13-vuotias Sauli kuoli kesken koulupäivän.

[Bird]

Antakaa kuolleen lapsen äidille vähän armoa. Suru ja suruprosessi on yksilöllisiä. Asioiden selvittämispyrkimys voi olla keino ylläpitää edes jonkinlaista hallinnan tunnetta tilanteessa, jossa on menettänyt oman lapsensa. Se voi toimia myös tunteiden säätelyapuna (esim. ettei koko valtava tuska romahda käsiteltäväksi kerralla).

Kukaan ei voi tietää, mikä on oikea tai väärä tapa käsitellä tällaista menetystä tai kuinka kauan sen käsittely saa kestää. Kukaan ei myöskään tiedä, onko ammattiapua haettu, saatu ja millaista tukea perhe on saanut.

Mielestäni terveen yhteiskunnan ja sen julkisten instituutioiden pitää kestää kriittistä tarkastelua ja negatiivista palautetta. Pitkäaikaistakin. Yleensä onneksi vaikuttavat kestävänkin. Tässä tapauksessa ei ole julkisuuteen paljastettu yksittäisten työntekijöiden tietoja, ja aluehallintovirasto on jo todennut, ettei koulu toiminut väärin. Jos myös koulun henkilöstö itse kokee asian näin, sen pitäisi vaikuttaa siihen, miten asiaan suhtaudutaan.

Yleensä ammattilaiset kyllä myös ymmärtää, että vakavan menetyksen kohdannut vanhempi voi tarvita pitkänkin ajan tapahtuneen käsittelyyn. Ei pidä unohtaa sitäkään, että ammattilaisilla on myös omat kanavansa ja verkostonsa työn kuormittavien tilanteiden käsittelemiseen.

Siksi omasta mielestäni ei ole kohtuullista sanoa lapsensa menettäneelle vanhemmalle, että hänen pitäisi vain päästää irti tai lopettaa asian esillä pitäminen. Vaikka koulu ei olisi voinut tehdä enempää, vanhemman suru ei sillä perusteella lakkaa.

Lopuksi: on kuitenkin aina hienoa huomata minfossa, että joillain täällä kirjoittajilla löytyy hyvinkin kykyä empatiaan ja tragedian ymmärtämiseen muutenkin.

[BillyHill]

Olisiko poika muutenkaan selvinnyt aikuiseksi asti, koska kovempia pettymyksiä elämässä olisi ollut vasta tulossa?

Eikö tunnu yhtään kyseenalaiselta spekuloida julkisesti toisten kuolleen lapsen tulevaisuudella näin?

Kukaan ei voi tietää olisiko hän selvinnyt aikuiseksi asti vai ei — ei ammattilaiset, saati sitten maallikot. Teini-iässä itsemurha saattaa olla hyvinkin äkillinen ja impulsiivinen teko, eikä siitä voi päätellä, miten ihminen olisi myöhemmin kehittynyt. Pettymysten sietoa opitaan edelleen myös nuoruudessa sekä aikuisuudessa, näin useimpien ihmisten kohdalla.

Ei. Tää on paikka jossa niin tehdään. Ihan asiallinen mietintä tuo oli. Veikkaan itsekin että jättävä tyttöystävä tms. olisi ollut seuraava naula Saulin arkkuun. Ja luulen kans ettei tuohon ratkaisuun yhtä syytä ollut. Mielessä on ollut varmaankin monta elämän epäkohtaa.

[Bird]

Jottei äidin mediassa kertoma tärkeä pointti pääse unohtumaan:

Hänelle on myös syntynyt kuva, että reilu viikko ennen tragediaa koulussa oli tapahtunut jotain. Hän uskoo, että ystävien kesken on ollut jonkinlaista erimielisyyttä tai vääntöä, mutta mistä? Sitä hän ei tiedä. Viikkoa ennen tragediaa Sauli nimittäin oli lausunut mummilleen puhelimessa sanat: ”Mummi, et tiedä, miten ilkeitä ja inhottavia ne siellä koulussa ovat.”

