Mielialalääkkeet

[Andre]

Ei sattuisi kenelläkään olemaan kokemuksia Absenor nimisestä lääkkeestä? Itsellä vaihdettiin Ketipinor siihen, ja ainakin selosteen mukaan luvassa saattaisi olla kaikkea maksavauriosta hiustenlähtöön saakka.(?)

Ei ole helppoa olla hullu.

[ABC]

Itsellä ei mitään hyvää sanottavaa, ainakin ne LISÄÄ itsemurhariskiä.
Tiedän omasta tuttavapiiristäni kolme ihmistä joista itsaria kaksi yritti ja yksi onnistui, masennuslääkkeiden jälkeen.Tämä nainen, aloitti eron jälkeen masennuslääkkeiden syönnin (muuten kaikin puolin tasapainoinen)
ja sanoi että ne muutti persoonaa/alkoi tulla ihmeellisiä ajatuksia..jotka päättyivät sitten tähän itsari yritykseen. Joku aika sitten tuli dokkari lapsista jotka tekivät itsemurhan masennuslääkkeiden vuoksi.Se oli järkyttävää.
Jotenkin nykyään lääkitään kaikkea liian helposti..Surut ja ilot ja vastoinkäymiset kuuluu elämään,ei niistä ole tarkoitus päästä eroon.
Kumma juttu, ettei esim sota-aikaan ollut lainkaan näin paljon masentuneita kuin nykyään Ja monissa köyhissä maissa masennus on ihan vieras käsite, sellaisena kuin se meillä tunnetaan..

Olisiko tässä salaliittoteorian paikka, masennuslääkkeet aiheuttavat masennusta, diabeteksen ruokavaliohoito pahentaa diabetesta, jne. ja fyffeä tulee lääketehtaille.

No, älkää nyt vain loukkaantuko te, joiden on pakko syödä noita lääkkeitä, ja ne joille ne sopivat. Itse en ikinä pistäisi suuhuni kyseisiä mömmöjä sen jälkeen, kun katselin vierestä, miten eräs tuttavani lihoi vuoden aikana 60(!) kiloa aloitettuaan masennuslääkityksen.

[Sudenlapsi]

Mielialalääkkeet EIVÄT muuta persoonaa. Masennus sen sijaan muuttaa.
Surut ja ilot ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään. JATKUVA henkinen tuska, alakulo ja suru EIVÄT kuulu elämään. Niiden ei tarvitse kuulua.

Masennuslääkkeillä ei tapeta tunteita, eikä ne ainakaan ole mitään onnellisuuspillereitä. Ne eivät huumaa ihmistä olemaan jotain muuta kuin mitä oikeasti on, ne eivät vaikuta esim. alkoholin tavoin. Niiden käyttöä ei kukaan ulkopuolinen huomaa. Ja yleensä lääkkeitä syövä itsekin huomaa niiden vaikutuksen vasta silloin kun lääkkeen syönnin lopettaa.
Rauhoittavat lääkkeet ovat sitten asia erikseen, mutta niiden tarkoitus onkin vain auttaa masentunut pahimman tuskan ohi.

Sitä en osaa sanoa, lisääkö lääkkeet itsemurhariskiä. Jotenkin kuvittelisin, että lääkkeet eivät sitä tee, vaan masennus itsessään. Avun hakeminen on kuitenkin iso kynnys ja koska masentunut ajattelee muutenkin "väärin", voi lääkityksen aloittaminen olla niin vaikea asia, että se lisää itsemurhariskiä.

Eniveis, tää kuuluu mun mielestä niihin asioihin, joista asiasta tietämättömien on ihan turha alkaa ruikuttaa. Sehän on aivan jokaisen oma asia, syökö lääkkeitä vai ei. Jos joku ei suostu lääkkeitä syömään, niin ei sillä ainakaan rehentelemään kannata tulla. Ihan sama jos joku migreenistä kärsivä tulisi sanomaan, ettei hän ainakaan lääkkeitä syö. Sitten ei syö. Mutta eipä kannata sitten voinnin huonontuessa tulla myöskään valittamaan, kuinka on niin huono olla.

