Saana Airtolan julkiselta Instagram-sivulta, postaus tehty n. viikko sitten 4.7.2026:
Muutama kommentti HS Kuukausiliitteen juttuun liittyen:
Ei ole ihan yksinkertaista näyttää itsestään tuntemattomille tollasta puolta, joka musta jutussa näkyy. Viestittelyn ulkopuolella olin enimmäkseen ujo ja hiljainen tyttö.
Koen kuitenkin, että jos suostuisin pelkäämään ja häpeämään sen julkiseksi tulemista, että mulla on ollut lapsena/teininä acting out- käytöstä traumasta johtuen, niin se antaisi sellaisen vääristyneen käsityksen, että tällaista lasta olisi ok kohddella miten vain.
En olisi ollut sopiva kohde tähän, ellen olisi nimenomaan ollut niin haavoittuvassa tilanteessa. Tää artisti myös tietoisesti käytti sitä mua vastaan: jos kertoisin jollekin mitä hän tekee, niin hän saisi sen kyllä käännettyä mua vastaan kertomalla kaikille, että mä oon vaan sekaisin. Ja että hän pystyy siihen, koska hän on jo tunnettu nimi ja mä en oo kukaan.
Olkoonkin, että se mun sekaisin oleminen johtui hyvin usein siitä, että tulin jatkuvasti kohdelluksi niin epäreilusti ja inhottavasti tässä ihmissuhteessa saamatta koskaan vilpitöntä anteeksipyyntöä, jolloin sen paha olo kertyi ja lopulta aina purkautui. Siihen aikaan tää artisti myös oli todella suosittu, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että mä itkin lapsena yksin kotona, kun hän oli taas sanonut mulle jotain julmia asioita ollessaan vaikka vähän huonolla päällä sinä päivänä, ja samalla mä näin, miten kaikki muut mun ikäset ihaili häntä ja kaikki artistit teki yhteistyötä hänen kanssaan. Musta tuntui, että oon täysin yksin koko maailmassa.
Jutussa mainitaan mun diagnooseja, joten pari sanaa niistäkin. Trauma ja epävakaa persoonallisuushäiriö on vaikeita asioita, mut ensimmäisen kanssa voi oppia elämään ja jälkimmäisestä voi toipua. Toipumisprosentti on etenkin hoitoa saaneilla todella korkea, yllätyin itsekin, kun tätä varten tarkistin. Mulle on käynyt juuri niin: tilanne on vakautunut enkä enää täytä kriteerejä. Tähän ovat auttaneet terapia ja lääkitys, mut myös turvalliset ihmissuhteet, joita mulla nykyään on. (Mainittakoon kuitenkin, että tosi stigmatisoidusta diagnoosista on toki helppo puhua tässä kohtaa, kun asiat on näin hyvin. )
Kuten sanon lehtijutussa, niin suostuin tähän haastatteluun, koska saman kokeneita (joko tämän muusikon tai jonkun toisen taholta) voi olla muitakin, ja näin monimutkaisessa tilanteessa voi olla vaikeaa löytää asialle sanoja tai itselleen apua. Mä en esimerkiksi oo koskaan lukenut ihan vastaavasta tapauksesta.
Toivottavasti tää juttu on taas yksi muistutus siitä, että osat vallankäyttäjän ja sen kohteen välllä voivat kuitenkin ajan myötä vaihtua. Se hiljennetty lapsi saattaa päästä myöhemmin kertomaan kokemuksensa. Korkea kiinnijäämisen riski etenkin nyt someaikakaudella on asia, joka julkisuuden henkilöiden olis musta syytä pitää mielessä tehdessään epäilyttäviä asioita (jos siis ihan vain se, että ei halua satuttaa muita ei riitä motivaatioksi lopettaa haitallista toimintaa). Aina on joku, joka uskaltaa kertoa tarinansa seurauksista välittämättä.
