Kotietsivä2008 kirjoitti: Ti Tammi 27, 2026 10:31 pm
Tätä ei vain voi yhdistää – tämä täytyy yhdistää
Syyttäjän väite siitä, että tätä asiaa ei voi yhdistää murhaoikeudenkäynteihin tai saatananpalvontaan, on käsittämätön.
Nimenomaan tämä tapaus on esimerkki siitä, miksi ne on pakko yhdistää.
Lasten kertomukset eivät syntyneet tyhjiössä. Ne eivät ilmestyneet “itsenäisesti” tai irrallaan aiemmasta. Ne syntyivät tilanteessa, jossa:
• äiti oli julkisesti epäilty murhaaja
• media ja Murhainfo rakensivat vuosien ajan kertomusta “pahasta äidistä”
• poliisi epäili ja etsi aktiivisesti vahvistusta epäilylle
• sijaisvanhemmat elivät samassa informaatiotilassa, lukivat samoja kirjoituksia ja näkivät saman narratiivin kuin kaikki muutkin
Tässä tilanteessa ei tarvita pahantahtoisuutta. Riittää, että asiat alkavat “klikata”:
jos poliisi epäilee, jos media kirjoittaa, jos ympäristö uskoo – silloin myös sijaisvanhemmat alkavat uskoa. Ja kun aikuiset uskovat, lapset mukautuvat.
Tämä on tutkittu, tunnettu ja toistuva ilmiö.
Mistä nämä tarinat oikeasti lähtivät liikkeelle?
Tässä on se päättelyketju, jota syyttäjä yrittää katkaista – mutta jota ei voi katkaista ilman, että koko tapaus menettää järkensä:
1. Murhaepäily → lapsia kuulustellaan äidin syyllisyydestä
2. “Paha äiti” -kertomus alkaa rakentua kuulusteluissa
3. Tarinat paisuvat, yksityiskohtaistuvat ja saavat symbolisia piirteitä
4. Ympäristö (uskovainen sijaisperhe, moraalinen paniikki) antaa tulkintakehyksen
5. Mukaan tulee saatananpalvonta, rituaalit ja symbolit
6. Ja sieltä – historiallisesti aina samalla kaavalla – seksuaalinen hyväksikäyttö
Tämä ei ole sattumaa.
Tämä on klassinen moraalipaniikin ja suggestiivisen prosessin kaava, jota on nähty lukemattomissa tapauksissa 1980–1990-luvuilla ja sen jälkeen.
Juuri siksi puolustuksen asiantuntija, Julia Korkman, on painottanut, että näitä kertomuksia ei voi arvioida irrallaan syntykontekstistaan.
Tämä on muistipsykologian peruslähtökohta.
“Bussin alle” jäävät sijaisvanhemmat – mutta totuus on laajempi
Oikeudessa tämä kaikki kaatuu nyt sijaisvanhempien niskaan, ikään kuin he olisivat yksin tämän narratiivin lähde.
Se ei ole reilua – eikä totta.
He olivat osa laajempaa kehää:
• poliisi
• syyttäjä
• asiantuntijat, joilla oli valmiita tulkintakehyksiä (saatananpalvonta, rituaalinen väkivalta)
• psykologit, jotka sivuuttivat oman tieteellisen viitekehyksensä ja nojasivat somaattisen lääkärin epätieteellisiin UV-tulkintoihin (arpia, joita kukaan ei ollut nähnyt tavallisessa valossa)
• uskoon tullut, lapsensa menettänyt lääkäri, joka ylitti toistuvasti ammattinsa ja osaamisensa rajat omilla tulkinnoillaan
• media
• verkkofoorumit
Tässä kehässä elettiin yhteisessä harhassa, ei yksilöllisessä pahantahtoisuudessa.
Ja juuri siksi tämä on vaarallista: kukaan ei ole yksin “pahis”, mutta prosessi itsessään on vääristynyt.
Puolustus ei voi oikeudessa sanoa tätä näin suoraan. Se ei voi asettaa poliiseja, syyttäjiä ja asiantuntijajärjestelmää kollektiivisesti syytettyjen penkille.
Mutta se ei tee tästä analyysista väärää – päinvastoin.
Miksi syyttäjän väite on kestämätön
Kun syyttäjä sanoo, ettei murhatarinoilla ja saatananpalvonnalla ole merkitystä, hän pyytää meitä uskomaan, että:
• samat lapset
• samassa ympäristössä
• saman narratiivin keskellä
• samoilla aikuisilla ympärillään
olisivat kertoneet täysin irrallisia, toisistaan riippumattomia tarinoita.
Se ei ole uskottavaa.
Se on todellisuudentajun vastaista.
Murhatarinat, saatananpalvonta ja seksuaalirikossyytökset eivät ole erillisiä lukuja.
Ne ovat saman tarinan eri vaiheita.
Ja siksi tämä väite tuntuu niin pöyristyttävältä
Koska kyse ei ole vain juridisesta linjauksesta.
Kyse on yrityksestä katkaista syy–seurausketju, jonka jokainen ulkopuolinen näkee.
Siksi kysymys ei ole:
“Miksi puolustus vetoaa tähän?”
Vaan:
Miten syyttäjä kehtaa väittää, ettei tällä ole merkitystä?
Tällä on kaikki merkitys.