnissa; jalka nousi ja sitten hän oli jo jossain muualla. Hän ei pysynyt sydämensä perässä. Eikä ruumiinsa, jota sydän liikutti. Hän katsoi itseään välähdyksinä, pätkittäin, ulkoa. Kuin katkonaista videokuvaa, jota välillä pikakelataan. Ja hän katseli taloa, sydämensä silmillä, yö ympärillä sykkien. Auto pihassa, ei valoa ikkunoissa. Tavallinen talo oikeastaan, mutta sydän oli sen valinnut. Asiat tapahtuvat syystä. Tämä talo oli valittu. Olet sydämeni valittu. Valittuni. Olen valittua kansaa, tämä oli selvää.
Jarmo otti taskusta hiihtomaskin ja veti sen päähänsä. Hetkeksi Diabolik, mestarivaras, palasi, ja hän tunsi vanhan tutun jännityksen ja adrenaliinin ryntäyksen. Kuin kissa pimeässä, talon seinänvierustaa myöten takapihalle. Ei ääntäkään, ei koiranhaukuntaa, ei valoja. Ei mitään. Diabolik kulkee aivan äänettä, vain kevyt soran rahina, sitten sekin häviää kun alkaa märkä nurmikko. Takapihalla on terassi. Terassinovi on korkea ja suuri-ikkunainen. Ovi-ikkunan edessä on verho, ja muissa ikkunoissa kaihtimet alhaalla. Talossa on sisällä aivan pimeää. Onko kukaan kotona? Hän toivoo, ettei ketään olisi. Hän haluaa olla Diabolik, mestarivaras, eikä mitään muuta. Ei mitään pahempaa. Ei sitä mitä hänen uusi sydämensä halusi.
Hän seisoo pimeässä ainakin viisi minuuttia ja vain tarkkailee. Talo ja naapurusto ovat aivan hiljaa, edes liikenteen melua ei kuulu. Tiellä ei aja ainutkaan auto tähän aikaan yöstä. Kaikki ihmiset nukkuvat sisällä, omissa sängyissään. Hän vain on ulkopuolella. Ulkona maailmasta ja itsensä ulkopuolella, odottaen sydämensä käskyä. Toivoen, ettei se tulisi. Mutta se tulee, ja Diabolik häviää, menee pois. Jäljelle jää kauko-ohjattu nukke, jolla on paha sydän eikä omaa tahtoa. Huppumies.
3.
Huppumies astui terassille ja laski kassin kädestään avaten sen. Uudet tarralenkkarit valmiiksi terassin reunalle kassin viereen. Tiirikat jäivät kassiin, niitä tuskin tarvitaan. Sorkkarauta, jos ovi oli lukossa. Ikkunaan reikä ja lukko auki kädellä reiän läpi. Veistäkään ei tarvittaisi sisäänpääsyssä; nyt ei tarvinnut mennä ikkunasta. Näin uusiin taloihin oli muutenkin hankalaa murtautua mitään rikkomatta. Miksiköhän juuri tämä talo oli valittu? Se teki sen tahallaan, sydän. Tämä ei ollut helppo keikka. Jos joku olisi kotona, hän tiesi, mitä sydän käskisi. Ei hän tahtonut, mutta totteli. Katsoi, kun totteli. Seurasi vierestä. Ojensi käden, ovi oli lukossa.
Sydän hakkasi nyt kovaa. Se vaati, se käski. Se pumppasi pahaa verta hänen aivoihinsa ja hukutti kaiken muun. Huppumies katsoi käsiään: niissä oli vuorilla varustetut näppylähanskat ja sorkkarauta, jonka suoran pään hän suuntasi ovi-ikkunan vasempaan alanurkkaan lähelle kahvaa. Nyt. Keihästävä isku meni kerralla läpi kolmenkertaisesta lämpölasista tehden lähes ympyränmuotoisen siistin reiän. Huppumies löi heti perään viisi nopeaa iskua, jotka avasivat lasiin käden mentävän aukon. Takana oleva verho pysyi paikallaan; se esti näkemästä huoneeseen, ja haittasi kättä, jonka hän työnsi reiästä sisään oven kahvalle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että huppumiehen käsi tuntui olevan jo sisäpuolella viimeisten lasinpalojen vielä putoillessa vaimeasti kilisten maahan. Käsi väänsi kahvaa, mutta se ei kiertynyt. Ovi oli jotenkin lukossa, jumissa. Äkkiä pois. Huppumies perääntyi nopeasti terassin ulkopuolelle ja jähmettyi paikoilleen. Odottaen liikettä, valoja, huutoa. Sanoiko joku jotain sisällä? Oliko siellä joku? Tapa se. Ei ole ketään, ei ole ketään, valot eivät syty, ovi ei aukea. Siellä ei ole ketään. Onneksi siellä ei ole ketään.
