WW2 sotaelokuvien mieleen jääneet sakemannit

[RL11/6]

82-vuoden sukellusveneseikkailu natsien U-96 sukellusveneen kyydissä on aina hyvä elokuva. Ei turhia kauheuksia väitetyiltä keskitysleireiltä, vaan merisodankäyntiä ja tilanteisiin sopivaa sinfoniamusiikkia. Sukellusvenetappelu on parasta, mitä sotiminen voi tarkoittaa nukettamisen lisäksi. Toki kaasuun perustuvat joukkotuhoaseet ja tularemia sekä isorokko on aina cool, mutta sukellusvenemiehistö ja upseeristo on kultaa.

[Schimanski]

Vjatseslav Tihonov esittää kolmannen valtakunnan ytimeen soluttautuvaa neuvostoagentti Max Otto von Stirliziä Neuvostoliittolaisessa TV-sarjassa Kevään seitsemäntoista hetkeä (1973).
Tarkovskimaisen hidastempoinen, surumielisen kaunis mutta samalla vangitsevan jännittävä sarja joka pohjautuu Julian Semjonovin romaaniin (hankintalistalla).
YLE Teema esitti tämän onneksi uusintana 2010, tuskin nähdään sattuneesta syystä enää telkkarissa mutta DVD-boxin enkkuteksteillä voi löytää verkkokaupoista tai leffadivareista.
images (10).jpeg

Tämä on mielenkiintoinen valinta sillä tuo sarja oli iso hitti Neuvostoliitossa ja on jonkinlainen kulttisarja edelleenkin Venäjällä. Väitetään että tuo sarja on yksi syy siihen että Putin halusi luoda uran KGB:n tiedustelu-upseerina. Sitä en epäile hetkeäkään ottaen huomioon Putinin menneisyyden Dresdenissä.

1980-luvun puolivälissä Dresdeniin tulleelle Putinille Saksa oli ensimmäinen ulkomaankomennus.

– Hän nautti olostaan paikassa, joka oli kuin pieni paratiisi hänelle. (Itä-Saksa) on hänen mallinsa politiikan hoitoon. Hän rakensi eräänlaisen Itä-Saksan Venäjälle, Rassberger sanoo.

Dresdenissä Putin oppi, että muutosta ei saada aikaan ainoastaan voimankäytöllä tai vastaavasti heikkoudella, vaan tunteilla on iso voima. Saksassa hän näki miten demokratian kaipuu ja kansallistunne ohittivat järjestelmän. Sen vuoksi Putinin ollessa vallassa Moskovassa tuskin vastataan kriisitilanteisiin hiljaisuudella.

Reitschusterin mukaan niiden, jotka miettivät Putinin seuraavaa liikettä Ukrainassa, pitäisi kääntää katseensa nimenomaan Dresdeniin.

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000900621.html

Väritetty ja trimmattu 12-osainen versio neuvostoliittolaisesta tv-sarjaklassikosta Kevään 17 hetkeä, joka kertoo kolmannen valtakunnan viimeisistä päivistä.

1970-luvun alussa ohjaaja Tatjana Lioznova ja Julian Semjonov, kirjailija ja sarjan käsikirjoittaja, tekivät ensimmäisen neuvostoliittolaisen televisiosarjan kolmannen valtakunnan viimeisistä päivistä. Pääosaan sijoitettiin neuvostovakooja Stirlitz.

Venäjän televisio on nykyään täynnä sarjaelokuvia, mutta yksikään niiden henkilöhahmoista ei vedä vertoja Vjatšeslav Tihonovin esittämälle Stirlitzille. Nirppanokat voivat nyrpistellä hänelle, kuten he nyrpistelevät Stirlitzin kollegalle James Bondillekin, mutta - kuten Bondin - Stirlitzinkin tuntee jokainen.

Vuonna 2009 Kevään 17 hetkeä -draama räjähti kuin pommi Venäjän television ykköskanavalla. Sarjan 35-vuotisjuhlan kunniaksi sarjaa ei ollut ainoastaan entisöity, vaan se oli myös väritetty. Kolmen vuoden työ oli tuottanut vaikuttavan tuloksen. Asiantuntijoita Yhdysvalloista, Koreasta ja Kiinasta oli osallistunut projektiin, jota johti itse Lioznova. Parhaiden neuvostotraditioiden mukaan kyseessä on maailman pisin väritetty elokuva. Myös ääntä on korjattu. Huomattava hanke on kuitenkin nostattanut myös vastalauseiden myrskyn, ja nettiyhteisöissä on puhuttu jopa skandaalista.

