PPK 1977
Kammottava pitkäperjantai
Oli, huhtikuun 3. päivä. Soson yksinäisellä ja hiljaisella laiturivaihteella vietettiin rauhallista pitkäperjantai-iltaa pysäkkirakennuksen toisessa kerroksessa olevassa asemamiehen yksityisasunnossa. Päivän junaliikenne oli viereisellä Oulu-Kontiomäki-rataosuudella päättynyt sellaisten junien osalta, jotka pysähtyivät Sosossa.
Kotosalla olivat asemamies Väinö Niemi ja hänen vaimonsa sekä heidän kolme poikaansa ja tytär ja lisäksi kuusivuotias pojantytär, joka jo pitemmän aikaa oli ollut isovanhempien hoidossa.
Kukaan perheenjäsenistä ei osannut aavistaa, miten kauheita asioita heidän rauhallisessa perhepiirissään tulisi aivan lähitunteina tapahtumaan.
- Soson kuuluisaksi tullut pysäkkirakennus ratapihalta päin. Laudat ikkunassa peittävät rikotun ikkunan, josta rikoksentekijä oli tulut ulos..jpg (199.33 KiB) Katsottu 2292 kertaa
Kaamea löytö
Illalla seitsemän tienoissa olivat kaikki Niemen pojat lähteneet Muhokselle huvittelemaan.
Veljekset Kalevi ja Eino Niemi palasivat kotiinsa huvien päätyttyä aamuyöllä 4. päivänä.
He totesivat kaikkien rakennuksen ulko-ovien olevan sisäpuolelta lukittuina ja ihmettelivät, miksi ulko-oven avain ei ollut sovitussa paikassa oven ulkopuolella niin kuin se aina ennen oli ollut silloin, kun joku perheen jäsenistä oli ulkona niin myöhään, ettei ehtinyt takaisin ennen perheen nukkumaanmenoa.
Veljekset koputtelivat rakennuksen oviin ja ikkunoihin, mutta rakennus pysyi pimeänä ja kuolemanhiljaisena. Aikansa turhaan yritettyään herätellä sisällä olevia kiipesi lopulta Eino tikapuita pitkin sisälle yläkerran asuinhuoneen ikkunasta. Hän kohtasi pöyristyttävän näyn: isä, äiti, sisar ja veljen pikku tytär makasivat lattialla verissään kaikki kuolleina.
Eino järkyttyi näkemästään niin, että sai pahoinvointikohtauksen ja oli jonkin aikaa aivan toimintakyvytön. Hetken päätään selviteltyään hän jaksoi kömpiä rakennuksesta ulos samaa tietä kuin oli sinne mennytkin.
Hän kertoi kaameista havainnostaan pihalla odottavalle Kalevi-veljelleen.
Vähitellen veljekset toipuivat sen verran, että osasivat ryhtyä toimimaan. He yrittivät soittaa Muhoksen poliisiviranomaisille, mutta Muhoksen puhelinkeskus oli tilapäisesti epäkunnossa. Niinpä he herättivät erään lähistöllä sijainneen talon väen, lainasivat auton ja ajoivat sillä Muhokselle ilmoittamaan poliisille. Kello oli 04.50.
Muhoksen piirin nimismies kiiruhti välittömästi Sosolle poliiseineen. Rakennuksen ulko-ovi murrettiin väkivalloin auki. Sisälle päästyään poliisit voivat vain todeta, että veljesten ilmoitus piti täsmälleen paikkansa.
Aluksi heille tuli mieleen ajatus järkyttävästä perhedraamasta, mutta hyvin pian heille selvisi, että kysymyksessä oli yksi maamme rikoshistorian törkeimmistä ja samalla raaimmista henkirikoksista, johon liittyi vielä ryöstö.
Kaikki rakennuksessa olleet Niemen perheen jäsenet — 58-vuotias asemamies Väinö Niemi, hänen vaimonsa, 57-vuotias Elli, 18-vuotias tytär Leila ja pojantytär 6-vuotias Pirkko — oli surmattu lyömällä jollakin tylpällä esineellä päähän useita kertoja. Kuolema oli seurannut välittömästi.
- Tekonsa jälkeen murhamies sulki kaikki ovet sisältä päin ja pakeni rikkomastaan ikkunasta.jpg (57.74 KiB) Katsottu 2292 kertaa
Pysäkkirakennuksen lipputoimistossa ollut kaksiosainen kassakaappi oli räjäytetty hajalle ja kaikki huoneissa olleet kaapit, lipastot, pöytien laatikot sekä muut säilytyspaikat oli murrettu auki ja heitelty tavarat ja paperit pitkin lattioita. Huoneistossa vallitsi kaiken muun kauheuden lisäksi sanoin kuvaamaton kaaos ja sekamelska.
- Pysäkin toimistossa ollut kassakaappi oli räjäytetty.jpg (86.24 KiB) Katsottu 2292 kertaa
Tutkimukset käynnistetään
Välittömästi sen jälkeen, kun kammottava rikos oli paljastunut, paikalle saapuneille poliisimiehille teki nimismies siitä ilmoituksen Oulun läänin poliisitarkastajalle, joka määräsi heti apulaispoliisitarkastajan johtamaan jutun tutkimuksia henkilökohtaisesti. Kaikista käytettävissä olevista tutkijavoimista muodostettiin viipymättä tutkijaryhmä, joka ryhtyi vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtäväänsä
tuntien, että nyt jos koskaan oli kunkin pantava kaikkensa likoon, jotta rikollinen saataisiin nopeasti kiinni ja rikos kaikin puolin selvitetyksi.
Rikospaikkatutkimus, rikollisen etsintä, tiedustelut ja rikoksen tiedottaminen käynnistettiin kaikki samanaikaisesti.
Henkirikoksien tutkinnasta yleensä
Yleisesti ottaen kaikki rikokset ovat ikäviä ja rumia. Törkeimpiä niistä ovat murhat ja tapot, usein ne ovat mielettömän tuntuisia. Kaikkein hirvittävimmiksi rikosten luettelossa on katsottava teot, jotka kohdistuvat pieniin, avuttomiin ja täysin puolustuskyvyttömiin lapsiin.
Tässäkin jutussa oli uhrina mm. pieni tyttö, vain kuusivuotias lapsi. Tällainen alhainen ja kammottava teko ei hevillä häviä kokeneenkaan rikostutkijan mielestä. Tällaista tekoa on vaikea uskoa todeksi ja on vaikea voittaa se vastenmielisyyden tunne, joka tällaiselle rikospaikalle saavuttaessa valtaa rikostutkijan mielen.
Kuolemaa ei koskaan voi ottaa kevyesti ja täysin mieletön se on silloin, kun sen aiheuttaa väkivaltainen teko. Henkirikos on aina kaksipuolinen, usein hyvin järkyttävä murhenäytelmä. Sekä uhrin että tekijän omaiset ja läheiset joutuvat kokemaan surua ja tuskaa. Niin uhrin kuin tekijänkin omaisten suru ja kyyneleet tulevat henkirikoksen tutkijaa hyvin lähelle ja ovat hänelle lisätaakkana.
Henkirikoksen tutkija joutuu työskentelemään sekä työ- että henkisen paineen alaisena.
Rikospaikalla on jokaiseen yksityiskohtaan paneuduttava tarkoin, olivatpa ne sitten, kuinka vastenmielisiä taikka puistattavia tahansa. Lukijan on vaikea kuvitellakaan, millaisia näkymiä henkirikoksen tapahtumapaikka voi tarjota. Ja kaikki on käytävä lävitse moneen kertaan, ensin rikospaikalla, sitten kuulusteluissa, tutkintapöytäkirjaa laadittaessa ja lopulta vielä ehkä todistajana oikeudessakin. Siitä hetkestä alkaen, kun rikos tulee poliisin tietoon siihen hetkeen saakka, kun oikea syyllinen saa rangaistuksen teostaan on rikostutkijan vastuu raskas sekä henkisesti että fyysisesti.