4.
Jukka heräsi, kun ukkonen jyrähti ja salama löi. Räiskähtävä ääni, joka sekoittui hänen uneensa. Pelästyksen nuoli iski sydämestä vatsanpohjaan, hän kavahti hereille ja tajusi, ettei ääntä enää kuulunut, pientä kilinää jostain pimeästä, ulkoa terassilta, vai kuvitteliko hän vain? Terassille löi salama. Miten salama… tähän aikaan vuodesta? Annelin hahmo oli noussut istumaan hänen viereensä sängyllä. Pimeässä näkyi vain pitkä vaalea tukka ja selällään olevat silmät. ”Mih.. mitä tapahtu? Mikä se oli?”, hän kuiskasi tokkuraisella, pelästyneellä äänellä. ”Joku räjähti terassilla, ihanku terassilla olis räjähtänyt joku”, Jukka huohotti sydän takoen. Enää ei kuulunut mitään. Mutta joku siellä oli räjähtänyt. Vai oliko se unta? Mitään liikettä ei näkynyt missään. ”Mä meen... mä meen katsomaan…” Jukka kuiskasi Annelin hahmolle joka mennyt uudelleen makuulle. ”Mä en tajuu miks ukkonen…”Anneli mutisi jo puoliksi unessa.
Jukka auttoi jäykän jalkansa sängyn laidan ulkopuolelle käsillään. Kolarin jälkeen kävely oli jäänyt vaivalloiseksi. Pääasia, että sentään henki säästyi, oli lääkäri sanonut. Kai se oli pääasia. Mutta ei sekään hyvältä tuntunut, ettei aikuinen mies voinut nukkua parisängyssä seinän puolella, kun ei olisi päässyt sängystä ylös. Ja särky oli joskus vieläkin helvetillistä.
Mielessään Jukka manasi, ettei vieläkään ollut tullut hankkineeksi yölamppua: takkahuoneen valokatkaisija oli oviaukossa, ja sinne päästäkseen piti pimeässä huoneessa edetä aivan käsikopelolla. Varoen kompastumasta lattialla oleviin vaatemyttyihin Jukka nousi ylös ja otti pari ontuvaa askelta. Aavistuksenomainen valonkajo siivilöityi keittiön ikkunoiden kautta huoneeseen asti ja siinä kajossa hän näki jotain kimaltelevan lattialla oven juurella. Mitä helvettiä? Lasinsirpaleita. Siellä oikeasti räjähti joku!
”Isi”, pieni pelästynyt ääni kuiskasi samassa olohuoneesta. ”Mikä siellä pamahti?”. Jukka kiersi takansyrjää välttäen astumisen lattialla olevien lasinsirujen päälle ja meni olohuoneen puolelle. ”Ukkonen vain, kulta… ukkonen vaan paukkui… menepä nukkumaan, ok?” hän sanoi tytölle, joka seisoi olohuoneen matolla. ”Heräsin, kun pamahti jossain…” tyttö tarttui hänen kädestään hetkeksi kiinni. ”Mene vain nukkumaan, ei mitään hätää… ukkonen se vain..” Jukka lohdutteli, vain vaivoin oman pelästyksensä salaten, ja saattoi tytön lähes eteiseen saakka. ”Se oli vaan ukkonen”, tyttö sanoi huoneensa ovea sulkiessaan, mutta Jukka saattoi yhä kuulla pelon hänen äänessään.
5.
