Koulukiusaaminen
Taidan olla aika pessimisti tai jotain nyt, mutta ai vasta nyt tunnustetaan, että koulukiusaamista on ja sanotaan, että kasvun takia nyt vasta asiaan puututaan? Älkää ymmärtäkö minua väärin, mahtavaa että viimeinkin jotain tehdään, mutta joidenkin kohdalla liian myöhään ja/tai liian vähän.Chopper kirjoitti:Syynä turvakoulutuksen käynnistämiseen on kouluväkivallan kasvu. Koulutuksessa käsitellään myös muita kuin koululla tapahtuvia väkivalta- ja kriisitilanteita, kuten oppilaan tai opettajan yllättävää kuolemaa onnettomuudessa.
Minua kiusattiin ala-asteen ihan alussa lihavuudesta...ja muistaakseni myös opettajan lellilapsena olemisesta (ihan kuin kukaan ehdoin tahdoin haluaa olla opettajansa suosikki..mehh) 
Kyllä se silloin tuntui kauhealta ja vaikealta, eikä siihen erityisemmin puututtu. Ei siitä kuitenkaan suuria traumoja jäänyt.
Traumoja tuli vasta yläasteen ja lukion suorastaan kusipäisestä liikunnanopettajanaisesta, jolla oli joka ikinen kerta jotain sanottavaa ulkonäöstäni, kunnostani tai jopa vaatteitteni hajusta! Aivan uskomaton muori, kyllä silloin oli tippa linssissä useampaankin kertaan. Nykyisin olen yhä jonkin verran hermorauniona omasta ulkonäöstäni ja aika herkkä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaikka kuinka yrittää vakuutella itselleen, etteivät ihmisten mielipiteet ole niin tärkeitä.
Että kiitos vain sinulle opettaja T. E. kaikista näistä vuosista, joiden aikana perhe, ystävät tai hyvä opintomenestyskään eivät ole kyenneet tekemään minusta itseeni tyytyväistä
edit: typoja
Kyllä se silloin tuntui kauhealta ja vaikealta, eikä siihen erityisemmin puututtu. Ei siitä kuitenkaan suuria traumoja jäänyt. Traumoja tuli vasta yläasteen ja lukion suorastaan kusipäisestä liikunnanopettajanaisesta, jolla oli joka ikinen kerta jotain sanottavaa ulkonäöstäni, kunnostani tai jopa vaatteitteni hajusta! Aivan uskomaton muori, kyllä silloin oli tippa linssissä useampaankin kertaan. Nykyisin olen yhä jonkin verran hermorauniona omasta ulkonäöstäni ja aika herkkä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaikka kuinka yrittää vakuutella itselleen, etteivät ihmisten mielipiteet ole niin tärkeitä.
Että kiitos vain sinulle opettaja T. E. kaikista näistä vuosista, joiden aikana perhe, ystävät tai hyvä opintomenestyskään eivät ole kyenneet tekemään minusta itseeni tyytyväistä
edit: typoja
Huhhuh, että uskontoakin tarjotaan taas tänne väleihin.
Sen kunniaksi kohotan tuopin ja kerron lyhyen tarinan omasta kouluajasta:
Olin uskovainen nuori ja käänsin toista poskea esille päivittäin. Olin koulukiusattu enkä tehnyt asialle mitään. Mua pahoinpideltiin, uhkailtiin, nöyryytettiin miltein kaikilla julmilla tavoin miten ajatella voi. Toisinaan pelkäsin henkeni puolesta ja se oli aivan aiheellista minun tilanteessani. Toisinaan mua yritettiin viilellä, toisinaan partakoneella hiukseni höylätä jne. Kaikkea mahdollista mitä ilkikuriset yliaktiiviset ja mielikuvituksen omaavat nuoret voivat vain keksiä. Valvonta oli silloin vielä naurettavempaa kuin nykyisin. Asioista hyssyteltiinkin toisinaan.
Kun se raivoni oli tarpeeksi kerääntynyt ja vapautui ja uskoni hiipui kokonaan pois... silloin otin väkivallan käyttöön... Lopulta ei ollut enää koulukiusaamista, ei kiusaamista ollenkaan ja minua ei fyysisestikään pahoinpidelty enää.
heitin uskon ja naivistisuuden lelukoppaan: Väkivalta lopettaa vittuilun. Väkivalta oli monta vuotta ainoa uskontoni ja vielä tänäkin päivänä pestään sitä jälkipyykkiä. Jos vain olisin ottanut väkivallan itselleni heti niin jälkipyykiltä oltaisiin selvitty.
Ei sua jäähä tulleen makkaamaan vuan pittee taistella takaisin! Koulukiusattujen ongelma on usein se, että he ovat liian kilttejä kiusaajilleen... Hyvät joutuvat kiusatuiksi ja sen jälkeen heistä tulee minun kaltaisia kyynisiä kusipäitä... elleivät tietenkin tapa itseään aikaisemmin.
Koulukiusaaminen sen kaikissa muodoissa jättää jälkensä. Kiusaaja menee koulupäivän jälkeen kotiin ja hän voi unohtaa päivän tapahtumat, kun taas kiusattu joutuu elämään sen paskan kanssa ympärivuorokautisesti ja vielä monen vuosikymmenenkin jälkeen kokemaan asioita uudelleen läpi.
Flashbackit tulevat päähän, yöllä näkee unta lapsuudesta ja jatkuvasti on pelkona ettei pärjää... Sitä voi pahimmillaan verrata samaksi kokemukseksi mitä jotkut kokee sodan jälkeen.