Soson jutun tutkijat kokivat kaikki kovan paineen. Rikos tuntui käsittämättömältä. Jokainen tutkimuksiin osallistunut muodosteli mielessään etukäteen kuvaa siitä, millainen rikoksen tekijä mahtoi olla. Miten vähänkin järjissään oleva ihminen voi syyllistyä tällaiseen tekoon? Oliko tekijä kylmä ja tunteeton, jostakin syystä murhaamisraivoon joutunut vanha rikollinen, äkilliseen mielenhäiriöön joutunut yksilö vaiko jo
ennestään mielisairas ihminen?
Siinä kysymyksiä, joihin haluttiin vastaukset.
Rikospaikka kertoo
Soson pysäkkirakennus on kaksikerroksinen puutalo. Alakerrassa ovat varsinaiset yleisön tilat, odotus-, toimisto-, kylmä- ja lämminvarastohuoneet ja eteinen. Eteisestä johtavat portaat yläkertaan, missä asemamies Niemellä oli asunto, eteinen, keittiö ja kamari. Rakennukseen päästiin sisään molemmilta puolilta sekä kylmän varaston kautta.
Ratapihan puolelta oli sisäänkäynti odotushuoneeseen ja pihan puolelta alakerran eteiseen, mistä pääsi myös odotushuoneeseen.
Kuten jo mainittiin, olivat kaikki rakennuksen ulko-ovet lukossa. Lukoista puuttuivat avaimet, jotka rikoksentekijä ilmeisesti oli ottanut mukaansa. Hän oli rikospaikalta poistuessaan lukinnut ovet sisältäpäin. Alakerran eteiseen pihalta johtavan oven hän oli varmuuden vuoksi vielä teljennyt tukevalla pönkällä. Lipputoimiston laiturinpuoleisen ikkunan alaruutu oli rikottu. Jäljistä päätellen rikoksentekijä oli sitä kautta
poistunut rikoksen tehtyään.
Jäljistä voitiin myös päätellä, että rikoksentekijä oli tullut rakennukseen pihanpuoleisesta, silloin vielä lukitsemattomasta ulko-ovesta alakerran eteiseen, jonka lattialla asemamies Väinö Niemi makasi kuolleena. Hänen vierellään oli hänen vaimonsa Elli Niemen ruumis. Yläkerran eteisessä, pää ensimmäisellä porrasaskelmalla riippuen oli Leila Niemi ja keittiössä lattialla Pirkko Niemi.
Kaikki vainajat olivat täysissä pukeissa.
Asunnon vuoteet olivat päiväkunnossa, joten surmatyöt oli tehty ennen perheen nukkumaanmenoa.
Vainajien vaatteet olivat veren tahraamat, heidän päänsä oli murskattu jollakin tylpällä esineellä, ilmeisesti vasaralla. Myöhemmin toimitetuissa oikeuslääketieteellisissä ruumiinavauksissa todettiin surma-aseena käytetyn ns. timpurin vasaraa, jonka toinen pää on kaksihaarainen, toinen haara terävä kuin piikki.
Väinö Niemeä oli lyöty päähän neljä kertaa. Lyönneistä oli aiheutunut kallonmurtumia, aivot olivat ruhjoutuneet ja kuolema oli seurannut välittömästi. Lyönneistä ainakin kaksi olivat kumpikin erikseen hengenvaarallisia.
Elli Niemeä oli lyöty samanlaisella aseella kymmenen kertaa päähän ja kasvoihin seurauksin, että hänkin oli kuollut välittömästi kallonmurtumiin ja aivojen ruhjoutumiseen. Kaikki kuusi kalloon osunutta iskua olivat aiheuttaneet kallonmurtuman. Lisäksi Elli Niemen kehon eri puolilla oli mustelmia ja hankautumia.
Leila Niemeä oli lyöty yksitoista kertaa. Myös hän oli heti kuollut kallonmurtumiin ja pahoihin aivoruhjeisiin. Kuusi päähän osunutta lyöntiä oli kukin aiheuttanut kallonmurtuman. Leilankin kehossa oli hankautumia ja mustelmia.
Pirkko oli saanut päähänsä neljä iskua, joista kolme oli kukin aiheuttanut kallonmurtuman. Hän oli kuollut toisten tavoin välittömästi. Hänen otsassaan oli hankautumia ja mustelmia.
Rikospaikalla tehtyjen havaintojen perusteella oletettiin, että tapahtumain kulku oli ollut seuraava:
Asemamies Niemen tapoihin oli kuulunut, että jos alakerrasta iltaisin kuului jotain epäilyttäviä ääniä, hän oli välittömästi mennyt tekemään tarkastuskierroksen. Ilmeisesti hän oli kuullut rikoksentekijän tulon alakertaan ja lähtenyt ottamaan asiasta selvää.
Tultuaan portaat alakertaan hän oli kohdannut sisälle tulleen rikoksentekijän, joka ilmeisesti oli yllättänyt hänet ja rusikoinut hänet hengiltä.
Niemen kehossa ei päässä olleita kuolettavia vammoja lukuun ottamatta ollut minkäänlaisia merkkejä kamppailusta.
Rouva Niemi lienee kiiruhtanut miehensä avuksi, mutta kokenut miehensä kohtalon.
Murhanhimoinen rikollinen oli sitten kiiruhtanut portaita ylös Niemen asuntoon ja surmannut siellä Leila ja Pirkko Niemen. Leila oli portaiden yläpäässä ilmeisesti yrittänyt estää murhaajaa tulemasta yläkertaan siinä kuitenkaan onnistumatta.
Surmattuaan näin kaikki rakennuksessa olleet ihmiset oli rikoksentekijä ryhtynyt etsimään varastettavaksi sopivaa omaisuutta. Hän oli räjäyttänyt alakerran toimistohuoneen kassakaapin kahdella varsin voimakkaalla dynamiittipanoksella niin, että kaapin molemmat ovet olivat suorastaan lentäneet pois paikoiltaan. Kassakaapin sisältö oli pengottu ja heitelty pitkin lattiaa.
Rikoksentekijä oli kuitenkin pettynyt pahan kerran. Kassakaapissa ei ollut ollut rahaa, eikä muutakaan varastettavaksi sopivaa omaisuutta.
Jostakin oli jotain löydettävä, näytti rikoksentekijä ajatelleen, koska hän oli kääntänyt kaikki paikat nurin Niemen asunnossa ja muualla rakennuksessa. Lipastojen, kaappien ja pöytien laatikot oli murrettu auki ja tavarat heitelty hujan hajan pitkin lattioita.
Tekijän saalis
Rikoksentekijän saalis oli
• rahaa noin 100 000 markkaa
• 22 äänilevyä
• Saksan, Ruotsin ja Neuvostoliiton rahoja (kolikoita)
• naisten pukukangasta 5 metriä
• lakanoita, avaimia ja valkosankaiset aurinko lasit
• matkalaukku, sekä muuta pientä omaisuutta.
Asemamies Niemi oli vähän aikaisemmin nostanut rahat pankista, sillä hänellä oli vireillä asunnonrakentamissuunnitelma. Rahoja hän oli säilyttänyt lompakossaan kirjoituspöydän lukitussa laatikossa. Myös lompakko oli kadonnut. Jäljistä päätellen rikoksentekijä oli kulkenut huoneissa edestakaisin etsiessään anastettavaa omaisuutta. Hänellä oli ollut jalassaan uudenpuoleiset kumisaappaat, joiden pohjissa oli sahanterälaitaiset kuviot. Jälkien mukaan tekijöitä oli ollut vain yksi.
Talteen saatu näyttö
Lipputoimiston lattialta kassakaapin läheltä löytyi piimaan ja pölyn peittämä puukko, jonka kärki oli poikki. Laboratoriotutkimuksissa puukon terän juuresta löydettiin sittemmin vähäinen sormenjäljen osanen, joka kuitenkin voitiin todeta vertailukelpoiseksi. Puukon todettiin olevan peräisin pysäkkirakennuksesta, se ei siis ollut rikoksentekijän.
