Iranin kamppailun ytimessä oleva strateginen dilemma
Ristiriitaisia uutisia ja huhuja virtaa jatkuvasti Trumpin ”väistämättömästä” iskusta Iraniin.
Joukkojen kerrotaan olevan suurin Irakin sodan jälkeen ja monet tahot kuten entinen CIA-agentti John Kiriakou antavat ”sisäpiirin tietoa” jonka mukaan Trump on jo tehnyt kohtalokkaan päätöksen ja on valmis käynnistämään raskaan operaation seuraavan 48 tunnin aikana.
Toisaalta iranilaiset viranomaiset vaikuttavat viestivän että neuvottelut jatkuvat ensi viikonloppuun asti ja erilaisia sopimushuhuja liikkuu.
On selvää, että Trump on empinyt pitkän konfliktin vuoksi. Useat raportit viittaavat siihen että hän kallistuu ”kompromissiin” eli rajattuihin iskuihin joilla pakotetaan Iran sopimukseen sen sijaan että riskeerattaisiin täysimittainen konflikti joka voisi päättyä nöyryytykseen.
Yhdysvaltain presidentti Donald J. Trump on kertonut neuvonantajilleen kallistuvansa siihen, että hän suorittaa lähiviikkoina alustavan iskun Iraniin osoittaakseen, että Iranin on oltava valmis luopumaan ydinaseen valmistuskyvystä. Jos diplomatia tai mikään alustava kohdennettu isku ei saa Irania luopumaan ydinohjelmastaan hänen vaatimustensa mukaisesti hän harkitsee paljon suurempaa iskua myöhemmin tänä vuonna tavoitteenaan syrjäyttää Iranin ylin johtaja Ali Khamenei ja muut johtajat vallasta vanhemmat neuvonantajat ovat kertoneet The New York Timesille.
Ennen kuin mennään yksityiskohtiin yksi asia on sanottava. Useimmat ihmiset hyppäävät heti ääripäihin ennusteissaan:
joko Iran nöyryyttää ja tuhoaa täysin Yhdysvaltojen joukot upottamalla jokaisen lentotukialuksen tai Yhdysvallat tasoittaa Iranin maan tasalle teurastaen koko johdon ja perustaa Irakiin verrattavan hallinnon koko maahan.
Todellisuudessa historiallisten ennakkotapausten analysointi näyttää että kumpikaan ääripää ei usein toteudu.
Yleisin tapaus on että kumpikaan osapuoli ei sitoudu täysin ja syntyy paljon sotkuista epäselvää vahinkoa josta molemmat osapuolet julistautuvat voittajiksi.
Trump pitää asioista ”helppoina” ja todennäköisesti vetäytyy mistä tahansa kineettisestä konfliktista heti kun hän saa käsiinsä yhden kiiltävän PR-elementin joka tuo hänelle voiton seppeleensä. Esimerkiksi jos hän onnistuu tappamaan Ayatollahin tai muun korkean johdon hän voisi välittömästi julistaa voiton ja lopettaa vihollisuudet.
Tämä on todennäköisesti pääsyy siihen miksi Trump kieltäytyy edes nimeämästä tavoitteita kehittyvälle konfliktille:
Todellisia ennalta määriteltyjä tavoitteita ei ole ja hän aikoo saavuttaa minkä asian tahansa jolla on menestyksen tuntua jotta hän voi jälkikäteen leimata sen tavoitteekseen alusta asti.
Tämä mahdollistaa hänen julistautumisensa jälleen ”neroksi” kun hän on saavuttanut sen mitä ”halusi”.
Jos Iranin johto osoittautuu liian vaikeaksi kaataa Trump saattaa vain odottaa kunnes Yhdysvallat osuu johonkin muuhun sotilaallisesti houkuttelevaan kohteeseen jota voidaan glamourisoida televisiossa ja julistaa sen olleen tavoitteena alusta asti – jälleen julistaen voiton ja että ”Iranin ydinpotentiaali on tuhottu”.
