William Wallacen teki tunnetuksi 1995 Mel Gibson elokuvallaan Braveheart, voittaen samalla ainakin parhaan elokuvan Nobelin. Heti elokuvan ensimmäinen lause muistaakseni koski sitä, että englantilaiset väittäisivät tarinaa keksityksi, eikä syyttä, sinällänsä - Gibson otti valtavia vapauksia elokuvan aikana ja loi siitä enemmän mieleisensä, kenties hieman liikaakin muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyttä Kevin Costnerin Robin Hoodia muistuttavaa. Vaikka elokuva menestyi ja toi varmasti omalta osaltaan turisteja Skotlantiin, oli sillä myös huonot puolensa; ihmisten on vaikea uskoa William Wallacen olleen jotain muuta kuin sininaamainen perse paljaana kiltissään nummeja pitkin jolkotellut Mel Gibson, mikä aiheuttaa närääkin alkuperäisten skottien joukossa.
Mel Gibsonin William Wallace.
Allekirjoittanut itse vieraili pari vuotta sitten Wallacen syntysijoilla ja alueilla, joissa sotaa hänen ja englantilaisten välissä käytiin, ja sai kuulla useammin kuin kerran skotlantilaiselta oppaalta, että koko Gibson tulisi unohtaa ja keskittyä Skotlannin oman pojan oikeaan tarinaan, siihen, millainen Wallace oli, mistä tuli, mitä teki ja kuinka todellisuudessa kuoli. Jossain määrin skotit osaavat ottaa myös huumorilla Gibsonin luoman hahmon, mutta ainakin itse sain sellaisen vaikutelman, että salaa kaikki tuntevat tiettyä ylpeyttä juuri omastaan, samaan tapaan kuin suomalaisille Kalevala merkitsee yllättävän paljon lopulta.
Oikean, ei Gibsonin näköisen Wallacen tarina kerrottakoon Minfossakin, viimein. Joudun alustamaan hieman historiaa ennen Wallaceakin, jotta tarinasta kehittyisi yksi selkeä kuva siitä, mitä tuohon aikakauteen kuului, mikä oli tilanne ja minkä vuoksi Wallacesta tuli se mies, jollaisena hän myös kuoli. Huomautan myös, että koska tapahtumista on kulunut satoja vuosia aikaa, ovat kuvituskuvat eri aikakausilta ja useimmiten taiteilijoiden näkemyksiä, eivätkä välttämättä perustu mihinkään todelliseen.
------
Skotlanti - ja mistä kaikki alkoi
Myöhään 13. vuosisadan aikana, Skotlanti oli melko rauhallinen ja tasaantunut keskiaikainen maa. Kuningas, Alexander III, hallitsi maata suhteellisen vapaana normaaleista ongelmista kuten levoton aatelisto, ulkomaalaisten maahan tunkeutuminen (Norja oli tehnyt rauhansopimuksen Norjan kanssa Alexanderin voiton jälkeen 1263) ja mikä tärkeintä, suhteet Englannin kanssa olivat tasaiset. Kun Skotlanti oli itsenäinen kansakunta, sillä oli vahvat siteet Englannin kanssa; aatelistolla oli usein maita molemmin puolin ja Alexanderin ensimmäinen vaimo, Margaret, oli Henry III:n (Englannin kuningas) tytär. Toisin kuin nykyään, suuria eroja näiden kahden maan välillä ei ollut.
Alexander III.
Kaikki kuitenkin muuttui maaliskuun 19., 1286. Tähän asti lähes jokainen Skotlannin kuningas oli kokenut lempeän kuoleman vanhuudenpäivillään, mutta Alexanderin kohdalla kaikki muuttui. Hän oli ulkona juoden viiniä ja aterioiden Edinburghin linnassa. Illan päätteeksi hän päätti lähteä vielä matkaan siitäkin huolimatta, että useimmat varoittelivat häntä ja pyysivät jäämään yöksi, sillä ulkona oli puhjennut iso myrsky. Alexanderin onnistui pääsemään Kinghornin rannikon suunnille asti, kun vääjäämätön tapahtui; sekä hän, että hänen hevosensa tippuivat alas kalliolta (on myös versioitu, että Alexander tippui hevosen selästä ja taittoi niskansa. Tämä on myös todennäköistä, sillä paikassa jossa Alexander kuoli, ei juurikaan ole kallioita). Alexanderin ruumis löydettiin seuraavana päivänä. Onkin sanottu, että Alexanderin kuolema aloitti Skotlannin väkivaltaisen ja verisen historian alun.
