En löytänyt Helen Brachia haulla mutta jos juttua on täällä jo käsitelty, saa tämän poistaa. Varoitan myös että luen englantia tosi kömpelösti joten otan täyden vastuun suomennosvirheistäni.
Eli kyseessä on vähän erikoisempi juttu johon liittyy hevosia, ison rahan vakuutuspetosta ja kadonnut, oletettavasti murhattu perijätär. Yritän vähän pohjustaa urheiluhevosmaailmaa jos aihe ei jollekulle lukijoista ole tuttu. Jos juttu on selvää pässinlihaa (tai hevosen tässä tapauksessa) niin skipatkaa liirumlaarumit. Juttu on noussut ajankohtaiseksi koska yhden päätekijän poika on kokenut joutuneensa isänsä syntien takia ajojahdin kohteeksi kilparatsastajana. Siitä kuitenkin tuonnempana lisää.
Alustuksen innoittaja on ollut Leena Alernin Hevosurheilu-lehteen kirjoittama juttu joka julkaistiin 23.4. 2010. Aiheesta löytyy myös runsaasti netistä, tässä pari linkkiä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Horse_murders
http://www.chicagonow.com/blogs/unknown ... -1977.html
Eli lähdetään siitä, että kilparatsastus, eteenkin esteet ovat hevoselle hyvin kuluttavia. Estehevosen on oltava paitsi lahjakas ja äärimmäisen treenattu, myös luonteeltaan oikeanlainen halutakseen hypätä itsensä korkuisia esteitä vaikeilla radoilla. Harvoin löytyy yksilöitä joissa yhdistyy sekä fyysiset kyvyt että henkiset lahjat ja hyvä hyppyhevonen on erittäin arvokas. Koska hypyt kuluttavat, ura voi kuitenkin olla lyhyt ja moni hyppyhevonen joutuu luopumaan urastaan ennen aikojaan.
Koska hevosissa liikkuvat suuret summat, löytyy joukosta aina niitä vilunkiketkuja jotka ovat halukkaita epärehellisin keinoin asiasta hyötymään. Ei myöskään ole tavatonta keinotekoisesti liioitella hevosen kykyjä ja saada hyväuskoinen ja äveriäs ostaja huijattua. Nykyisin hevosten dopingsäännöt tosin ovat aika tavalla ihmisurheilijoiden vastaavia kireämmät.
Jo 70-luvulta lähtien tunnettiin Usassa tapauksia joissa hevonen oli äkisti ilman mitään merkkiä menehtynyt yöllä ja useimmiten kilpailupaikalla. Hevospiirit ovat pienet ja ahkerasti juoruavat ja kuolemiin liitettiin mies nimeltä Tommy Burns (a.k.a Timmy Robert Ray) jota piireissä kutsuttiin Nukkumatiksi. Kun hän ilmestyi kilpailupaikalle urheilukasseineen, jonkun hevosen tiedettiin kuolevan seuraavana yönä.
Selvitettäköön vielä asiaan perehtymättömille että hevonen on yksimahainen ja äärettömän huonosti suunniteltu eläin. Sillä on kymmeniä metrejä suolta metri kertaa metri kertaa metri tilassa ja pienikin suolistohäiriö, ilmakupla tai syömättömyys voi aiheuttaa suolen kiertymän, "suolisolmun" tai muun nopeasti hengen vievän kiputilan joita yleisesti ähkyiksi nimitetään. Niitä voi olla vaikea todeta ja ne voivat viedä täysin terveen eläimen hetkessä. Tommy Burns surmasi hevoset itse kehittelemällään metodilla sähköä käyttäen ja kuolintapaa ei voinut ruumiinavauksella nähdä. Vakuutusyhtiöt korvasivat siis tydessä kilpailukunnossaan "ähkyyn" menehtyneen hevosen. Lisättäköön vielä että useimmat kilpailuissa tapahtuneet jalkavammat eivät vakuutuskorvauksiin oikeuta.