Sillä oli ilmeisesti katkaistu tulilankaa räjähdyspanokseen ja siksi eläteltiin toiveita, että sormenjälki oli rikoksentekijän jättämä. Toimistohuoneen lattialta otettiin talteen tulilangan pätkä, palanutta tulilankaa ja dynamiittia.
Nämä kaikki yhdessä jalanjälkien kanssa muodostivatkin sitten tärkeimmän näytön, mikä rikospaikalta saatiin talteen.
Yleinen reaktio
Itsestään selvää oli, että näin törkeä ja samalla suurta raakuutta osoittava teko herätti julkisuuteen tultuaan yleisen suuttumuksen. Teko oli jokaista tavallista kansalaista koskettava ja mieliä kuohuttava. Juttu oli alusta alkaen yleinen puheenaihe kaikkialla ja kannuja valettiin puoleen ja toiseen.
Asemamies Niemi tunnettiin tunnollisena rautatievirkailijana, joka oli uskollisesti ja moitteettomasti hoitanut pysäkinhoitajan tehtäviä paikkakunnalla jo yli neljännesvuosisadan ja huolehtinut esimerkillisellä tavalla perheestään.
Juttua käsiteltiin sanoma- ja aikakauslehdistössä etusivuilla kautta maan ja vaateet rikoksen pikaisesta selvittämisestä kaikuivat hyvin voimakkaina suuren yleisön taholta ja sanomalehtien palstoilla. Tutkimusten tuloksista haluttiin kiihkeästi tietoja ja kun aluksi ei ollut paljoa kerrottavaa, lehdet otsikoivat: ” Soson murhamies on yhä vapaana keskuudessamme”, "Poliisilla ei vieläkään mitään johtolankoja”, "Murhaaja liikkuu yhä keskuudessamme”, ” Kuka tietää, kenet hän valitsee kohteekseen seuraavalla kerralla”, ja niin edelleen.
Soson uhrien hautauksesta Muhoksella muodostui valtaisa surutilaisuus. Tuskin koskaan Muhoksen kirkossa on ollut niin paljon kansaa kuin tässä siunaustilaisuudessa, joka oli läsnäolijoille monessa suhteessa mieliinpainuva.
Rovasti Heikinheimon pitäessä voimakashenkistä siunauspuhettaan kävi koko kirkkokansan yli liikutuksen aalto, osa saatto väestä itki ääneen.
Ajankohdan määritys
Pysäkkirakennuksen toimistohuoneen seinällä kassakaapin lähellä ollut kello oli pysähtynyt 22.10. Kelloa tutkittaessa todettiin, että kysymys ei ollut vedon puutteesta. Kun kello muutenkin oli ollut kunnossa ja näyttänyt oikeaa aikaa pääteltiin, että kello oli pysähtynyt kassakaapin räjäytyksestä aiheutuneesta tärähdyksestä.
Eräät todistajat olivat kuulleet Soson pysäkki rakennuksen suunnalta tapahtumapäivän iltana kello 22.00 aikoihin kaksi perättäistä jymähdystä, jotka aivan ilmeisesti olivat johtuneet kassakaapin räjäyttämisestä.
Rikoksen uhrien kuolemanjälkeiset muutokset, ruumiinlämmön laskeminen, lautumat ja kuolonkankeus viittasivat samoihin aikoihin tapahtuneeseen kuolemaan. Myös se seikka, että Niemet eivät vielä olleet ehtineet yöpuulle puhui sen puolesta, että heidät oli surmattu ennen kello 22.00, joka oli heidän tavallinen nukkumaanmenoaikansa.
Tiedustelun tuloksia
Rikoksentekijän jalanjälkiä voitiin lumessa seurata Soson laiturivaihteelta muutamia satoja metrejä aina Oulu-Muhos-maantielle saakka, minne ne päättyivät. Kun jälkiä ei maantiellä voitu enää seurata jäi arvoitukseksi, mihin suuntaan rikoksentekijä oli jatkanut matkaansa maantielle päästyään.
Oletetuimmalta pakosuunnalta tuntui kuitenkin Oulun kaupunki, jonne Sosolta kertyy matkaa noin 25 kilometriä. Tiedustelujen painopiste suunnattiin Ouluun. Varsin pian saatiinkin selville, että tapahtumapäivän iltana kello 23.10 tienoilla oli Oulun rautatieasemalle rautatielinjalta saapunut puhelu, jonka soittaja oli pyytänyt yhdistämään jollekin taksiasemalle. Kun taksiasemaa ei sillä kerralla ollut saatu vastaamaan oli sama soittaja, äänestä päätellen mies, jonkin ajan kuluttua soittanut uudelleen. Nyt oli Tuiran taksiasema saatu vastaamaan ja soittaja oli tilannut auton Soson tienhaaraan. Hän oli lisäksi tiedustellut sitä, kauanko taksin matka Sosolle kestäisi. Taksinkuljettaja oli arvellut, että tankkauksen ja liukkaan kelin vuoksi matkaan kuluisi aikaa yli puoli tuntia.
” Ottakaa bensaa ja olkaa täällä puolen tunnin kuluttua”, oli tilaaja murahtanut kireässä äänen sävyssä.
Kun taksinkuljettaja oli kysynyt, oliko kyseessä sairaustapaus vai meno synnytyslaitokselle, ei hän ollut saanut vastausta, vaan soittaja oli sulkenut puhelimen. Taksinkuljettaja ei ollut ehtinyt edes kysyä tilaajan nimeä.
Vaikka tilaus olikin tällä tavoin jäänyt ikään kuin kesken ja vaikuttanut muutenkin vähän oudolta oli taksinkuljettaja kuitenkin lähtenyt ajamaan Sosolle otettuaan ensin polttoainetta.
Liukkaan kelin vuoksi auto oli matkalla mennyt ojaan ja viipynyt siinä niin kauan, että se oli ehtinyt Soson tienhaaraan vasta lähempänä kello 01.00. Ketään kyydittävää ei kuljettaja enää ollut tavannut sovitulta kohtaamispaikalta.
Näin katkesi tämä johtolanka. Mutta pian ilmestyi toinen. Eräs muhoslainen taksi oli tapahtumailtana ollut menossa Muhokselta Ouluun. Ehdittyään kello 24.00 tienoissa muutamia satoja metrejä Soson tienhaarasta Ouluun päin hänet oli pysäyttänyt tuntematon, harmahtavaan ulsteriin pukeutunut nuorehko mies, jolla oli ollut kantamuksinaan vanhanlainen matkalaukku ja kantokassi. Miehellä oli ollut valkosankaiset aurinkolasit. Mies oli pyytänyt kyytiä Ouluun ja kun auto oli ollut vapaa, oli kuljettaja ottanut hänet kyytiinsä.
Mies oli mennyt kantamuksineen auton takapenkille, vaikka kuljettaja olisi halunnut hänet mieluummin rinnallensa eteen. Mies oli vaikuttanut hiljaiselta ja vaikka taksinkuljettaja oli yrittänyt viritellä keskusteluakin, oli kyydittävä pysynyt varsin vähäpuheisena. Kyydittävä oli liikutellut autossa kassiaan ja sieltä oli kuulunut rautaesineiden kolinaa. Kuljettaja oli oman turvallisuutensa vuoksi pyytänyt miestä siirtymään etupenkille.
Tämä kuljetettava ei taida olla oikeilla asioilla liikkeellä, oli kuljettaja itsekseen päätellyt.
Mies oli istunut aivan kuljettajan takana ja myös siksi kuljettaja oli epäillyt miehen mahdollisia aikeita.
Kuljettaja oli keksinyt tekosyyn liukkaasta kelistä ja siihen vedoten uudelleen pyytänyt miestä siirtymään etupenkille, kun tämä ei ollut ollut ensimmäistä kehotusta kuulevinaankaan.