[Andre]

Itsellä ei mitään hyvää sanottavaa, ainakin ne LISÄÄ itsemurhariskiä.
Tiedän omasta tuttavapiiristäni kolme ihmistä joista itsaria kaksi yritti ja yksi onnistui, masennuslääkkeiden jälkeen.Tämä nainen, aloitti eron jälkeen masennuslääkkeiden syönnin (muuten kaikin puolin tasapainoinen)
ja sanoi että ne muutti persoonaa/alkoi tulla ihmeellisiä ajatuksia..jotka päättyivät sitten tähän itsari yritykseen. Joku aika sitten tuli dokkari lapsista jotka tekivät itsemurhan masennuslääkkeiden vuoksi.Se oli järkyttävää.
Jotenkin nykyään lääkitään kaikkea liian helposti..Surut ja ilot ja vastoinkäymiset kuuluu elämään,ei niistä ole tarkoitus päästä eroon.
Kumma juttu, ettei esim sota-aikaan ollut lainkaan näin paljon masentuneita kuin nykyään Ja monissa köyhissä maissa masennus on ihan vieras käsite, sellaisena kuin se meillä tunnetaan..

Kaikki masennus- ja mielialalääkkeet eivät todellakaan ole kytköksissä kohonneeseen itsemurhariskiin. Muutamassa lääkkeessä tämä on kuitenkin lisätty mahdollisena kohonneena riskinä, jota saattaa esiintyä muutamia päiviä lääkkeen aloituksen jälkeen. Ja on totta että joitakin lääkkeitä ei lapsille suositella lainkaan ko. asian takia. Tähän luokkaan tosin kuuluvat myös muutamat epilepsialääkkeet. Useinmiten itsemurha-ajatukset kuitenkin ovat enemminkin sidoksissa hoidettavaan vaivaan; eli masennukseen, psykoottisiin oireesiin jne. kuin siihen käytettävään lääkitykseen.

Taisit katsoa muuten sen Jimin "laatudokkarin" aiheesta.

Minusta on lähes naurettavaa tulla sanomaan, ettei sota-aikana olisi ollut "yhtä paljon" masennusta. Miksiköhän niin moni sodasta palannut perheenisä sitten joi itsensä hengiltä tai hakkasi perheensä henkihieveriin? Onko se vain perisuomalaista kulttuuria ja synkkyyttä? Siihenkin aikaan moni heräsi sodan kauhuihin keskellä yötä painajaisten muodossa. MM. Oma isoisäni kärsi koko elämänsä sodan jälkeen ns. sotahulluudesta, eikä hänen persoonansa koskaan enää ollut samanlainen. Siihen aikaan mielenterveyshuolto oli kuitenkin melkoisen lapsenkengissään. Hyvin paljon puhutaan sotasankareista, mutta harvemmin niistä jotka sodan jälkeen hirttivät itsensä ja murhasivat perheensä. Sama ilmiö on nyt nähtävissä esim. Irakin sodan nuorien veteraanien kohdalla.

Olisiko tässä salaliittoteorian paikka, masennuslääkkeet aiheuttavat masennusta, diabeteksen ruokavaliohoito pahentaa diabetesta, jne. ja fyffeä tulee lääketehtaille.

No, älkää nyt vain loukkaantuko te, joiden on pakko syödä noita lääkkeitä, ja ne joille ne sopivat. Itse en ikinä pistäisi suuhuni kyseisiä mömmöjä sen jälkeen, kun katselin vierestä, miten eräs tuttavani lihoi vuoden aikana 60(!) kiloa aloitettuaan masennuslääkityksen.

Minua monesti on huvittanut tämä lihomiskeskustelu mielialalääkitykseen liittyen. Harvoinpa ne lääkkeet itsessään lihottavat ketään, aineenvaihdunta toki monissa sivuvaikutuksena hidastuu ja mikäli ruokavaliota ei muuteta niin seurauksena on auttamattomasti lihoaminen. Lisäksi monet esim. masennusta sairastavat ovat ns. tunnesyöjiä. Syödään kun halutaan palkita itseään, syödään koska kaikki menee perseelleen, syödään koska mikään ei tunnu miltään. Syöminen on monesti tekemisen korviketta. Ja pitääpä sekin seikka ottaa huomioon että monet mielenterveysongelmaiset eivät kykene harrastamaan liikuntaa tai muuta aktiviteettia. Vaan kirjaimellisesti ovat neljän seinän sisällä tekemättä mitään.

