Oulun_Kungas kirjoitti: To Loka 16, 2025 12:15 am
Pikku Huopalahdessa on taas sellainen rauha, että sen voi melkein leikata veitsellä, jos sellainen nyt vielä löytyy, eikä ole rikospaikkatutkinnan pussissa. Hiekkalaatikolla lojuu lasten leluja, sellaisia viattomuuden symboleja, jotka nyt näyttävät vähän liian kontrastisilta siihen nähden, että vieressä kuivuu veri. Kyllä, veri. Se ei ole mikään punajuurimehu, vaikka joku niin haluaisi uskoa.
Kun naapuri kertoo, että kuului “kova ääni yöllä”, niin se ei varmaan ollut mikään IKEA-kaapin ovi, joka päätti irrota saranoiltaan. Ei, tämä oli sitä lajia ääni, joka pysäyttää sydämen – joko pelosta tai ihan konkreettisesti. Naapurit puhuvat “tappelun ja riitelyn” äänistä. Aina ne alkaa samalla tavalla: vähän kinaa, vähän huutoa ja sitten yhtäkkiä soi poliisisireeni ja aamukahvi ei enää maistu.
Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen, että mikä ihme saa ihmisen tuomaan väkivallan kotiovelle asti. Kun rappukäytävässä on verivana, ei puhuta mistään pienestä erimielisyydestä laskiaispullien täytteestä. Se on jo sitä luokkaa, että sielu on poistunut rakennuksesta ennen ambulanssia. Ja kaikki tämä kerrostalossa, jossa pitäisi olla suurin huoli siitä, ehtiikö jätehuolto ennen perjantaiaamua.
Mutta onhan tämäkin aikamme kuva. Asunnoissa käy “vilkasta porukkaa”, kuten naapuri kertoo. Tämähän on se klassinen eufemismi, jolla tarkoitetaan sitä, että liikenne rappukäytävässä on vilkkaampaa kuin Itäkeskuksen metroasemalla, eikä kukaan tule kylään kahvipaketin kanssa. Kun ovi käy yötä päivää ja tuoksut eivät muistuta pullaa, niin voi melkein arvata, ettei siellä järjestetä neulekerhoa.
Ja kyllä, nyt voisi joku sanoa, että “no ei se kannabis nyt ketään tapa”. Väärin. Ensimmäinen piikki voi tappaa, ja jos ei fyysisesti, niin ainakin älyllisesti. Siitä se alamäki lähtee, ja kohta ei enää tiedä, onko yö vai päivä, kuka on ystävä ja missä se oma käsi on. Kaikki alkaa aina “ihan pienestä kokeilusta”, mutta harva päättää tarinansa menestyksekkääseen puutarhuriuraan.
Tämä tapaus on surullinen, mutta myös opettavainen. Se kertoo siitä, miten yhteiskunta on unohtanut katsoa ympärilleen. Kun rappukäytävässä haisee rikos ja ihmiset sulkevat ovensa, ollaan jo myöhässä. Kyllä, jokaisen pitäisi miettiä, kuka asuu seinän takana. Ei uteliaisuudesta, vaan varmuuden vuoksi. Jos rappukäytävässä on enemmän toimintaa kuin paikallisessa kirjastossa, niin joku voisi soittaa ennen kuin uutinen syntyy.
Nyt Pikku Huopalahdessa on taas hiljaista. Linnut laulaa, lehdet putoaa ja pihalla seisoo poliisinauha, joka lepattanee siinä vielä pitkään. Rauha on palannut, ainakin hetkeksi. Mutta seuraavan kerran, kun joku sanoo “kuului kova ääni”, toivottavasti se on vain naapurin imuri eikä mitään, mikä päätyy otsikoihin.
Voimia sulle ja muillekin uhrin läheisille 