Jos ei ole jatkuvasti liikkeellä ja pidä ajatuksia muualla niin se viha ja vitutus tulee toisinaan esille. Ei saa ajatella liikaa... Jälkipyykkiä pestään vielä pitkän aikaa. ja uskonnot tai jumalat eivät siinä auta. Toisille ehkäpä auttaa, mutta se ei ole ratkaisu mikä lopettaisi kiusaamista. Kiusaamisen lopettamiseksi pitää löytää muita keinoja ja ratkaisuja. Toivottavasti niitä on nykyisin paremmin tarjolla kuin minun nuoruudessa.
Sen kunniaksi kohotan tuopin ja kerron lyhyen tarinan omasta kouluajasta:
Olin uskovainen nuori ja käänsin toista poskea esille päivittäin. Olin koulukiusattu enkä tehnyt asialle mitään. Mua pahoinpideltiin, uhkailtiin, nöyryytettiin miltein kaikilla julmilla tavoin miten ajatella voi. Toisinaan pelkäsin henkeni puolesta ja se oli aivan aiheellista minun tilanteessani. Toisinaan mua yritettiin viilellä, toisinaan partakoneella hiukseni höylätä jne. Kaikkea mahdollista mitä ilkikuriset yliaktiiviset ja mielikuvituksen omaavat nuoret voivat vain keksiä. Valvonta oli silloin vielä naurettavempaa kuin nykyisin. Asioista hyssyteltiinkin toisinaan.
Kun se raivoni oli tarpeeksi kerääntynyt ja vapautui ja uskoni hiipui kokonaan pois... silloin otin väkivallan käyttöön... Lopulta ei ollut enää koulukiusaamista, ei kiusaamista ollenkaan ja minua ei fyysisestikään pahoinpidelty enää.
heitin uskon ja naivistisuuden lelukoppaan: Väkivalta lopettaa vittuilun. Väkivalta oli monta vuotta ainoa uskontoni ja vielä tänäkin päivänä pestään sitä jälkipyykkiä. Jos vain olisin ottanut väkivallan itselleni heti niin jälkipyykiltä oltaisiin selvitty.
Ei sua jäähä tulleen makkaamaan vuan pittee taistella takaisin! Koulukiusattujen ongelma on usein se, että he ovat liian kilttejä kiusaajilleen... Hyvät joutuvat kiusatuiksi ja sen jälkeen heistä tulee minun kaltaisia kyynisiä kusipäitä... elleivät tietenkin tapa itseään aikaisemmin.
Koulukiusaaminen sen kaikissa muodoissa jättää jälkensä. Kiusaaja menee koulupäivän jälkeen kotiin ja hän voi unohtaa päivän tapahtumat, kun taas kiusattu joutuu elämään sen paskan kanssa ympärivuorokautisesti ja vielä monen vuosikymmenenkin jälkeen kokemaan asioita uudelleen läpi.
Flashbackit tulevat päähän, yöllä näkee unta lapsuudesta ja jatkuvasti on pelkona ettei pärjää... Sitä voi pahimmillaan verrata samaksi kokemukseksi mitä jotkut kokee sodan jälkeen.
Jos ei ole jatkuvasti liikkeellä ja pidä ajatuksia muualla niin se viha ja vitutus tulee toisinaan esille. Ei saa ajatella liikaa... Jälkipyykkiä pestään vielä pitkän aikaa. ja uskonnot tai jumalat eivät siinä auta. Toisille ehkäpä auttaa, mutta se ei ole ratkaisu mikä lopettaisi kiusaamista. Kiusaamisen lopettamiseksi pitää löytää muita keinoja ja ratkaisuja. Toivottavasti niitä on nykyisin paremmin tarjolla kuin minun nuoruudessa.
Tuore aivotutkimus osoittaa, että jotkut nauttivat nähdessään muiden kärsimyksiä. Magneettikuvat paljastivat, että satuttamisen katselu aktivoi aggressiivisuuteen taipuvaisten teinien mielihyväkeskuksen.
Yhdysvaltalaistutkijat yllättyivät löydöksestä, joka kumoaa vanhan käsityksen siitä, että toisia kiusaavat teinit suhtautuvat uhreihinsa tunteettomasti.
- Tutkimuksemme mukaan heissä jylläävät suuret tunteet, sanoo tutkija Benjamin Lahey Chicagon yliopistosta.
Lahey ja hänen kumppaninsa Jean Decety näyttivät kahdelle 16 - 18-vuotiaiden poikien ryhmälle videoita, joissa joku aiheuttaa uhrilleen kipua. Ensimmäisessä ryhmässä oli kuusi aggressiivisuuteen taipuvaista nuorukaista ja verrokkiryhmässä yhtä monta rauhallista poikaa. Kaikkien aivotoiminnasta otettiin magneettikuvaa heidän katsellessaan videoita.
Magneettikuvat osoittivat, että ensimmäisen ryhmän poikien mielihyväkeskus aktivoitui voimakkaasti heidän katsellessaan kiusaamista. Sen sijaan alue, joka hillitsee käytöstä, oli heillä hiljakseen, toisin kuin verrokkiryhmäläisillä. Ryhmien välinen ero oli erittäin suuri.
Laheyn mukaan aivokuvista on pääteltävissä, että toisille aiheutetun kivun katselu on ykkösryhmän pojille jännittävä, hauska ja miellyttävä kokemus. Asia vaatii kuitenkin vielä lisätutkimuksia ja suuremmat koeryhmät, hän sanoo.