Ja mikä teinille yleensä on tärkeintä? Kaverisuhteet.

Omasta mielestäni tää onkin todennäköisin taustatekijä. Toki sen lisäksi muutkin asiat on voineet olla vaikuttamassa.

[Bird]

Onpa surullinen kohtalo pojalla Itselläni kohta 13 täyttävä poika niin ei voi olla peilaamatta häneen tätä asiaa.

Mutta ettei ihan menisi pelkäksi harmitteluksi niin heitän pari teoriaa ja spekulaatiota, mitä olisi voinut tapahtua.
Saattoihan Saulilla olla muitakin murheita. Kiusaamista, ihmissuhdeasioita jne. Mistä ei vanhemmille kerrottu eikä koulussa tiedetty. Tämä opettajalta anteeksi pyytäminen sitten ollut vain viimeinen pisara.
Tai jospa tämä opettaja onkin ollut kokovartalokyrpä ja ottanut pojan silmätikukseen. Pojalla ja opettajalla ollut sitten pidempään jo kaikkea erimielisyyttä, jonka opettaja on saanut näyttämään kertomuksissaan Saulin käytöshäiriöiltä. Sitten kun hommien kärjistymisen jälkeen kotonakin vain kehotetaan pyytelemään anteeksi tältä mulkulta, on alkanut tuntua siltä että kukaan ei välitä.

Tässä on hyviä pointteja. Ja myötäelämistä.

Varmuuden vuoksi: en viittaa tällä kommentillani tähän tapaukseen , siitä minulla ei ole sen enempää tietoa kuin muillakaan täällä. Mutta McPanty on ihan oikeassa siinä, että joskus opettajakin voi olla ongelma.

Olen työni kautta käynyt tutkimusten yhteydessä monissa päiväkodeissa ja kouluissa havainnoimassa lapsia ja nuoria. Joskus onkin sitten paljastunut, että lapsen oireilun taustalla on opettajan epäasiallista kohtelua, syrjintää ja silmätikuksi ottamista, kuten McPantykin tuossa kuvasi. Pahimpia nämä on olleet silloin, kun sekä luokkatoverit että opettaja on "kiusannut", kohdistaneet siis henkistä, joskus fyysistäkin väkivaltaa yhtä oppilasta kohtaan.

Näissä tapauksissa olen tietenkin vienyt asian eteenpäin: rehtorille, välillä korkeammallakin taholle, sekä suosittanut lapsen hyväksi luokan, ennen kaikkea opettajan, vaihtoa. Parhaimmillaan lapsen/nuoren vointi on parantunut huomattavasti tällaisen muutoksen jälkeen.

[Bird]

Ei. Tää on paikka jossa niin tehdään. Ihan asiallinen mietintä tuo oli. Veikkaan itsekin että jättävä tyttöystävä tms. olisi ollut seuraava naula Saulin arkkuun. Ja luulen kans ettei tuohon ratkaisuun yhtä syytä ollut. Mielessä on ollut varmaankin monta elämän epäkohtaa.

Tehdään mitä?
Spekuloidaan tapahtumien mahdollisia taustatekijöitä vai ennustetaan kuolleiden tulevaisuutta?

Mielestäni ne on eri asioita. Taustatekijöiden pohtiminen ja spekulointi on ymmärrettävää, mutta on ongelmallista "arvioida" jälkikäteen, olisiko kuollut lapsi koskaan selvinnyt aikuiseksi asti tai millaisia tulevat ihmissuhteet olisi hänelle voineet olla. Sellaista ei yksinkertaisesti voi tietää kukaan.

[BillyHill]

Ei. Tää on paikka jossa niin tehdään. Ihan asiallinen mietintä tuo oli. Veikkaan itsekin että jättävä tyttöystävä tms. olisi ollut seuraava naula Saulin arkkuun. Ja luulen kans ettei tuohon ratkaisuun yhtä syytä ollut. Mielessä on ollut varmaankin monta elämän epäkohtaa.