Keskiajalla kansan kohtalo ja hyvinvointi riippui täysin vallanpitäjistä, joiden tehtävä oli lähinnä tuottaa vahva miespuolinen jälkeläinen valtaan. Vuonna 1286 tilanne oli ongelmainen. Margaret oli kuollut vuonna 1274, eikä miespuolisia jälkeläisiä ollut elossa. Margaretin kanssa Alexander oli saanut kolme jälkeläistä; Margaretin, joka syntyi 1260, Alexanderin, joka syntyi 1264 ja Davidin, joka syntyi 1272. Margaret meni naimisiin Norjan kuninkaan Erik II:n kanssa ja sai tämän kanssa lapsen, joka myöskin sai nimekseen Margaret. Alexander, Skotlannin prinssi, kuoli puolestaan 1284. Heidän pikkuveljensä David kuoli vain 9-vuotiaana, kolme vuotta ennen Skotlannin prinssiä. Jäljellä olevaa sukua oli siis vain Norjassa asuva Margaret, joka kuninkaan kuoleman aikoihin tosin oli vain 3-vuotias. Alexander III oli naimisissa kuolemansa aikaan Yolande de Deuxin kanssa, mutta heillä ei ollut syntyneitä lapsia; Margaretin asema Norjassa ei kuitenkaan heti ollut selvä, sillä Yolande oli raskaana kuninkaan kuoleman aikoihin. Tai niin hän ainakin väitti ja raskaudesta alkoikin liikkumaan monenlaisia huhuja. Toisten mukaan hän oli raskaana, mutta sai keskenmenon; eräät jopa väittivät, että hän synnytti elävän lapsen. Kolmansien mielestä Yolande esitti koko raskauden saadakseen pitää asemansa yhteiskunnassa. Niin tai näin, lasta ei kuitenkaan koskaan saatu ainakaan hallitsijaksi asti, elävä tai kuolleena, joten selvitystyö uudesta hallitsijasta alkoi. Katseet kohdistuivat Norjaan Margaretin suuntaan. Margaret oli kuitenkin nuoren ikänsä lisäksi myös sairas, joten kuusi Skotlannin aatelista, joita kutsuttiin nimellä the Guardians (vartijat), päättivät hallita kunnes Margaret tulisi ikään, jolloin voisi ottaa kruunun vastaan.
1290 kaikki oli vieläkin kunnossa. Englannin kuningas Edward I (Pitkäkoipi, nimitys jonka hän sai jalkojensa pituuden vuoksi) ei näyttänyt merkkiä hallitsemisen halustaan ja jopa hyväksyi ajatuksen, että hänen poikansa naisi Margaretin tämän tultua Skotlantiin. Margaret lähtikin matkaan, mutta kuoli matkalla sairauteen. Skotlannilla ei ollut nyt laillista hallitsijaa ja se oli ajautumassa kaaokseen. Mikä sopi mainiosti Edwardin suunnitelmiin, sillä pian hän tajusi voivansa vallata Skotlannin ja hallita molempia puolia.
Edward I.
1292 John Balliol julistettiin Skotlannin kuninkaaksi. Toisin kuin Alexander III:n kohdalla, ei Edward I kohdellut Balliolia kuin vertaistaan, vaan lähinnä kuin esinettä. Edward I alkoi määräilemään Balliolia kohtuuttoman paljon ja muunmuassa määräsi tämän skottijoukkoineen osallistumaan sotaan Ranskaa vastaan. Tämä kuitenkin oli skoteille liikaa ja he, aatelisto etunenässä, kieltäytyivät osallistumasta sotaan. Sen sijaan he muodostivat liiton ranskalaisten kanssa 1295.