Tutkimus on julkaistu Biological Phychology -lehdessä.
YLE Uutiset
Eikä unohdeta sitäkään, että lasten tv-ohjelmien juoni on usein se, että jotakuta sattuu ja se on hauskaa. Tehdäänkö nämä "Hahmo litistyy katujyrän alla" -animaatiot nimenomaan niitä lapsia varten jotka nauttivat väkivallan katselemisesta vai opettaako tälläinen viihde lapsia nauttimaan väkivallasta?
En tiedä voiko tv-väkivalta vaurioittaa lasten psyykea pysyvästi mutta miksi lapset katsovat sellaisia animaatioita jotka ovat liian vauhdikkaita ja väkivaltaisia jopa aikuiselle (siis minulle)?
Kerronpa minäkin oman tarinani, vaikkei se juuri muiden täällä kirjoittaneiden kokemuksista poikkeakaan.
Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi viimeistään ala-asteen ensimmäisellä luokalla, kun asuin vielä toisella paikkakunnalla. Olin opettajan silmätikku, mutta tämä johtuu mitä ilmeisimmin siitä, että olin tuolloin hyvin rauhaton ja villi, hyvin erilainen kuin muut lapset (tuolloin ei vielä adhd:sta puhuttu sanallakaan). Tuosta johtuen kiusaaminen alkoi, ja viimeisestä päivästäni kyseisellä luokalla muistan, että minulle sanottiin (kun siis muutin toiselle paikkakunnalle) että "hyvä kun sä lähdet".
Uudessa koulussa ei muistaakseni ihan heti ollut juurikaan kiusaamista, mutta opettajan vaihtuessa 3. luokalla se alkoi. Aluksi sitä harrastivat pojat, jotka olivat vielä vähän aiemmin olleet hyviä kavereitani. He haukkuivat minua jostain syystä rutoksi, ja juoksivat karkuun. Menin siihen aluksi mukaan, ajatellen että kyllä se sitten loppuu kun osallistun ns. leikkiin, mutta ei se loppunutkaan. En muista, miten se tarkalleen kehittyi, mutta viimeistään 4. luokalla olin jo koko luokan sekä opettajan yleinen silmätikku ja naurun aihe. Opettaja haukkui minua luokan edessä verhoillen sanansa muka ovelasti ironiaan, ja piti minua perusteettomasti jälki-istunnoissa, tuijotti minuuttikaupalla virne naamallaan pianonsa takaa, oli hyvin epämiellyttävä ja hyvin omituinen ihminen muutenkin. Myös vuotta nuoremmat tiesivät kiusaamisestani ja osallistuivat siihen. Kerran jouduin toisen luokan tunnille tukiopetukseen, ja kun opettaja poistui, keskittyivät kaikki lapset minun ivaamiseeni ja minulle naureskeluun.
Yläasteella tilanne paheni huomattavasti. Paikkani luokassa vietiin, kaikki mitä sanoin oli väärin, olin niin ruma että tekisi kuulemma mieli tintata (vaikka oikeasti en vain välittänyt ulkonäöstäni, kun se ei ole minulle koskaan ollut se tärkein asia. Olin poikamainen, inhosin pitkiä hiuksia. Pukeutumisesta en välittänyt pätkääkään, mutta silloin en tajunnut että kelvatakseni minun tulisi muuttua.), tuolilleni laitettiin nasta ja istuin sen päällä valittamatta koko tunnin, kuminpalasia heiteltiin niskaani, jos vastasin tunnilla (en KOSKAAN viitannut, vastasin vain kun opettaja kysyi ja silloinkin sydämeni hakkasi kahtasataa) niin puhuin liian hiljaa -mutta jos korotin ääntäni niin "huusin"... Liikuntatunnilla käyttämilleni farkkuverkkareille naurettiin yleisesti, siihen osallistuivat sekä oma liikunnanopettajamme, että poikien liikunnanopettaja (mies). Liikanmaikkani juorusi minusta muutenkin suosikkiensa kanssa, en koskaan osannut muka sitä tai tätä ja minut valittiin aina viimeiseksi joukkueeseen -vaikka olin luokan 2. paras heittäjä ja 2. -3. paras juoksija ja hyvin vahva kaikissa nopeutta ja voimaa vaativissa lajeissa. Vuotta nuoremmat löivät minua kirjalla päähän kun menin heidän ohitsensa käytävällä; riparilla olin "muumio", joka oli yleisen halveksunnan ja pilkanteon kohde -kastelin siellä mm. joka ikinen yö makuupussini, eikä se tehnyt kyseistä helvettiä yhtään siedettävämmäksi. Jne. jne.
Lukion toisella luokalla kiusaaminen loppui vaihtaessani luokkaa parhaan ystäväni luokalle. Pikkuhiljaa. Ulkonäön muutoksen myötä. Minut alettiin hyväksyä jopa yhdeksi luokkatoveriksi, ja kutsuttiin jopa joskus bileisiinkin jne. Tuolloin olin vielä todella ujo (ylivilkkaus oli hävinnyt minusta 7. tullessa täysin; olin pikemminkin pelokas, hiljainen, apaattinen, masentunut...), mutta aloin pikkuhiljaa saada rohkeutta ja alkoi tuntua siltä, että ehkä jotain vielä uskallan tehdäkin elämässäni.