Jos lihoaminen on ollut noin rajua, olisi ehkä kannattanut hoitavan lääkärin kanssa siitä palaveerata. Että voisiko jotain kenties muuttaa, lääkityksen ja muun suhteen. Ei ole normaalia lihoa tuollaista määrää vaikka käyttäisi mitä lääkkeitä! Itse en ole lihonnut koskaan kiloakaan vaikka olen käyttänyt täsmälleen samoja lääkkeitä kuin mistä monet kilokeijut ovat syyttäneet lihoamistaan.

Ja kolmanneksi tämä turhamaisuustekijä, eli onko se nyt sitten niin hirveää jos vaikka tulisi se 10 kg lisää painoa jos nuppi sillä pysyy kasassa? Itse kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavana voin sanoa, että mieluummin olisin vaikka lihava kuin sekaisin. Monet mielenterveyden sairaudet; kuten psyykoosi ja mania aiheuttavat usein toistuessaan pysyviä muutoksia aivoihin. Jos sellainen pystytään etsämään hyvällä lääkityksellä, tulkoon kilot tai ei. Niin mieluummin valitsisin sen sitten.

[loneliness]

No, älkää nyt vain loukkaantuko te, joiden on pakko syödä noita lääkkeitä, ja ne joille ne sopivat. Itse en ikinä pistäisi suuhuni kyseisiä mömmöjä sen jälkeen, kun katselin vierestä, miten eräs tuttavani lihoi vuoden aikana 60(!) kiloa aloitettuaan masennuslääkityksen.

Siinä on kyllä varmaan sitten popsittu Marsia ja Twixiä kanssa. Kuulostaa aika kalajutulta, että voisi jostain mieltä kohentavasta vuodessa kerätä moisen vararavinnon kehoonsa. Kyllä ne jotkut lihottavat, mutta että noin paljon, ei kai sentään?

[Nylonköysi]

Lukematta koko topicia, totean yksikantaan että mielialalääkkeiden hyödyllisyys on tapauskohtaista. Joillain toimivat hyvin eikä sivuvaikutuksia ole, joillain eivät toimi mutta ei ole sivuvaikutuksiakaan, joillain eivät toimi ja on sivuvaikutuksia ja sitten on tietenkin se porukka, jolla toimii, mutta sivuvaikutukset ovat niin rankat että hoito lopetetaan.

Aloittaja ja monet muut viitannevat tässä ketjussa ns. toisen polven masennuslääkkeisiin eli SSRI-lääkkeisiin. Niitä käytetään enemmän kun muita psyykenlääkkeitä ja nykypäivänä myös häiriöihin, jotka olisi mahdollista hoitaa lyhytterapian avulla.

Valitettavan usein nykyään ei ole resursseja terapiaan, joten hoito jää vain lääkkeiden varaan. Tutkimusten mukaan tehokkainta on kuitenkin yhdistelmähoito, eli sellainen hoito missä syödään lääkkeet ja käydään terapiassa.

OT:na mainitsisin, että SSRI-lääkkeet eivät sovi lähellekään kaikille vaikka ne parhaimmillaan myönnetään ensimmäisellä lääkärikäynnillä. Ei ole myöskään olemassa mitään testiä, jonka avulla oikea tarvittava annostus voitaisiin määrittää, vaan lääkkeet määrätään potilaan tuntemusten mukaan. Näinhän ei tehdä minkään muun sairauden hoidossa.

Mutta tosiaan, monia ne auttavat.