John Balliol.
Edward I reagoi tähän, nähden sen uhkana ja keräsi joukkonsa marssiakseen Skotlantiin. Sitä ennen hänen oli kuitenkin käytävä neuvotteluja Walesin kanssa. Vallanhalu alkoi näkymään siinä vaiheessa, kun hän nimesi poikansa, tulevan Edward II:n, Walesin prinssiksi. Hän oli samalla myös ensimmäinen englantilainen, joka sai kunniapäällikön tittelin Walesissa.
Edward II.
1296 skotit keräsivät joukkonsa lähelle Selkirkiä. Paikalla eivät olleet kaikki paikallinen aatelisto, sillä joukosta puuttui esimerkiksi Robert the Bruce, joka oli vannonut uskollisuuttaan Edwardille 1292. Pääsiäisenä skotlantilaiset aateliset hyökkäsivät Carlislessa ja sen jälkeen Northumberlandissa, jossa he polttivat kirkkoja ja luostareita.
Edward ei jäänyt teottomaksi, vaan johti joukkonsa Berwickiin, jossa mahdollisesti jopa 20 000 ihmistä sai surmansa Skotlannin tuolloin suurimmassa ja rikkaimmassa kaupungissa. He eivät kuolleet tappelussa - kaupunki vallattiin yllättävänkin helposti - mutta kolme päivää kestäneessä teurastuksessa, jossa kuoli miehiä, naisia ja lapsia. Kaupunki, joka tuolloin oli tärkeä linkki Eurooppaan, ei enää koskaan palautunut ennalleen. Edward siirsi teurastuksen jälkeen joukkonsa länteen. Dunbarissa skotit, jotka olivat herkkäuskoisesti seuranneet John De Warennea, hakattiin. Yksi taistelun jälkeen kiinni saaduista oli Andrew Murray, joka myöhemmin esitti suurta roolia Wallacen tulevissa kampanjoissa.
Edward oli nyt voimainsa tunnossa ja hallitsi Skotlantia kuin omaansa. Hän nöyryytti kuningas Johnia ja valloitti linnoja, ja viimein pakotti Balliolin luopumaan kruunustaan, joukkojensa antaen tälle lempinimen "Toom Tabard" (Empthy tabard, "tyhjä tabard". Tabard on eräänlainen viittamainen kaapu, joka tuolloin oli yleisesti käytössä.) Hänet lähetettiin Lontoon Toweriin, missä hän vietti loppuelämänsä kohtuullisen miellyttävissä oloissa. Wallacen yksi tärkeimmistä kohteista oli saada Balliol takaisin Skotlantiin ja hallitsemaan maata jälleen.
William
William Wallace.
Mutta palataanpa itse aiheeseemme, eli William Wallaceen. Wallace syntyi vuonna 1272, eli samana vuonna kuin Alexander III:n kolmas lapsi, David. Toisin kuin David, William jäi eloon tuolloin korkeasta lapsikuolleisuudesta huolimatta. Hänen menneisyydestään tiedetään yllättävän vähän, mutta on epäilty, että hänen vanhemansa tulivat Skotlantiin joko Walesista tai Shropshiresta. Isän nimeksi on kirjeenvaihdon perusteella päätelty Alan. Williamien veljien nimet olivat Malcolm ja John, heidät on löydetty toisten yhteyksien kautta historiallisista papereista. Malcolm ja John eivät kuitenkaan koskaan päässeet itse historiankirjoihin niin suurten tekojen kautta kuin mitä William teki. Syntymäpaikaksi Williamille on veikkailtu sekä Elderslietä, että Ellerslietä, jotka molemmat olivat olemassa tuolloin ja ovat kaksi eri paikkakuntaa. Mikään dokumentaarinen aineisto ei liitä Williamia kumpaankaan näistä paikoista varmuudella, mutta heidän sukunsa asutti molempia alueita. Kuten jo ylempänä olevasta hallitsijatilanteesta käy ilmi, oli Alexander III hallitsijana Williamin syntymän aikoihin. Kun Alexander kuoli, oli William iältään 14.
