Kirjassa ylioppilas Raskolnikov tekee harkitun murhan, ajatellen että se mahdollistaa hänet suorittamaan hyviä tekoja joilla kuitata teon moraalinen vääryys.
Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttamaan ja syyllisyydentunto nostaa päätään.
Vanha sanonta kuuluu että puhdas omatunto on paras päänalunen ts ihminen jolla ei ole omantunnontuskia saa öisin nukuttua.
Tuo on aina ollut kiehtova teema, ja sitä on miettinyt usein jos omalla kontolla olisi jotain vähänkään vastaavaa, niin minkälaista olisi elää ja painia oman syyllisyydentuntonsa kanssa? Ajatuskin puistattaa.
Murhaajalle, tappajalle tai muihin vakaviin rikoksiin syyllistyeelle pahimman rangaistuksen luulisi olevan loppuelämän vellominen syyllisyydessä. Tämä koskee tietysti ns. tavallisia ihmisiä joilla voi olettaa edes olevan jonkinlainen omatunto ja käsitys oikeasta ja väärästä.
Äkkipikaistuksissaan tehty rikos ehkä vaikeampi selittää itselleen ("mitä v**tua tuli tehtyä?) kuin harkittu murha jota voi yrittää perustella itselleen jollain kieroutuneilla metodeilla?
Olisikohan tämä 1866 julkaistu teos ensimmäinen sukellus tappajan mielenmaisemaan?
Vuoden 1992 painos(4.) Karisto
- Ylioppilas. jpeg.jpg (655.13 KiB) Katsottu 412 kertaa