Konstan tutkimuksen analyysi
Esittelen tässä lyhyesti Konstan viitteen mukaisen tutkimuksen.
Kyseisessä tutkimuksessa on tutkittu lievän ja keskivaikean aivovamman saaneiden potilaiden MRI-löydöksiä akuutissa vaiheessa, kuukauden päästä ja kolmen kuukauden päästä. Tutkimuksen suurin ja selkein ongelma on se, että
siinä on jaettu vammat ekstraparenkymaalisiin ja parenkymaalisiin, mutta ei ole kerrottu lainkaan, mitkä ns. normalisoituneet vammat kuuluivat kumpaankiin ryhmään.
Niitä potilaita, jotka olivat mukana tutkimuksessa 1 kuukauteen asti, oli 31 kpl, ja niitä jotka olivat loppuun saakka, oli 27 kpl. Kahdeksan potilaan leesiot normalisoituivat. Tästä siis saadaan siis luku 8 / 27 = 29,6 %.
Mariackan tiedon mukaisesti aivoruhjeet kuuluvat parenkymaalisiin vaurioihin. Ainoa tutkimuksessa oleva viite siitä, kuinka moni normalisoitunut vamma kuului parenkymaalisiin ja kuinka moni ekstraparenkymaalisiin, on tämä jo esitetty kaavio:
Kaavio 1
Jos haluttaisiin oikoa mutkat suoriksi, voitaisiin todeta, että kaavion mukaisesti kaikki normalisoituneet vammat ovat olleet lieviä ekstraparenkymaalisia vammoja. Tutkimuksessa on kuitenkin ainakin yksi varma poikkeus tästä. Koska kaavion kuvaajat ovat keskiarvoja, niistä ei voi päätellä tällaisia poikkeuksia.
Tässä tapauksessa on alkuperäinen MRI osoittanut selvän vamman, joka on tulkittu aivoruhjeeksi:
Kuva 1
Kolmen kuukauden päästä vamma oli normalisoitunut:
Kuva 2
Tässä tapauksessa voidaan kuitenkin kysyä seuraavat kysymykset:
1. Vaikka vamma on tulkittu aivoruhjeeksi, onko se välttämättä ollut sitä? Kuukauden kuluessa vamma oli jo lähes parantunut. Erittäin nopea paraneminen voisi viitata kaavion 1 mukaan siihen, että kyseessä on ollut ekstraparenkymaalinen vamma, joka paranee nopeammin.
2. Voisiko tämän kokoinen aivoruhje olla vuotamatta verta? Tämä veri muuttuu myöhemmin ajan saatossa hemosideriiniksi, joka Pasin mukaan on pysyvää. Nilsin tapauksessa kaikki mahdollinen veri, joka voi muuttua hemosideriiniksi, olisi varmasti muuttunut. Nilsin tapauksessa on tietysti käytetty kuvantamismenetelmää, joka on herkkä hemosideriinille.
3. Tutkimuksessa on todennäköisesti käytetty samaa kuvantamismenetelmää jokaisessa kontrollipisteessä. Tavallisesti MRI-kuvauksen herkkyyttä säädetään sen mukaan, mitä yritetään löytää. Akuutissa vaiheessa käytetään erilaista menetelmää kuin myöhemmin, jolloin verta on muuttunut hemosideriiniksi. Tämä on tutkimuksessa erittäin suuri puute. Pasin esittämä tutkimus on luultavasti tehty optimoiden kuvaustekniikkaa eri kontrollipisteissä. Jos tässä tutkimuksessa on käytetty esim. menetelmää, joka on herkempi alkuvaiheen muutoksille, seuraa siitä luonnollisesti, että aivoruhjeen kohdalla 1 ja 3 kuukauden kontrollipisteissä saadaan huonompi näkyvyys.
Koska aivoruhjeiden määrää ei ole kerrottu, jaan kaikki tapaukset kahdella = 13,5. Tästä määrästä aivoruhjeita yksi normalisoitunut merkitsee 7,4 % (varma tapaus), kaksi normalisoitunutta 14,8 % (spekulaatio). Tällöin kuusi tai seitsemän muuta normalisoitunutta jälkeä voisivat olla lieviä tai keskivaikeita ekstraparenkymaalisia vammoja.
Tutkimuksessa on myös yksi erittäin tärkeä tieto. Aivoruhjeen vakavuus ei näytä riippuvan jäljen koosta. Lievillä ja keskivaikeilla parenkymaalisilla vammoilla jäljen koko oli melkein identtinen.
Oma arvioni tutkimuksesta:
Tutkimuksessa on käytetty samaa kuvantamismenetelmää, eikä se ole ollut muutenkaan spesifi aivoruhjeille. En pidä tutkimusta merkittävänä yritettäessä osoittaa aivoruhjeen jäljen katoamista MRI-kuvauksessa. Mielenkiintoinen se joka tapauksessa on!
Keskustelu on avointa!
