JohanPomppas kirjoitti: Ma Kesä 16, 2025 5:28 pm
Tässä maailmassa on liikaa vanhempia, jotka kuvittelevat lastensa olevan omaisuuttaan, ja olevansa jossain jumalan asemassa, ja oikeutettuja päättämään mikä lapsille on parasta ja miten heidän tulee elää ja mihin uskoa.
Olen samaa mieltä. Mutta eivät lapset ole valtionkaan omaisuutta. Vaan heidän huollostaan ja perustarpeistaan pitäisi pystyä huolehtimaan siten, että se kokonaisuutena toteutuisi. Jos sossu on syyttänyt perhettä lastensa eristämisestä, syyllistyvät viranomaiset nyt itse paradoksaalisesti samaan; eristävät lapset perheestään. En pidä sitä ollenkaan hyväksyttävämpänä tekona jos verrataan siihen, mitä vanhempien sanotaan tehneen. Väkivallan ei tarvitse olla fyysistä, jotta se jättää pysyvät jäljet. Yksikään huostaanotettu lapsi ei selviä kokemuksestaan vaurioitta. Etenkään Karfien perheen tilanteessa, jossa perhesuhteet ovat olleet ilmeisesti poikkeuksellisen läheiset ja kiinteät.
Nyt en halua edes miettiä, minkälainen trauma lapsille on aiheutettu erottamalla heidät toisistaan ja vanhemmistaan. Pidän mahdollisena, että he ovat eläneet täysin onnellista elämää siinä piirissä, johon ovat tottuneet. He eivät ole kaivanneet kavereita, koska heillä on toisensa. He eivät ole osanneet kaivata mitään reissuja Disneylandiin, pääsyä älypuhelinten ja pleikkarien äärelle tai muihinkaan nykylasten suosimiin viihdykkeisiin. Lapset ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta lojaaleja vanhemmileen etenkin siinä tilanteessa, jos he eivät tiedä muusta.
Kun heidät vietiin, heille on tarjottu joko narratiivia siitä, miten kaikki heidän tietämänsä ja siihen asti elämänsä elämä on huonoa, pahaa ja epätotta tai vastaavasti ei kerrota yhtään mitään ja pyritään "normalisoimaan" heidän elämänsä. Se uusi normaali tuskin kuitenkaan tuntuu lapsista miltään palkinnolta tai pelastukselta, vaan ahdistavalta erolta vanhemmista ja sisaruksista. Heidän lojaliteettiaan koetellaan ja heidän identiteettinsä tavallisina pikkulapsina murenee. Heistä tulee juurettomia ja ahdistuneita lapsia, jotka ovat yksin ja huolesta sairaita. Tilannetta ei helpota se, ettei heillä käsitykseni mukaan ole juurikaan perheen ulkpuolisia aikuisia tukenaan. Mummojen, kummien ja enojen vierailuja siis ei ole odotettavissa.
Olennaista on, että lapset ehtivät kuitenkin olla huostaaontettuina joitain kuukausia. Siis riittävän kauan siihen, että todellisuus on valjennut vanhemmille. Mitä ilmeisimmin on asetettu yhteydenpitorajoituksia ja tapaamiset ovat olleet joko kokonaan jäissä tai valvottuja ja hyvin rajattuja. Kuukausien aikana tämä asia oltaisiin voitu hoitaa kuntoon, mutta sen sijaan sossu lähtikin hakemaan lapsille pysyvämpiä sijoituspaikkoja eli aikomusta huostaanoton purkuun ei ole ollut.
Kaverini poika sijoitettiin teini-iässä toiseen kaupunkiin ja äidin yhteydenpitoon asetettiin rajoituksia siksi, että poika oli aina niin poissa tolaltaan puhuttuaan äitinsä kanssa. Tämä oli järkyttävä ja mielivaltainen päätös, koska "tolaltaan" oli äitikin; molemmat itkivät puhelimessa, poika halusi kotiin ja äiti halusi vain halata poikaansa. Tämä estettiin, koska yhteydenpidon nähtiin "vaikeuttavan pojan tilannetta". Tästä tehtiin kantelu,joka johti
yhdeksän kuukauden kuluttua siihen, että yhteydenpitorajoitus purettiin, poika sijoitettiin lähemmäs kotia ja hän sai viettää viikonloput kotona. Puolen vuoden kuluttua tästä huostaanotto purettiin perusteettomana oikeuden päätöksellä. Vaikka päätös purettiin ja poika pääsi lopulta kotiin, käyvät molemmat (sekä aiti että poika) edelleen terapiassa tapahtuneen vuoksi. Omalla kustannuksellaan tietysti. Äiti jäi pitkälle sairauslomalle prosessin vuoksi eikä kykene enää täysipäiväiseen työntekoon. Ainoa merkittävä lopputulos tästä sossun mielivaltaisesta sekoilusta oli tuhottu perhe, vihainen ja viranomaisvastainen teinipoika sekä ahdistunut ja työkyvytön äiti. Hienoa toimintaa siis. Mikään ei korjaantunut, koska mikään ei ollut alunperinkään rikki. Pelkään, että Karfien tilanteessa on samoja elementtejä; tehdään rajuja päätöksiä, jotka eivät perustu tosisaioihin vaan vallankäyttöön ja joidenkin henkilöiden yksittäisiin mielipiteisiin.