Vaikeudet kuitenkin alkoivat uudelleen vähän yli parikymppisenä, kun totesin, etten pääse työelämässä edelleenkään sisälle porukoihin, minun on vaikea ystävystyä, en hallitse töitäni (johtuen juuri tuosta vielä diagnosoimattomasta adhd:stani), ja luulin olevani todella tyhmä. Pidin itseäni liian tyhmänä työelämään monta vuotta, kunnes pääsin amk:aan opiskelemaan ja huomasin selviäväni hyvinkin vähällä työmäärällä muihin verrattuna. Silloin, ja ensimmäisessä ns. kunnon työpaikassani valmistuttuani, aloin käymään läpi lapsuuden kokemuksiani ja ymmärtämään, miksi ihmissuhteet ja työelämä ovat minulle niin vaikeita. Tärkein asia jonka ymmärsin oli se, että en todellakaan ollut selvinnyt siitä kiusaamisesta, vaikka näin olin kuvitellut. Kohdattuani sitten hyvin hankalan pomon, joka vaistosi arkuuteni ja kävi siihen kiinni kuin hai syöttiin, sairastuin paniikkihäiriöön aiemmin sairastamani masennuksen lisäksi. Tällä hetkellä en ole ollut työelämässä 3 vuoteen, enkä tiedä miten pystyn sinne palaamaankaan, vaikka pakko on kohta alkaa töitä hakemaan.
En kanna enää kaunaa kiusaajilleni, mutta jonkinlainen turhautuminen (aiemmin juuri ihmisviha) ja pettymys ihmiskuntaan minulla on, ja siitä on aika vaikea päästä yli. Olen aika intuitiivinen ihminen ja vaistoan helposti, millainen ihminen on vastassa, mutta myös liian herkkä ja liian kiltti. Imen muiden energioita itseeni ja hermostun pienestäkin aggressiivisuudesta. Ei uskoisi, sillä itsellänikin tuo kiusaaminen purkautui jossain vaiheessa tappoajatuksina ja kidutusajatuksina kohdistuen nimenomaan kiusaajiini. Sitten myöhemmin nuo kokemukset purkautuivat itsemurha-ajatuksina ja itseni viiltelemisenä. Kyse on siitä, että tunteet ovat energiaa, ja jos negatiivisia tunteitaan ei koskaan käsittele vaan piilottaa ne (kuten minä tein: "kiusatkaa vaan, ei teitä ole minulle olemassakaan, enhän edes kuule mitä puhutte senkin paskiaiset"), niin eihän se negatiivinen energia mihinkään häviä, pakko sen on tulla pintaan ennemmin tai myöhemmin. Siksi en yhtään ihmettele, miksi Pekka-Eric ja Matti päätyivät tällaiseen tekoon. En hyväksy sitä minäkään, mutten myöskään ihmettele. Itse olen päässyt noista ajatuksista yli jo ajat sitten, luojan kiitos. Viha ja kauna eivät auta ketään. Pitää oppia tuntemaan itsensä ja arvostamaan itseään juuri sinä ihmisenä, joka on. Se on ainoa keino, jota kautta voi oppia antamaan kiusaajilleen anteeksi, ja välttää ihmisvihan, joka hyvin usein tällaisia kokemuksia seuraa.
Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi viimeistään ala-asteen ensimmäisellä luokalla, kun asuin vielä toisella paikkakunnalla. Olin opettajan silmätikku, mutta tämä johtuu mitä ilmeisimmin siitä, että olin tuolloin hyvin rauhaton ja villi, hyvin erilainen kuin muut lapset (tuolloin ei vielä adhd:sta puhuttu sanallakaan). Tuosta johtuen kiusaaminen alkoi, ja viimeisestä päivästäni kyseisellä luokalla muistan, että minulle sanottiin (kun siis muutin toiselle paikkakunnalle) että "hyvä kun sä lähdet".
Uudessa koulussa ei muistaakseni ihan heti ollut juurikaan kiusaamista, mutta opettajan vaihtuessa 3. luokalla se alkoi. Aluksi sitä harrastivat pojat, jotka olivat vielä vähän aiemmin olleet hyviä kavereitani. He haukkuivat minua jostain syystä rutoksi, ja juoksivat karkuun. Menin siihen aluksi mukaan, ajatellen että kyllä se sitten loppuu kun osallistun ns. leikkiin, mutta ei se loppunutkaan. En muista, miten se tarkalleen kehittyi, mutta viimeistään 4. luokalla olin jo koko luokan sekä opettajan yleinen silmätikku ja naurun aihe. Opettaja haukkui minua luokan edessä verhoillen sanansa muka ovelasti ironiaan, ja piti minua perusteettomasti jälki-istunnoissa, tuijotti minuuttikaupalla virne naamallaan pianonsa takaa, oli hyvin epämiellyttävä ja hyvin omituinen ihminen muutenkin. Myös vuotta nuoremmat tiesivät kiusaamisestani ja osallistuivat siihen. Kerran jouduin toisen luokan tunnille tukiopetukseen, ja kun opettaja poistui, keskittyivät kaikki lapset minun ivaamiseeni ja minulle naureskeluun.