[loneliness]

OT:na mainitsisin, että SSRI-lääkkeet eivät sovi lähellekään kaikille vaikka ne parhaimmillaan myönnetään ensimmäisellä lääkärikäynnillä. Ei ole myöskään olemassa mitään testiä, jonka avulla oikea tarvittava annostus voitaisiin määrittää, vaan lääkkeet määrätään potilaan tuntemusten mukaan. Näinhän ei tehdä minkään muun sairauden hoidossa.

Mutta tosiaan, monia ne auttavat.

Lääkkeet aloitetaan käsittääkseni yleisesti pienillä annoksilla ja pikkuhiljaa annosta kasvatetaan. Alkuvaiheessa ennemmin annetaan vähän liian vähän lääkettä, että nähdään hieman kuinka pahassa jamassa poloinen on. Jos pieni annos ei toimi niin lekuri pistää lisää pökköä pesään ja vaikka tuplaa satsit. Jos sivuvaikutuksia ilmenee huomattavan paljon, niin lääke pyritään vaihtamaan. Viihdekäyttöön masislääkkeet eivät käsittääkseni ole kovin toimivia, niitä hupeja varten on sitten pamit yms.

[ABC]

Minua monesti on huvittanut tämä lihomiskeskustelu mielialalääkitykseen liittyen. Harvoinpa ne lääkkeet itsessään lihottavat ketään, aineenvaihdunta toki monissa sivuvaikutuksena hidastuu ja mikäli ruokavaliota ei muuteta niin seurauksena on auttamattomasti lihoaminen. Lisäksi monet esim. masennusta sairastavat ovat ns. tunnesyöjiä. Syödään kun halutaan palkita itseään, syödään koska kaikki menee perseelleen, syödään koska mikään ei tunnu miltään. Syöminen on monesti tekemisen korviketta. Ja pitääpä sekin seikka ottaa huomioon että monet mielenterveysongelmaiset eivät kykene harrastamaan liikuntaa tai muuta aktiviteettia. Vaan kirjaimellisesti ovat neljän seinän sisällä tekemättä mitään.

Jos lihoaminen on ollut noin rajua, olisi ehkä kannattanut hoitavan lääkärin kanssa siitä palaveerata. Että voisiko jotain kenties muuttaa, lääkityksen ja muun suhteen. Ei ole normaalia lihoa tuollaista määrää vaikka käyttäisi mitä lääkkeitä! Itse en ole lihonnut koskaan kiloakaan vaikka olen käyttänyt täsmälleen samoja lääkkeitä kuin mistä monet kilokeijut ovat syyttäneet lihoamistaan.

Ja kolmanneksi tämä turhamaisuustekijä, eli onko se nyt sitten niin hirveää jos vaikka tulisi se 10 kg lisää painoa jos nuppi sillä pysyy kasassa? Itse kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavana voin sanoa, että mieluummin olisin vaikka lihava kuin sekaisin. Monet mielenterveyden sairaudet; kuten psyykoosi ja mania aiheuttavat usein toistuessaan pysyviä muutoksia aivoihin. Jos sellainen pystytään etsämään hyvällä lääkityksellä, tulkoon kilot tai ei. Niin mieluummin valitsisin sen sitten.

Johtuisiko siitä, että ihmisten aineenvaihdunta reagoi eri tavalla aineisiin? Ja aineenvaihduntaakin isompi juttu on tietysti vaikutus aivojen ruokahalua säätelevään osaan. Se, että joissain psyykenlääkkeissä mainitaan sivuvaikutuksena lihominen, ei tietystikään tarkoita, että kaikki lihoisivat, vaan että kokeiden perusteella sen verran iso prosentti läskistyy, että lopputulos on merkitsevä. Osa heistä lihoo vähän, osa paljon.

Vakaviin sairauksiin on pakko syödä lääkkeitä. Mutta ainakaan naisihmisillä lihominen ei mitenkään paranna ennustetta, koska sen masentaa itsessäänkin (enkä ihmettele, kun lukee näitä kommentteja, jotka liittävät lihomisen vain itsekuriin). Ja kun puhutaan usean kymmenen kilon ylipainosta, niin silloin siitä aiheutuvat terveysriskit ovat itsessään mittavat. Eli ihan lievään masennukseen ei ehkä heti kannata alkaa mättää lääkkeitä, varsinkaan jos tietää lihovansa helposti tai on ongelmia syömisen kanssa (mielialasyönti tai syömishäiriötausta).