1291 Williamin isä ja veli John kuolivat kahakassa Loudoun hillillä. Tämän seurauksena William muutti enonsa luokse, jossa asui törmättyään ensimmäisen kerran ongelmiin englantilaisten sotilaiden kanssa. Tuolloin Edward oli jo levittäytynyt Skotlantiin joukkoineen ja englantilaiset sotilaat pitivät usein skotteja pilkkanaan ja kohtelivat näitä kuin toistaitoisia. William oli ollut kalastamassa Irvine-joella ja saaliin saatuaan palannut takaisin Lanarkin markkina-alueelle, jossa kohtasi ryhmän sotilaita. Sotilaat vaativat saalista itselleen, mutta William kieltäytyi ja tarjosi sen sijaan puolikasta saaliistaan. Sotilaat eivät kuitenkaan tyytyneet tähän, vaan uhkasivat Williamia kuolemalla, mikäli tämä ei luovuttaisi saalistaan. William, joka oli jo tuolloin skotlantilainen henkeen ja vereen, iski yhden sotilaista maahan kalastusvavallaan ja sieppasi tämän jälkeen tämän miekan. Syntyi kahakka, jossa muutama sotilaista sai surmansa - joidenkin lähteiden mukaan jopa viisi. Kun tapaus levisi yleiseen tietoon, nostettiin syyte Williamia vastaan ja pidätysmääräys lähetettiin lähialueiden sotilaille ja vartijoille.
Dundeessa, St. Paulin katedraalin ulkopuolella William tappoi ensimmäisen kerran siviilin. Uhrina oli Dundeen englannin kuvernöörin poika, joka oli ottanut varsinaiseksi tavakseen pilkata Williamia ja tämän perhettä. Tarina on sikäli merkittävä, sillä on spekuloitu, että William mahdollisesti kävi Dundeen high schoolia noihin aikoihin, mikä ei ollut yleistä tuohon aikaan. Kuvernöörin pojan tappo tapahtui todennäköisesti samana vuonna kun hänen isänsä kuoli, eli 1291. Saman vuoden lopussa tai seuraavan vuoden aikana William tappoi jälleen. Tällä kertaa kuoli englantilaisen aatelisen, Selbyn poika. William käytti tappamiseen erityisesti Skotlannissa käytössä ollutta lyhyttä tikaria, joka joskus valmistettiin jopa katkaisemalla miekan terä. Oli selvää, että William vihasi tässä vaiheessa jo vahvasti englantilaisia aatelisia, jotka kuvittelivat voivansa käyttää Skotlannin maita kuin omiaan ja sen kansaa orjanaan. Näillä teoilla ei kuitenkaan ollut kummemmin merkitystä suuntaan tai toiseen ja Williamia ei tunnettukaan sen kummemmin vielä näiden tekojen pohjalta. Hän oli vain pahainen tappaja, joita Skotlannin historia oli pullollaan, tuossa vaiheessa. Muutos tähän kuitenkin tuli nopeasti vuonna 1297.