Tekijämiehen, Burnsin lisäksi taustalla hääri aivotöissä lukuisia kokeneita hevosmiehiä. Kun juttu aikoinaan tuli oikeuteen, syytettyjen ja asiasta ravisteltujen listalla oli toistakymmentä eturivin valmentajaa, toimitsijaa ja hevosurheiluvaikuttajaa. Tuomion sai muun muassa Atlantan olympialaisten vaikuttaja, multimiljonääri George Lindemann jr, Rhode Islandin kultahammasalueella valmennustallia pitänyt Paul Valliere jonka tallista oli useampi surmattu hevonen sekä tämän läheinen ystävä, New Yorkissa talliaan pitävä Barney Ward. Nukkumatti Burns väitti Wardin järjestäneen kauttaan 15 arvohevosen kuoleman. Ward itse tunnusti vuonna 1995 että hänen avustuksellaan oli vuosina 1987-1990 tapettu kaikkiaan 4 hevosta joiden vakuutusarvo olisi noussut jopa 250 000 dollariin. Entinen kilparatsastaja Ward järjesti Lindemannin edustushevosen Charisman tapon sekä muina ajankohtina hevosten Condino, Rub The Lamp ja Ropseau Platiere surmat. Kolmen viimeisen vakuutusarvo oli yhteensä 320 000 dollaria. Carisman arvo lieni mittaamaton.
Muita syytettyjä olivat muunmuassa Harlow Arlie joka tuomittiin erään hevosen jalan tahallisesta katkaisusta sekä hevoskauppias Richard Bailey jonka rooli Helen Brachin tapauksessa lienee merkittävin. Myös muita nimiä putkahteli esiin ja varsin moni sai myös tuomioita. Hevosmiesten hyväveliverkosto on tiivis ja harva asia tapahtui niin, etteivät muut alalla olleet tienneet.
Koko hevosiin kohdistunut rikossarja vakuutuspetoksineen olisi voinut jäädä pelkäksi hevosmiesten tietotoimiston juoruksi, jollet FBI olisi ruvennut tutkimaan vanhaa katoamisjuttua. Varakas karamelliperijätär Helen Brach oli kadonnut vuonna 1977 ja julistettu yhä kadonneena kuolleeksi 1984. Hän oli kadotessaan 65-vuotias.
Helen Brach oli syntynyt vuonna 1911 ja omaa sukuaan Vorhees. Ollessaan töissä Floridassa hän tapasi Frank Brachin, Chigagon Candy Companyn omistajan ja johtajan. He avioituivat 1950. Avioliitto oli lapseton. Frank möi yhtiön jäädessään eläkkeelle ja hänen kuoltua vuonna 1970 Helenistä tuli rikas leski joka nauttii elämästään.
Tuttavamme Richard Bailey oli ollut hänen rakastajansa ynnä lisäksi myynyt luottavaiselle ja äveriäälle ystävättärelleen lukuisia hevosia. Heidän suhteensa oli alkanut jo vuonna 1973, Helenin oltua kolme vuotta leskenä. Wikipedian linkin mukaan Baileyn veli Paul olisi myynyt Brachille vuonna 1975 kolme hevosta 98.000 dollarin kauppahintaan Baileyn itsensä hääriessä kaupan takapiruna. Hevosköntän todellinen arvo lieni vajaan 20.000 dollaria mistä Bailey toki oli tietoinen. On syytä olettaa että eläinrakasta leskeä kupattiin hevosilla muutenkin.
Uutena vuotena 1977 pari juhli vielä yhdessä vaikka suhde oli käytännössä jo lopussa. Alkuvuodesta Bailey oli yrittänyt yhteistyökumppaneineen saada Helen Brachia investoimaan 150.000 dollaria lisää hevosiin. Tapaaminen jäi silminnäkijöiden mukaan lyhyeksi. Brach kieltäytyi antamasta lisää rahaa miesystävänsä hevosbisneksiin ja vieraili myös yksin tämän talleilla. Selvästi hän epäili jotakin. Brach myös uskoutui ystävättärelleen ja kertoi huolistaan koskien hevosia jotka hän oli ostanut eräältä nuoremmalta mieheltä. Hän puhui silloin Baileystä. Siitä en löytänyt selvyyttä koskivatko huolet vain hevosten hyvinvointia vai myös suhdetta kokonaisuutena. Oletettavasti kuitenkin vain ensimmäistä. Helen Brach oli elämää nähnyt nainen jolla tuskin oli harhakuvitelmia suhteesta nuorempaan mieheen. Vain hevoset olivat hänen sokea pisteensä. Tämä ystävä tunsi väkeä osavaltion oikeustoimista ja Brach suostuikin tapaamaan viranomaisia saadakseen lainopillisia neuvoja ja ehkä myös varmistuakseen epäilyistään sen suhteen, että oli tullut huijatuksi. Tapaaminen oli tarkoitus järjestää heti Brachin palattua suunnittelemaltaan vierailulta Mayo Klinikalle. (Wikipedia tuntee kunnianarvoisan Mayo Klinikan, mutten saanut selvyyttä hoidetaanko siellä mieltä, ruumista vai hyvinvointia). Brac ei kuitenkaan koskaan palannut.