Tehdään mitä?
Spekuloidaan tapahtumien mahdollisia taustatekijöitä vai ennustetaan kuolleiden tulevaisuutta?

Mielestäni ne on eri asioita. Taustatekijöiden pohtiminen ja spekulointi on ymmärrettävää, mutta on ongelmallista "arvioida" jälkikäteen, olisiko kuollut lapsi koskaan selvinnyt aikuiseksi asti tai millaisia tulevat ihmissuhteet olisi hänelle voineet olla. Sellaista ei yksinkertaisesti voi tietää kukaan.

No eihän niitä taustatekijöitäkään tiedetä. Spekulointi on spekulointia. En näe ongelmaa.

[Le chat bleu]

Antakaa kuolleen lapsen äidille vähän armoa. Suru ja suruprosessi on yksilöllisiä. Asioiden selvittämispyrkimys voi olla keino ylläpitää edes jonkinlaista hallinnan tunnetta tilanteessa, jossa on menettänyt oman lapsensa. Se voi toimia myös tunteiden säätelyapuna (esim. ettei koko valtava tuska romahda käsiteltäväksi kerralla).

Kukaan ei voi tietää, mikä on oikea tai väärä tapa käsitellä tällaista menetystä tai kuinka kauan sen käsittely saa kestää. Kukaan ei myöskään tiedä, onko ammattiapua haettu, saatu ja millaista tukea perhe on saanut.

Mielestäni terveen yhteiskunnan ja sen julkisten instituutioiden pitää kestää kriittistä tarkastelua ja negatiivista palautetta. Pitkäaikaistakin. Yleensä onneksi vaikuttavat kestävänkin. Tässä tapauksessa ei ole julkisuuteen paljastettu yksittäisten työntekijöiden tietoja, ja aluehallintovirasto on jo todennut, ettei koulu toiminut väärin. Jos myös koulun henkilöstö itse kokee asian näin, sen pitäisi vaikuttaa siihen, miten asiaan suhtaudutaan.

Yleensä ammattilaiset kyllä myös ymmärtää, että vakavan menetyksen kohdannut vanhempi voi tarvita pitkänkin ajan tapahtuneen käsittelyyn. Ei pidä unohtaa sitäkään, että ammattilaisilla on myös omat kanavansa ja verkostonsa työn kuormittavien tilanteiden käsittelemiseen.

Siksi omasta mielestäni ei ole kohtuullista sanoa lapsensa menettäneelle vanhemmalle, että hänen pitäisi vain päästää irti tai lopettaa asian esillä pitäminen. Vaikka koulu ei olisi voinut tehdä enempää, vanhemman suru ei sillä perusteella lakkaa.

Lopuksi: on kuitenkin aina hienoa huomata minfossa, että joillain täällä kirjoittajilla löytyy hyvinkin kykyä empatiaan ja tragedian ymmärtämiseen muutenkin.

Joskus apu on sitä, että joku sanoo että nyt pitää jatkaa ja ajatella eläviä, ei elää siellä mennessä. Sitä ei ole yhtä kiva kuulla, mutta se on hyödyllisempää.

Itse en tahtoisi että vielä noin pitkän ajan jälkeen minua joku rohkaisisi syyttelemään muita ja elämään menneessä, etenkin kun syyllisiä ei ole. Kuolleet ovat kuolleet, on elävien vuoro. En tahtoisi olla tuon äidin lähipiiriä, raskasta olisi.

Elämä nyt vaan ON tämmöistä, otetaan pois niitä kaikkein rakkaimpia, puhun kokemuksella. Mutta en usko että ne rakkaatkaan haluaisi, ettei läheiset pääse asiasta yli, mistä toi koulun syyttely selvästi kertoo. He tahtoisivat, että me jatkamme elämää, niin kauan kun sitä nyt on.

[Mörrimurri]

Omaan yläasteaikaani kuuluu "hassunhauska" kokemus hiihtopäivästä 8. luokalta. Tulin vihonviimeisenä ladulta koululle. Ovet oli lyöty lukkoon ja kaikki häipyneet. Jäi kuuma mehu saamatta.