[ABC]

No, älkää nyt vain loukkaantuko te, joiden on pakko syödä noita lääkkeitä, ja ne joille ne sopivat. Itse en ikinä pistäisi suuhuni kyseisiä mömmöjä sen jälkeen, kun katselin vierestä, miten eräs tuttavani lihoi vuoden aikana 60(!) kiloa aloitettuaan masennuslääkityksen.

Siinä on kyllä varmaan sitten popsittu Marsia ja Twixiä kanssa. Kuulostaa aika kalajutulta, että voisi jostain mieltä kohentavasta vuodessa kerätä moisen vararavinnon kehoonsa. Kyllä ne jotkut lihottavat, mutta että noin paljon, ei kai sentään?

Tässä tapauksessa kävi ilmeisestikin niin, että lääkkeet sekoittivat näläntunnetta hallitsevan aivojen osan täysin. Kuulin hänen äidiltään, että hän valitti jatkuvaa näläntunnetta, ja mutsinsa laittoi hänelle lopulta porttikiellon, kun kävi syömässä viikon ruoat kerralla. Kun lääkitys lopetettiin tai vaihdettiin (en tiedä nykytilannetta), itsekontrolli palasi.

[Maybrick]

Mielialalääkitys, ainakin jotkut lääkkeet, kyllä näkyvät lähinnä naamassa: Posket levenevät, koko naama kasvaa ja iho muuttuu harmahtavaksi. Noista merkeistä olen voinut muutaman kerran tunnistaa mielialalääkkeitä käyttävän jo ennenkuin olen sen saanut kuulla todeksi.

Olen melko varma, että pari vuotta lääkkeitä syömään joutuva ei saa enää vanhaa hattuaan mahtumaan päähänsä.

Kuulisin mielelläni käyttäjien kokemuksia. Oletteko huomanneet levenemisilmiön vai onko se mielestänne paikkaansapitämätön väite?

[Chopper]

^ Paljon mahdollista.Kortisonilääkityskin kerää nestettä ja turvottaa mm. naamaa.

[esmes-]

mulla tuo lääkitys pitää painoa kurissa ja tasaisena. yhtenä masennuksen/yleisen hulluuden oireena mulla on ollu viikkoja kestäneitä syömättömyyskausia ja kausia jolloin saatan syödä kerralla 2 pitsaa, yhdeltä istumalta. ei kroppa kestä sellasta äärimmäistä paastoamista tai mässäilyä vuodesta toiseen. nyt ku syön taas lääkkeitä ni erotan koska on nälkä ja koska suru/huoli. ne on yllättävän samankaltaisia, tuntuu että on jotain vailla eikä tiedä onko se ruoka, viina vai nikotiini vai mikä.

[Yökiitäjä]

Johtuisiko siitä, että ihmisten aineenvaihdunta reagoi eri tavalla aineisiin? Ja aineenvaihduntaakin isompi juttu on tietysti vaikutus aivojen ruokahalua säätelevään osaan. Se, että joissain psyykenlääkkeissä mainitaan sivuvaikutuksena lihominen, ei tietystikään tarkoita, että kaikki lihoisivat, vaan että kokeiden perusteella sen verran iso prosentti läskistyy, että lopputulos on merkitsevä. Osa heistä lihoo vähän, osa paljon.

Monissakin psyykenlääkkeissä on haittavaikutuksena lihominen. Kuten haittavaikutusten kanssa yleensäkin, vaikutukset ovat yksilöllisiä. On kuitenkin ajateltu että mielenterveyden ongelman hoitaminen on ensisijainen asia ja liikalihavuus haitta mikä pitää sen vuoksi hyväksyä. Itse olen lihonut noin 35Kg viiden vuoden aikana, johtuen mielialalääkkeistä. Eri lääkkeitä on kokeiltu. Eräs tunnetusti lihottava lääke aiheutti minulla jopa bulimian kaltaisia oireita, vaikka niitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Olen kokeillut lopettaa nykyisen lääkityksen pariksi päiväksi ja vaikutukset ovat selvät: ruokahalu pienenee. Tosin masennus palaa myös heti takaisin.