” No joo”, oli mies sanonut ja siirtynyt kuljettajan viereen vastahakoisen tuntuisesti.
Kuljettaja oli pysäyttänyt autonsa talorykelmän kohdalla varovaisuussyistä, metsätaipaleella hän ei olisi uskaltanut tehdä sitä. Mies oli varonut näyttämästä kasvojaan ja rinnallakin istuessaan hän oli katsellut poispäin kuljettajasta auton oikeanpuoleisesta sivuikkunasta ulos. Mies oli pälyillyt epäilyttävästi. Hän oli kertonut tilanneensa Oulusta taksin jo tunti sitten, mutta ei ollut selittänyt, miksi auto ei ollut tullut. Kun auto liukkaan kelin vuoksi ei tahtonut kunnolla pysyä tiellä oli mies jossakin vaiheessa sanonut maksavansa reilusti, jos päästäisiin hyvin kaupunkiin.
Mies oli jäänyt pois kyydistä Oulun laitakaupungilla. Hän oli maksanut kyytinsä uudella taitamattomalla 5000 markan setelillä. (Niemeltä anastetut rahat olivat olleet pääasiassa uusia 5000 markan seteleitä.)
Taksinkuljettaja ei tuntenut kyydittäväänsä, hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnytkään häntä. Hän pystyi kuitenkin antamaan miehestä hyvät tuntomerkit.
Tuntomerkkeihin sopivan miehen todettiin matkustaneen tapahtumapäivän iltana Oulun linja-autoasemalta kello 19.15 Muhokselle lähteneellä linja-autolla Soson tienhaaraan. Miehellä ei kuitenkaan vielä silloin ollut matkalaukkua eikä valkosankaisia aurinkolaseja. Mies oli kiinnittänyt bussin kuljettajan ja kanssamatkustajiensa huomiota sen vuoksi, että hän oli useaan kertaan kysellyt, milloin saavuttaisiin Soson tienhaaraan.
Kukaan ei ollut tuntenut miestä, mutta tuntomerkkejä he kuitenkin voivat hänestä kertoa. Ne sopivat hyvin Sosolta tapahtumayönä Ouluun taksilla tulleeseen mieheen.
Näistä tiedustelujen tuloksista voitiin tehdä jo varsin varmoja päätelmiä siitä, että kyseinen mies oli rikoksentekijä ja että hän oli tullut Sosolle Oulusta ja palannut Sosolta rikoksen tehtyään takaisin Oulun kaupunkiin.
Näin oli tutkimuksissa melko nopeasti edistytty varsin pitkälle ja itsestään selvää oli, että etsinnät saivat uutta vauhtia ja jatkuivat kuumeisina sekä Oulussa että muualla maassa, jopa maan rajojen ulkopuolellakin. Olihan otettava huomioon paon mahdollisuus Ruotsiin ja Norjaan. Miehen tuntomerkit toimitettiin kaikkia mahdollisia kanavia pitkin sekä poliisiviranomaisten että suuren yleisön tiedoksi.
Ilmoituksia alkoi virrata katkeamattomana vuona tutkijoille ja yleensäkin maan poliisiviranomaisille.
Vihjeitä tuli satamalla ja niiden selvittely jatkui yötä päivää. Tutkijat joutuivat melkoiseen helteeseen.
Suuren yleisön auttamisalttius oli hyvin aktiivista. Näytti siltä, kuin olisi jokainen kynnelle kykenevä tahtonut olla avuksi näin törkeän rikoksen selvittämisessä. Tällainen auttamishalu on tietenkin erinomainen asia, mutta teettää usein tutkijoilla turhaa työtä.
Valtaosa saaduista ilmoituksista osoittautuu yleensä tällaisissa tutkimuksissa aiheettomiksi, eikä Soson juttu ollut mikään poikkeus. Koskaan ei etukäteen kuitenkaan voi tietää, mikä ilmoitus sisältää oikeaa tietoa. Jokainen ilmoitus on siis tutkittava ja jokaisen ilmoitetun henkilön alibi tarkistettava.
Tämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Asiaa tuntemattoman on varmaan vaikea uskoa, miten paljon työtä jonkin henkilön alibin tarkistaminen saattaa aiheuttaa. Ja jos on kysymys entisestä rikollisesta, se on vielä vaikeampaa, sillä rikolliset ja ne piirit, joissa he majailevat ovat joukkoa, jonka elämäntavat ja asenteet kokonaan poikkeavat tavallisesta elämänmenosta. Heidän keskuudessaan ei tunneta vuorokaudenaikoja, viikonpäiviä, sunnuntaita, työhön lähtöjä ja työstä paluita, ei mitään kiinnekohtaa. Kaikki on tasapaksua
menoa, tavallisesti vielä juopuneena toikkarointia. Kun siihen vielä lisätään kielteinen suhtautuminen kaikkeen mitä poliisi yhteiskunnassa edustaa, voi arvata tietojen saannin vaikeuden.
Alivuokralainen
Lokakuussa 1952, siis Soson tapahtumia edeltäneenä syksynä oli noin 15 kilometrin päähän Oulun kaupungista maaseudulle päin erään pienviljelijän taloon muuttanut Kemistä asumaan 23-vuotias sekatyömies Kalevi Kilpiäinen 20-vuotiaan vaimonsa ja muutaman kuukauden ikäisen tyttärensä kanssa. Perhe oli saanut talon vinttikamarin asuttavakseen.
Kilpiäinen oli aluksi käynyt työssä useilla eri rakennustyömailla Oulussa, mutta viime aikoina hän oli ollut työssä Oulujoella tietyömaalla, jota siihen aikaan kutsuttiin hätäaputyömaaksi.
Perhe oli talonväelle ja kaikille muillekin entuudestaan täysin tuntematon. Perheen taloudellinen asema näytti huonolta, vaikka Kilpiäinen olikin käynyt verrattain säännöllisesti työssä.
Mitään pahempia riitaisuuksia ei aviopuolisoiden välillä havaittu olleen, mutta he viettivät varsin eristäytynyttä elämää. Talonväen kanssa he eivät olleet sanottavasti kanssakäymisissä ja Kilpiäinen itse näytti melkein karttelevan vuokranantajaansa. He eivät seurustelleet keidenkään muidenkaan kanssa.
Juopottelua taikka muuta häiriötä tuottavaa elämää Kilpiäiset eivät viettäneet. Vuokransa he maksoivat säännöllisesti, eikä heistä ollut talonväelle taikka muillekaan mitään haittaa. He näyttivät muuten viettävän normaalia nuoren työläisperheen elämää.
Helatorstaina, huhtikuun 2 päivänä 1953 oli rouva Kilpiäinen matkustanut tyttärensä kanssa pääsiäisen viettoon vanhempiensa luokse maaseudulle lähes 200 kilometrin päähän. Kilpiäinen itse oli sen sijaan ollut koko senkin päivän tavalliseen tapaan työmaalla ja palannut kotiin illalla.
Joillekin talonväkeen kuuluville hän oli ohimennen maininnut, ettei hänen ollut kannattanut matkustaa perheensä mukana.
Kilpiäinen oli viettänyt pitkäperjantain vastaisen yön asunnossaan. Pitkänäperjantaina iltapäivällä hän oli käynyt talonväen puhelimesta soittamassa Ouluun. Hän oli kysellyt linja-autojen kulkuvuoroja. ” Meneekö se auto siihen aikaan varmasti?”, oli huoneessa ollut talon tytär kuullut Kilpiäisen kysyvän. Sitä hän ei kuitenkaan ollut saanut tietää, mihin suuntaan meneviä linja-autoja Kilpiäinen oli kysellyt. Hän oli ajatellut, että ehkäpä Kilpiäinen sittenkin oli aikeissa matkustaa perheensä luokse.
Tämän jälkeen Kilpiäisen oli nähty poistuvan asunnostaan polkupyörällä Ouluun päin kello 16–17 välillä. Polkupyörän tavaratelineessä oli ollut joko reppu taikka kassi.