Yläasteella tilanne paheni huomattavasti. Paikkani luokassa vietiin, kaikki mitä sanoin oli väärin, olin niin ruma että tekisi kuulemma mieli tintata (vaikka oikeasti en vain välittänyt ulkonäöstäni, kun se ei ole minulle koskaan ollut se tärkein asia. Olin poikamainen, inhosin pitkiä hiuksia. Pukeutumisesta en välittänyt pätkääkään, mutta silloin en tajunnut että kelvatakseni minun tulisi muuttua.), tuolilleni laitettiin nasta ja istuin sen päällä valittamatta koko tunnin, kuminpalasia heiteltiin niskaani, jos vastasin tunnilla (en KOSKAAN viitannut, vastasin vain kun opettaja kysyi ja silloinkin sydämeni hakkasi kahtasataa) niin puhuin liian hiljaa -mutta jos korotin ääntäni niin "huusin"... Liikuntatunnilla käyttämilleni farkkuverkkareille naurettiin yleisesti, siihen osallistuivat sekä oma liikunnanopettajamme, että poikien liikunnanopettaja (mies). Liikanmaikkani juorusi minusta muutenkin suosikkiensa kanssa, en koskaan osannut muka sitä tai tätä ja minut valittiin aina viimeiseksi joukkueeseen -vaikka olin luokan 2. paras heittäjä ja 2. -3. paras juoksija ja hyvin vahva kaikissa nopeutta ja voimaa vaativissa lajeissa. Vuotta nuoremmat löivät minua kirjalla päähän kun menin heidän ohitsensa käytävällä; riparilla olin "muumio", joka oli yleisen halveksunnan ja pilkanteon kohde -kastelin siellä mm. joka ikinen yö makuupussini, eikä se tehnyt kyseistä helvettiä yhtään siedettävämmäksi. Jne. jne.
Lukion toisella luokalla kiusaaminen loppui vaihtaessani luokkaa parhaan ystäväni luokalle. Pikkuhiljaa. Ulkonäön muutoksen myötä. Minut alettiin hyväksyä jopa yhdeksi luokkatoveriksi, ja kutsuttiin jopa joskus bileisiinkin jne. Tuolloin olin vielä todella ujo (ylivilkkaus oli hävinnyt minusta 7. tullessa täysin; olin pikemminkin pelokas, hiljainen, apaattinen, masentunut...), mutta aloin pikkuhiljaa saada rohkeutta ja alkoi tuntua siltä, että ehkä jotain vielä uskallan tehdäkin elämässäni.
Vaikeudet kuitenkin alkoivat uudelleen vähän yli parikymppisenä, kun totesin, etten pääse työelämässä edelleenkään sisälle porukoihin, minun on vaikea ystävystyä, en hallitse töitäni (johtuen juuri tuosta vielä diagnosoimattomasta adhd:stani), ja luulin olevani todella tyhmä. Pidin itseäni liian tyhmänä työelämään monta vuotta, kunnes pääsin amk:aan opiskelemaan ja huomasin selviäväni hyvinkin vähällä työmäärällä muihin verrattuna. Silloin, ja ensimmäisessä ns. kunnon työpaikassani valmistuttuani, aloin käymään läpi lapsuuden kokemuksiani ja ymmärtämään, miksi ihmissuhteet ja työelämä ovat minulle niin vaikeita. Tärkein asia jonka ymmärsin oli se, että en todellakaan ollut selvinnyt siitä kiusaamisesta, vaikka näin olin kuvitellut. Kohdattuani sitten hyvin hankalan pomon, joka vaistosi arkuuteni ja kävi siihen kiinni kuin hai syöttiin, sairastuin paniikkihäiriöön aiemmin sairastamani masennuksen lisäksi. Tällä hetkellä en ole ollut työelämässä 3 vuoteen, enkä tiedä miten pystyn sinne palaamaankaan, vaikka pakko on kohta alkaa töitä hakemaan.
En kanna enää kaunaa kiusaajilleni, mutta jonkinlainen turhautuminen (aiemmin juuri ihmisviha) ja pettymys ihmiskuntaan minulla on, ja siitä on aika vaikea päästä yli. Olen aika intuitiivinen ihminen ja vaistoan helposti, millainen ihminen on vastassa, mutta myös liian herkkä ja liian kiltti. Imen muiden energioita itseeni ja hermostun pienestäkin aggressiivisuudesta. Ei uskoisi, sillä itsellänikin tuo kiusaaminen purkautui jossain vaiheessa tappoajatuksina ja kidutusajatuksina kohdistuen nimenomaan kiusaajiini. Sitten myöhemmin nuo kokemukset purkautuivat itsemurha-ajatuksina ja itseni viiltelemisenä. Kyse on siitä, että tunteet ovat energiaa, ja jos negatiivisia tunteitaan ei koskaan käsittele vaan piilottaa ne (kuten minä tein: "kiusatkaa vaan, ei teitä ole minulle olemassakaan, enhän edes kuule mitä puhutte senkin paskiaiset"), niin eihän se negatiivinen energia mihinkään häviä, pakko sen on tulla pintaan ennemmin tai myöhemmin. Siksi en yhtään ihmettele, miksi Pekka-Eric ja Matti päätyivät tällaiseen tekoon. En hyväksy sitä minäkään, mutten myöskään ihmettele. Itse olen päässyt noista ajatuksista yli jo ajat sitten, luojan kiitos. Viha ja kauna eivät auta ketään. Pitää oppia tuntemaan itsensä ja arvostamaan itseään juuri sinä ihmisenä, joka on. Se on ainoa keino, jota kautta voi oppia antamaan kiusaajilleen anteeksi, ja välttää ihmisvihan, joka hyvin usein tällaisia kokemuksia seuraa.
^ Olet törmännyt todella törkeästi käyttäytyviin opettajiin. Kumma että olet jaksanut lukioon ja siitä vielä eteenpäin opiskelemaan, noiden kokemusten jälkeen. Oletko koskaan tavannut ketään noista ala-asteen opeistasi, että voisit nyt aikuisena kertoa mitä koit ja mitä ajattelet noista ajoista.
