Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Itselleni on tapahtunut hirveän vähän onnettomuuksia, mutta tämä ketju on yksi parhaimmista, joten pinnistän muistiani.
1. Siivosin ulkovarastoa. Sinne oli kerääntynyt pellinpalasista maalipurkkeihin ja kaikkea siltä väliltä. Minulla on sairaus, minkä johdosta en tunnista välttämättä kipua kipuna jne. Kipu saattaa tuntua märkyytenä ja yllättävä kosketus taas kipuna. Siirtelin kamoja hyllyille ja yritin saada tilaa. Tunsin oikean jalkani märkänä. Ajattelin, että tämä on nyt normitunne. Jatkoin hommia, kunnes kävelin muutaman muutaman askeleen. Jaloissani oli mokkasiinit. Toinen oli aivan punaiseksi värjäytynyt. Kiroilin, että joku maalipurkki oli lävähtänyt kengälleni. Istahdin rapulle ja totesin, että mokkasiini oli halki jalkapöydän päältä, eikä se ollut maalia vaan verta. Sain ikuisen arven. Mutta päivä oli sama, jolloin Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, joten kelpaa tuota näyttää. En käynyt tikattavana, koska en tuntenut mitään kipua.
2. Järjestelin vaatehuonetta. Seisoin keittiöjakkaralla. Yllättäen kaaduin niin, että jalkani jäi jumiin outoon asentoon jakkaran ja hyllyn väliin. Pieni poikani saapui juuri ovelle. Kehotin häntä hakemaan paikalle ulkona työskentelevän iskän, koska en todellakaan saanut jalkaani irti Pojan askeleet veivätkin takaovelle, kunnes ne kuuluivat palaavan takaisin. Tuskailin jo mielessäni, unohtiko pieni ihminen muutaman metrin matkalla asiansa. Eikö mitä? Hän tuli vessasta ja läjäytti otsalleni valkoisen vettävaluvan kylpypyyhkeen ja sanoi: "Mää haen nyt sen iskän". Hän antoi vain ensiapua.
"Iskä" kertoi myöhemmin, että olin kuulemma koominen näky lojuessani vesilammikko pään ympärillä ja sorkka sojottaessa vinosti ylöspäin. Poikaa ei voi kuitenkaan ensiavun puutteesta syyttää.
Entinen poikaystäväni, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Jukaksi,oli maailman vähintään toiseksi suurin törttöilijä. Kummallista kyllä hän on ammatiltaan lentäjä. Jos tietäisin hänen istuvan ohjaamossa syöksyisin klasista mäelle. Nämä eivät kaikki ole suoranaisia tapaturmia, mutta kiintoisia tavallaan silti.
-Tämä on aika söpö: vierailimme kerran Münsterin eläintarhassa, jossa ainakin silloin asui useita suuria kilpikonnia. Kilpikonnien aitauksessa oli kyltti joka kielsi niiden ruokkimisen. Siitä viis,Jukka halusi testata söisikö konna sinapilla siveltyä braatwurstin palasta. Kyllä kelpasi, paha kyllä otus haukkasi niin tarmokkaasti ja yllättävän nopeasti niin hitaaksi elukaksi että Jukan etusormi jäi leukojen väliin. Ilmeisesti leuat ovat reunoistaan terävät eikä sormen ulosvetäminen onnistunut sitten millään. Ei auttanut muu kuin tarpoa etsimään henkilökuntaa avuksi. Kaksi jämäkkää tätiä sanoivat piukasti että herra on hyvä ja odottaa. Jukan ehdotukseen konnan leukojen aukivääntämisestä he suhtautuivat mielestäni ihan oikein ja kysyivät miksi eläinparkaa pitäisi Jukan tyhmyyden takia alkaa satuttamaan. "Kyllä se irti päästää kun huomaa ettei sitä sormea voi syödä, se saattaa vaan kestää vähän aikaa. Kilpikonnilla on erilainen ajantaju kuin meillä ihmisillä",tädit lohduttivat. Näin kävikin.