Kilpiäisen oli kuultu palaavan asuntoonsa vasta seuraavana aamuna kello 5–6 välillä.
Sen jälkeen hän oli pysytellyt asunnossaan aina siihen saakka, kun hän illalla tavallisuudesta poiketen oli tullut kyselemään talonväeltä, joko kello 19 uutiset oli luettu radiossa. Kilpiäisen kiinnostus uutisia kohtaan oli ollut todella poikkeuksellista. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt talonväen puolella uutisia kuuntelemassa.
Kilpiäinen oli vaikuttanut hermostuneelta uutisista kysellessään. Hän oli ollut tavallista kalpeampi, kun uutistenlukija oli alkanut puhua Soson murhista. Se oli näyttänyt vaikuttavan Kilpiäiseen, jonka kasvoilla värit vaihtelivat hänen kuunnellessaan uutisia.
” Raaka on teko, kun on lapsenkin tappanut”, oli Kilpiäinen uutiset kuunneltuaan todennut. Pian oli talon emäntä palannut saunasta, ja isäntä oli alkanut kertoa hänelle Soson jutusta.
Kilpiäinen oli ruvennut sotkemaan isännän puhetta kertomalla samanaikaisesti kokonaan muuta asiaa. Välittömästi tämän jälkeen hän oli poistunut omaan asuntoonsa.
Hänen käyttäytymisensä tämän jälkeen oli herättänyt talonväessä epäilyksiä, varsinkin kun he muistivat Kilpiäisen olleen poissa Soson murhien tapahtumayönä. Toisaalta he eivät millään olisi jaksaneet uskoa, että Kilpiäinen olisi voinut tehdä niin raskaan rikoksen. Sen vuoksi kukaan heistä ei ollut rohjennut kertoa epäilyksistään eräälle juttua tutkivalle poliisimiehelle, kun tämä oli huhtikuun 6 päivänä ollessaan tiedustelumatkalla poikennut talossa kuulumisia kyselemässä. Kilpiäinen oli tuolloin ollut asunnossaan, mutta heti poliisin lähdettyä hän oli tullut talonväen puolelle ottamaan selvää vieraasta.
Kun rouva Kilpiäinen oli palannut kylämatkaltaan lapsineen, oli Kilpiäinen ollut heitä vastassa.
Seuraavana maanantaina ja tiistaina Kilpiäinen ei talonväen havaintojen mukaan ollut mennyt työhön, vaan hän oli oleillut pääasiassa asunnossaan.
Kun rikokseen syylliseksi epäillyn henkilön tuntomerkit sitten julkaistiin radiossa ja lehdistössä ja kerrottiin hänen oletetuista matkoistaan ennen rikosta ja sen jälkeen talonväki totesi, että kaikki tuntomerkit sopivat vaatetusta myöten Kilpiäiseen.
Tämän vuoksi talon isäntä ilmoitti puhelimitse epäilyksistään tutkijoille keskiviikkona, huhtikuun 8 päivänä. Jutun tutkijoille Kalevi Kilpiäisen nimi ei tuossa vaiheessa sanonut mitään. Kukaan heistä ei tuntenut häntä entuudestaan. Soitettiin kiireesti silloiseen Rikostutkimuskeskukseen ja sen tiedotuskortistosta saatiin tietää, että Kilpiäinen oli rekisteröity ennestään 14.2.1949 tehdyn törkeän varkauden vuoksi.
Teosta hänelle oli langetettu 1 vuoden ja 6 kuukauden kuritushuonetuomio. Sitä kärsimästä hän oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen 24.11.49 koeajaksi, joka oli päättynyt 16.8.51. Sen jälkeen hänestä ei ollut merkintöjä rekisterissä.
Vyyhti selvenee
Kilpiäinen pidätettiin 8.4.1953 iltapäivällä asunnostaan. Hän oli parhaillaan perheineen ruokailemassa poliisien saapuessa paikalle. Kilpiäinen käyttäytyi teennäisen rauhallisesti, mutta merkille pantavaa oli, ettei hän näyttänyt sanottavammin hämmästyneeltä.
Sen sijaan rouva Kilpiäinen oli selvästi yllättynyt pidättäjien tullessa ja pyytäessä Kilpiäistä lähtemään mukaansa. Kilpiäinen kuitenkin tiedusteli, mistä syystä hänen olisi lähdettävä poliisilaitokselle, sellaiseen ei hänen mielestään pitänyt olla mitään syytä. Syytä ei hänelle vielä tässä vaiheessa ilmoitettu.
"Kaipa sieltä pian pois selvitään”, lohdutteli Kilpiäinen vaimoaan, joka hätäili miehensä puolesta. Kilpiäinen ei millään tavalla vastustanut pidätystä, eikä estellyt poliisilaitokselle lähtöä.
Välittömästi poliisilaitokselle saavuttua, toimitettiin henkilöön käypä etsintä, ja kehon katsastus, jolloin voitiin todeta, että Kilpiäisen oikean käden kämmenselässä oli selvästi havaittavaa turvotusta ja rinnalla, vatsanpohjassa ja nivustaipeissa mustelmia, jotka eivät vaikuttaneet aivan äskettäin syntyneiltä. Päällys- ja aluspaidassa oli havaittavissa veritahroja. Tarkastusta toimitettaessa Kilpiäinen ei enää jaksanut salata hermostumistaan. Hän antoi vammojensa synnystä ja veritahroista jo alustavassa kuulustelussa useammanlaisia ja ristiriitaisia selityksiä.
Kun Kilpiäiselle ilmoitettiin pidätyksen syy hän heti jyrkästi, kiisti syyllisyytensä Soson tapahtumiin ja selitti olleensa rikoksen tapahtuma-aikaan ja koko 4 päivän vastaisen yön asunnossaan liikkumatta sieltä minnekään. Kun hänelle sitovalla tavalla osoitettiin, että selitys ei voinut pitää paikkaansa Kilpiäinen vähitellen kuulustelujen kuluessa luopui tästä väitteestään ja kertoi viettäneensä rikosyön jossakin laitakaupungilla juopotteluhommissa tuntemattomien ihmisten seurassa. Sosolla hän ei ollut koskaan käynytkään, hän ei edes ollut tietoinen, missä sellainen paikkakunta sijaitsi.
Näyttöä kotietsinnöistä
Välittömästi Kilpiäisen pidättämisen jälkeen toimitettiin hänen asunnossaan ja muissa hänen käytössään olleissa tiloissa perusteellinen kotietsintä.
Tulos oli yllättävän hyvä ja sai jokaisen tutkimuksiin osallistuneen huokaisemaan helpotuksesta. Kilpiäisen asunnon ullakolta, asunnosta,
asunnon eteisen lattian alta ja halkoliiterin lattian alta löydettiin suurin osa Sosolta anastetusta omaisuudesta, kuten rahaa 99 500 markkaa, pääasiassa uusia 5000 markan seteleitä, äänilevyjä, ulkolaista metallirahaa, Soson avaimia, miesten paitoja, ynnä muuta. Rahat olivat Kilpiäisen nimellä varustetussa kirjekuoressa.
Mainittakoon jo tässä yhteydessä, että nyt löydetyt 5000 markan setelit olivat kaikki samaa numerosarjaa kuin sekin 5000 markan seteli, jolla taksikyyti Sosolta Ouluun oli rikoksen tapahtumisen jälkeen maksettu. Äänilevyistä oli raaputtamalla poistettu Niemen perheen nimikirjoituksia.
Edelleen näistä kätköpaikoista löydettiin timpurinvasara, uudehkot 42 numeron kumiteräsaappaat, dynamiittia, tulilankaa ja nalleja. Talonväen omaisuutta oleva timpurinvasara sopi hyvin murha-aseeksi. Sitä oli hiljattain pesty, mutta siitä huolimatta sen lovissa ja varren tukirautojen alla näytti vielä olevan verta. Laboratoriotutkimuksissa asia todettiin varmuudella. Nallit ja tulilangat olivat valmiiksi toisiinsa kiinnitettyinä. Kumiteräsaappaat sopivat kokonsa ja pohjakuviointinsa puolesta hyvin rikospaikalta tallennettuihin jalkineen jälkiin.