Tiedämme, että Trumpin todellinen motiivi Iranin iskuihin ei ole Yhdysvaltojen oma tiedustelu jostain olemattomasta iranilaisesta uhasta vaan Israelin painostus.
Se tarkoittaa, että Trumpin pääasiallinen operatiivinen tavoite on jotenkin tyydyttää israelilaiset ”esimiehet” ja lievittää painetta eikä saavuttaa mitään tiettyä sotilaallista tavoitetta. Niin kauan kuin hän voi antaa heille kunnon ”yrityksen” ja todistaa lojaalisuutensa Iranin pieksämisessä hän saattaa katsoa velkansa maksetuksi ja katkaista operaation.
Israel ei tietenkään koskaan ole täysin tyytyväinen ennen kuin Iran on täysin tuhottu mutta näin peli toimii:
Trump lievittää painetta iskemällä Iraniin vaikka se ei täysin tyydytä Netanyahua. Jonkin kineettisen fanfaarin jälkeen Israel jää vähemmän uskottavalle vipuvallalle varsinkin kun Trump pystyy vääntämään otsikoita ”todistaakseen” kuinka pitkälle hänen ”tuhoisat” iskunsa ovat vieneet Irania taaksepäin – mitä Israel ei pystyisi uskottavasti kiistämään ilman suoraa haastamista hänen narratiivilleen.
On myös huomattava, että jotkut ovat vakuuttuneita siitä että Tucker Carlson pelasti yksin Iranin tuholta paljastamalla Israelin todelliset suunnitelmat haastattelussaan ultra-sionistisen Mike Huckabeen ,Yhdysvaltain Israelin-suurlähettilään kanssa.
Muistakaa, että Carlson pidätettiin Israelissa melko vihamielisesti koska hänet on sisäisesti leimattu eräänlaiseksi valtion viholliseksi Israelin propagandan paljastamisen vuoksi.
Haastattelussa Huckabee vihjasi Carlsonille uskovansa että Israelilla on oikeus vallata koko Lähi-itä raamatullisen valitun asemansa perusteella.
Tämä aiheutti raivoa koko Lähi-idässä, ja alueen kaikkien merkittävien maiden ulkoministeriöt kirjoittivat yhdessä avoimen protestikirjeen:
#Lausunto
Saudi-Arabian, Egyptin, Jordanian, Arabiemiirikuntien, Indonesian, Pakistanin, Turkin, Qatarin, Kuwaitin, Omanin, Bahrainin, Libanonin, Syyrian ja Palestiinan ulkoministeriöt yhdessä Islamilaisen yhteistyön järjestön (OIC), Arabiliiton (LAS) ja Persianlahden yhteistyöneuvoston (GCC) kanssa
ilmaisevat voimakkaan tuomionsa ja syvän huolensa Yhdysvaltain Israelin-suurlähettilään lausunnoista, joissa hän viittasi siihen, että Israelin olisi hyväksyttävää käyttää hallintaa arabivaltioihin kuuluvien alueiden yli, mukaan lukien miehitetty Länsiranta.
Tämä raivo sai monet uskomaan että se on saattanut saada Trumpin harkitsemaan uudelleen pitkää sotilaallista kampanjaa Irania vastaan – epätodennäköistä toki mutta melko rationaalinen ajatus kun Carlson on nyt ”valoittanut” Israelin–Yhdysvaltojen Iran-vastaisen kampanjan todellisia aikomuksia joiden lopputavoite on Suur-Israel.
Muistakaa että ajatushautomot ovat ajaneet Iranin täydellistä Balkanisaatiota pienemmiksi valtioiksi Ayatollahin kukistumisen jälkeen.
Muistakaa myös pitkäaikaista väitettäni että tämä mahdollinen tuleva isku on Israelin viimeinen mahdollisuus Irania vastaan koska midterm-vaalien jälkeen Trump saattaa menettää kongressin hallinnan kokonaan eikä ehkä koskaan enää saa poliittista pääomaa näin laajamittaisiin yksipuolisiin toimiin.
