Rana, 27, kasvoi perhehelvetissä Tampereella – isä asensi kodin täyteen valvontakameroita ja kuvasi tyttäriään salaa jopa uimarannalla https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012294222.htmlLapsuudenkotini salaisuus
Nyt isä istuu elinkautista vankeusrangaistusta äidin murhasta.
11:18
Makuuhuonen ikkunoista ei nähnyt ulos eikä ulkoa sisään. Niiden eteen oli naulattu lakanat.
Näköesteen takana isä kontrolloi perhettään. Kun isä lähti töihin, hän valvoi muita valvontakameroiden ja mikrofonien avulla.
Sellaisena Rana Hassan, nyt 27, muistaa lapsuudenkotinsa Tampereella.
Perheen tytöillä oli tiukemmat säännöt kuin pojilla. Rana ei saanut pukeutua tai viettää vapaa-aikaansa miten halusi. Kotoa sai poistua vain viikonloppuisin, jos oli siivonnut ja tehnyt tarpeeksi kotitöitä. Jos sääntöjä rikkoi, seurasi rangaistus.
– Tietenkin pelkäsin. Hän on aikuinen mies ja lyö kovaa, Rana sanoo isästään.
Minua iskä löi eniten. En tiedä, miksi. Ehkä hän oli vihainen siitä, että vielä toinenkaan lapsi ei ollut poika. Ehkä syynä oli se, että uskalsin puhua iskää vastaan. En koskaan saa vastausta.
Rana ei ollut ainoa, johon isä väkivaltaa käytti. Edes useat eri viranomaiset yhdessä eivät onnistuneet suojelemaan läheisiä miehen raivolta.
Ranan äiti joutui lopulta maksamaan siitä hengellään.
Rana on viisilapsisen kurditaustaisen perheen toiseksi vanhin tytär. Varhaislapsuudestaan Tampereella hän muistaa vain häivähdyksiä.
Kuten sen, miten hän katseli eskari-iässä isäänsä ikkunasta ja toivoi, ettei tätä olisi edes olemassa.
Rana tottui elämään ahdistavassa ilmapiirissä. Se oli ainoa perhe, jonka hän tunsi. Vasta paljon myöhemmin hän havahtui siihen, ettei ole normaalia, että koti on täynnä kameroita ja outoja sääntöjä.
Joskus iskä näytti meille valvontakameranauhoja kännykästään. En tiedä, katseliko hän niitä koskaan muuten. Nauhoituksiahan oli tuntitolkulla, ja joistakin kameroista meni livekuvaakin hänen kännykkäänsä. Olemme jutelleet tästä siskon kanssa paljon ja miettineet, että iskä halusi vain osoittaa meille, että hän pystyy valvonnallaan hallitsemaan meitä myös poissa ollessaan.
Ranan äiti teki kaikkensa sen eteen, että lapsilla olisi hyvä olla. Hän laittoi usein kotona musiikin soimaan ja nauroi, kun lapset pitivät omaa show’taan.
Kunnes äiti uupui elämään väkivallan varjossa, yksin pienistä lapsista huolta kantaen. Rana muistaa, ettei äiti aina jaksanut aamulla nousta edes sängystä ylös.
Ranasta tuntuu, että hänen lapsuutensa loppui 9-vuotiaana. Jo siinä iässä hänen pieni mielensä täyttyi isoista, aikuisten murheista. Aamulla kouluun ja sieltä kotiin hoitamaan pikkuveljeä, siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Tyttäret auttoivat parhaansa mukaan äitiä, joka jäi yksin kotitöiden jalkoihin.
– Mietin, miten mun äiti selviää töissä, miten mun sisko pärjää ja mikä isällä on. Selvitäänkö me perheenä?
Kun Rana oli viiden vanha, perheeseen syntyi ensimmäinen poika. Tyttö oppi kadehtimaan pikkuveljeään nähdessään, miten eri tavalla vanhemmat kohtelivat poikalasta. Isä otti esikoispoikansa mukaan matkoilleen Kurdistaniin. Myös äidille tämä oli lempilapsi.
Väkivallan merkit paljastuivat ulkopuolisten silmille.
Esimerkiksi silloin, kun Rana jäi kiinni luokkaretkisäästöjen varastamisesta ja hän aneli, ettei opettaja soita kotiin. Tyttö pelkäsi kivuliasta rangaistuista ja näytti opettajalle mustelmaa selässään. Opettaja teki lastensuojeluilmoituksen.
En onnistunut löytämään äidin murhasta mitään uutista tai ketjua täältä. Onkohan se tehty muualla kuin Tampereella vai pimitetty aiemmin täysin julkisuudesta?
Ei tuo väkivaltainen kasvatus näköjään edes tehoa noihin kun tuokin silti varasti luokkaretkisäästöt koulussaan.
