Pelastaisitko tuntemattoman lapsen vai lemmikkisi?

[Kotipeikko]

Eli loppujen lopuksi kyse on itsekkyydestä. Jokainen toimii sen mukaan mikä on itselle parhaaksi. Ja tämän voi todistaa sillä, että jokainen pelastaisi ensin oman lapsensa ja vasta sitten naapurin lapsen. Vaikka kuinka periaatteessa ihmiset olisivat samanarvoisia.

[Scarlett]

Ihmistä ei edelleenkään pitä verrata ihmiseen ja ihmettelen, eikö teillä koiranpelastajilla ole läheisiä ihmisiä? Koira voi olla tärkeä ja rakaskin, mutta koiran kuollessa sitä surraan muutamia päiviä, tirautetaan muutama kyynel ja jo kuukauden päästä kierretään kenneleitä etsimässä uutta koiraa. Jotkut suree pidempään ja jotkut lyhyempään, mutta oletteko koskaan nähneet, kun ihminen suree puolisoaan tai lastaan? Se suru on todella kova ja lapsen kuolema on jotain sellaista ihmiselle, että kaikkien mittareiden mukaan se on järkyttävin tapahtuma, mitä kenellekään voi sattua. Tunnen naisen, joka itki vuosia kuollutta poikaansa jokainen päivä. Kuinka moni teistä itkee vuosia koiraansa?

Suruakin voi verrata ja läheisen ihmisen menettämistä ei tosiaan voi verrata eläimen menettämiseen... Siksi on itsestäänselvää, että edes viholliselleen ei voi toivoa lapsensa menettämistä ja lapsi/ihminen on pelastettava aina ensisijaisesti.

[ABC]

Ihmistä ei edelleenkään pitä verrata ihmiseen ja ihmettelen, eikö teillä koiranpelastajilla ole läheisiä ihmisiä? Koira voi olla tärkeä ja rakaskin, mutta koiran kuollessa sitä surraan muutamia päiviä, tirautetaan muutama kyynel ja jo kuukauden päästä kierretään kenneleitä etsimässä uutta koiraa. Jotkut suree pidempään ja jotkut lyhyempään, mutta oletteko koskaan nähneet, kun ihminen suree puolisoaan tai lastaan?

Kyllä varmasti jokainen suree omaa lastaan ja (ehkä) puolisoaan enemmän kuin koiraansa. Mutta sellainen suru on jotain jota ei pysty kuvittelemaan ennen kuin on sen kokenut, siksi on turha syyllistää ketään joka ei osaa sitä etukäteen arvioida. Menee samaan sarjaan kuin "mitä tekisit jos kuolisit huomenna". Ei sellaista osaa oikeasti etukäteen sanoa, moni varmaan heittäytyisi auton alle saman tien silkasta pelosta.

[Jekku]

Eli loppujen lopuksi kyse on itsekkyydestä. Jokainen toimii sen mukaan mikä on itselle parhaaksi. Ja tämän voi todistaa sillä, että jokainen pelastaisi ensin oman lapsensa ja vasta sitten naapurin lapsen. Vaikka kuinka periaatteessa ihmiset olisivat samanarvoisia.

Ihmiset ovat itsekkäitä, jokainen meistä on itsekäs, väittävät sitten ihan mitä tahansa, siitä ei pääse mihinkään. Se on hengissä selviytymisen kannalta välttämätöntä ihmisellekin.

[Kotipeikko]

Scarlet kirjoitti:

Ihmistä ei edelleenkään pitä verrata ihmiseen

Promillet paukkuu, vai?
Olen esim. menettänyt isäni, mutta en vaihtaisi sitä juoppoa koiraani. Saan kyllä valita ketä rakastan eniten. Niin saat sinäkin.

[Jekku]

Aivan. Se on jokaisen henkilökohtainen asia, ketä suree, oli se sitten naapurin pappa tai oma koira. Itsekin voin sanoa, että kun koirani tai kissani kuolee, tulen suremaan sen kuolemista paljon enemmän kuin oman isäni tai isovanhempieni kuolemaa. Ja se on minun oma asiani, kukaan ei voi tunteitaan muuttaa vaan sen takia, että se nyt vaan on fiksumpaa tuntea niin kuin valtaosa väestöstä tuntisi. Eikä sekään tule minun tunteitani muuttamaan, vaikka miten hyvin täällä porukka perustelisi sen, miksi on oikein valita toisella tapaa.

[Bleddyn]

eikö teillä koiranpelastajilla ole läheisiä ihmisiä?