- Kerran Jukalla oli vähän tylsää hänen istuessaan ohjaamossa lennon alkamista odottaessaan. Päättipä sitten napostella pussillisen suolapähkinöitä. Pussi repesi avatessa ja pähkinöitä lattialta noukkiessaan Jukka törmäsi silmänsä johonkin vimpaimeen niin että piipaa-auto kuskasi hänet silmäpolille,missä silmään uponnutta piilolinssiä kaivettiin ulos kahden lääkärin voimin.
- Uutta veitsenterotusvekotinta käytettyään Jukka testasi veitsen terävyyttä tomaattiin. Onnistui leikkaamaan tomaatin lisäksi palasen peukaloaan. Ensiavusta palattuamme sain haukut sillä olin heittänyt peukalomöykyn roskikseen, Jukka olisi halunnut säilyttää sen. Samantapaisia veitsionnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin,sillä yleensä Jukka löysi sisäisen mestarikokkinsa vain muutaman alkoholiannoksen jälkeen.
- Ainoan yhteisen kaukomatkamme toisena päivänä Jukka päätti osaavansa surffata. Ehdotukseni parista oppitunnista kumottiin mielipuolisella hihkaisulla "Groove, baby!" (Austn powers taisi juuri olla elokuvateattereissa) Todellinen surffaaja ei mitään lautoja lainaile, oma,uusi ja kallis sen olla pitää. Huolimatta kovasta aallokosta, joka sai monen rannalla notkuvan puoliammattilaisenkin harkitsemaan kaksi kertaa Jukka syöksyi kosteaan riemuun. Puoliammattilaiset hirnuivat naurusta seuratessaan,kuinka "old fat guy" (okei,Jukka oli vähän tuhdissa kunnossa ja jo 35vee) kamppaili laudalle kipuamista yrittäessään. Osasin kuitenkin olla kiitollinen heidän läsnäolostaan sillä he olivat kyllin kokeneita tunnistaessaan tilanteen ja reagoidakseen nopeasti kun Jukka sai laudasta sellaisen tällin päähänsä että katosi aaltojen alle. Tuhdin aivotärähdyksen takia Jukka makasi 10 päivää pimennetyssä hotellihuoneessa. Myin sen laudan viereisen huoneen jatkohumalaiselle ruotsalaispoikapariskunnalle ja ostin sillä rahalla itselleni kivoja juttuja,kuten kenkiä ja laukkuja. Seuraavaa lomaa suunnitellessamme koko onnettomuus oli jo autuaasti Jukan muistista kadonnut ja hän muisti sen kirotun surffilaudan. Että kun kerran lauta on, niin voisihan sen ottaa mukaan! Missäs se lauta muuten on, kulta? Ilmeisesti Jukka oli ollut matkalta palatessa vielä sen verran tärähtänyt että hän luuli meidän raahanneen laudan mukanamme kotiin. Vielä tänäkin päivänä hän varmaan miettii mihin se lauta sieltä kellarista on kadonnut.
- Jukka oli mielestään muuten hyvännäköinen mutta mahasta paksu. Kahden viikon "dieetin" jälkeen hän totesi rasvaimun olevan ainoa vaihtoehto ja oli valinnut jo edullisen klinikan PUOLASSA. Jo konsultaatiossa minua alkoi hirvittää, sillä puolitoistametrinen "lääkäri" alkoi ehdotella edullisia "täyshoitopaketteja",tyyliin "maksa kaksi leikkausta, saat kolmannen kaupanpäälle". Pihinä pikana Jukka päätti, vastoin lääkärin suositusta, että neljän imureiän sijaan tehtäisiin vain kaksi,rasvaa kuitenkin imettäisiin yhtä paljon kuin neljästä reiästä. Päin peppuahan se meni. Puolen vuoden kuluttua tulos oli parhaimmillaan: Jukan navan kummallakin puolella oli kuoppa, johon yläpuolelle jäänyt rasvakudos letkotti kuin pussillinen kauravelliä. Ei nätti.