Jos nyt joku maalaislääkäri Kiiminkinen kävisi heillä kylässä, saattaisi hän kirjoittaa jotain sen suntaista kuten "Hiukan omalaatuinen perhe, vilkkaita ja kekseliäitä mukuloita. On sitä hullumpaakin nähty". Jos äiti ei ajele säärikarvojaan, käyttää pesupähkinöitä, kuuraa puulattiat suovalla ja kerää villiyrttejä luonnosta, saadaan kaikki edellämainittu oikeasta kulmasta kirjattuna vaikuttamaan siltä, että perhe on eristäytynyt eikä heillä ole ns. kaikki kotona.
Joten ymmärrän Karfien epätoivon, jos heitä ei ole kuultu. Vanhemmat ovat kuitenkin omien lapsiensa parhaita asiantuntijoita, ja sen tyhjän talon on täytynyt tuntua aivan musertavalta. En usko äidin olevan mikään synnytyskone, vaan halunneen suuren perheen ja molempien rakastavan lapsiaan ja sitoutuneen heihin. Yhteydenottoihin ei ole ehkä vastattu tai jos on, vastauksia ei ole annettu. Lapset voidaan ottaa vartissa huostaan, mutta vanhempien valitusmenettelyyn kaikkine käsittelyineen kuluu helposti vuosi. Ja Karfien kohdalla on saattaneet lähtökohdat olla niin kaukana toisistaan (siis perheen toiveet ja viranomaisten toiveet) että mitään neuvotteluja ei ole ollut realistista edes aloittaa.
Vaikka omakohtaista väärinkohtelua minulla ei taustallani olekaan, voisin hyvin kuvitella pystyväni melko äärimmäisiin tekoihin, jos kokisin jonkun uhkaavan lapsiani. Se suojelunhalu ja rakkaus lasta kohtaan on niin primitiivinen tunne, ettei sitä voi järjellä selittää.
En itse asiassa toivo viranomaisten löytävän heitä. Silti on aika epätoivoista pakoilla seuraavat 18 vuotta, mikä heillä on edessään viimeisen, vasta vauvaikäisen lapsen kohdalla. Kun vanhimmat lapsista alkavat täysikäistyä ja muuttaa omilleen, heillä on raskas taakka kannettavanaan piilotella perhettään ja suojella tietoa heidän olinpaikastaan. Se, että he joutuvat tekemään niin on surullista, ja asian voisi mielestäni hoitaa myös toisin.
En vain jaksa uskoa, että heillä olisi oikeasti mitään akuuttia hätää, sellaista, jonka vanhemmat lapsilleen aiheuttavat. Ainoa hätä heillä on Suomen viranomaisten tähtäimessä eläminen. Jos he aikaisemmin olivat vain harvakseltaan ulkona tai muiden ihmisten seurassa, nykytilanteen valossa he ovat tuskin sitäkään vähää.
Yksi iso tekijä tämän kokonaisuuden saaman julkisuuden kannalta on se, että perhe on niin suuri. Vaatii todellisia taitoja ja kekseliäisyyttä piilottaa kymmenen henkilöä ja vielä synnyttää tutkan alapuolella. Hyvää on se, että synnytyksessä tuskin on esiintynyt komplikaatioita. Tuolla heidän kulmillaan on varmasti näitä kotisynnytyksien ammattilaisia saatavilla, mutta suurempien komplikaatioiden kohdalla olisi varmasti käännytty sairaalan puoleen. Ja jos näin ei ole tehty ja äidille tai lapselle on sattunut jotain, pidän viranomaisia osasyyllisenä tilanteeseen. Lähtisitkö itse synnyttämään peläten sitä, että joku tulee napsauttamaan käsiraudat ranteeseen kesken ponnistuksen ja heti kun napanuora on leikattu, veisi vauvan mennessään?
Vaikka vanhemmilla olisikin halua palata kartalle ja selvittää asiat omalta osaltaan, miten ihmeessä he uskaltaisivat sen tehdä? Heidät otettaisiin kiinni ja lapset vietäisiin välittömästi. En lähtisi itsekään riskeeraamaan saati luottamaan siihen, että asiat vielä järjestyvät.