Vielä löydettiin Kilpiäisen asunnosta lippalakki, joka oli hiljattain värjätty, se ei ollut vielä ehtinyt kuivua. Rouva Kilpiäinen kertoi värjänneensä lakin edellisenä päivänä miehensä pyynnöstä, kun tämä oli selittänyt lakin tahrautuneen musteeseen.
Kilpiäisen huoneen uunista tuhkasta löydettiin metalliset matkalaukun saranat. Uunissa oli siis ilmeisesti poltettu matkalaukku.
Elli Niemen nimellä varustettu tilinauha löytyi Kilpiäisen käytössä olleesta halkoliiteristä. Mainittakoon, että Kilpiäinen oli ensimmäisenä pääsiäispäivänä ostanut isännältään metrin halkoja. Se oli myös herättänyt ihmetystä, tapahtuihan halkojen osto juhlapyhänä ja Kilpiäinen oli sitä paitsi latonut halot liiteriin ja niitä siellä pilkkonut pääsiäispyhien aikaan.
Tämä epätavallinen menettely selittyikin sillä, että Kilpiäiselle oli tällä tavoin tarjoutunut tilaisuus kätkeä varastamaansa omaisuutta halko liiterin lattian ja halkojen alle.
Ullakon täytteistä löydettiin vielä revolveria muistuttava leikkipistooli. Myös kävi ilmi, että Kilpiäinen oli pääsiäisen aikaan vaimonsa poissa ollessa pessyt parin alushousujaan. Hän ei ollut selittänyt asiaa vaimolleen lähemmin, vaikka tämä oli sitä kysellyt, eihän Kilpiäinen koskaan aikaisemmin ollut ryhtynyt pyykinpesuhommiin.
Kotietsinnän yhteydessä otettiin takavarikkoon tutkimuksia varten mm. seuraavat Kilpiäisen varusteet:
• tummanharmaa ulsteri (samanlainen oli nähty Sosolla liikkuneen henkilön yllä)
• villakäsineet, kaksi paitaa ja nenäliina.
Laboratoriotutkimuksissa löydettiin ulsterista ja nenäliinasta ihmisen verta. Ulsterista löydettiin lisäksi piimaata.
Kumiteräsaappaiden todettiin kokonsa ja pohjakuviointinsa puolesta sopivan rikospaikalta talteen otettuihin kumiteräsaappaiden jälkiin niin hyvin, että Rikostutkimuskeskus piti antamassaan asiantuntijalausunnossa mahdollisena, jopa todennäköisenä, että rikospaikkajäljet olivat peräisin Kilpiäisen saappaista.
Timpurinvasaran lovista ja varren tukirautojen alta löydettiin ihmisen verta ja lisäksi Rikostutkimuskeskuksessa todettiin, että vasaraa oli pesty.
Rikospaikalta talteen otettujen murtojälkien katsottiin muotonsa, mittojensa ja mikrorakenteensa puolesta sopivan erittäin hyvin mainitun timpurinvasaran tekemiksi. Myös rikoksen uhrien vammat sopivat aiheutetuiksi tällä vasaralla.
Lausunnossa sanottiin rikospaikalta talteen otetun tulilangan olevan täsmälleen samanlaista Kilpiäisen asunnosta löydetyn tulilangan kanssa.
Reikä kintaassa
Sokerit olivat kuitenkin vielä pohjalla: rikospaikalta talteen otetusta puukosta löydetty sormenjäljen osanen todettiin varmasti Kilpiäisen vasemman peukalon jättämäksi jäljeksi.
Kilpiäinen oli varovaisuussyistä työskennellyt rikospaikalla villakäsineet käsissään, mutta se ei ollut auttanut. Hänellä oli huono onni, sillä vasemmassa kädessä olleen villakäsineen peukalossa olikin ollut pieni reikä, josta pieni osa Kilpiäisen peukalon jälkeä oli jäänyt puukon terän juureen!
Todistuskappale oli pieni, mutta kuitenkin täysin vertailukelpoinen ja sitova.
Näin oli Kilpiäisen syyllisyydestä saatu hankituksi monipuolinen, aukoton ja vakuuttava indisionäyttö, joka ei kenellekään siihen tutustuneelle voinut jättää epäilyksen sijaa, oikea tekijä oli poliisin huostassa.
Tämä oli erinomainen asia, sillä mitä törkeämmästä rikoksesta on kysymys, sitä suurempi merkitys sitovalla aihetodistusketjulla on. Kun ollaan näin törkeän rikoksen kanssa tekemisissä, on näytön oltava raudanluja langettavan tuomion saamiseksi varsinkin, kun epäilty kiistää loppuun saakka syyllisyytensä. Inhimillinen todistelu on usein jollakin tavalla epävarmaa, lukemattomat tekijät vaikuttavat tällaisen todistelun luotettavuuteen.
Aihetodisteet- mykät todistajat — ovat sen sijaan varmoja, lahjomattomia, ehdottomia.
Tämän vakuuttavan aihetodistusketjun lisäksi Kilpiäisen syyllisyydestä saatiin vielä muutakin näyttöä: linja-auton ja taksin kuljettajat sekä eräät linja-auton matkustajat tunsivat Kilpiäisen samaksi mieheksi, joka oli pitkäperjantai-iltana ensin matkustanut linja-autolla Soson tienhaaraan ja ottanut sitten samoilta tienoilta yöllä taksikyydin Ouluun.
Dynamiitti, tulilanka ja nallit olivat todennäköisesti peräisin tietyömaalta, missä Kilpiäinen oli viimeksi ollut työssä. Kilpiäinen oli toiminut laturin apulaisena ja ollut erittäin kiinnostunut räjähdyspanoksen valmistuksesta ja räjäyttämisestä yleensä. Hän oli kysellyt työtovereiltaan Soson laiturivaihteen olosuhteista.
Kilpiäiseltä puuttui alibi rikoksentekoajalle, mutta sen sijaan todistettiin se, että hän ei ollut ollut asunnossaan sinä yönä.
Kiistää
Huolimatta langettavasta näytöstä Kilpiäinen kiisti syyllisyytensä monissa kuulusteluissa vielä senkin jälkeen, kun edellä luetellut todisteet oli yksityiskohtaisesti hänelle esitetty. Hän antoi milloin minkinlaisia valheellisia selityksiä, joita uusissa kuulusteluissa koetti paikkailla keksimällä uusia valheita.
Toinnuttuaan alkuhermostuksestaan Kilpiäinen esiintyi kuulusteluissa harvinaisen rauhallisena, kylmän laskelmoivana ja täysin tunteettoman tuntuisena. Hän ihmetteli yhtenään vain sitä, miksi tutkijat itsepäisesti pitivät häntä syyllisenä näin törkeään rikokseen, jollaista hän ei sanojensa mukaan olisi millään voinut tehdä. Hän kertoi, miten kovasti hän piti perheestään ja varsinkin pikku tyttärestään ja vetosi siihen, ettei hän ainakaan pientä lasta olisi voinut surmata. Hän paheksui pidättämistään ja epäillyksi tulemista
tällaisen rikoksen vuoksi ja esitti toivomuksen, että tutkijat kiinnittäisivät huomionsa oikean tekijän kiinnisaamiseen, eivätkä uhraisi aikaansa häneen. Hän kantoi koko ajan huolta perheensä
toimeentulosta ja vaati yhtenään tapaamisten järjestämistä vaimonsa ja lapsensa kanssa.