Miksi ihmiset suhtautuvat niin kiihkeästi uuteen versioon? Televisiosarja on kaikkien neuvostoliittolaisten omaisuutta, heidän yhteistä kokemustaan. Sitä seurattiin koko maassa, ja sarjaa katsoivat kaikkien yhteiskuntaluokan jäsenet Brežnevistä Kremlissä viimeiseen kurjaan pakkotyövankiin.

Kun kulloinenkin osa esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa 1970-luvulla, miliisien raporteista ilmenee, että maan rikollisuus putosi lähes nollaan. Sarjan merkitystä venäläisille kuvaa sekin, että Stirlitz kumppaneineen on antanut aiheen suunnattomalle, koko ajan uusiutuvalle kaskusikermälle.

On ymmärrettävää, että moni haluaa esittää mielipiteensä tällaisen kansallisomaisuuden muokkaamisesta uuteen uskoon.

Nyt suomalainen televisiokatsoja pääsee kertomaan oman mielipiteensä uudistetusta kulttisarjasta. Värillisessä versiossa on 12 jaksoa, joiden pituus on noin 52 minuuttia. Alkuperäisen version jaksoja on lyhennetty keskimäärin 25 prosenttia.

https://vintti.yle.fi/yle.fi/teema/ohje ... etkea.html

[Schimanski]

Kun tv-sarjoista puhutaan niin Polttouhrit on pakko mainita.

Sieltä löytyy Erik Dorf...



Sarjassa on mukana Meryl Streep ja James Woods jotka vetävät roolinsa todella hienosti, mutta sarjan vaikuttavin hahmo on Erik Dorf (Michael Moriarty). Vaikuttava hahmo siksikin että Dorf on sarjan alussa ihan tavallinen lakimies jolla ei ole mitään juutalaisia vastaan. Dorfista kuoriutuu kuitenkin sarjan edetessä todella tunteeton omaa uraansa ja holokaustia suurella innolla rakentava natsi.

Hollywood-sääntö kuuluu suurin piirtein näin: Aina kun Meryl Streep on tehnyt filmin, hän on ehdokkaana Oscar-gaalassa, ja aina kun Meryl Streep on Oscar-ehdokkaana, hän voittaa pystin.

No, joskus Meryl Streepkin on ollut nuori aloittelija. Uran ensimmäisten roolien joukossa oli castaus Polttouhrit/Holocaust (1978) -minisarjaan. Emmy-pystihän siitä sitten napsahti Streepille.

Polttoruhrit oli ehkä ensimmäinen suuren yleisön fiktiosarja, jossa sota-aikojen juutalaisvainoja käsiteltiin prime time -paikalla. Sarja perustuu Gerald Greenin samannimiseen romaaniin, joka kuvattiin draamasarjaksi tuoreeltaan. Sarja esitettiin meilläkin heti vuonna 1979 ensi kertaa.

Sarjan ytimessä on saksanjuutalainen Weissin perhe sekä vastapoolina Erik Dorf (Michael Moriarty), nuori juristi ja natsiupseeri, jota kunnianhimoinen vaimo Marta (Deborah Norton) vielä piiskaa uralla eteenpäin.

Weissin perheeseen kuuluvat isä Josef (Fritz Weaver), äiti Berta (Rosemary Harris) sekä lapset Karl (James Woods), Anna (Blanche Baker) ja Rudi (Joseph Bottoms). Tarinan alussa Karl menee naimisiin kristityn Ingan kanssa, ja juuri tätä roolia Meryl Streep näyttelee Polttouhreissa.

Perheen isoisän kirjakauppa hävitetään kristalliyönä, ja häväistyt isovanhemmat tekevät itsemurhan. Myös Weissien koti merkataan daavidintähdellä ja Jude-tekstillä. Karl joutuu Buchenwaldiin keskitysleirille, jonne Inga vie hänelle kirjeitä, mutta joutuu myös seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Saksalaislääkäri valloittaa Josefin kodin ja tämä karkoitetaan Puolaan. Perheen muut jäsenet muuttavat Ingan luo tämän vanhempien vastustuksesta huolimatta.