”Pelkuri, paskahousu!”, sydän soimasi. ”Surkea mitätön pelkuri!” ”Mene sisälle, paskahousu!”. Huppumies katseli rikkinäistä ikkunaa ja taloa, josta ei vieläkään kuulunut hiiskaustakaan. Pitäisi rikkoa ikkuna kokonaan ja mennä siitä. Kyllä siitä pääsee. Tuoli eteen ja siitä sisälle. Diabolikille helppo homma, mutta Diabolik ei enää ollut täällä. Oli vain huppumies, pelkkä Diabolikin kuori, jolla oli paha sydän. Sitä oli pakko totella. Tulee kova meteli. Mitä jos joku tulee? Tapa se.
Huppumies kumartui kassista veitsen ja työnsi sen vyönlenkkiin taakse. Siinä se pysyisi putoamatta ikkunasta kipuamisen aikana. Hän nosti terassin tuolin hieman lähemmäksi, astui ikkunan eteen ja tarttui molemmin käsin sorkkaraudan suorasta päästä. Sorkkarauta nousi ylös ja jymähti sitten täydellä voimalla ikkunaan syntyneen reiän viereen lasiin. Miehen on tehtävä, mitä sydän käskee. Lähes samanaikaisesti syttyivät terassin valot. Siellä oli joku. Tapa se, sanoi sydän.
6.
Jukka oli palannut olohuoneesta takkahuoneen oviaukolle, ja oli juuri painamassa terassin valokatkaisijaa, kun ikkuna hänen vieressään räjähti. Ikkunaverho tärähteli ja tutisi, yksittäisiä lasinsiruja lenteli hänen ohitseen ja jaloilleen. Halvaannuttava säikähdys sai hänen jalkansa melkein pettämään ja hän otti muutaman vaistomaisen kompuroivan askeleen taaksepäin. ”Vittu..!”, hän huudahti tuskin sitä kuullen. Reidet törmäsivät halkopinoon ja kuin vaistomaisesti hän kiersi sormensa klapin ympäri. Sydän hakkasi pelästymisen vuoksi niin, että sattui, eikä hän vieläkään tajunnut kunnolla mitä tapahtui. Silmänurkastaan hän näki Annelin ponnahtaneen pystyyn sängyllä ja kuuli tämän kirkaisevan. Ja koko ajan räiske terassin ovella jatkui, sitten verho putosi alas, mutta aukosta ei näkynyt terassia eikä valoa. Sen täytti suuri musta hahmo, joka hetkeksi pimensi kaiken valon. Huppumies oli tullut sisään.
7.
Valojen syttyminen ei saanut huppumiestä pitämään mitään taukoa. Sydän rääkyi, huusi, käski häntä. Hakkaa, hakkaa, riko se, tapa se…. se huusi niin, että tuskin muita ääniä kuuluikaan. Lasi putoili suurina palasina, hän iski siihen uudelleen ja uudelleen ja repi sorkkaraudan koukulla paloja irti karmeista. Verho roikkui vielä hetken edessä, sitten se putosi ja huppumies näki miehen, joka huusi. Joku kirkui. Huppumies nosti tuolin oven taakse, nousi sille ja tuli sisään. Tapa se. Tapa se.
8.
Aikaa ei voinut olla kulunut 15 sekuntia kauempaa, mutta tuntui kuin sekunnit olisivat venyneet. Jukka oli kuin halvaantunut, hän puristi klapia kädessään, ja tuijotti, kun oviaukko täyttyi ja musta hahmo loikkasi kuin suoraan yötaivaalta lattialle. ”Mitä helv.. kuka…mee pois täältä”, hänen suunsa muodosti , mutta ääni oli paksu ja voimaton. Jalat tuntuivat pettävän, hän otti vaistomaisen askeleen eteenpäin, haki tukea sängyntolpasta, eikä ehtinyt kunnolla klapia nostaa, kun vieras oli hänen kimpussaan. Hän enemmän aavisti, kuin näki välähtävän terän ja tajusi, että kaikki oli jo liian myöhäistä. Veitsenterä tuntui kylmältä ja meni syvälle. Kipu tuli vasta myöhemmin, kun iskuja oli jo monta.
9.