Mikäli olisin saanut metsässä sairauskohtauksen, törmännyt puuhun (tai hirttänyt siihen itseni), kukaan ei olisi piitannut paskaakaan.

Välitunneilla en koko kolmen vuoden kouluhelvetin aikana nähnyt kuin yhden ainoan kerran opettajan valvomassa ulkona. Muutoin ne välitunnit menivät opettajilta kai kahvin kittaamiseen.

Ihme ettei peruskouluissa tule enempikin vainaita, kuin mitä tulee.

Koulu on lasten vankila, ja siellä pätevät vankilasäännöt.

[Sipi]

No tuossa jutussa oli vihjeitä siitä, minkälainen persoona ja temperamentti pojalla oli. Kuten äitikin sanoo, jotain neurokirjon haasteita varmasti joo, mutta se kimpaantuminen, pettymyksinsieto ja voimakkaat tunnereaktiot vastoinkäymisiin yhdistettynä alkavaan murrosikään, uuteen kouluun ja mahdollisesti siitä seuranneeseen ulkopuolisuudentunteeseen ovat tavallaan sellainen kombinaatio, joka on saattanut pojan päässä kulminoitua tällaiseen ratkaisuun.

On voinut olla sellaista tunteiden yliläikkymistä, johon poika ei ole osannut itse oikein suhtautua (esim. kertoa aikuiselle tai edes jäsennellä, mistä paha olo johtuu) ja siksi vetäytynyt.

Noihin nepsyhaasteisiin saattaa tosiaan liittyä sellainen ylitsepääsemätön rimakauhu jonkin asian hoitamiseen tai johonkin ryhtymiseen. Kuten nyt se opettajan kanssa käytävä keskustelu. tavallisen ihmisen arjessa normaaleja asioita, mutta tällaiselle lapselle (ainakaan ilman tukea) välttämättä ei. Moni aikuinenkin välttelee esim. laskujen avaamista, vaikka järki sanoo, ettei siitä mitään hyvää seuraa. Tuon ikäinen ei vielä välttämättä osaa ajatella syy-seuraussuhteita tai punnita asioiden hyviä ja huonoja puolia siitä näkökulmasta, että kerran se vain kirpaisee ja sitten se on ohi.

Ymmärrän äidin tarpeen löytää jokin selkeä syy, yksittäinen tapahtuma, henkilö tai taho, joka ottaisi tästä vastuun. Sellaista kun ei löydy, äiti kehittelee teorian, jonka hyväkvymisen jälkeen alkaa vasta toipuminen menetyksestä. Äiti vaikuttaa olevan edelleen sellaisessa välitilassa, että lapsi on ikään kuin "kadonnut", ja hänet pitää saada kotiin (ymmärtää, mitä on tapahtunut ja miksi). On varmasti sellainen tunne, ettei hän ole tehnyt kaikkea voitavaansa, ymmärtänyt lastaan tai saanut mitään vastauksia jos hän nyt lakkaa etsimästä niitä. Vaikka varmasti tietäen jätjellään, ettei niitä välttämättä koskaan löydy.
Karmea tapaus. Yhdenkään 13-vuotiaan ei pitäisi olla noin epätoivoinen ja yksin asioidensa kanssa. Hyvin on onnistunut maskaamisessa, jos koulun arvio hyväntuulisesta ja osallistuvasta lapsesta pitää paikkaansa. Vaatii aikamoista mielenlujuutta toteuttaa tuollainen suunnitelma paljastamatta sitä kenellekään -edes ilmeillään, olemuksellaan tai eleillään etukäteen.

Uskon kuitenkin, että kyseessä oli ihan päähänpisto, jolla poika etsi helpotusta juuri senhetekiseen kurjaan oloon.

[Kurpa]

Mutta en usko että ne rakkaatkaan haluaisi, ettei läheiset pääse asiasta yli, mistä toi koulun syyttely selvästi kertoo.