Arvattavissa on, että tästä Weissien sukusaaga saa yhtä synkempiä ja surullisempia sävyjä. Monet heistä kuolevat keskitysleireissä tai kohtaavat muita kylmääviä vastuksia. Erik Dorf puolestaan kohoaa arvoasteikossa Sturmbannführeriksi, mutta joutuu myöhemmin ilmiannetuksi puolijuutalaisena ja muutenkin poliittisesti epäilyttävänä.

Dorf päätyy töihin keskitysleirille, ja siellä perheiden tiet kohtaavat, kun hän ryhtyy selvittämään leiriltä löytyneiden kuvien tekijöitä. Karl on yksi taiteilijoista ja häneltä murskataan kädet tässä vaiheessa. Dorf ei kuitenkaan onnistu kunnolla selvitystyössään, ja hänet siirretään vähempiarvoisiin töihin. Erinäisten vaiheiden jälkeen amerikkalaiset vangitsevat Erik Dorfin, ja tämä päätyy itsemurhaan.

Sarja oli aikansa puheenaihe. Sitä käsiteltiin kodeissa ja työpaikalla kasvoista kasvoihin, kuten senaikaisen sosiaalisen median tapaa kuului. Lehdissä kirjoiteltiin myös sarjasta. Polttouhrit oli koukuttavasti kirjoitettu ja hyvin näytelty. Toki se oli tehty kosiskelevan populaaristi ja alleviivaavastikin, mutta mitenkäs muuten? Onhan kyse tv-sarjasta, joka puhuu sinänsä tärkeästä aiheesta, jota tuolloin varsinkaan ei oltu pureksittu puhki.

https://televisionaarteet.blogspot.com/ ... caust.html

[Schimanski]

Tämäkin kuuluu minun mielestä tähän aihepiiriin.



Tuo oli Chaplinilta rohkea veto kun valmistumisvuosi oli 1940 ja Hitlerin kannattajia löytyi suunnilleen kaikista länsimaista. Elokuvasta nousi iso myrsky myös USA:ssa ja Saksassa elokuva oli tietenkin kielletty. On tosin väitetty että Hitler piti elokuvasta paljonkin ja se voi hyvinkin pitää paikkansa. Hitler ei suinkaan ollut huumorintajuton tosikko vaikka julkisesta kuvasta sellaista olisi helppo päätellä.

Myöhemmin Chaplin katui, että oli ollut niin naiivi Saksan todellisuuden suhteen, että oli mennyt tekemään elokuvasta komedian. Mutta komedia se on ja sellaisena mestarin työtä.

Chaplinin satiiri ei osu vain Hitleriin, vaan sen kohteina ovat myös Göring, Goebbels ja Mussolini. Kuuluisimmat kohtaukset, kuten Wagnerin musiikin höystämä leikki karttapallolla, sitä seuraava Brahmsin tahdittama parranajo. ja kaikki Hynkelin ja Napalonin (loistava Jack Oakie) tapaamiset ovat yksinkertaisesti nerokkaita.

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000243936.html

Tähän loppuun yksi elokuvahistorian hauskimmista hetkistä

[Stonedar]

Pistetään nyt vaikka Schroeder The Big Red Onesta, kun kyseistä leffaa ei vielä ole mainittu. Aika paljon noita WW2 aikaisia sotapätkiä on tullut katsottua, mutta ei nyt tuoreessa muistissa ole hirveän yksityiskohtaisesti. Kai tämäkin täytyisi pitkästä aikaa katsoa.

[LexVeritas]

82-vuoden sukellusveneseikkailu natsien U-96 sukellusveneen kyydissä on aina hyvä elokuva. Ei turhia kauheuksia väitetyiltä keskitysleireiltä, vaan merisodankäyntiä ja tilanteisiin sopivaa sinfoniamusiikkia. Sukellusvenetappelu on parasta, mitä sotiminen voi tarkoittaa nukettamisen lisäksi. Toki kaasuun perustuvat joukkotuhoaseet ja tularemia sekä isorokko on aina cool, mutta sukellusvenemiehistö ja upseeristo on kultaa.

Täydennän tätä, sillä sama elokuva hahmoineen tuli ensimmäisenä mieleeni.