Historiankirjoihin
Vaikka Williamin historiassa oli tappoja jo tässä vaiheessa, oli hänelläkin kuitenkin pehmeäkin puolensa - hän oli rakastunut lamingtonilaiseen tyttöön, Marion Braidfuteen. He myös menivät naimisiin, ja tarinalla olisikin tämän seurauksena voinut olla varsin onnellinen loppu. Tietenkään niin ei käynyt, vaan englantilainen sheriffi, William Heselrig joukkoineen syyllistyi Marionin tappoon vuonna 1296 tai alkuvuonna 1297. Wallace sai tästä lisäkimmokkeen englantilaisia vastaan ja seuraava, joka kuoli hänen käsiensä kautta, olikin Heselrig itse, kostona Marionin kuolemasta. Tämä avasi samalla myös Wallacelle portin historiankirjoihin, sillä kuninkaan miehen kimppuun käyminen oli lähes yhtä paha kuin kuninkaan itsensä kimppuun käyminen. Wallacen elämä jatkui tästä eteenpäin yhtenä taisteluna, ja hän osallistuikin skottien puolelta seuraavaksi pienempiin kahakoihin Loudoun hillissä ja Ayrissä. Skotit kokivat kuitenkin pahan takaiskun, kun paikalliset aateliset tekivät sopimuksen englantilaisten kanssa Irvinessä heinäkuussa. Elokuussa Wallace jätti Selkirkin metsät, joissa oli piileksinyt tuolloin ja liittyi Andrew Morayn joukkoihin omien kannattajiensa kanssa. Moray oli alkanut nostattamaan kapinahenkeä jo ennen Wallacen tuloa ja kerännyt omia joukkojaan, joten Wallacen saapuminen paikalle oli vain tervetullut lisä joukkoihin, ei muuta. Suunnitelmissa oli kohdata englantilaiset joukot Stirlingissä taistelun merkeissä.
Selkirkin metsistä poistumiseen väitetään myös liittyvän John de Grahamin kehoitus Wallacelle siirtyä Selkirkistä ylämaalle. Ei ole kuitenkaan mitään historiallisia todisteita siitä, että Wallace olisi koskaan siirtynyt alamailta muualle kuin pikaiselle reissulleen Ranskaan ja myöhemmin päädyttyään Lontooseen.
Stirlingin sillan taistelu
Viimein tuli se päivä, jota Wallacen ja Morayn yhdistyneet joukot olivat odottaneet. Skotteja oli huomattavasti vähemmän kuin englantilaisten joukkoja, mutta taistelu päätettiin silti käydä. Englantilaiset, joita oli 9000 - 12 000, olivat varmoja voitostaan, sillä skottien joukkoihin oli kerääntynyt vain noin 2 300 miestä. Ylivoima oli siis valtava. Mutta siinä missä englantilaiset luottivat pelkkään puhtaaseen voimaan, oli skottien voimavarana oman alueensa tunteminen ja järjen käyttäminen. Stirlingin silta (eri kuin nykyisin käytössä oleva, mutta samalla alueella sijaitseva) oli niin kapea, että englantilaiset, jotka lähtivät ylittämään sitä, joutuivat kulkemaan pieninä joukkoina ylittääkseen joen. Skotit odottivat, että noin puolet joukoista oli ylittänyt sillan ja kävivät sen jälkeen sotilaiden kimppuun; siinä missä silta oli toiminut joukkojen etenemisen hidastajana, se toimi nyt myös pakenemisen stoppaajana. Kun sotilaat yrittivät rynnätä kaikki sillalle yhtä aikaa, se tukkeutui, ja heidän oli pakko ryhtyä taisteluun. Koska ensimmäisenä sillan yli oli lähetetty vähemmän raskas jalkaväki, oli heidän tappamisensa skoteilta varsin helppoa. Jalkaväkeä seurasi raskaammin aseistettu ratsuväki. Ne jotka onnistuivat pääsemään takaisin sillalle, olivat ihan yhtä pulassa kuin nekin, jotka olivat jääneet rannalle. Ratsuväki puski tulemaan toiselta puolelta kohti taistelukenttää ja jo toiselle puolelle päässeet yrittivät päästä takaisin alkuperäiselle puolelleen seurauksella, että silta joutui valtavan rasituksen alle. Lopulta se romahti ja useimmat veteen raskaissa taistelutarvikkeissaan joutuneet sotilaat yksinkertaisesti hukkuivat. Joidenkin väitteiden mukaan silta oli tarkoituksella heikennetty ja sen alle oli kätkeytynyt mies, joka romautti sopivalla hetkellä rakennelman, mutta tämä on melko epätodennäköistä. Sillan romahtaminen ja ovelasti suunniteltu taistelutaktiikka kuitenkin johtivat skottien voittoon, joka merkittävästi nosti myös heidän itsevarmuuttaan.