Tätä kuvaa Helen Brachista useimmat lehtiartikkelit näyttävät käyttävän.
Helmikuun 17. päivä Helen Brach oli Minnesotassa Mayo Klinikalla. Hän poistui rutiinitarkastuksesta pysähtyen lahjatavaramyymälään. Siellä hän totesi olevansa kiireinen sillä "My houseman is waiting." Tämä oli viimeinen havainto hänestä.
Brach oli sairaalareissullaan yksin eikä hänellä ollut juurikaan palvelusväkeä. Hänellä oli toki hovimestari kotiaan silmällä pitämässä mutta mies oli viaton. On epäselvää kuka oli tämä "houseman" joka Brachia odotti ja itse mietin, olisiko hän voinut sanoa "horseman". Niitähän hänen elämässään näytti riittävän.
Summa summarum: Helen Brach katosi, miten ja mihin siitä ei ole tietoa tänäkään päivänä. Hänet julistettiin kuolleeksi 1984 ja perintönä jäi 25 miljoonaa dollaria. Mikäili suomensin oikein, se jaettiin veljen ja lukuisten eläinten hyvinvointia edistävien järjestöjen kesken.
FBI siivosi arkistoja ja vanha juttu kaivettiin uudestaan esiin 1989. Löydettiin romanssi äveriään lesken ja huomattavasti nuoremman tallinpitäjän välillä. Löydettiin myös yhtä ja toista raskauttavaa siitä, miten Brachilta huijattiin jättikorvauksia keskinkertaisista hevosista ja näiden valmennuskuluista. Ensin verkkoon jäi Frank Bailey ja lopulta selvisi koko mutkikas vyyhti surmattuine hevosineen ja vakuutuspetoksineen. Oikeudenkäynti vuonna 1994 toi lukuisia tuomioita, niistä pisin 30-vuotinen kakku Baileylle. Tämä tieto löytyi Chigago New-lehden artikkelista.
En pöyhinyt oikeudenkäyntiä tämän pidemmälle enkä tiedä mitkä syyt toivat noin pitkän tuomion. Selvää kuitenkin lienee että Bailey oli henkilö jolla oli Brachin asiassa eniten hävittävää. Vaikka ruumista ei ollutkaan, lieni viranomaisilla kuitenkin jokin selkeä syy uskoa että Brac oli surmattu ja tuomio oli sen mukainen.
Tämä koko juttu tuli suuren yleisön tietoon pitkin maailmaan keväällä, kun juttuun sekantuneen Barney Wardin poika, McLain Ward ryhtyi väittämään diskaamisensa syyn olevan isien synneissä. McLain Ward oli johdossa maailmancupin osakilpailussa, kun Kansainvälinen Ratsastajainliitto FEI poisti hänen hevosensa, tamma Sapphiren kesken kilpailun suorituskunnottomana. Sapphirelle oli tehty lämpökameralla testi joka väitti jalkojen reagoineen ja ihon herkistyneen kivuliaaksi. Asia esitettiin yleisölle ja kanssakilpailijoille hevosen suojeluna. Ward väitti kysessä olleen henkilökohtaisen ajojahdin ja väitti syyksi vanhoja, isäänsä kohdistuvia kaunoja. Mikään partiopoika tämä Ward juniorkaan ei ole. Hänellä on kilpailukielto Aachenin vaativasta kisasta vuodelta 1996 kun hänen hevosensa säärisuojan sisältä löydettiin muovikuulia. Emme ehkä pohdi onko kyse opitusta menettelystä menestyä hevosen hyvinvoinnista piittaamatta vai sukurasitteesta.