Masennuslääkityksen vaikutus ruohalua säätelevän järjestelmään on suurin syy lihomiseen. Mielenkiintoista on sekin että liikalihavuuteen kehitetyt lääkkeet jotka vaikuttavat keskushermoston kautta, aiheuttavat masennusta. Tänä syksynä esimerkiksi vedettiin pois markkinoilta lääke nimeltä Acomplia, johtuen siitä että se aiheutti masennusta ja ahdistusta. Laihdutuslääkkeitä on tutkittu ja kehitelty sadan vuoden ajan, mutta koskaan siinä kunnolla onnistumatta. Suurin ongelma on ollut juuri nuo keskushermostovaikutukset.

Toinen syy masentuneiden liikalihomiseen liittyy itse masennukseen. Voimakas sisäinen, henkinen tyhjyydentunne on sellainen mitä ei lääkkeillä voi poistaa. Mielialalääkityshän poistaa vain oireet, mutta depression syytä. Tuon sisäisen tyhjyyden poistamiseen syöminen on ehkä se helpoin vaihtoehto. Muut vaihtoehdot ovat mm. päihteet ja pelaaminen.

[Yökiitäjä]

Kumma juttu, ettei esim sota-aikaan ollut lainkaan näin paljon masentuneita kuin nykyään Ja monissa köyhissä maissa masennus on ihan vieras käsite, sellaisena kuin se meillä tunnetaan..

Tuo on ihan tutkittu juttu ja pitää paikkansa. Se johtuu siitä että masennukseen taipuvainen vajoaa krooniseen masennukseen kun näkee kuinka hyvin muilla ihmisillä menee. Siinä huomaa sen oman huonommuuden ja epäonnistumisen elämässä kaikkein selvimmin. Kun taas jos tulee jokin ulkoinen kaikkia koskettava kriisi, niin silloinhan kaikilla alkaa mennä huonosti. Tässä tilanteessa taas masentunut alkaakin voida paremmin ja pärjää yhtä hyvin kuin muutkin.

Syytä tuohon käytökseen ei tiedetä, mutta eläinkokeissa se voidaan havaita. On mahdollista että se johtuu laumakäyttäytymisestä. Eläinlaumassakin ne heikoimmat yksilöt pudotetaan alimmalle sijalle arvojärjestelmässä ja jätetään ilman ruokaa. Lauman suorituskyvyn kannalta heikoimmat ovat vain rasite. Tilanne muuttuu kun laumalla menee huonosti, niitä heikoimpia tarvitaankin kun lauma puolustautuu ulkoista vihollista vastaan tai kamppailee omasta selviytymisestään.

Esimerkiksi Suomessa 90-luvun alun laman aikana masennusta ilmeni vähemmän kuin sitä ennen tai nykyään. Tulos on aika yllättävä, koska laman aikana ihmisillä on ihan oikeita syitä masentua, kuten työttömäksi jääminen ja asunnon ja omaisuuden menettäminen.

Jos haluaisin olla itsekäs, niin sanoisin että minä suorastaan odotan nykyisen talouskriisin syvenemistä lamaan. Silloin ainakin oma mielialani korjaantuisi

[esmes-]

yhteisöllisyys on ihmiselle laumaeläimenä yhtä tärkeää kuin ruoka -perustarve. afrikassa ihmiset elää pienissä kylissä, isoissa perheissä, länsimaissa asutaan urbaaneissa kaupungeissa, silti yksin. tulee mieleen se dannyn "kuusamoon"-biisi, aika kornia, mutta siltä se välillä tuntuu. afrikassa porukka näkee nälkää yhdessä, me kärsitään varmasti pienemmistä ongelmista, mutta itseksemme.

siksi juuri lama- ja sota-aikana itsemurhatilastot putoavat. ulkopuolelta tuleva suuri uhka on helpompi kestää yhdessä, yksilön voi kaataa pienikin vastoinkäyminen.