Stirlingin taistelu.
Stirlingin uudelleenrakennettu silta tänä päivänä.
Edwardin henkilökohtaisesti kentälle lähettämä Hugh Cressingham kuoli taistelussa ja huhuttiinkin, että hänen ihonsa silvottiin pieniksi palasiksi, joita skotit ottivat muistoksi itselleen suuren taistelun voittamisesta. William Wallacen itsensä väitettiin tehneen Cressinghamin nahkasta huotran (suojan) miekalleen. Tämä voi kuitenkin olla myös vain englantilaisten sotapropagandaa, sillä he halusivat skottien näyttävän lähinnä villimiehiltä oman sivistyksensä suhteen. Englantilaisten oli aika poistua Skotlannista.
Moray, joka johti joukkiota, uskotaan saaneen vakavia vammoja taistelussa ja kuolleen niihin talvella 1297. Hänen setänsä, Sir William Moray kuitenkin piti marraskuussa vuonna 1300 puheen, jossa selvisi, että Moray kuoli jo kentällä taistellessaan kuningasta vastaan.
Taistelusta palattuaan Wallacesta tehtiin ritari yhdessä apunaan olleen John de Grahamin kanssa. Ritaroinnin hoiti mahdollisesti Robert the Bruce. Wallace nimettiin samalla myös "Skotlannin vartijaksi ja joukkojensa johtajaksi."
Kuusi kuukautta Stirlingin sillan taistelun jälkeen Wallace johti joukkonsa pohjois-Englantiin. Hänen tarkoituksenaan oli taistella englantilaisten omalla maalla heidän tavallaan, demonstroidakseen Edwardille, että Skotlannilla oli myös voimaa ja uskallusta ylittää raja ja näyttää voimansa heidän omalla maallaan. Varsinaisen tappelemisen sijasta tämän reissun tarkoitus oli kuitenkin myös näyttää, että skotlantilaiset pystyvät tulemaan myös rajan yli ryöstelemään ja tuhoamaan paikkoja, kuten englantilaiset olivat tehneet jo kauan Skotlannissa.
Falkirkin taistelu
Vuosi kului ja oli uuden taistelun aika. Huhtikuun 1., 1298, englantilaiset hyökkäsivät Skotlantiin, Roxburghiin. He valtasivat jälleen muutamia linnoja, mutta epäonnistuivat yrittäessään houkutella Wallacea taisteluun. Yksi Edwardin antamista tehtävistä heille oli Wallacen löytäminen, elävänä tai kuolleena. He eivät kuitenkaan onnistuneet tässä, mutta Wallace löysi heidät halutessaan. Hän järjesti joukkonsa neljään rintamaan, joista kaikki olivat pyöreässä muodossa, turvanaan pitkät puiset seipäät. Englantilaiset kuitenkin palkkasivat walesilaisia jousimiehiä, jotka osuivat lähes yliluonnollisella tarkuudella kohteeseensa. Jalkaväki hyökkäsi ensimmäisenä skottien kimppuun, hajoittaen rivistöjä. Skotlantilaisten ylimistöjen määräyksestä skottiritarit vetäytyivät ja Edwardin miehet alkoivat hajottamaan skotlantilaisten rivistöjä. Edwardin joukot iskivät tavallistakin häijymmin ja vaikka rintamalla oli myös heidän omiakin miehiään, he jatkoivat nuolten ampumista, osuen useisiin omiinsakin. Skottien rintamassa alkoi näkymään rakoilua ja englantilaisten oli helppo iskeä viimeinen niitti. Taistelussa kuoli useita skotteja, heidän mukanaan myös John de Graham. Wallacen onnistui pakenemaan, mutta häviö ja pakeneminen oli kuitenkin kova isku hänen armeijamaineelleen.
Falkirkin taistelu.
Syyskuussa 1298 Wallace päätti uudelleen kirjautua Skotlannin Vartijan töihin palveluksena Robert the Brucelle, tulevalle kuninkaalle, sekä John Comynille, John Balliolin langolle.