Selvästi kertoo? Aikamoista selvänäkemistä. Itse en saa tuosta mitään varmaa irti, mutta yksi mahdollisuus mikä tulee mieleen on että äiti tietää tai epäilee jotain tapahtuneen koulussa ja pyrkii tätä näkemystään tuomaan esille ja selvittämään. Jos nyt lähdetään sille tielle että arvaillaan mitä kuolleet läheiset haluaisivat, niin uskon että jos jotain pahaa on tapahtunut, haluaisi edesmennyt että totuus selviää. En väitä että näin on, mutta en myöskään pidä mitenkään selviönä sitä ettei se olisi mahdollista. Enkä oikein mahdollisena että ulkopuoliset osaisivat asiaa nähdä äitiä paremmin. Jos jokin vääryys jää oikomatta kuolemantapauksessa, jää se myös haittaamaan surutyötä ja estää sen "yli pääsemisen".

[LeonGold]

Jaa a, en kyllä tiiä olisiko äidin pitänyt pakottaa lasta pyytämään anteeksi opettajalta, varsinkin jos opettaja oli perseestä. Vittuilin itse todella rankasti monille opettajille, aina ansaitisivat sen, en pyytänyt ikinä anteeksi. Moni näistä oli säälittäviä juoppoja, joiden ei olisi pitänyt olla missään tekemisissä lasten kanssa. Varmaan pedareitakin kaikenlisäksi.

Olisi vaan mennyt sinne kouluun, ja sanonut opettajalle että pidä turpas kiinni kun vinkuu anteeksipyyntöä, ja elämä jatkuu.

[Sipi]

Jaa a, en kyllä tiiä olisiko äidin pitänyt pakottaa lasta pyytämään anteeksi opettajalta, varsinkin jos opettaja oli perseestä. Vittuilin itse todella rankasti monille opettajille, aina ansaitisivat sen, en pyytänyt ikinä anteeksi. Moni näistä oli säälittäviä juoppoja, joiden ei olisi pitänyt olla missään tekemisissä lasten kanssa. Varmaan pedareitakin kaikenlisäksi.

Olisi vaan mennyt sinne kouluun, ja sanonut opettajalle että pidä turpas kiinni kun vinkuu anteeksipyyntöä, ja elämä jatkuu.

Mä olen tästä vähän eri mieltä.

Mun mielestäni peruskoulun tärkein anti on vitutuksensietokyky. On nöyrryttävä rutiineihin, toteltava aikuisia ja tehtävä kuten käsketään. On opittava ottamaan muut huomioon ja odottamaan omaa vuoroaan. Niin sitä oppii pettymyksiä ja sellaisen tärkeän opin, että elämä ei pyöri oman navan ympärillä. Toiset lapset oivat olla joskus parempia ja säännöt koskevat kaikkia. Joskus on vain tehtävä asioita, jotka eivät ole kivoja. Mielestäni nykylapsille opetetaan tätä aivan liian vähän.

[Le chat bleu]

Jaa a, en kyllä tiiä olisiko äidin pitänyt pakottaa lasta pyytämään anteeksi opettajalta, varsinkin jos opettaja oli perseestä. Vittuilin itse todella rankasti monille opettajille, aina ansaitisivat sen, en pyytänyt ikinä anteeksi. Moni näistä oli säälittäviä juoppoja, joiden ei olisi pitänyt olla missään tekemisissä lasten kanssa. Varmaan pedareitakin kaikenlisäksi.

Olisi vaan mennyt sinne kouluun, ja sanonut opettajalle että pidä turpas kiinni kun vinkuu anteeksipyyntöä, ja elämä jatkuu.

Mä olen tästä vähän eri mieltä.

Mun mielestäni peruskoulun tärkein anti on vitutuksensietokyky. On nöyrryttävä rutiineihin, toteltava aikuisia ja tehtävä kuten käsketään. On opittava ottamaan muut huomioon ja odottamaan omaa vuoroaan. Niin sitä oppii pettymyksiä ja sellaisen tärkeän opin, että elämä ei pyöri oman navan ympärillä. Toiset lapset oivat olla joskus parempia ja säännöt koskevat kaikkia. Joskus on vain tehtävä asioita, jotka eivät ole kivoja. Mielestäni nykylapsille opetetaan tätä aivan liian vähän.