Fregattenkapitän Heinrich Lehmann-Willenbrock




Bundesarchiv, Bild 101II-MW-3483-05 / Schwich / CC-BY-SA 3.0

, jonka hahmoa näytteli Jürgen Prochnow



(edessä paapuurissa täältä katsoen)

Wolfgang Petersenin ohjaamassa elokuvassa Das Boot, suom. Sukellusvene U-96 (1981)





Mielestäni Prochnowissa on ko. elokuvassa Lehmann-Willenbrockia enemmän kapteeniluutnantti Rolf Struckmeierin näköä (U-608), Sanoisin melkein, että yks' yhteen:

[Wow!]

[

Tuo sivusto https://www.uboat.net/ , (josta viimeinen kuva on otettu) on aika mielenkiintoinen.

Dönitziä, joka noita "harmaita susia" johti, ei tuomittu kuolemaan sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Sai jopa puolustustukea jenkkien Nimitziltä. (siis vaikka oli kansallissosialisti loppuun asti)

Hyvä elokuva on myös Stalingrad, vaikken siitä nyt erityisiä yksittäisiä näyttelijäsuorituksia osaakkaan tuoda esiin.
Soundtrack:
Kuten u-96ssa, niin Stalingradissakin (tai Päämajassa), saksalaiset itse osaavat tehdä elokuvan, jossa ei nyt aina nouse "sankari", joka lopussa jää henkiin epärealistisesti muiden pällisteltäväksi.
Sinnehän ne Stalingradissa arolle hautautuivat lumeen ja jäähän.

[RL11/6]

82-vuoden sukellusveneseikkailu natsien U-96 sukellusveneen kyydissä on aina hyvä elokuva. Ei turhia kauheuksia väitetyiltä keskitysleireiltä, vaan merisodankäyntiä ja tilanteisiin sopivaa sinfoniamusiikkia. Sukellusvenetappelu on parasta, mitä sotiminen voi tarkoittaa nukettamisen lisäksi. Toki kaasuun perustuvat joukkotuhoaseet ja tularemia sekä isorokko on aina cool, mutta sukellusvenemiehistö ja upseeristo on kultaa.

Täydennän tätä, sillä sama elokuva hahmoineen tuli ensimmäisenä mieleeni.

Fregattenkapitän Heinrich Lehmann-Willenbrock




Bundesarchiv, Bild 101II-MW-3483-05 / Schwich / CC-BY-SA 3.0

, jonka hahmoa näytteli Jürgen Prochnow



(edessä paapuurissa täältä katsoen)

Wolfgang Petersenin ohjaamassa elokuvassa Das Boot, suom. Sukellusvene U-96 (1981)





Mielestäni Prochnowissa on ko. elokuvassa Lehmann-Willenbrockia enemmän kapteeniluutnantti Rolf Struckmeierin näköä (U-608), Sanoisin melkein, että yks' yhteen:

En niinkään välitä henkilöhahmoista, mutta elokuvan äänimaailma on luotu niin korkealla ammattitaidolla, että sitä voi kutsua vain sanoilla Nippon ja teräs. Helvetin kovaa osaamista, mitä ei enää ole olemassa, koska valtaosa tuon taidon osaajista on kuollut, kuten Minuteman ohjusten alkuperäisinsinööreistä. Ääni on suurin osa elokuvaa, mutta sitä ei enää ymmärrä tämä Netflixiä tuottava Tiimarisukupolvi paskafilmeineen. Eivät osaa edes kunnon splatteria tehdä, vittu.

[LexVeritas]

Volksgerichtshofin puheenjohtaja Roland Freisler

https://fi.wikipedia.org/wiki/Roland_Freisler

Natsi-Saksan oikeuslaitoksen pääperkele, joka tuomitsi giljotiiniin Sophie ja Hans Schollin, sekä Christoph Probstin elokuvassa

Sophie Scholl – Die letzten Tage (ohj. Marc Rothemund, 2005), jossa Freisleria näytteli André Hennicke.



https://fi.wikipedia.org/wiki/Valkoinen_Ruusu_(Saksa)

[Luciano Viskos]