- Veljensä polttareita (jotka perinteen mukaan vietettiin häitä edeltävänä iltana vauhdittaakseen Jukka vei juhliin Balilta vuosia sitten tuomiaan magic mushroom-pusseja. Hän oletti niiden seisoneen niin kauan että vaikutusaineet olisivat menettäneet tehonsa. Väärin. Sieniteetä aimo tuopin nautittuaan hän sitten muisti aina halunneensa tatuointitaiteilijaksi ja alkoi piirtää mustalla permanenttitussilla sekä omaan naamaansa että juhlijoiden pärstöihin suuresti ihailemiaan maorisotureiden kasvotatuointeja. Koko seuraavan päivän jynssäsimme naamoja mutta turhaan, ainoa tulos oli että musta väri haalentui vihreäksi. Kaiken lisäksi sulhanen oli naukkaillut lopun teen päivän mittaan ja vuoroin hihitteli,vuoroin itki suureen ääneen koko toimituksen ajan.
- Kerran Jukka päätti hypätä kolmosesta maauimalassa. Hänellä ei ollut tietenkään päällään piilolinssejä tai silmälaseja,täten on tietenkin ihan ymmärrettävää että hän ei nähnyt että ko. allasta juuri tyhjennettiin korjausta varten ja että vettä oli vain puolisääreen. Eikä punavalkoista muovinauhaa altaan ympärillä. Eikä puolta tusinaa korjausmiestä jotka ulkomaan kieltä mölisivät ja käsivarsia heiluttivat. Molemmat jalat poikki,naks naks.
Varhaisteini-ikäisen tytön hieman itsetuntoa lytännyt muisto:
Olin lapsuudenaikaisen "poikaystäväni" kanssa hänen kotipihallaan viettämässä aikaa. Hetki oli kerrassaan romanttinen: olimme kiivenneet omenapuuhun ja istuimme paksulla oksalla vierekkäin n.parin metrin korkeudessa. Jutustelua, hihittelyä, omenan syöntiä... Syystä tai toisesta horjahdin taaksepäin. Huusin jo valmiiksi tietäessäni että kohta sattuu päähän. Ehti jo pieni häpeäkin nousta siinä sekunnin aikana. Pudota nyt puusta päälleen! Tömähdystä ei kuitenkaan tullut: tajusin pian roikkuvani pää alaspäin puun oksasta - housuni olivat jääneet haarovälistä kiinni oksantynkään. Hitaasti valuin ulos housuistani vyötärönnyörien pettäessä kaverin ja hänen äitinsä nauraessa katketakseen vieressä. (Tämä tapahtuma kesti siis ikäväkseni niin kauan, että kaveri ehti hakea "yleisöäkin" paikalle.) Ikuisuudelta tuntuvan ajan riipuin alushousut vilkkuen puoliksi ilmassa, kun nuo kaksi yrittivät irrottaa jalkojani nurinkääntyneistä housunpunteista. Lopulta sain sentään ratkenneiden housujeni tilalle kaverin liian suuret verkkarit, joiden vyötäröstä kiinni puristaen talsin nöyryytettynä kotiin.
Minun ja tämän pojan suhde ei kantanut teini-iän ylitse, mutta ko. tapahtumalla ei ollut osuutta asiaan.