Näin juurikin. Ja ne ketkä eivät opi sietämään sitä että pitää sopeutua vaikka ei olisi juuri nyt oman mielen mukaista, eivät pärjää elämässä. Odotettavissa on vankilaa, huono-osaisuutta, mielenterveysongelmia ja päihteitä. Ikävä kyllä koulu ei nykyään oikein enää sopeuta, ja sitten törmätään ongelmiin kun jatko-opinnoissa (saati työpaikalla) ei saakaan tehdä niin kuin itsestä tuntuu. Masennutaan ja eläköidytään nupista jo nuorena.

Tuosta että olisi vielä jotakin selville saatavaa näin pitkän ajan jälkeen, niin mitä ihmettä se edes olisi? Että joku teini on töksäyttänyt jotakin tyhmää, teinejä kun on oltu? Ja mitä ihmettä se muuttaisi? Kyllä tuossa on tutkittu tarkasti opettajan teot ja sanat jo aikaa sitten. Ymmärrän että olisi kivaa kun löytyisi joku ulkopuolinen mörkö jota syyttää ja on suunnilleen työntänyt parvekkeelta , mutta ei se oikeassa elämässä mene niin yksinkertaisesti.

Sitten tuosta, että jos kuolleelta voisi kysyä, niin ihminen joka syvästi välittää toisesta ihmisestä, toivoo rakkaalleen hyvää. Elämän jatkamista, ei jumitusta syyttelyyn, tai syyttömien syyttämistä.

Omalla tavallaan suruun voi myös jäädä jumiin, tehdä siitä tekosyy kaikelle typeryydelle nyt. Tyyliin että jos x vielä eläisi, niin sitten voisi tehdä y asioita. Oikeuttaa omia typeriä valintoja, ottaa sellainen ikuisen uhrin rooli. Ei tarvitse tehdä mitään vaikeaa tai vaativaa, koska x on kuollut. Se mennyt tuntuu turvalliselta ja tutulta roolilta. Ja siinä se oma elämä menee sitten hukkaan.

Toivottavasti oli kyse ainoasta lapsesta, koska tuon lapsen sisaruksena elämä olisi silkkaa helvettiä, kun äiti jahtaa haamuja ja etsii syyllisiä yhä vielä vaan. Ja vinkkinä, ryhmissä joissa kaikki ovat menettäneet lapsensa saa hyvää perspektiiviä. Ettei olekaan ainoa, siellä ovat kaikki kokeneet ihan saman. Kuulostaa nyt tylyltä näin sanottuna, mutta faktaa.

[-Martta-]

^Isosisko Saulilla oli. Tätä myös pohdin kuinka paljon veljen haamu vienyt osaa perheen elämästä.

[McPanty]

Onkos tässä missään käynyt ilmi, että äiti on heittänyt kaiken muun elämästään sivuun etsiessään syyllistä pojan kuolemaan?
Mitäpä jos äiti "sivuhomminaan" myös pitää pinnalla asiaa joka hänen mielestään kaipaisi vielä selvittelyä? Jos on aavistus vaikka "kivan koulun" lakaisseen kiusaamista maton alle, mutta ei vaan ole mitään konkreettista näyttöä.
Saulin isosiskollahan voi olla mitä mahtavin äiti, joka arvostaa yhä elossa olevaa lastaan, mutta samalla haluaa vielä selvittää kuolleen lapsensa kohtaloa.
Voi toki olla myös vain sitä, että haluaa löytää traagiselle kuolemalle syyllisen vaikka syitä olisi monia. Se ei siltikään tekisi hänestä menneisyyteen takertunutta ihmisrauniota joka ei pystyisi olla läheisilleen hyvä äiti, ystävä ja puoliso.