Tämä on nyt vahvistettu myös hallinnon raivokkaimpien psykopaattien toimesta jotka myöntävät avoimesti että kyseessä on heidän viimeinen mahdollisuutensa saada Iran:
Heidän vaahtoava epätoivonsa kertoo raivokkaan tarinan: kyseessä on Kultin viimeinen mahdollisuus estää oma tuhonsa.
Jotkut ovat uskottavasti väittäneet ettei sillä olisi väliä:
Trump toimii yksipuolisesti kongressin kanssa tai ilman joten miksi demokraattien kongressinvalta merkitsisi mitään midtermien jälkeen?
Ei ole mitään yhtä mekanismia jolla demokraatit ”yhtäkkiä” saisivat vallan estää Trumpin toimet.
Kyse on yksinkertaisesti siitä valtavasta poliittisesta paineesta ja vipuvallasta jota he voisivat käyttää häntä vastaan siitä eteenpäin – se voisi täysin halvaannuttaa hänen presidenttikautensa ja pakottaa hänet lame duck -asemaan jossa hän taistelee pelkästään puolustuskannalla, tähän kuuluu mahdollinen virkasyyte ja monet muut asiat. Pelkkä kriittinen massa painetta häntä vastaan estäisi tällaiset suuret yksipuoliset toimet helposti jatkossa.
Strateginen dilemma
On ilmiö joka on nähty aikojen alusta asti. Olet nähnyt sen itse:
Aseistettu militantti marssittaa riviä kuolemaan tuomittuja vankeja teloituspaikalle. Jos he kaikki vastustaisivat yhdessä heillä olisi mahdollisuus kukistaa aseistettu. Sen sijaan he marssivat alistuneina kuolemaansa.
Jokin psykologinen tekijä halvaannuttaa ihmiset tällaisissa tilanteissa vaikka toimimattomuus toisi vielä varmemman kuoleman kun taas toimiminen antaisi ainakin pienen mahdollisuuden onnistua.
Tähän ilmiöön liittyy monia tunnettuja peliteoreettisia dilemmoja jotka saavat ihmiset tekemään turvallisia valintoja riskin ja yhteistyöepävarmuuden välillä vaikka ne turvalliset valinnat avaavatkin paljon suurempia riskejä tulevaisuudessa.
Ne jotka tuntevat scifi-romaani "The Traitor" Baru Cormorantin saattavat muistaa ”Petoksen dilemman”.
Siinä joukko kuvernöörejä haluaa kaataa heitä hallitsevan despoottisen autokratian mutta eivät pysty toimimaan koska he kohtaavat strategisen paradoksin:
Jos he kaikki toimivat koordinoituna he voivat helposti kaataa ”imperiumin” mutta jos kukaan heistä hyppää yksin liikkeelle odottaen muiden liittyvän hän riskeeraa jäävänsä ainoaksi toimijaksi ja leimautuu petturiksi seurauksineen.
Se on strateginen dilemma, joka johtaa halvaantumiseen koska et voi koskaan olla varma liittyvätkö muut.
Monet globaalin etelän maat kärsivät samanlaisista dilemmoista kohdatessaan imperiumin jatkuvan aggression.
Venäjän tapauksessa monet ovat valittaneet pitkään kuinka Putin ”perääntyy” ja ”turvallisesti pelaa” uskoen että omenakorin liian kova heiluttaminen ylläpitää status quota ja johtaa lopulta voittoon kun taas paljon ratkaisevampi mutta riskialttiimpi toiminta alussa voisi palauttaa aloitteen aggressorilta.
Turvallisempi valinta johtaa Venäjän hitaaseen kuristumiseen jota pidetään peliteoreettisesti turvallisempana kuin räjähtävän ratkaisevaa toimintaa joka voisi voittaa pelin kokonaan mutta yhtä nopeasti aiheuttaa tuhoisia seurauksia.