Veljeni joutui yläasteikäisenä paljon lievempään vainoon opettajan taholta ja on nyt aikuisena joskus sattumalta tavannut open ja kertonut hänelle mitä mieltä on menneistä kokemuksistaan. Opettaja on suorastaan kiemurrellut ja yrittänyt puhua veljeni kokemuksia olemattomiksi, koska veli on nyt hyvässä ja arvostetussa asemassa. Veli ei kuitenkaan antanut periksi eikä luopunut kannastaan. Kuulemma helpottaa omaa oloa, vaikka koettua se ei poista.
Veljeni joutui yläasteikäisenä paljon lievempään vainoon opettajan taholta ja on nyt aikuisena joskus sattumalta tavannut open ja kertonut hänelle mitä mieltä on menneistä kokemuksistaan. Opettaja on suorastaan kiemurrellut ja yrittänyt puhua veljeni kokemuksia olemattomiksi, koska veli on nyt hyvässä ja arvostetussa asemassa. Veli ei kuitenkaan antanut periksi eikä luopunut kannastaan. Kuulemma helpottaa omaa oloa, vaikka koettua se ei poista.
Nothing is quite what it seems
-
loneliness
- Jessica Fletcher
- Viestit: 3206
- Liittynyt: Ti Kesä 03, 2008 12:30 am
Koskettavaa tekstiä Lucyferilta. Uskomatonta, että on päässyt jollain tavalla yli noista tunteista, eikä enää se viha ole kova kiusaajia kohtaan. Miten uskoa ja luottaa ihmisiin, jos kokee tuollaista kohtelua lähes koko koululta, opettajilta jne, joiden pitäisi kuitenkin olla koulussa ehkäisemässä kiusaamista ja tukemassa lapsia / nuoria. Todella epäoikeudenmukainen kohtelu ollut läpi elämän kirjoituksen mukaan.
Toivottavasti Lucyfer vielä joskus alkaa pyyhkiä paremmin, selviät paniikkihäiriöstä ja masennuksesta ja joskus pääset takaisin töihin...sellaiseen paikkaan, jossai ei kohdella huonosti.
Toivottavasti Lucyfer vielä joskus alkaa pyyhkiä paremmin, selviät paniikkihäiriöstä ja masennuksesta ja joskus pääset takaisin töihin...sellaiseen paikkaan, jossai ei kohdella huonosti.
Sellainen kiusaaminen mikä loppuu siihen, että toinen "antaa turpaan", "ei välitä" tai "on liian älykäs kiusattavaksi" ei ole koskaan mitään oikeaa kiusaamista ollutkaan. Oikeaa kiusaamista kohtaavat lapset (ja aikuiset) joilla on jonkinlainen haava sisimmässä minkä nämä kiusaajat tunnistavat. Varmaan monilla huonot kotiolot, huono itsetunto ym. Kummallista on, että vaikka saa sitten itsensä kasaan ja itsetunnonkin jonkinlaiseksi niin aikuisenakin kiusaajat osaavat iskeä sinuun kiinni.
Minä olen siis ollut koulukiusattu/vainottu. Pahimpina aikoina jouduin jäädä luokkaan välitunneiksi koska en voinut mennä luokasta ulos kiusaajien takia. Sain turpaan henkisesti ja fyysisesti. Koulureitti piti suunnitella niin, että kukaan kiusaajista (iso jengi..) ei olisi matkan varrella. Joskus ei voinut lähteä koulusta kun se päättyi vaan piti jäädä odottelemaan. Joka ikinen päivä oli helvettiä, pelkoa, ahdistusta. Kiusaaminen alkoi ala-asteella ja pahinta se oli yläasteella. Se jatkui myös lukiossa mutta siellä aloin olla jo vähän vahvempi. Kiusaaminen joidenkin aikuisten taholta jatkuu edelleen.
En enää mieti noita aikoja juurikaan, ne eivät ole jääneet vaivaamaan. Mutta toki ne ovat vaikuttaneet siihen millainen nyt olen.
Minä olen siis ollut koulukiusattu/vainottu. Pahimpina aikoina jouduin jäädä luokkaan välitunneiksi koska en voinut mennä luokasta ulos kiusaajien takia. Sain turpaan henkisesti ja fyysisesti. Koulureitti piti suunnitella niin, että kukaan kiusaajista (iso jengi..) ei olisi matkan varrella. Joskus ei voinut lähteä koulusta kun se päättyi vaan piti jäädä odottelemaan. Joka ikinen päivä oli helvettiä, pelkoa, ahdistusta. Kiusaaminen alkoi ala-asteella ja pahinta se oli yläasteella. Se jatkui myös lukiossa mutta siellä aloin olla jo vähän vahvempi. Kiusaaminen joidenkin aikuisten taholta jatkuu edelleen.
En enää mieti noita aikoja juurikaan, ne eivät ole jääneet vaivaamaan. Mutta toki ne ovat vaikuttaneet siihen millainen nyt olen.
Miten niin? Mikä ihme se sinä olet tuollaista määrittelemään? Kyllä ainakin minua ja pikkuveljeä kiusattiin kunnolla ja kiusaamiset loppui kiusaajille turpaan antamiseen (ainakin osittain) ja aivan vitun varmasti oli sitä ennen oikeaa kiusaamista.ketsku kirjoitti:Sellainen kiusaaminen mikä loppuu siihen, että toinen "antaa turpaan", "ei välitä" tai "on liian älykäs kiusattavaksi" ei ole koskaan mitään oikeaa kiusaamista ollutkaan. .