Kiitos vaan kivasta palautteesta Jukka-jutuista. Jukka on todellakin olemassa mutta sen verran täytyy siniristilippua huojuttaa ja mainita että Jukassa ei ole tippaakaan suomalaisverta. Äkkiseltään muistan vielä tämän,vietettyäni tuntikausia pikkutyttöjen kanssa tallilla:
- Jo nuorna naisna tykkäsin kovasti hevosista ja edistyinkin mukiinmeneväksi ratsastajaksi. Jukan harrastamat urheilulajit olivat pääasiassa sellaisia, joissa urheiluvälineeseen oli kiinnitetty moottori. Jostain syystä Jukan oli vaikea tunnustaa että on olemassa asioita, jotka joku toinen osaa paremmin kuin hän. No siis. Halusin kerran toteuttaa romanttisen ideani, jossa lainaisimme hevoset ja tekisimme niillä idyllisen ratsastusretken metsäteitä ja niitynreunoja pitkin. Eväät mukaan. Kaunis,leuto kesäilta. Peitto mukaan, jos vaikka tekisi mieli matkalla...levätä. Okei, Jukka sanoi. (Oikeastaan hän sanoi I'm there, koska kuvitteli tämän olevan englanninkielinen vastine saksan kieliselle Ich bin dabei:lle. ) Osaavansa ratsastaa hän oli vakuutellut jo sen verran pitkään etten enää kymmentä kertaa kysynyt. Järkevä ratsastustallin pappa suhtautui ideaan myötämielisesti ja tiedusteli ratsastustaidoistamme. Annettuaan minun esitellä volttauksia ja lyhyttä laukkaa maneesissa hän suostui luovuttamaan meille hevoset ja niinpä läksimme matkaan. Alkumatka tallilta metsänreunaan oli kapea polku, ja koska Jukka ratsasti takanani en nähnyt häntä. Metsätiellä minulla oli mahdollisuus vilkaista hänen ns. taitojaan. "Jukka," sanoin. "Voisko olla niin että sä istut ensimmäisen kerran elämässäs satulassa?" Jukka sanoi, siis todella sanoi: "Meillä oli pienenä keinuhevonen ja mä kuvittelin että tää olis suunnilleen sama homma, vaan isompi." Miksei se pappa sitten halunnut nähdä hänen ratsastavan maneesissa, halusin tietää. Jukka tunnusti sanoneensa papalle opettaneensa minut ratsastamaan, joten minut nähtyään hän piti Jukan tsekkaamista tarpeettomana. Jukka istui satulassa kuin puuromöykky ja piteli rystyset valkeina ratsuparkansa harjasta kiinni. Hevonen pureskeli kuolaimiaan ja ravisteli päätään ratsastajansa hermostuneisuuden vaistoten joten katsoin parhaaksi kääntyä takaisin. Olimme olleet "retkellä" arviolta seitsemän minuuttia. Ei Jukkaa ilman tapaturmaa, satulasta laskeutuessaan hän vastoi ohjeita TIETENKIN onnistui ujuttamaan jalkansa jalustimeen niin että mätkähti selälleen, jalka jalustimeen juuttuneena. Silloin hevonen laski suuren päänsä, tarkasteli ärsyttävästi ääntelevää Jukkaa ja asetti harkitun näköisesti vasemman etusensa Jukan maassa lötköttävän käden päälle ja omahyväisesti muikuillen nojasi sitä vasten koko painollaan. (Jotenkin teki mieli taputtaa sitä.) Ja kuten hyvin tiedämme, Jukka ei ollut ihan höyhensarjalainen joten hevonenkaan ei ollut mikään pörröinen shetlanninponi vaan suuri mustanpuhuva mörkö. Koiin ensiavun kautta. Jännää että yksi hevosenkavio voi kerralla murtaa niin monta luuta.
Jepjep, kyllähän näitä Jukka-stooreja olisi lukenut enemmänkin, hänessä selvästi on ainesta oman elämänsä luuseriksi
Itselleni ei ole sen kummempia tapaturmia sattunut kuin tämä: Alakouluikäisenä veljeni kyyditsi minua polkupyörällä (mikä oli ehdottomasti kielletty) ja tietysti laskettiin sitten kohtuullisen iso alamäki hiekkatiellä liian kovaa. Sinkosin velipojan pään yli nokalleni soraan ja muutama ikävännäköinen naarmuhan siitä tuli. Hauskinta koko jutussa oli sitten viikon päästä koulun kevätjuhlassa, kun jäljet olivat jo hieman parantuneet, niin eräs kauempaa kaulani sinelmiä katsonut teinipoika ihmetteli suureen ääneen: Ei kai nyt maijalla jo ole fritsuja kaulassa...