Paras esimerkki on ajatus siitä että Venäjä iskisi suoraan Yhdysvaltojen ilma-aluksiin – kuten tiedusteludroneihin Mustallamerellä – lopullisena ”punaisena viivana”.
Se voisi saada Yhdysvallat vetämään kaikki ISR-varansa pois antaen Venäjälle paljon helpomman tien voittoon tai se voisi johtaa salamannopeaan eskalaatioon jossa Yhdysvallat vastaa kinetisesti heikentynyttä ja haavoittuvaa Venäjää vastaan jolla on kädet täynnä.
Valinta ”turvallisesti pelata” ja antaa Yhdysvaltojen ISR-varojen antaa Ukrainalle silmät ja korvat vaikuttaa varovaisen pragmaattiselta mutta kutsuu suuria pitkän aikavälin riskejä Venäjälle – mukaan lukien Yhdysvaltojen sotilaallisen röyhkeyden asteittainen "mission creep" joka testaa Venäjän rajoja yhä vaarallisemmilla tavoilla.
Epävarmuuden edessä globaalit johtajat taipuvat alistumaan turvallisimpaan saatavilla olevaan toimintaan vaikka se kutsuisikin asteittain huononevaa pitkän aikavälin näkymää. Muistakaa tämä twiitti:
Näimme tämän jopa äskettäin Welt-lehden sotapeleissä joissa monet länsimaiset asiantuntijat esittivät sodan ajan johtajia sekä ”punaiselle” (Venäjä) että ”siniselle” (Saksa) joukkueelle. Pelissä saksalaiset ”johtajat” halvaantuivat uhasta alkaa välitön sotilaallinen toiminta Venäjää vastaan ja valitsivat johdonmukaisesti turvallisempia de-eskalaatiotoimia välttääkseen salamannopean eskalaation mikä antoi Venäjän vyöryä Suwałkin käytävän läpi ja käytännössä vallata osa Liettuaa.
Tämä tuo meidät Iranin kohdalle ja sen suureen strategiseen dilemmaan:
Iranin on pakko katsella kun Yhdysvallat kokoaa yhtä suurinta iskupakettiaan koskaan. Jos Iran olisi täysin varma että Yhdysvallat on päättänyt todella pyyhkiä sen kartalta sen eksistentiaalisessa intressissä olisi iskeä ensin ja kovaa viedäkseen mahdollisimman paljon tuulta aggressorin purjeista heti alkuun.
Mitä pidempään Iran epäröi sitä paremmin Yhdysvallat pystyy asettamaan itsensä täydelliseen iskuasemaan aiheuttaakseen maksimaalista vahinkoa.
Iranin on tehtävä valtava riskialtis veto joko:
1) jonkinlaiseen sopimukseen pääseminen Yhdysvaltojen perääntyessä iskusta tai
2) Yhdysvaltojen salliminen hyvin ”rajattuun” iskuun ”höyryjen päästämiseksi” kuten Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi (MIC) ajoittain näyttää tarvitsevan.
Sama koskee Yhdysvaltojen laivastovarantoja:
toinen Yhdysvaltojen lentotukialusryhmä – USS Gerald R. Fordin ryhmä – on vielä matkalla ja teatterissa Iranin lähellä on vain yksi tukialus – USS Lincoln.
Iran voisi mennä täysillä ja hyökätä yksinäiseen haavoittuvaan tukialusryhmään ilman varavoimaa lähellä mutta riskeeraisi massiivisen täysimittaisen amerikkalaisen sodan joka voisi tuhota Iranin.
Toisaalta Iran voisi pelata ”turvallisesti” ja odottaa toisen tukialuksen saapumista panostaen toivonsa neuvottelujen onnistumiseen mutta tämä ilmeisesti riskeeraa sen että Yhdysvallat saa myöhemmin kaikki yhdistetyt laivastovaransa turvallisesti paikalleen hyökätäkseen Iraniin.