Robert the Bruce.
Bruce alkoi sovittelemaan jälleen kuningas Edwardin kanssa 1302, Wallacen hyljeksiessä moista ajatusta rauhan suhteen. Hän lähti William Crawfordin kanssa myöhään 1298 matkalle Ranskaan, tavatakseen Ranskan kuninkaan Philip IV:n ja neuvotellakseen Skotlannin itsenäisyyden ongelmista. Ranskan kuningas kirjoitti 7. marraskuuta vuonna 1300 päätöksestään Roomaan, että heidän tulisi auttaa sir Williamia. Ei ole varmaa, kävikö Wallace itse koskaan Roomassa tällä reissullaan.
Vuonna 1303 Squire Guthrie lähetettiin matkaan Ranskaan ja pyytämään Wallacea miehineen palaamaan takaisin Skotlantiin, mikä tapahtuikin vielä samana vuonna. He palasivat pimeyden turvin William Crawfordin maatilalle, lähelle Elcho Woodia. Englantilaiset kuitenkin kuulivat huhuja Wallacen paluusta ja siirtyivät lähemmäksi tilaa. Tila piiritettiin, mutta useimmat miehet onnistuivat pakenemaan paikalta. Samassa tilaisuudessa Wallace tappoi yhden omista miehistään, sillä epäili tätä petturiksi ja pelkäsi hänen kertovan heidän liikkeistään suoraan englantilaisille.
Skotlannin Vartijan loppu
Vaikka Wallacella oli ollut paljon onnea ja useista taisteluista huolimatta hänen oli onnistunut pysytellä elossa, ei onni ollut ikuista. 5. elokuuta 1305 John de Menteith, skotlantilainen ritari joka oli vannonut uskollisuuttaan Edwardille, paljasti tämän piilopaikan sotilaille lähellä Glasgowia. Sotilaat siirtyivät nopeasti paikalle ja onnistuivat saartamaan Wallacen. Hänet pidätettiin ja kuljetettiin Lontooseen Westminster Halliin, jossa häntä syytettiin petturuudesta. Hänet kruunattiin tammesta tehdyllä seppeleellä, merkiksi siitä, että hän oli lainsuojattomien kuningas. Itse petturuus-syytteeseen hän vastasi: "En voi olla petturi, sillä en ole koskaan vannonut uskollisuutta Edwardille." Tähän hän lisäsi John Balliolin olevan virallisesti hänen kuninkaansa. Wallace todettiin syylliseksi.
Westminster Hall keskiajalla, Wallacen teloituksen jälkeen.
Oikeudenkäyntiä seuraten, elokuun 23., 1305, Wallace vietiin ulos, riisuttiin alasti ja vedettiin hevosen perässä kaupungin läpi Elmsiin, Smithfieldiin. Häntä hirtettiin niin kauan, että hän oli lähes kuollut ja päästettiin sitten alas, jonka jälkeen hänet suolistettiin ja suolia poltettiin hänen edessään, ennen kuin hänet mestattiin. Ruumis jaettiin neljään osaan ja irrotettu pää, joka kastettiin tervaan, laitettiin esille London Bridgelle. Kädet ja jalat lähetettiin kukin erikseen Tyneen, Berwick-upon-Tweediin, Stirlingiin ja Aberdeeniin merkiksi Wallacen kuolemasta ja pelotteeksi niille, jotka vielä hangoittelivat vastaan.
William Wallacen muistomerkki Elmsissä.
Vaikka William Wallacen kuolema oli tyly ja nopea loppu aikansa kapinalliselle, eivät skotlantilaiset ole koskaan unohtaneet häntä ja tekoja, joita hän suoritti. Ympäri Skotlantia voi vielä tänäkin päivänä nähdä muistomerkkejä ja patsaita, jotka on omistettu Wallacelle. Wallacen legenda elää yhä edelleen vahvasti karun kauniiden nummien ja lochien keskellä, yli 700 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.