Huppumies toimi kuin kone. Ääntäkään ei päässyt hänen huuliltaan, mutta pään täytti valtava huutojen ja äänien kakofonia. Ne rääkyivät ja kirkuivat, huusivat vihasta, pilkkasivat häntä ja vaativat verta. Hän luuli itsekin huutavansa, mutta ääni ei tullut ulos. Mies seisoi hänen edessään, pieni mies, yritti sanoa jotain ja puristi klapia kädessään. Huppumies veti nopealla liikkeellä veitsen selkänsä takaa ja jatkoi terän liikkeen suoraan miehen kylkeen. Se upposi juurta myöten. Mies kouristui ja nosti yhä klapia puristavan kätensä vatsalleen ja katsoi huppumiestä järkyttyneenä ja epäuskoisena. Toisen kätensä hän nosti eteensä kuin tahtoen pysäyttää uuden iskun, ja terä upposi koko käsivarren läpi. Huppumies veti ja iski, veti ja iski. Sitten joku muu oli siinä, hänen sivullaan ja huusi, loikkasi ohi, ja hän heilautti veistä jonnekin sivulle ja tunsi sen hipaisevan vaaleatukkaista naista, joka kirkaisten pakeni huoneesta. Mutta miehen piti kuolla, hänet oli sydän valinnut. Mies horjui edelleen sängyntolpasta kiinni pitäen aloillaan, painaen klapia vasten vatsaansa ja koristen. Huppumies heilautti veitsikäden hänen kasvojaan kohden. Matkalla kädestä tuli nyrkki, ja se osui miehen leukaan. Huppumies tunsi, kuinka yläleuka antoi periksi ja jotain putosi miehen suusta. Mies kompuroi taaksepäin ja klapi putosi hänen kädestään lattialle. Vain pieni tönäisy ja mies kaatui sängylle vaimeasti äännähtäen ja jäi makaamaan elottomana. Huppumies käveli hänen viereensä.
10.
Jarmo katsoi huppumiestä kauhistuneena. Se oli roteva ja sen tummat vaatteet näyttivät takkahuoneen hämärässä mustilta. Kädessään olleen sorkkaraudan se oli laskenut sängylle, verinen veitsi oli sillä vielä kädessä. Se tuijotti ilmeettömin silmin sängyllä sikiöasennossa kyljellään makaavaa miestä. Terassin valo paistoi oviaukosta, mutta kaihdinten läpi tuli vain pieni valonhämy ja se sai huoneen näyttämään jotenkin yliluonnolliselta. Kuin valopatsas taivaasta olisi langennut takankylkeen ja heijastunut siitä huppumieheen. Huppumies oli paha, sillä oli paha sydän. Jarmo katseli sitä kauhun vallassa ja tunsi irtautuvansa kaikesta, koko paikasta, tästä pienestä huoneesta ja vieraasta talosta, nousevansa valopatsaan mukana taivaalle. Pimeälle yötaivaalle, missä ei näkynyt tähtiä, pelkkää mustaa. Siellä hän oli turvassa, ikuisesti piilossa pelkkänä aineettomana henkenä. Uusi paha sydän käskytti nyt hänen ruumistaan kaukana alapuolella, mustan maan pinnalla. Huppumiehen sydän.
11.
Huppumies havahtui hitaasti. Kuului ääniä, hätääntynyttä puhetta jostain. Joku puhui itsekseen jossain, eikä huppumies tajunnut, ei jaksanut miettiä, ääni oli jossain kuin kärpäsen surina, se kuului, mutta hän ei jaksanut siitä välittää. Mies makasi edelleen sängyllä kippurassa. Se oli kuollut, uusi sydän oli saanut omansa, lisää verta pumpattavakseen ympäri hänen kehoaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Hän katseli miestä ja katseli huonetta. Katseli kuin Diabolik, mestarivaras. Sisältä tämä talo ei ollutkaan niin hieno kuin päältä näytti. Vaatekaappi pursuili tavaraa, ja vaatteita oli mytyssä sängyn päädyssä lattialla. Oikealla puolella oli raollaan oleva ovi, jonka lattialta valonsäde paljasti kaakeleita. Pesuhuone. Pesuhuoneen ovessa katseli häntä piirretty aasi. Ihaa. Sen häntä oli kiinnitetty nastalla. Keinotekoisesti, kuin hänen vaihdettu sydämensä. Miehellä oli ehkä lapsia, ja nyt se oli kuollut.