Erään lapsuudenkotini naapuritontille alettiin rakentamaan kerrostaloa. Veljeni, joka oli vähän yli 10-v. oli tietysti kiinnostunut kaikesta rakennuksella tapahtuvasta. Niinpä hän aina seisoikin tontin rajalla seuraamassa hommia. Ikävä kyllä raksalla oli töissä mies, joka alkoi kiusoittelemaan pientä poikaa huutelemalla: "Mitä Severi tietää tänään? Onks Severillä jo naisia katottuna?" ym.
Veljeni teki selväksi, ettei hänen nimensä ole Severi, mutta ukko vain jatkoi päivästä toiseen.
Poikaa suututti tämä niin, että hän sanoi eräänä päivänä toivovansa, että miehelle sattuisi joku onnettomuus raksalla.
Pyhä jysäys! Sitä onnettomuutta ei tarvinnut kauaa odotella. Mahtoiko jo tapahtua samana tai ainakin seuraavana päivänä.
Tontin reunassa oli vanha, matala varastorakennus. Aivan kiinni tässä rakennuksessa oli sähköpylväs, joka siis oli huomattavasti korkeampi kuin varasto. Varaston katon reuna otti kiinni pylvääseen.
Tämä huutelijamies kapusi sitten tähän pylvääseen tolppakengät jalassaan. Jotain hän siellä lankojen kanssa rassasi. Yhtäkkiä hänen kenkiensä ote kirposi tolpasta ja ukko viuhui vinhaa vauhtia alas. Ei se mitään se kova vauhti, vaan se äkkipysäys! Ukko valui alas, kunnes tuli katon reuna vastaan. Sen jälkeen se oli yhtä tuskanhuutoa.
Veljeni huusi ukolle katon reunalle:
-Katos vaan! Severi laskeutui puusta!
Isäni tiesi myöhemmin kertoa, että mies oli lyönyt katonreunaan pallinsa sellaisella voimalla, että ne olivat mustuneet.
Tiedä sitten, liittikö mieskin onnettomuuden jotenkin Severi-huutoihin, koska hän sittemmin lopetti tämän harrastuksen. Veljeni tosin mumisi itsekseen aina miehen nähdessään:
- ...tanan vitjapalli!
***
Lapsuuden kotiini päätettiin hankkia muutama kana läheiseltä kanalalta. Isä ja veli päättivät lähteä kananhakumatkalle polkupyörillä. Kanalassa oli sitten molempien pyörän tarakalle sidottu pahvilaatikko, joissa kummassakin oli 3 kanaa.
Kotimme lähelle oli tehty uusi risteysalue. Isäni oli sanonut veljelleni ajavansa edellä näyttääkseen kuinka risteysalueella tulee ryhmittäytyä vasemmalle käännyttäessä.
Oikeaoppisesti isä olikin ensin katsonut, ettei takaa tule autoja, näyttänyt sitten käsimerkillä kääntymisaikeistaan, siirtynyt keskiviivan tuntumaan... mutta mutta. Sitten tapahtui jotain odottamatonta ja hän menetti tasapainonsa lentäen kalju edellä suoraan liikenteenjakajamerkkiin. Merkkiin oli tullut lommo. Isän kaljusta oli veri valunut. Veljeäni oli nolottanut tilanne niin, että hän oli ajanut jonkin matkaa ohi, mistä oli jäänyt seuraamaan tilannetta.
Isän pyörä tietysti kaatui ja kanalaatikko sen mukana. Pahaksi onneksi laatikko oli auennut ja kanat olivat hätääntyneenä juosseet ympäriinsä kotkottaen heltat tutisten.
Alkujärkytyksestä selvittyään isä oli sitten tehnyt kiivaita spurtteja pelastaakseen perheen kotieläimet. Joku avulias-Aatu oli auttanut juoksemalla yhden kotkottajan kiinni.
Kukaan kanoista ei sentään ryhtynyt munimispuuhiin.
Loppu hyvin - kaikki hyvin!
Kanat pääsivät liikenneonnettomuuden jälkeen uuteen kotiinsa ja elivätkin onnellisina monia vuosia.
Isäni kaljuun tulleet palkeenkielet laastaroitiin eikä hän saanut edes sakkoja liikennemerkin turmelemisesta.