Monien silmissä Iranin valinta antaa toisen tukialuksen hitaasti siirtyä asemiin ei eroa siitä että panttivangit antaisivat yksinäisen aseenkantajan marssittaa heidät teloituspaikalle vastustamatta.
Molemmissa tapauksissa riski on kuolema mutta ihmisen psykologiassa on jotain mikä suosii kauempana olevaa kuolemaa vaikka se olisi yhtä varma – todennäköisesti siksi että ihmiset ovat toiveikkaita olentoja ja mieluummin kuvittelevat jonkin ”jumalallisen intervention” pelastavan heidät viime hetkellä kuin laittavat kohtalonsa omiin käsiinsä juuri sillä hetkellä.
Tämä strategisten dilemmojen tarkastelu ei kuitenkaan väitä että Iranin päätös – tai Venäjän edellisessä esimerkissä – olisi ehdottomasti väärä. Tällaisissa epävarmojen tulosten ja monien muuttujien järjestelmissä ei ole oikeaa tai väärää. On vain peliteoreettisia malleja ja arvauksia siitä mikä saattaa olla tai ei ole optimaalinen toimintatapa.
Useimmat ihmiset – erityisesti anonyymit nettikommentaattorit – toimivat puhtaasti tunteiden varassa ja kannattavat aina äänekkäästi välitöntä riskialtista reaktiota mutta jos heidät joskus asetettaisiin itse tilanteeseen jossa kaikki – myös heidän henkensä – olisi vaakalaudalla heidän olisi todennäköisesti vaikea "vetää liipaisimesta".
Heistäkin tulisi todennäköisesti säyseä vangitsijoitaan kohtaan ja he antaisivat itsensä marssitettavan hiljaa kohti hirsipuuta ilman vastarintaa – koska ihmisille on aina helpompaa toivoa lisää aikaa kuin kohdata omien suorien tekojensa epävarmat seuraukset.
Iranin tapauksessa on monia muita muuttujia, jotka tekevät Iranin ”passiivisuuden” julistamisesta pelkurimaista tai harhaanjohtavan ylimielistä. Emme esimerkiksi tiedä salaisia neuvotteluja jotka saattavat antaa Iranille ainutlaatuisen näkemyksen Yhdysvaltojen todellisista aikeista – tietoa johon meillä ei ole pääsyä.
Iran saattaa perustaa päätöksensä vihjauksiin salaisista sopimuksista joita useimmilla netin kommentaattoreilla ei yksinkertaisesti ole riski–hyöty-laskelmissaan.
Toisaalta monet globaalin etelän maat jotka ovat olleet Imperiumin aggression uhreja omaksuvat usein vanhurskaan uhrin mentaliteetin, eräänlaisen toisen posken kääntämisen ja hyväntekijän, vastakohdaksi Imperiumin hoetulle "konna"-roolille.
Tämä saa ne näyttämään "hyvän miehen" arkkityypiltä ja sisäistämään tähän liittyvät koetut ominaisuudet kuten ajatuksen siitä että hyökkääjään iskeminen on sallittua vain puhtaassa itsepuolustuksessa koska se on "moraalinen" asia.
Samoin Iran saattaa kokea että iskeminen ensin on yksinkertaisesti ristiriidassa sen oman kuratoidun globaalin kuvan "moraalisesti oikeudenmukaisesta" kansakunnasta kanssa.
Saatamme pian saada tietää mitkä tämän peliteoreettisen mallin vaihtoehdoista olisivat olleet optimaalisia mutta henkilökohtaisesti kallistun edelleen sen puoleen että Iran tekee oikean päätöksen yksinkertaisesti siksi että Trumpin polvissa on merkkejä vallan horjumisesta ja olen edelleen skeptinen Yhdysvaltojen "maksimalististen" aikomusten saati sen kykyjen suhteen.
Voimme myös sanoa että tuhansia vuosia selvinneelle sivilisaatiolle pitäisi luultavasti antaa epäilyksen hyöty päätöksenteossa. Mutta voin olla väärässäkin.
Mutta näköjään sitä joku vielä arvostaa 