No ei se ainakaan ollut surulliseksi tarkoitettu.
Mikäänhän ei estäsisi ottamasta uutta karvamoottoria narun päähän nuuskimaan, paitsi juuri se että miten se viihtyy keskenään sisätiloissa muutaman tunnin, ennen ei ollut ongelmaa kun oli tarha, josta jo vuosia sitten otettiin ovi pois jotta kundi pääsi mökkiinsä helpommin.
Alkuaikana tällä hepulla, muuten Juuso nimeltään oli hankalampaa: Kun tuo edellinen mäyris kuoli sain setämieheltä " lainaksi " nartun jotta voin teettää pennut ja pitää sitten yhden pennun ja nartun jos haluan senkin.
No, olin sitten aikanaan kätilönäkin ja kuusi pentua niitä tuli. Valkkasin pienen nartun niistä , riistanvärinen karkkari.
Mutta sitten aloin katsella joukon suurinta, urosta, suurikorvaisinta tahvoa, joka tuijotteli suurilla vihreillä silmillään korvat hörössä, suuri punaruskea nenä tuhisten.
Se oli niin hassu heppu että päätin että vien sen vaikka piiloon mutta se ei lähde sinne setämiehen kenneliin sekään. niitä jäi siis kolme meille, äitee, ja kaksi pentua.
Häkkiin tuli akkavalta. Äiti ja tytär olivat kopin ovella ja estivät pojan pääsyn sisälle, se istui sateessa pikku katoksen alla.
Tilanne ajautui siihen että kaveri muutti sisälle, toiset oli siellä häkissä. Heppu pinkoi ympäri häkkiä ja toiset koetti tähystää missä se milloinki menee ja paukkuu. Se ei lähtenyt minnekään pihalta ja mailta.
Mutta jos mimmit pääsi häkistä karkuun, ne oli heti kylällä. Jätkä jäi istumaan kuistille. Sisällä ollessaan ne kaksi teki kaiken pahan mitä keksiä saatta, viimein emäntänsä niihin hiiltyi ja saivat lähtöpassit.
Poika jäi sitten keskenään, arveltiin sen olevan yksinäinen, mutta ei se siltä vaikuttanut, perse keikkuen se hiippaili paikasta toiseen, kaiveli välillä myyriä ja sitten taas juoksi ja paukkui mennessään.
Semmoisen episodin muistin, että kun kaikki pennut oli vielä kotona, ja oli jouluaatto ne jätettiin sisälle kun mentiin haudoille ym. piipahtamaan.
Kinkku ja kalkkuna oli puuhellan päällä odottamassa. Palattiin takaisin, ja tämä ruskeanokkainen Juuso porhalsi riemuissaan eteisessä vastaan kalkkunankoipi suussa, emä oli onnistunut hyppimään ja nykimään linnun lattialle, katras söi sitä kovalla innolla.
No, jäi sentään kinkku.
Sydämen vajaatoiminta koitui kohtaloksi tälle hepulle, liian pitkään sitä koetettiin hoitaa, niin kävi vaikka edellisen jälkeen päätettiin että eläinleguria uskotaan. Mutta aina sitä toivoo että jos vielä vähän aikaa pärjäisi.
Mutta kun aika koittaa, on se vaan karskillekin sällille kovaa aikaa, ei voi mitään. Hyvin harvan ihmisen hautajaiset mua juurikaan hetkauttaa, mutta sen sanon että kovempaa hommaa en ole koskaan tehnyt kun sen ensimmäisen koiran haudan kaivu.
Se oli raskas puuha, ei fyysisesti, mutta muuten. Siksi en toista kertaa siihen ryhtynytkään.
Toisekseen eihän mulla ollut enää maatakaan mitä kaivaa, hehee.
No juu, semmoista se on.
Halusin aikuisen koiran ja onnistuin löytämään kun eräälle kasvattajalle tuli allergian tai "allergian" vuoksi takaisin 3v poika. 