Veljelleni pidettiin saarna onnettomuuspaikalta pakenemisesta.
Myöhemmin meille otettiin vielä kukko, mutta se päätettiin hakea autokyydillä
Tässä joitakin omalle kohdalleni sattuneita tapauksia:
Olin ulkoiluttamassa tuttavani koiraa, joka oli melko suuri noutaja ja siten kovasti lintujen perään. Seisoimme paikalla, jossa oli n. kolme puuta. Koiran yhtäkkiä sännätessä linnun perään, toisen käden (jossa remmi oli) peukaloni onnistui jotenkin "tarttumaan" pieneen puuhun ja se vääntyi ikävästi taaksepäin.
Sisaruksiani ja minua kiellettiin lapsena "leikkimästä" mm. kainalosauvoilla tai pyörätuolilla; ns. terveiden ihmisten ei pitäisi "pelleillä" ns. sairaiden ihmisten apuvälineillä. Jostain syystä päätimme siskoni kanssa kuitenkin työnnellä toisiamme iäkkään sukulaisemme pyörätuolilla. Kauan emme ehtineet tätä "leikkiä" harrastaa, kun siskoni kaatui tuolin kanssa selälleen lyöden päänsä asvalttiin. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut! Menipä meille ainakin oppi perille, sen verran kuitenkin pelästyimme.
Pihatöitä tehdessäni huomasin, että jokin pistelee toista säärtäni (minulla oli pitkät housut jalassa). Epäilin ensin astuneeni vahingossa kusiaispesään. En kuitenkaan havainnut paikalla minkäänlaisia ötököitä, joten jatkoin hommiani. Yhtäkkiä samanlainen pistelevä mutta kovempi kipu tuntui takapuolessani. Kipu oli jo sen verran kova, että minua alkoi pyörryttämän. Jalkaakin alkoi jo kirvelemään. Kun tunsin kolmannen piston (taas sääressä), olin jo aikeissa riisua housuni. Lahjetta raottaessani, housuistani lehahti lentoon kimalainen. Onneksi en ole pahemmin allerginen pörriäisten pistoille mutta voin sanoa, että jalkani ja takapuoleni olivat melko pitkään turvoksissa ja lopulta mustelmilla! Kimalainenkin taisi olla aika järkyttynyt...
Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä
gou övei, gou övei juu agli hipi, juu smel of narkotiks
Mulla on kahdesti tullut huuleen tikkejä kun lapsi on ollut sylissä tai nukkunut vieressäni ja käännähtänyt silleen että pehmeää kudosta jää hänen kallonsa ja hampaitteni väliin. Oli kiva mennä töihin sen näköisenä että turpaan on tullut, varsinkin sillä toisella kertaa. Mahtoiko kukaan uskoa selitystä että taas kävi näin...
Sysipimeä tammikuun aamu. Pakkasta lähemmäs 20 astetta. Kömmin ulos laittamaan auton roikanpäähän. Johdon toinen pää on tässä vaiheessa jo töpselinreiässä seinässä ja toinen pää, se joka laitetaan autoon kiinni, on hangessa.
Kiroten kiskon johdon hangesta. Kolmireikäinen töpselinpää on aivan lumessa. Ja jäässä. Ei suostu menemään. Kiroan taas. Koppuraista jäätä johdon pää täynnä. Ilmeisesti ajatustoiminta lakkaa ja laitan roikanpään suuhun, tarkouituksena imaista jäät ja lumet pois, kiire kun on ja v***ttaa rankasti. Ennen kuin viheltää ehdin, sähköpaimenen tujausta muistuttava kirpakka sätky iskee kielenpäähän ja posken sisäseinämään. Kiskaisen johdon suusta. Luulin että loppu tulee. Silmissä välähtää Darwin Awards. Mutta ei sentään. Ronkin roikanpään autoon kiinni väellä ja vängällä.
Kieltä kihelmöi vielä puolisen jälkeenpäin. Aamukahvia ryyppiessä mietin ettei äskeinen ollut niitä elämän tähtihetkiä.
I try to do my own thinking. And I recommend you do yours.