Timet kirjoitti: To Joulu 18, 2025 8:40 am
Anneli Auerin tapaus yhteiskunnallisena ilmiönä
Auerin tapaus on mielestäni poikkeuksellisen kiinnostava, koska se toimii case-tutkimuksena siitä, miten viranomaisjärjestelmä voi lukkiutua omaan narratiiviinsa ja tuottaa lopputuloksen, joka on uhrin näkökulmasta äärimmäisen julma, vaikka yksittäisten toimijoiden motiivit eivät olisi pahoja. Oon miettinyt tätä tosi paljon ja pohdintoihin kytkeytyy myös omia kokemuksia viranomaistyöstä sekä ammattilaisena että asiakkaana, mutta niitä en nyt tähän tuo enempää.
Itse pidän korruptiota huonona käsitteenä tähän. Korruptio viittaa yleensä henkilökohtaiseen hyötyyn: rahaan, etuun, asemaan tai vastapalveluksiin. Tässä tapauksessa ei näytä olevan selkeää näyttöä siitä, että kukaan olisi toiminut saadakseen itselleen konkreettista hyötyä. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että monet toimijat ovat vilpittömästi uskoneet toimivansa oikein.
Olen alkanut hahmottaa Auerin tapausta ilmiönä, jota kutsun institutionaaliseksi narsismiksi. En tarkoita tällä yksittäisten ihmisten persoonallisuushäiriöitä, vaan järjestelmän emergenttiä ominaisuutta.
– Varhaisessa vaiheessa muodostunut teoria alkaa ohjata kaikkea tulkintaa
– Kritiikki koetaan hyökkäyksenä järjestelmää, ei yksittäistä ratkaisua, vastaan
– Virheen myöntämisestä tulee uhka järjestelmän legitimiteetille
– Järjestelmä alkaa puolustaa omaa kertomustaan totuuden kustannuksella
Tässä tilassa viranomaisjärjestelmä käyttäytyy kuin narsistinen toimija eli se ei pysty ottamaan vastaan tietoa, joka uhkaa sen minäkuvaa erehtymättömänä ja oikeudenmukaisena.
Yksi hämmentävimmistä piirteistä Auerin tapauksessa on se, että esillä on ollut viitteitä tietoisten virkavirheiden ja jopa todisteiden väärentämisen suuntaan ilman, että tekijöillä olisi ollut pelissä henkilökohtaista hyötyä. Tämä kuulostaa intuitiivisesti järjettömältä, ellei ymmärrä moraalista lukkiutumista.
Kun toimija uskoo vakaasti, että:
– syyllinen on jo tiedossa
– lopputulos on oikea
– vaihtoehto olisi moraalisesti pahempi
niin yksittäinen sääntörikkomus ei enää näyttäydy rikoksena, vaan korjauksena. Väärentäminen voi alkaa tuntua moraaliselta teolta. Se on keino estää suurempi vääryys. Tässä ei tarvita pahuutta, sadismia tai psykopatiaa vaan vahva moraalinen vakaumus ja kyvyttömyys epäillä omaa tulkintaa.
Uhrin näkökulmasta lopputulos on kuitenkin totaalinen:
– pitkät vankeustuomiot ihmisille
– pysyvä maineen ja toimeentulon menetys
– lasten vakava traumatisoituminen
– Amandaan kohdistettu kajoava tahdonvastainen lääkärintutkimus
Vaikka kaikki olisi tapahtunut lain puitteissa, vaikutus on ollut peruuttamaton.
Auerin tapauksessa en näe korruptiota, salaliittoa tai pahuutta. Kyseessä on inhimillinen järjestelmä, joka ei enää pysty epäilemään itseään. Tällaista oon valitettavasti nähnyt muuallakin viranomaistoiminnassa.