Schimanskin Chaplin-postauksesta tuli mieleen Jojo Rabbit (2019).
Siinä nuori pojanviikari Jojo (Roman Griffin Davis) käy läpi nuoruuden haasteita mielikuvitusystävänsä Adolfin (Taika Waititi) kanssa, joka toimii jonkinlaisena isän korvikkeena.
Elokuva keräsi pääosin myönteisiä arvioita ja sai palkintoja, mutta esimerkiksi vasemmistolaiselle rekkalesbo-free palestine-hörhöaktivisti-toimittaja Martina Moliis-Mellbergille elokuvan satiiri ja parodia ei oikein auennut. Hufvudstadsbladetin arvostelussaan hän antoi vain 2/5. Ei mitenkään yllättävää, kun muistaa kuinka huumorintajuttomia ja satiiria ymmärtämättömiä vasemmistolaiset yleensä ovat. Robocopin yhteiskuntakritiikkikin meni pääosin heiltä ohi, ainakin Yhdysvalloissa.

bulderlachen-met-hitler-in-jojo-rabbit-de-controverse-was.jpeg (79.72 KiB) Katsottu 306 kertaa

1800.jpg (206.49 KiB) Katsottu 306 kertaa

[Luciano Viskos]

Rautaristin tapaan silloisessa Jugoslaviassa kuvattiin myös suosittuihin Sven Hasselin sotaromaaneihin pohjautuva The Misfit Brigade (1987).
Vangeista ja muista poliittisesti epäluotettavista, juopottelevista ja auktoriteettiongelmaisista venkuloista koostettu rangaistuspartio lähetetään itärintamalla venäläisten linjojen taakse räjäyttämään ammusvarikko. Onnistumisesta heille luvataan palkinnoksi lokoisa toimi panssarivarikolla kouluttajina kaukana etulinjasta.
Mutta jos lupauksen antaa näin kylmäkiskoiselta mulkvistilta näyttävä esimies, niin jotain mätäähän siinä on.

General von Grathwohl (Oliver Reed).

MV5BMzdmODg0ZmYtNGRiZC00YmM2LTgyOWUtMTYzNGE5ZmQ2MGU5XkEyXkFqcGc@._V1_QL75_UX382_.jpg (8.63 KiB) Katsottu 295 kertaa

Kenraalin aisaparina toinen vuoden esimies-palkinnon pokkaaja Colonel von Weisshagen (David Carradine).

93YvpoC9IK-1gYDQLIXOX4WnbTrObBWOb3HrEu8VqQXXy3yIogwMdK_8RBuiq3jIK5h4hnQ_Y51Zz64AjaX43ab9o2gQVrpIi0OArMkbMeo.jpg (139.17 KiB) Katsottu 295 kertaa

Aika paha pettymyshän tämä filmatisointi oli, sillä Hasselin romaanien potentiaalin hyödyntäminen jää puolitiehen. Onneksi kirjojen nihilistinen ote on sentään joissain määrin saatu tavoitettua.

[Luciano Viskos]

Fräulein Ilsa (Dyanne Thorne) , tuo seksuaalisesti kyltymätön ja sadistisista perversioista tyydytystä saava naispuolinen keskitysleirin komendantti jonka hahmo on saanut inspiraationsa tosielämän Ilse Kochista, Buchenwaldin keskitysleirin komentajan Karl Otto von Kochin vaimosta ja vanginvartijasta, lempinimeltään "Buchenwaldin noita". Naispuoliset vanginvartijat kuuluivat SS-Helferiin (SS-avustajattariin) joilla oli keskenään oma arvoasteikonsa, mutta jotka eivät voineet koskaan antaa komentoja miespuoliselle SS:n jäsenelle. Keskitysleireillä palveli n. 3500 naista vartijoina ja hallinnollisissa tehtävissä.
Siinä suhteessa Ilsa, She-Wolf of the SS (1975), tuo kanadalainen nazieksploitaatio-genren alullepannut elokuva ottaa huomattavan taiteellisen vapauden. Elokuvassahan häntä kutsutaan komendantiksi, ja käytännössä hän pyörittää koko orkesteria.

Suosion myötä elokuva sai myös kaksi jatko-osaa joista jälkimmäinen sijoittuu Siperiaan neukkujen gulagiin.

MV5BOGUxMTVjMDgtZmJlOS00ZTliLTg1N2UtODQ3NmI4M2Y1NjViXkEyXkFqcGc@._V1_.jpg (1.11 MiB) Katsottu 277 kertaa

p71400_i_v8_ab.jpg (28.69 KiB) Katsottu 277 kertaa

Ilsa-elokuvien myötä italialaiset alkoivat välittömästi suoltamaan toinen toistaan kieroutuneempia ja sadistisempia tuotoksiaan ja näin syntyi taas elokuvataiteeseen uusi alagenre.