Hämmästyneenä pantiin merkille, että Kilpiäinen nukkui yönsä varsin rauhallisesti ja että unta riitti päivälläkin kuulustelujen väliaikoina. Kuulusteluissakin hän usein vaikutti uneliaalta ja haukotteli yhtenään. Kuulustelun kestäessä hän alituiseen poikkesi asiasta ja käänsi puheen pois Soson tapahtumista muihin asioihin.
Tuntematon Mies
Käytännön rikospoliisityössä joudutaan usein tekemisiin erään taitavan ja ovelan rikollisen kanssa, jota kuitenkaan ei milloinkaan onnistuta tapaamaan. Hän on tarvittaessa mistään piittaamaton, julma ja kavala olento, jolle minkäänlaiset pahanteot eivät näytä olevan vieraita. Hän on erikoistunut kaikkein hirveimpien ja katalimpien rikosten suorittamiseen. Eikä sillä hyvä, että hän itse tekee rikoksia, vaan hän myös johdattelee, houkuttelee, uhkaa ja pakottaa kumppanikseen aivan viattomia ihmisiä. Hän tuntuu olevan itse pääpaholainen, joka kuitenkin rajattomasta pahuudestaan huolimatta saattaa hädän hetkellä ilmaantua pelastavana enkelinä auttamaan poliisin käsissä olevaa onnetonta ja syyttä epäiltyä ja on valmis ottamaan kannettavakseen toisen puolesta millaisia tekoja tahansa.
Tämä olento on TUNTE MATON MIES, jolle mikään tämän taivaan kannen alla ei näytä olevan mahdotonta.
Olisihan ollut suoranainen ihme, jolleivat Sosonkin tutkijat olisi joutuneet tekemisiin tämän tyypin kanssa.
Kun Kilpiäinen toistuvissa kuulusteluissa alkoi käsittää kielteisen asenteensa kestämättömyyden, hän esitti kuulustelijoille seuraavanlaisen ”tuntemattoman miehen” version:
Hän oli juopotellut Oulun kaupungissa pitkä perjantain aattoiltana työmaalta palattuaan. Juovuksissa kaupungilla kävellessään hän oli yhyttänyt tuntemattoman miehen, joka oli ruvennut kertoilemaan suuren rahan hankkimisesta kassakaappikeikalla. Mies oli kertonut, että hänellä oli sopiva paikka tiedossa Soson yksinäisellä laiturivaihteella, missä pysäkkirakennuksen toimistohuoneen kassakaapissa hänen tietämänsä mukaan pääsiäisen aikaan oli säilytettävänä suuria määriä valtion varoja.
Mies oli tahtonut häntä mukaansa vain vartiointitehtäviin. Hän oli luvannut maksaa siitä hyvän palkkion. Hän oli pitkään suhtautunut täysin kielteisesti miehen esitykseen, mutta kun tämä oli viinan avulla osannut hyvin houkutella, oli hän juovuspäissään lopulta tullut suostuneeksi, kun mies jo etukäteen oli maksanut ruhtinaallisen palkkionkin, peräti kaksi miljoonaa markkaa. Sen jälkeen oli sovittu, että hän menisi pitkäperjantain iltana kello 20.30 Sosolle, missä hän tapaisi miehen.
Tuntematon mies oli sanonut huolehtivansa kaikesta rikoksen täytäntöönpanemisesta, joten hänen osakseen olisi jäänyt vain vartionpito, jottei kukaan sivullinen pääsisi yllättämään kesken puuhan.
Tuntematon mies oli kertonut jo pitemmän aikaa huolellisesti suunnitelleensa tätä keikkaa, tutustuneensa rikospaikkaan ja ottaneensa selvää siitäkin, että kassakaapissa tosiaan oli nyt huomattavan paljon rahaa.
” Ette ikänään tarvitse olla rahanpuutteessa”, oli tuntematon kehuskellut. Kun hän oli maininnut miehelle jotain kiinnijoutumisesta, oli tuntematon vakuuttanut: ” Olkaa huoleti, olen järjestänyt ja valmistellut tämän jutun niin hyvin, että kiinnijoutumisestamme ei ole pelkoa, kun toimitte vain ohjeitteni mukaan”.
Erotessa tuntematon oli vielä uhannut, että mikäli hän ei ilmaantuisi Sosolle sovittuun aikaan, tuntematon etsisi hänet käsiinsä, vaikka maan ääristä ja sitten olisikin kuolema ainoa vaihtoehto.
Tuntematon oli sanonut hänellä olevan mukanaan kaikki tarpeelliset välineet, mutta hän oli kehottanut ottamaan mukaan matkalaukun ja kassin, jos vaikka rikospaikalta sattuisi löytymään muutakin varastettavaksi sopivaa kuin rahaa.
Hän oli kysynyt tuntemattomalta ampuma-asetta, mutta tämä oli sanonut: ” Ei siellä sellaisia tarvita.”
Kun Kilpiäiseltä kysyttiin, oliko heillä ollut mitään puhetta toistensa henkilöllisyydestä, hän selitti, että siitä asiasta ei ollut keskusteltu puolin eikä toisin sanaakaan. Näin ollen kumpikaan ei ollut tullut tietämään mitään toistensa nimistä, asuinpaikoista tai kerta kaikkiaan mistään kummankaan persoonaan liittyvistä asioista.
” Ne sellaiset miehet haluavat pitää nämä asiat täysin salaisina”, kertoili Kilpiäinen. ” Ei sitä nuo kaksi miljoonaa markkaakaan näyttänyt millään lailla huolestuttavan”, jatkoi Kilpiäinen vielä puhettaan.
Tuntemattomasta erottuaan Kilpiäistä oli alkanut kaduttaa. Vähitellen hän oli tullutkin toisiin ajatuksiin, vaikka kaksi miljoonaa markkaa olikin jo hallussa. Hän kertoi aikansa mietittyään tehneensä päätöksen, että toimittaisikin tuntemattoman kesken kaiken poliisin käsiin ja luovuttaisi sitten poliisille myös rahat.
Tätä varten hän oli vielä samana iltana ostanut eräästä oululaisesta liikkeestä isokokoisen revolveria muistuttavan leikkipistoolin ja päättänyt käyttää sitä tuntemattoman pidättämiseen kesken puuhiensa.
Näissä aikeissa hän oli matkustanut pitkäperjantai-iltana Oulun linja-autoasemalta kello 19.15 lähteneellä linja-autolla Sosolle kantamuksinaan matkalaukku ja kassi, kuten tuntematon oli pyytänytkin. Kassissa oli ollut vain leikkipistooli ja rahat, kaksi miljoonaa markkaa. Hän oli tavannut miehen Soson laiturivaihteen ulkohuonerakennusten takana, missä tämä oli ollut odottelemassa. Tämä oli ollut tyytyväinen, kun hän oli pitänyt lupauksensa.
Tuntematon oli heti ryhtynyt toteuttamaan suunnitelmiaan ja lähtenyt kävelemään pysäkkirakennuksen suuntaan hänen jäädessään vartioon.
Hän oli katsonut sopivan hetkensä tulleen miehen ottamiseksi kiinni. Hän oli hyökännyt leikkipistooli kädessään tuntemattoman perään. Tämä ei kuitenkaan ollut antautunut, vaan sanonut:
” Leikkipistoolillako sinä minua meinaat?” ja päässyt kiinni häneen. Mies oli puristanut voimakkaasti häntä kurkusta. Tuntematon oli häntä niin vannottanut, että hän oli mennyt pelosta aivan sekaisin ja luopunut pidätysyrityksestään.
”Jatka sinä vain vahtihommia, minä teen muun työn”, oli tuntematon sanonut ja mennyt rakennukseen avoimesta ulko-ovesta. Pysäkkirakennus oli ollut pimeänä, eikä mitään merkkiä ollut ollut havaittavissa siitä, että siellä olisi ollut ketään ihmisiä.