Onko oikeata kiusaamista ainoastaan sellainen mitä sinä itse olet henkilökohtaisesti kokenut?ketsku kirjoitti:Sellainen kiusaaminen mikä loppuu siihen, että toinen "antaa turpaan", "ei välitä" tai "on liian älykäs kiusattavaksi" ei ole koskaan mitään oikeaa kiusaamista ollutkaan.
Sinulla on pää, mutta niin on nuppineulallakin !
Kiitos kaikille voimien toivotuksesta. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen kiusaamisen kautta saanut kuitenkin valtavasti psykologista silmää; ymmärrän muiden ja itseni tunteita erittäin hyvin. Tämä auttaa minua asettumaan myös kiusaajieni asemaan, ja sitä kautta auttaa itseäni näiden asioiden käsittelemisessä. Kuten sanoin, en ole heille enää mitenkään katkera. Päinvastoin; joskus on pitänyt kamppailla ylemmyydentunteiden kanssa, jotka ovat tulleet sen tajuamisesta, että minä tässä en ole se ruma ja tyhmä, vaan he itse. Toivottavasti ovat kasvaneet sen verran, etteivät toista tuota samaa enää työpaikoillaan. Huono itsetuntohan heillä on täytynyt olla. Minulla ei alunperin ollut, mutta aika hyvin he onnistuivat sen tuhoamisessa moneksi vuodeksi. Nyt olen taas alkanut saada kiinni itseydestäni ja arvostan itseäni juuri sellaisena, kuin olen. Pikkuhiljaa alkaa minullekin tulla sellainen olo, että prkl, minun silmilleni ei enää hypitä! En kuitenkaan "kiltin" luonteeni takia kannata turhaa aggressiivisuutta tai kostoa. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että joskus ei auta muu kuin kova kovaa vastaan. Aika näyttää, miten reagoin, jos (kun) joku vielä yrittää panna minua matalaksi, tai näen lasten yrittävän sitä toisille lapsille. Olen parivuotiaan tytön äiti, ja sydäntäni vääntää ajatella, että hän joutuisi joskus kokemaan saman kuin minä... Mutta jos hän on se kiusaajapuoli (mihin en hänen kiltin luonteensa puolesta kyllä usko tällä hetkellä), niin kyllä saa helkutin kovat puhuttelut aivan varmasti.
Ei. Ajattelin sillä tavalla, että jos kiusaamisen saa loppumaan turpaan vetämällä niin kiusatulla on onneksi olemassa henkistä ja fyysistä kanttia ja kiusaajakin sen sitten tajuaa jolloin kiusatun ja kiusaajan suhde ei ole samalla tavalla alistava kun tapauksissa joissa kiusattu on henkisesti ja fyysisesti kiusaajan vallassa eikä kiusatulla on uskallusta tehdä asialle mitään. Varmaan kaikkia jollakin lailla kiusataan koulussa? Varmaan lähes jokainen on joskus saanut kuulla jotain tai tullut tönityksi mutta on se eri asia jos kiusataan järjestelmällisesti samaa ihmistä ja eristetään kokonaan muista ym. Kyllä esim. mun miestä sanottiin koulussa hörökorvaksi ja se kerran karkasi kesken päivän kotiin sen takia mutta se loppui kuitenkin sitten nopeasti eikä siitä muodostunut pitkäkestoista kiusaamista.Chopper kirjoitti:Onko oikeata kiusaamista ainoastaan sellainen mitä sinä itse olet henkilökohtaisesti kokenut?ketsku kirjoitti:Sellainen kiusaaminen mikä loppuu siihen, että toinen "antaa turpaan", "ei välitä" tai "on liian älykäs kiusattavaksi" ei ole koskaan mitään oikeaa kiusaamista ollutkaan.
Eli siis vakavasti kiusatulla (vainottu vois olla myös hyvä sana) ei ole voimavaroja eikä keinoja nousta kiusaajaansa vastaan vaan hänen on pakko hyväksyä osansa. Pitkästä säännöllisestä koulukiusaamisesta jää traumoja. Pienikin pilkanteko tai kiusaaminen sattuu mutta en kutsuisi itseäni koulukiusatuksi jos olisin saanut sen loppumaan turpaan vetämisellä tai sillä etten välitä. Kun niillä vakavasti koulukiusatuilla useimmiten ei ole kavereitakaan ja kotikin voi olla huono joten lapsi on todella aivan yksin tässä maailmassa. Jos on voimia vetää turpaan niin antaako joku niitä voimia? Ehkä kotona välitetään tai on edes kavereita? Kiusaamista on monenlaista. Eli vedetään nyt sanoja takaisin sen verran, että jos kuka vaan kokee tulleensa kiusatuksi niin sitten on tullut kiusatuksi mutta se, että on pystynyt vetämään turpaan ja lopettamaan kiusaamisen on merkki siitä, että kiusattu on ainakin jollain lailla vahva ja kiusaajakin sen huomasi sitten ja kunniotti niin paljon, että lopetti kiusaamisen. Ja sitä on varmaan paljon, että kokeillaan kiusata ja kun huomataan, että tollahan on voimia puolustautua niin kiusaaminen loppuu siihen (ei välitä oikeasti tai on liian älykäs kiusattavaksi tms.)