Koska mun oma tilanne on nykyään hyvä ja oon päässyt irti tästä ihmissuhteesta, niin mulla ei ole tarvetta sille, että tän asian käsittely keskittyis sen enempää muhun. Mut jos saisin sanoa jotain lapsille ja nuorille (tai nykyisille aikuisille), jotka on mahdollisesti kokeneet jotain vastaavaa, niin se oli jotain tällaista:
- mä uskon sua
- mä välitän sun kokemuksesta enemmän kuin siitä auktoriteetti-ihmisestä, jonka jokaista sanaa kaikki muut tuntuvat kunnioittavan ja uskovan. Niiden menestys ei tarkota lopulta yhtään mitään, sä voit olla paljon syvällisempi, ihmeellisempi, rohkeampi ja ystävällisempi ihminen. Tai mitä ikinä itse pidätkään tärkeinä ominaisuuksina.
-Sä et oo yksin, on ihmisiä jotka ymmärtää, ja myös ihmisiä jotka eivät omakohtaisesti ymmärrä, mutta haluavat silti auttaa sua. Jos puhut tilanteesta jollekin (mitä suosittelen koko sydämestäni), niin saatat kyllä törmätä sellaisiin ammattilaisiinkin, jotka sanovat jotain typerää, mut älä lannistu, kaikilla niistä ei oo samaa osaamista, ehkä seuraavalla on, ja se muuttaa kaiken.
Mun näkökulmasta paras keskusteluapu tällaisessa tilanteessa on pitkäjänteistä ja kärsivällistä, sellaista, että joku kestää sen, ettei nuori ole heti valmis luopumaan siitä haitallisesta ihmissuhteesta. Muuten voi käydä niin, että nuori tavallaan kuulee, että ok, ehkä mä vain olen viallinen, kun en pääse tästä irti, ja siksi mun on jatkettava sitä (ja tietenkin esim. groomaaja käyttää tätä välittömästi hyväkseen). Tarvitaan aikaa, turvallisuudentunteen luomista, siitä ihmisestä erillisen identiteetin vahvistamista, ja tervettä kiinnittymistä muuhun elämään. Jonkin täyttämättä jääneen tarpeen takiahan nuori siihen tilanteeseen on alun perin ajautunutkin, eikä se katoa sillä, että vain katkaistaan se yksi ihmissuhde.
- Tästä kaikesta huolimatta elämä voi vielä jatkua. Tulevaisuuddessa odottaa hyviä asioita, joita et osaa välttämättä vielä edes kuvitella. Huolimatta siitä, että oot ehkä itsekin tehnyt tai ajatellut pahoja asioita, niin sä oot tärkeä ja arvokas ihminen ja ansaitset/ansaitsit aikuisten apua ja turvallista huomiota.
Tän puheenvuoron tarkoitus ei kuitenkaan ole sanoa, että vastuu tilanteesta kuuluisi olla nuorella. Aikuisten ja yhteiskunnan pitää kaikin keinoin pyrkiä ennaltaehkäisemään näitä tilanteita. Sen sijaan meillä tällä hetkellä ajetaan alas niitä tukiverkkoja, ja esimerkiksi sosiaali- ja terveysministerinä saa toimia alaikäisten ahdistelija.
Muusikko saa jatkaa valehtelemista mediassa ja tehdä uutta musiikkia. Mut nyt myös mä oon täällä, vaikka hänen pahin pelkonsa olikin, että joku muu kuin hän itse saa kertoa näkökulmansa. Tää lehtijuttu ei kuitenkaan ole pelkästään mun narratiivi, vaan perustuu faktoihin, jotka Kuukausiliite on nähnyt.
Vikoina vuosina tää artisti pyysi mua moneen otteeseen poistamaan meidän kaikki viestit, ja jopa kiristi mua sanoen, että muuten hän lopettaa meidän ihmissuhteen.
Onneksi en poistanut.