Sitten mies liikahti ja huusi: Auuu… vai huusiko se Annu? Se oli herännyt henkiin. Mutta se ei saanut, se oli valittu. Tapa se, paskahousu! Tapa se!
12.
Huppumies riuhtaisi Jukan sängyltä. Jukka putosi lattialle tuskasta karjaisten, ja sitten murhaaja oli taas hänen kimpussaan. Mies ei päästänyt äännähdystäkään ja Jukka näki nyt ensimmäisen kerran kunnolla, että sillä oli joku naamio tai maski kasvoillaan. Hän heilautti kättään, yritti saada otetta, reuhtoi yrittäen torjua iskuja, jotka viiltelivät ja pistelivät hänen käsiään ja ranteitaan. Jukan kädet osuivat mustan naamion reunaan, mutta veitsi tuli uudestaan ja uudestaan, hän ei jaksanut enää, yritti vain päästä pois, kääntyä; ja hänen jalkansa potkivat ja osuivat sängynkulmaan, joka siirtyi natisten hänen liikkeittensä mukaan, iskujen mukaan, joita tuo ilmeetön ja äänetön hirviö jakoi. Nyt minä kuolen, Jukka ajatteli, ja jotenkin se ei enää tuntunut pahalta, ja kun viimein hänen suojauksensa petti ja veitsenkärki osui hänen rintaansa inhottavasti rusahtaen, hän oli jo lähes tajuton. Hän kierähti vatsalleen ja odotti tappavaa iskua selkäänsä. Sitä ei tullut. Huppumies nousi ylös, sen polvet naksahtivat. Se oli hiljaa ja liikkumatta.
13.
Huppumies oli kuullut uuden äänen. Pieni tyttö sanoi jotain, ja nainen vastasi jotain hätäisellä huohottavalla äänellä. Ne olivat toisessa huoneessa, hädissään. Ne olivat varmaan kiinnittäneet Ihaan kuvan seinään joskus. Nyt ne olivat hädissään, koska mies oli valittu uhriksi. On asioita, joita tavalliset ihmiset eivät ymmärrä. Sairaalassakaan ei kaikkia asioita ymmärretty, vaikka monet olivat siellä paljon lukeneita, ties mitä tohtoreita. Sekin, joka vaihtoi hänelle, muka hänen tietämättään, sydämen. Ei tajunnut, vaikka hän kertoi, että oli tapahtunut virhe; että sydän oli huono ja paha, sitä ei olisi saanut vaihtaa. Kielsi koko asian, ja antoi lääkkeitä, joita hän ei ollut syönyt viikkoon. Ei sen jälkeen kun tajusi, että ei ollut enää Jarmoa eikä Diabolik, mestarivarasta. Oli vain huppumies ja sen paha sydän, joka vaati verta. Ei se ollut ihmisten vika, etteivät ne tajunneet. Oli kyse paljon suuremmista asioista.
14.
Jukka makasi lattialla ja teki kuolemaa. Tuska oli kuin sykkivä tuli, se vahvistui aluksi joka sydämeniskulla, mutta alkoi sitten vähetä, ja hän kuvitteli, kuinka sydän pumppasi aina vain vähemmän verta, ja veren mukana kivun pois. Hän ajatteli Annua, kutsui häntä vaimeasti. Nyt tarvittaisiin ambulanssi nopeasti, mutta hän oli niin väsynyt ja oli kylmä. Miksi olikin näin kylmä vaikka lattia hohkasi kuumana. Hän ei jaksanut ajatella, leijui jossain, sanoi ehkä jotain. Tuli paha haava, nyt tarvitaan apua nopeasti. Annu…
15.