^Kristus mitä paskaa. Tämä kohta on hyvä esimerkki:
Ainakin mua HAKATTIIN pentuna koulussa ja paljon muutakin, sama pikkuveljelle, tosin häneen kohdistu vielä pahemmin henkinen väkivalta. Mutta sinusta toki tämmöinen pieni naamaan saaminen ei ole kiusaamista koska nousin vastaan näitä? Huhuheijaa.
Eikös jotkut koulumurhaajatkin ole olleet kiusattuja, ketskun mielestä toki näin ei ole. Huhheijaa.Eli siis vakavasti kiusatulla (vainottu vois olla myös hyvä sana) ei ole voimavaroja eikä keinoja nousta kiusaajaansa vastaan vaan hänen on pakko hyväksyä osansa.
Ainakin mua HAKATTIIN pentuna koulussa ja paljon muutakin, sama pikkuveljelle, tosin häneen kohdistu vielä pahemmin henkinen väkivalta. Mutta sinusta toki tämmöinen pieni naamaan saaminen ei ole kiusaamista koska nousin vastaan näitä? Huhuheijaa.
ketsku: Yhdyn sanoihisi siinä, että moni valittaa tulleensa kiusatuksi, jos on kerran/kaksi kertaa nimitelty vaikka tyhmäksi, mutta muuten kiusaaminen on jäänyt siihen. Mielestäni tällöin on perusteetonta puhua kunnon kiusaamisesta, vaikka se pahalta tuntuisikin (mielestäni sana "kiusaaminen" on suorastaan aliarvioiva, eikä lainkaan kuvaa sitä systemaattista ivaa, pilkantekoa ja alistamista, mitä tähän ilmiöön oikeasti liittyy).
Siitä olen kuitenkin eri mieltä kanssasi, että kiusaamiseen "alistuminen" tai kiusatuksi johtuminen johtuisi jotenkin "ei-tarpeeksi-älykkyydestä" tai, miten sen voisi tulkita, tyhmyydestä. Itse olen yksi tämän palstan mensalaisista, ja vaikka en sitä niin ansioksi luekaan, tiedostan kuitenkin, että jollain tapaa osaan ajatella asioita syvemmin kuin ns. massat. Myös kiinnostuksen kohteeni ovat aina olleet suht eri luokkaa kuin muiden (ala- ja yläasteella mm. Star Trek ja konemusiikki ja kirjat vastaan kiusaajien muotifarkut, ulkonäkö, ryyppääminen, suosio, Tom Cruiset ja New Kidsit ym.). Minulle kuitenkin tieto siitä, että olen päässyt koulusta ym. helpommalla kuin kiusaajani, on helpottavaa. Etenkin, kun he viestittivät teoillaan, että olen tyhmempi kuin muut. Näen asian nyt päinvastoin. Nimenomaan erikoisten mieltymysteni ja ajatusteni takia jouduin silmätikuksi. Se, etten olekaan tyhmempi kuin he, on antanut minulle suunnattomasti voimavaroja ja olen sitä kautta ymmärtänyt enemmän itseäni. Teille mensa-vihaajille sanoisin, että pelkkä mensalaisuus ei ole minun itsetuntoani nostanut, mutta onhan se kiva tietää, että edes jossain pärjää (olkoonkin sitten loogiset päättelytehtävät) paremmin, kuin moni kiusaajistaan.
Ps. Vielä asian sivusta: Mensan pääsykokeissa matematiikalla ei ole mitään sijaa. Minkäänlaisia matemaattisia tehtäviä siellä ei ole. Itse pääsin juuri ja juuri vitosen arvosanalla matematiikasta läpi yläasteella ja lukiossa.
Siitä olen kuitenkin eri mieltä kanssasi, että kiusaamiseen "alistuminen" tai kiusatuksi johtuminen johtuisi jotenkin "ei-tarpeeksi-älykkyydestä" tai, miten sen voisi tulkita, tyhmyydestä. Itse olen yksi tämän palstan mensalaisista, ja vaikka en sitä niin ansioksi luekaan, tiedostan kuitenkin, että jollain tapaa osaan ajatella asioita syvemmin kuin ns. massat. Myös kiinnostuksen kohteeni ovat aina olleet suht eri luokkaa kuin muiden (ala- ja yläasteella mm. Star Trek ja konemusiikki ja kirjat vastaan kiusaajien muotifarkut, ulkonäkö, ryyppääminen, suosio, Tom Cruiset ja New Kidsit ym.). Minulle kuitenkin tieto siitä, että olen päässyt koulusta ym. helpommalla kuin kiusaajani, on helpottavaa. Etenkin, kun he viestittivät teoillaan, että olen tyhmempi kuin muut. Näen asian nyt päinvastoin. Nimenomaan erikoisten mieltymysteni ja ajatusteni takia jouduin silmätikuksi. Se, etten olekaan tyhmempi kuin he, on antanut minulle suunnattomasti voimavaroja ja olen sitä kautta ymmärtänyt enemmän itseäni. Teille mensa-vihaajille sanoisin, että pelkkä mensalaisuus ei ole minun itsetuntoani nostanut, mutta onhan se kiva tietää, että edes jossain pärjää (olkoonkin sitten loogiset päättelytehtävät) paremmin, kuin moni kiusaajistaan.
Ps. Vielä asian sivusta: Mensan pääsykokeissa matematiikalla ei ole mitään sijaa. Minkäänlaisia matemaattisia tehtäviä siellä ei ole. Itse pääsin juuri ja juuri vitosen arvosanalla matematiikasta läpi yläasteella ja lukiossa.