Tuntemattoman mentyä sisälle oli hetken päästä alkanut kuulua kolinaa, aivan kuin tuntematon olisi tahallaan kolistellut todetakseen, oliko rakennuksessa ihmisiä. Kohta tämän jälkeen sisältä oli alkanut kuulua hätähuutoa, kuin koiran ulinaa ja vähän ajan kuluttua sen jälkeen naisen kirkunaa ja avunhuutoja. Tästä hän oli päätellyt, että tuntematon oli sisällä ryhtynyt ” kaameihin tekoihin”, tappamaan ihmisiä.
Avustaakseen uhreja hän oli rynnännyt sisälle, jolloin hänen eteensä oli avautunut kammottava näky: alakerran eteisen lattialla makasivat verisinä mies ja vaimo, päät hakattuina vasaralla.
Molemmat olivat vielä kuitenkin olleet elossa, koska mies oli valitellut: ” Auttakaa, auttakaa!” ja vaimo: ” Voi, voi.”
Tuntematon oli riehunut vasaran kanssa yläkerrassa, mistä oli kuulunut naisen ja pikkutytön valitusta. ” Äiti, äiti!” oli pikkutyttö huutanut.
Tuntematon oli tutkinut jokaista uhriaan ja surmannut kaikki heidät lyömällä vasaralla päähän niin monta kertaa, että henki oli varmasti lähtenyt ja valitukset loppuneet.
Kilpiäinen kertoi, että hän oli järkyttynyt tästä kaikesta niin, että hänestä ei ollut ollut mihinkään ja tuntematon oli saanut riehua kaikessa rauhassa ilman, että hän olisi pystynyt häntä millään tavalla estämään.
” Miksi tuonkin pikkutytön surmasit?”, hän oli kysynyt. Tuntematon oli vastannut, että jotta ei huutaisi ja kertoisi myöhemmin poliisille, mitä oli tapahtunut. ” Kaamea sen puuhia oli katsella”, selitteli Kilpiäinen.
Täydennettyään surmatyönsä tuntematon oli räjäyttänyt kassakaapin ja murtanut vasaralla kaikki laatikot ja penkonut ne. Kun tuntematon oli ollut tarkastelemassa lipaston laatikoita ja ollut selin häneen, oli hän päässyt mieheen kiinni takaapäin. Syntyneessä käsikähmässä hän oli kuitenkin jäänyt alakynteen ja tuntematon oli lyönyt häntä nyrkillä rintaan ja potkinut vatsan alaosaan niin pahoin, että hänen oli täytynyt jäädä pitkäksi aikaa lojumaan lattialle. Hän oli pelännyt, että mies tappaisi hänetkin. Mies ei ollut saanut lyödyksi häntä vasaralla, sillä se oli käsikähmän alkuvaiheessa lentänyt miehen kädestä lattialle.
Tuntematon oli lukinnut pysäkkirakennuksen ovet ja vaatinut häntä pysymään aloillaan.
Näin ollen, Kilpiäinen selitti, hänellä ei ollut ollut edes paon mahdollisuutta.
Mies oli kerännyt laatikoista tavaroita matkalaukkuun ja kassiin, mutta hän ei ollut seurannut lähemmin, mitä kaikkea niihin tuli. Pengottuaan kaikki paikat läpikotaisin tuntematon oli toimistohuoneen puhelimella tilannut Oulusta taksin itselleen. Hän oli hieman kiroillut saalista, mutta oli siitä huolimatta suostunut antamaan hänelle laukun ja kassin tavaroineen sekä naisten pukukangaskäärön.
Mies oli kuitenkin tarkastanut hänen taskunsa ja ottanut hänelle edellisenä iltana antamansa rahat, kaksi miljoonaa markkaa. Mies oli sitten antanut hänelle yhden setelinipun takaisin ja käskenyt pitää suun kiinni.
Pysäkkirakennuksen avaimet Kilpiäinen selitti ottaneensa mukaansa siksi, että tuntematon ei saisi niitä haltuunsa ja käyttäisi rikoksentekoon jossakin muualla.
Mieheltä tähteeksi jääneet dynamiitin, nallit ja tulilangan hän oli ottanut mukaansa samassa tarkoituksessa.
Kilpiäiseltä kysyttiin, minne surma-aseena käytetty timpurinvasara oli joutunut. ” Liekkö se roisto ottanut sen mukaansa”, arveli hän.
Hän oli eronnut tuntemattomasta välittömästi sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Oulu-Muhos maantielle. Mies oli erotessa vannottanut vaitiolon tärkeyttä ja uhannut hengenmenolla, mikäli hän paljastaisi tämän.
Tuntematon oli lähtenyt kävelemään maantietä Muhoksen suuntaan. Sen jälkeen hän ei ollut tavannut enää tuntematonta.
Hän oli kuitenkin elänyt pelon vallassa, jos mies hyvinkin etsisi hänet käsiinsä ja tappaisi hänet ilmitulon pelosta. Hänestä oli tuntunut, että mies ei ollut oikein luottanut häneen heidän erotessaan.
Erottuaan tuntemattomasta Kilpiäinen kertoi kävelleensä jonkin matkaa maantietä pitkin Ouluun päin. Sen jälkeen hän oli pysäyttänyt takaapäin tulleen taksin ja matkustanut sillä Ouluun. Oulusta hän oli jatkanut matkaa polkupyörällä asunnolleen, minne hän oli saapunut 4 päivänä aamulla. Häntä oli kaduttanut, että hän oli ottanut mukaansa tuntemattoman Sosolta anastamat tavarat ja rahanipun, missä hän oli todennut olleen rahaa 99 500 markkaa 5000 markan seteleinä. ” Rahanhimosta minä ne tulin ottaneeksi vastaan, mutta jälkeenpäin olen sitä katunut”, puolustautui Kilpiäinen.
Asunnolleen päästyään ja yön tapahtumia mielessään kertaillessaan hän oli käsittänyt menetelleensä hyvin typerästi kuljettaessaan rahat ja tavarat asunnolleen. Jos ne löydettäisiin häneltä, pidettäisiin häntä ilman muuta tuon kammottavan teon tekijänä ja todellinen tekijä saattaisi päästä ” kuin koira veräjästä”.
Sen vuoksi oli kaikki Sosolta peräisin oleva omaisuus kiireesti kätkettävä ja kaikki mahdolliset jäljet hävitettävä. Näin hän oli menetellytkin ja tehnyt kätköjä eri paikkoihin. Vaimolleenkaan hän ei ollut maininnut Sosolla käynnistä mitään ja oli päättänyt pitääkin sen salassa.
Kilpiäiselle huomautettiin, että rikospaikalta löytyi vain yhden henkilön jälkiä, nimittäin Kilpiäisen.
Hän selitti sen siten, että olihan tuntematon toki niin varovainen ja ovela, että hävitti kaikki omat jälkensä aina maantielle saakka.
Kilpiäisen mielestä siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, että rikospaikalta tavattiin vain hänen jälkiään.
Samanlaiset selitykset hänellä oli moniin muihinkin ristiriitaisuuksiin. Kilpiäinen tiesi työskennelleensä rikospaikalla villakäsineet käsissään. Siksi hän luotti vuorenvarmasti siihen, että hänen sormenjälkiään ei rikospaikalle ollut jäänyt. Sen vuoksi hän jatkuvasti kiisti sormenjälkilausunnon, vaikka hänelle näytettiin villakäsineessä olevaa reikää.
Vaikka Kilpiäiselle vakuuttavalla tavalla osoitettiin hänen syyllisyytensä sekä selitettiin, että kukaan järkevä ihminen ei uskoisi hänen satumaiseen tarinaansa tuntemattomasta miehestä, niin hän kaikesta huolimatta monissa kuuluste luissa itsepäisesti pysyi kertomuksessaan.
Mainittakoon, että kun hän vuonna 1949 oli joutunut kiinni törkeästä varkaudesta, hän kaikissa kuulusteluissa loppuun saakka kiisti syyllisyytensä. Tuntematon mies oli silloinkin tehnyt teon, hän oli ollut mukana vain pakosta, apulaisena, niin kuin nytkin.