[LexVeritas]

https://fi.wikipedia.org/wiki/Willi_Herold

Willy "Emsdalen pyöveli" Herold oli 19-vuotias saksalainen sotilaskarkuri, joka sodan loppuvaiheessa löysi Luftwaffen kapteenin univormun, puki sen päälleen, ja perusti Ala-Saksissa liikkuneen "pikatuomioistuimen", jolla mukamas oli "suoraan Adolf Hitleriltä saadut rajoittamattomat oikeudet" suorittamiinsa teloituksiin.

Elokuvassa Der Hauptmann (Kapteeni, ohj. Robert Schwentke 2017) Heroldia näyttelee Max Hubacher.

[Schimanski]

Fräulein Ilsa (Dyanne Thorne) , tuo seksuaalisesti kyltymätön ja sadistisista perversioista tyydytystä saava naispuolinen keskitysleirin komendantti jonka hahmo on saanut inspiraationsa tosielämän Ilse Kochista, Buchenwaldin keskitysleirin komentajan Karl Otto von Kochin vaimosta ja vanginvartijasta, lempinimeltään "Buchenwaldin noita". Naispuoliset vanginvartijat kuuluivat SS-Helferiin (SS-avustajattariin) joilla oli keskenään oma arvoasteikonsa, mutta jotka eivät voineet koskaan antaa komentoja miespuoliselle SS:n jäsenelle. Keskitysleireillä palveli n. 3500 naista vartijoina ja hallinnollisissa tehtävissä.
Siinä suhteessa Ilsa, She-Wolf of the SS (1975), tuo kanadalainen nazieksploitaatio-genren alullepannut elokuva ottaa huomattavan taiteellisen vapauden. Elokuvassahan häntä kutsutaan komendantiksi, ja käytännössä hän pyörittää koko orkesteria.

Suosion myötä elokuva sai myös kaksi jatko-osaa joista jälkimmäinen sijoittuu Siperiaan neukkujen gulagiin.

Ilsa-elokuvien myötä italialaiset alkoivat välittömästi suoltamaan toinen toistaan kieroutuneempia ja sadistisempia tuotoksiaan ja näin syntyi taas elokuvataiteeseen uusi alagenre.

Eräänlaista äärimmäisen sadistista pehmopornoa

Ensimmäisessä elokuvassa Ilsa hässii vankien kanssa ja heti siemensyöksyn jälkeen seuraa pikainen kastraatio ja teloitus.

Trilogiaa myydään myös boxina.

[Schimanski]

Schimanskin Chaplin-postauksesta tuli mieleen Jojo Rabbit (2019).
Siinä nuori pojanviikari Jojo (Roman Griffin Davis) käy läpi nuoruuden haasteita mielikuvitusystävänsä Adolfin (Taika Waititi) kanssa, joka toimii jonkinlaisena isän korvikkeena.
Elokuva keräsi pääosin myönteisiä arvioita ja sai palkintoja, mutta esimerkiksi vasemmistolaiselle rekkalesbo-free palestine-hörhöaktivisti-toimittaja Martina Moliis-Mellbergille elokuvan satiiri ja parodia ei oikein auennut. Hufvudstadsbladetin arvostelussaan hän antoi vain 2/5. Ei mitenkään yllättävää, kun muistaa kuinka huumorintajuttomia ja satiiria ymmärtämättömiä vasemmistolaiset yleensä ovat. Robocopin yhteiskuntakritiikkikin meni pääosin heiltä ohi, ainakin Yhdysvalloissa.

Tuo on hyvä elokuva.

Kansallissosialistista Saksaa on harvoin käsitelty lapsen näkökulmasta vaikka Peltirumpu voidaan kyllä laskea jossain mielessä samaan sarjaan. Lapset olivat kuitenkin isossa roolissa kun natsit rakensivat kolmatta valtakuntaa. Aivopesu aloitettiin heti kun se oli mahdollista ja voi vain kuvitella niitä ristiriitoja mitä siitä seurasi natsismiin kasvatetuille ja kasvaneille lapsille ja nuorille varsinkin siinä vaiheessa kun valtakunta romahti.