Nainen tuli ovensuuhun niin nopeasti ja hiljaa, että huppumies yllättyi. ”Mitä sä teet!” se huusi särkyneellä äänellä. Ei se saanut tulla tänne. Mene pois. Huppumies nosti kädet levälleen ja otti muutaman nopean askeleen kohti naista, joka kääntyi ja juoksi kompuroiden pois. Ulko-ovi kävi, ja huppumies pysähtyi takkahuoneen oviaukolle. Ei saa tulla tänne. Mies on valittu, miehen pitää kuolla. Oviaukon valossa hän katsoi veristä veistä kädessään. Sen kärki oli taipunut mutkalle. Mies valitti lattialla. Paha sydän kysyi pilkaten: ”Etkö sinä paskahousu saa siltä henkeä!? Eikö sinusta ole mihinkään?!” On, on minusta hän vastasi äänettömästi ja tunsi kuinka kyyneleet valuivat hänen silmistään. Saat nähdä, että on. Hän pudotti vääntyneen veitsen lattialle ja nosti sorkkaraudan sängyltä. Nyt se kuolisi. Huppumies käänsi jalallaan miehen ympäri. Siitä vuosi verta kaikkialta, sen silmät olivat lasittuneet ja suuret. Hän nosti sorkkaraudan. Älä, mies yritti sanoa hätäisesti, mutta suusta tuli pelkkää mökellystä. Sitten sorkkarauta osui, ja mökellys loppui. Huppumies tunsi, kuinka kuuma veri roiskahti hänen mustien farkkujensa polviin asti. Se tuntui iljettävältä, mutta on olemassa asioita, joille vain ei voi mitään. Mies ei vieläkään kuollut, makasi selällään silmät auki ja piti pientä valitusta. Huppumies katseli häntä ilmeettömästi. Sivusilmällä hän näki, kuinka nainen oli taas olohuoneessa, huusi sieltä jotain, käski lopettamaan. Eikö se tajunnut, ettei tätä enää voinut lopettaa? Että tämä oli määrätty. Hän käänsi katseensa ja nainen perääntyi heti.
Sitten huppumies löi vielä viimeisen kerran.
16.
Jarmo palasi huoneeseen jostain ja katseli huppumiehen aiheuttamaa tuhoa. Veri oli roiskunut pitkin seiniä, sängyllä oli iso verilammikko, ja lasimurska peitti lattiaa. Sängyn vieressä, jalat osittain sen alla makasi mies kuolleena, kasvot murskana. Huppumies katseli miestä hiljaa, käveli sitten rikotulle ikkunalle sorkkarauta kädessään, ja nosti toisella kädellään karmista tukea ottaen jalkansa ulos tuolille, kumartui ja nosti toisen jalkansa perässä. Helppo homma Diabolikille. Sorkkarauta kolahti ikkunanpieliin, samalla kuului tytön kauhistunut rääkäisy. He eivät koskaan ymmärtäisi.
Terassilla olivat uudet kengät kassin vieressä. Keikkakengät. Jarmo käytti aina entisessä elämässään keikkakenkiä. Siksi hän ei jäänyt koskaan kiinni. Hän veti veriset kengät jalastaan, laittoi ne kassiin yhdessä sorkkaraudan kanssa ja veti jalkaansa uudet lenkkarit. Äänettömänä kuin Diabolik hän käveli reippaasti nurmikon reunaa talon takakulmalle, kuunteli hetken, jatkoi sitten talon vierustaa asvaltoidulle tielle, takaisin katulamppujen alle, jotka eivät enää sykkineet. Sydän oli saanut sen mitä halusi, tällä kertaa. Jarmo kääntyi tonttien väliselle polulle, jolta oli tullutkin ja katosi pimeään. Juosta ei koskaan saanut. Kaukaa kuului sireenin ääni.
17. Epilogi
Kotona Jarmo näkee itsensä peilistä ja kauhistuu. Hän polttaa vaatteensa ja kenkänsä, ja kuvittelee näkevänsä liekeissä hirviöitä, jotka ovat tulleet kostamaan. Harhat ovat pahempia kuin koskaan ja hän viettää seuraavan viikon kotonaan tulematta kertaakaan ulos. Lopulta hänen on lähdettävä kauppaan, ja pikatietä ylittäessään hän jää rekan alle ja kuolee. Silminnäkijän mukaan hän vain kävelee suoraan auton eteen. Kaikkien mielestä se vaikuttaa itsemurhalta, eikä kuskia tuomita rangaistukseen. Huppumiestä ei enää ole. Paha sydän on murskattu.
!