Ukrainan kriisi - Venäjä hyökkää Ukrainaan maalta, mereltä ja ilmasta

[rikkalapio]

Tällä hetkellä odottelemme Venäjän vastausta Ukrainan viimeisimpiin tempauksiin se on tulossa mahdollisesti jo tänään.

Khersonissa otettiin esimakua tulevasta



Kostiantynivkassa Ukrainan joukot ovat saarroksissa n 1300 ukkoa vailla poistumismahdollisuuksia. Loppu lähenee Ukrainan rypistyksille.

Kramatorskiin ja Slovianskiin annettiin evakuointi määräys siviileille puna kone etenee.

Todellisuus rintamalla on täysin erilainen kuin mitä sinulle mediassa koitetaan esittää.

[rikkalapio]

Päivän propaganda aihe mediassa on Ukrainan ilmatorjunnan tuhoama Kiovan Petsherskin luostari.

https://www.is.fi/ulkomaat/art-20000120 ... ost=483401
Ranska tuomitsee iskun luostariin: Kuin Notre Damea olisi pommitettu

[rikkalapio]

Tämä professori John Mearsheimerin luento EU parlamentissa 2025 marraskuussa tulisi tänne kirjoittelijoiden sisäistää jotta ymmärtäisivät jotain tapahtumista Ukrainassa valitettavasti se on monilta liikaa vaadittu Propagandan julistaminen tuntuu olevan se pääasia.



Koko luento samasta aiheesta vuodelta 2022 tuolta kannattaa kuunnella

[Tarkastaja Levisi]

Johan on jorma tuo John Mearsheimer. Ei jatkoon. Hänen teorioistaan on viehättynyt muiden muassa suomalainen Venäjästä tykkäävä "rauhantutkija" Heikki Patomäki. Patomäki myötäilee Mearsheimerin ajatusta siitä, että syypäitä Ukrainan sotaan ovat nimenomaan USA ja muut länsivallat. Oli hienoa nähdä muutama vuosi sitten, kun terävä suomalainen politiikantutkija Teija Tiilikainen yhdessä ajankohtaisohjelmassa lauloi tämän kommunistisen rauhantutkijan suohon ihan tuosta noin. "Silti puolueettomuuteen tai liittoutumattomuuteen voi sitoutua institutionaalisesti, esimerkiksi kirjoittamalla puolueettomuus perustuslakiin", Patomäki julistaa. Voi, voi! Eipä ole ryssä ennenkään naapurimaidensa perustuslakeja kunnioittanut.

Pitkä Patomäki-sitaatti alla Kosmopolis Rauhan- konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehden 52(1), 2022, artikkelistaUkrainan sota: Dialogi historian kontrafaktuaaleista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Dialogissa Mearsheimerin länsivastaisten oppien sumentama Patomäki väittelee Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsbergin kanssa.

Heikki_P.jpg (73.42 KiB) Katsottu 71 kertaa

On syytä korostaa, että myöskään EU:n naapuruusohjelma ja assosiaatiosopimus eivät ole ”viattomia” aloitteita. Yhtäältä ne perustuvat tyypilliseen yhdistelmään uusliberaalia talous- politiikkaa ja kapeaan liberalistiseen näkemykseen ihmisoikeuksista ja demokratiasta. Toi-
saalta EU:n suhde Venäjään oli määritelty jo 1990-luvulla ulkosuhteeksi.

Lisäksi EU:n omissa papereissa tuodaan esille, että ”ajatus siitä, että Eurooppa on yksinomaan ’siviilivalta’, ei tee oikeutta kehittyvälle todellisuudelle” (EU 2016, 2). EU:ta edustavat toimijat voivat mielessään yhdistää EU:n Westfalenin järjestelmän jälkeiseen ei-alueelliseen 2000-luvun globalisoituneeseen järjestelmään tai johonkin vastaavaan, mutta heidän rajanveto- ja turvallistamistoimiensa vaikutukset eivät ole heidän omassa hallinnassaan.

Sanat ja teot saavat eri merkityksiä toisissa viitekehyksissä; merkityksillä ja taipumuksilla on todellisia kausaalisia vaikutuksia. Venäjän nykyjohdon harrastama retoriikka voi olla selkeämmin 1800-lukulaista kuin lännen, mutta kuten viittaamasi Mearsheimer (2015) on todennut, Yhdysvaltain (ja yleisemmin lännen) pyrkimys edistää demokratiaa muualla maailmassa on ollut myös pyrkimys saattaa valtaan USA- ja länsimielisiä hallituksia, mikä on samalla tarkoittanut tiettyjen geopoliittisten etujen ja visioiden ajamista. Näihin on kuulunut pyrkimys irrottaa Ukraina Venäjän ”kiertoradalta” ja saattaa se lännen yhteyteen.

Tilanteen voi siis hyvin tulkita etupiirikilpailuksi, vaikka mitään suurvaltojen välistä sopimusta etupiireistä ei olekaan ja vaikka kaikki osapuolet välttävät termin käyttöä.


Venäjän näkökulmasta esimerkiksi se, että Krim kuuluisi Ukrainaan ja Ukrainasta tulisi osa Natoa, voisi tarkoittaa amerikkalaista sotilastukikohtaa Krimillä (Yhdysvalloilla on maansa rajojen ulkopuolella ainakin 600 sotilastukikohtaa). Tämä uhkaisi Venäjän ”legitiimejä turvallisuusintressejä”. Minusta tällaista turvallisuusajattelua voi hyvin perustein arvostella, mutta kaksoisstandardeja ei pidä hyväksyä myöskään tässä yhteydessä.

Yhdysvallat on noudattanut niin sanottua Monroen doktriinia 1800-luvulta alkaen ja vuonna 1962 se oli jopa valmis riskeeraamaan ydinsodan alueellisten legitiimien turvallisuusintressiensä vuoksi.

Kuvioon liittyy muitakin ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi yleismaailmalliset periaatteet, jotka koskevat ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja demokratiaa eivät ole yhteensopivia absolutistisen valtiosuvereniteetin kanssa, johon nojataan silloin kun puhutaan esimerkiksi luovuttamattomasta ”vapaudesta liittoutua kenen kanssa haluaa”.

Mitä Ukrainan puolueettomuuteen tulee, puolueettomuus – ja eritoten sotilaallinen liittoutumattomuus – on yhteensopiva monien erilaisten yhteiskuntajärjestysten kanssa eikä itsessään edellytä ”vahvaa johtajaa”.

Tilanteen tekee tietysti vaikeammaksi se, että kummallakin puolella on toimijoita, jotka haluavat saattaa Ukrainan oman ”vetovoimansa” piiriin.

Tämä kuvio voi olla erityisen vaikea varsinkin sellaisessa korruptoituneessa ja osin jakaantuneessa maassa kuin Ukraina (joka nyt on yhdistynyt käymään sotaa, mutta joka on käynyt läpi erilaisia vastakkainasetteluja ja väkivaltaisia episodeja ja konflikteja viime vuosikymmeninä).

Silti puolueettomuuteen tai liittoutumattomuuteen voi sitoutua institutionaalisesti, esimerkiksi kirjoittamalla puolueettomuus perustuslakiin.

Minusta oletus siitä, että Venäjän ylivallan voi välttää vain olemalla Naton ja/tai EU:n jäsen – ja Mearsheimerin näkökulmasta hyväksymällä Yhdysvaltain ja lännen ylivalta kaikkinensa – on itsessään osa sellaista nollasummapeliä, joka on omiaan johtamaan konfliktien eskalaatioon.