Toki on. Ne ihmiset ovat laskettavissa yhden käden sormilla, joista pidän edes puoliksi niin paljon kuin koiristani. Syyt tähän on useassa edellisessä viestissä esitetty. Ihmisiltä ei saa kuin paskaa niskaansa ( hyvänä esimerkkinä tämä ketju ), koiralta taas maailman pyyteettömintä rakkautta. Mun koirani eivät välitä siitä, että olen kaikella tapaa epäkelpo ihminen, köyhä ja muutenkin ihan dille. Ne pitävät musta juuri tällaisena. Samanlaista ihmistä ei ole vielä tullut vastaan enkä rehellisesti sanottuna edes usko sellaisen olemassaoloon.

[kukkuu]

Se nyt vaan on näköjään hyväksyttävä, että toiset meistä ovat laskeutuneet puusta myöhemmin kuin muut.

[Jekku]

Kuinka moni teistä itkee vuosia koiraansa?

Minä. Kun olin 7 vuotias, meidän rakas koiramme kuoli syöpään ja edelleen ajattelen sitä, miten minun koko pieni maailmani romahti täydellisesti sinä aamuna, kun äitini sen tuli minulle kertomaan. Puolisen vuotta myöhemmin isosetäni kuoli, joka oli asunut samassa talossa meidän kanssa vuosia, en tirauttanut kyyneltäkään. Ja sen jälkeen monia muita sukulaisia ja läheisiä on kuollut ja olen surrut sitä aikani, mutta kukaan niistä ihmisistä ei ole jättänyt minuun samanlaista jälkeä olemassa olollaan kuin se koira.
Itken välillä sitä edelleen, sillä se koira oli minulle enemmän kuin lemmikki, se oli ystävä. Samalla tavalla kuin toinen koirani on nykyään. Ja myös kaksi kissaani.


Edit. Enkä nyt tällä tarkoita, että itken itseni uneen jokainen ilta tuijottaessani kaihoisasti rakkaan turreni kuvaa. Vaan yksinkertaisesti sitä, että olen surullisempi sen koiran menetyksestä kuin kuolleista sukulaisista joihin en ole kiintynyt samalla tavalla. Ei se tarkoita että on ihminen, pitää surra ehdottomasti toisen ihmisen kuolemaa jos tällä ihmisellä ei ole ollut suurtakaan merkitystä sinun elämässäsi.

[Kotipeikko]

^^Ja osan ei ois pitäny laskeutua ollenkaan.

Edit yksi nuoli lisätty

[Loka]

Se nyt vaan on näköjään hyväksyttävä, että toiset meistä ovat laskeutuneet puusta myöhemmin kuin muut.

Tätä sä et usko, mutta täällä näkyy uskotaan myös koiran rakastavan ihmistä? Sekä näin, että ihminen itsekkäästä syystä pelastaisi lapsen tai sen koiran? OoooOOooo. Kyllä minä vaan pelastaisin sen ihmisen ihan muista kuin omista intresseistäni. Kumma, että näin sairas maailmankatsomus minulla on. Pitääkin pohtia tätä koira-aspektia enemmän.

[Jekku]

^Ja osan ei ois pitäny laskeutua ollenkaan.

Pitää kato muistaa se, että kaikki ei välttämättä ole eläneet täydellisessä perheidyllissä.


Edit. Ja vielä se, että jokainen meistä varmasti HALUAISI pelastaa myös sen lapsen. Minäkin. Mutta tässä asiassa se oman läheisen etu ajaa edelle.

[kukkuu]

bla, bla.. kaikki ei välttämättä ole eläneet täydellisessä perheidyllissä.

Sinä, koira ja kaksi kissaa.

[Jekku]

bla, bla.. kaikki ei välttämättä ole eläneet täydellisessä perheidyllissä.

Sinä, koira ja kaksi kissaa.

Älä nyt, tähän perheidylliin kuuluu mieskin (ja tulevaisuudessa lapset) joka on myös ihan samaa mieltä tästä asiasta

Kuten tuolla joku muukin on sanonut, että ei vaihtaisi juoppoa isäänsä koiraansa jne. Sen saa valita ketä rakastaa, eikä se tee kenestäkään sen huonompaa ihmistä.

[esmes-]

mun vanhemmat surisi mun kuolemaa tai sisarusteni, mut eipä ne ekan ja viimesen koiran jälkeen ole toista ottaneet. sanoivat etteivät kestä sitä menettämisen tunnetta, eläimenkään kohdalla. ja niin mut ja mun sisaruksetkin on kasvatettu. se koira oli perheenjäsen, yksi sisaruksista, ei mikään korvattavissa oleva elukka, kuten ei sisaruksetkaan ole korvattavissa olevia kakaroita.
se opetti mulle aikoinaan empatiaa, luottamusta ja vastuunkantamista toisesta olennosta enemmän ku ehkä kaikki tapaamani ihmiset yhteensä. se mitä ihmisiltä oon oppinu on lähinnä että heikot saa polkea jalkoihin, saa pettää, saa riistää, saa jättää ja jos toinen on jostakin erimieltä ni sen saa hyvällä omallatunnolla polttaa vaikka krematoriossa.