Eric Harris & Dylan Klebold

[Strobo]

Rupesin uudestaan lukemaan tätä Columbine ketjua vuoden tauon jälkee, olen melko surullinen siitä ettei mikää noista youtube videoista "toimi" (Kaikki käyttäjätilit youtube heittänyt roskii).
Löytyisikö mistää sitä videota missä Eric ja Dylan kävelevät rappusia ylös ?

[Pidla]

Löysin yhden videon jossa pojat lähtevät portaita nousemaan http://www.dailymotion.com/video/x1sq77 ... ine_school. Kohdassa 3:12 ja vasen ylänurkka.

[n1mimerkki]

Taitaa olla tääkin aihe jo läpikäyty

[Sajaki]

Taitaa olla tääkin aihe jo läpikäyty

Syystä että?

[Ava]

Nojoo onhan tästä aika vaikee lähtee mitään uutta vääntämään, MUTTTTTA!
Törmäsin sattumalta taas Myspacessa kiinnostavaan blogiin..
http://www.myspace.com/yumekochan/blog/380178909

Kirjoittaja sanoo olleensa kirjastossa ammuskelujen aikaan. En usko et kyseessä on mikään sairas feikki, (tai sit feikkaa pelottavan hyvin )
Toivottavasti englannin kielen taito riittää kun en nyt kerkeis alkaa kääntämään noin pitkää stooria

ps. Jos ette ole sattumalta Youtubesta löytänyt käyttäjän TornFromTheMap videoita menkää ihmeessä kattomaan. Löytyy kaikennäköstä uutispätkää ja haastattelua vuodelta '99 (mm. Ericin ja Dylanin kaverin Chris Morrisin haastattelu)

[VoDKa]

^VoDKa varaa suomennosoikeuden.

Saatte sen tunnin sisällä, pitää käydä työjuttuja äkkiä hoitamassa tässä välissä. (Yli puolen välin kerkesin jo suomentaa.)

[Sajaki]

Kiitos Ava, oli hyvinkin mielenkiintoista luettavaa.

Tästä kohdasta erityisesti tuli kylmänväreet:

I kept yelling, "One of them is Red! One of them is Red!", as I'd heard one of them call the other by that name. (Later, I learned I'd misheard. It was "Reb.")

[vivy]

Nojoo onhan tästä aika vaikee lähtee mitään uutta vääntämään, MUTTTTTA!
Törmäsin sattumalta taas Myspacessa kiinnostavaan blogiin..
http://www.myspace.com/yumekochan/blog/380178909

Kirjoittaja sanoo olleensa kirjastossa ammuskelujen aikaan. En usko et kyseessä on mikään sairas feikki, (tai sit feikkaa pelottavan hyvin )
Toivottavasti englannin kielen taito riittää kun en nyt kerkeis alkaa kääntämään noin pitkää stooria

Kiitos blogilinkistä. Mielenkiintoinen juttu kaikkine yksityiskohtineen.

[VoDKa]

Ja tässä.

Columbine-selviytyjän maailma

Kuinka sopimatonta, että kirjoitan tästä Vtechin ensimmäisenä vuosipäivänä. Kuitenkin, minulla on suunnitelmia sunnuntaille, joten voin ihan yhtä hyvin kirjoittaa tämän ylös nyt.
Ne jotka tuntevat minut tietävät että olin kirjastossa Columbinella ammuskelun aikana. Ne jotka ovat googlanneet Columbinen ja tulleet sitä kautta tähän blogiin, tervetuloa. En tiedä monia, jos ketään, kirjastoselviytyjiä jotka ovat valmiita puhumaan kokemuksistaan, mutta voit kuulla ainakin minun kokemuksestani täällä.

Tässä on minun tarinani joka tapahtui huhtikuun 20., 1999.

Mukana olevat hahmot:
Joe -- isoveljeni, silloin 18. Josh -- nuorempi veljeni, silloin 12. Laura -- Joen tyttöystävä, myöhempi vaimo, silloin 18. Ashley -- ystävä, silloin 16. Karen -- täti (äidin sisko). Robbie -- eno (äidin puoliveli). Renae -- täti (isän sisko). Jackie -- terapeutti.

Ja tietenkin minä, Amanda Stair. Olin 15.

Viimeiset kuusi kuukautta olivat olleet eniten yrittävää aikaa elämässäni. Marraskuussa isä oli sairastunut aivokuumeeseen ja kun hän oli sairaalassa hän sai useita suuria kohtauksia, oli koomassa viikon ja kärsi myös halvauksesta selkärangassaan joka jätti hänet, rakentajan joka oli aina kiireinen ja rakasti ulkoilmaa, halvaantuneeksi T-6:sta (rinta) alaspäin. Meille oli kerrottu, ettei hän selviäisi, mutta lopussa hän kuitenkin selviytyi ja kuusi viikkoa Porterin sairaalassa vietettyään hänet siirrettiin Craigiin, laitokseen joka tunnetaan maanlaajuisesti halvaantuneiden kuntouttamisesta. Viikkoa ennen kuin hän lopulta sai tulla kotiin, tammikuun 29., isotätini Joanie, papan sisko, kuoli paksusuolisyöpään (se oli päivä tai kaksi kun aloitin tämän jälkeen ensimmäisen Bubblegum Crisis-fanficini, Nect Gen, hassua). Me kaikki osallistuimme hänen hautajaisiinsa ja seuraavana päivänä minulla oli hermoromahdus kesken espanjantunnin ja menin kotiin ja pysyin kotona myös seuraavan päivän. Huhtikuun alussa olin köyteni lopussa. Pääsiäisaamuna, huhtikuun 4., menin keittiöön ja otin veitsen puisesta veitsitukesta pöydältä ja pitelin niitä ranteeni yläpuolella, miettien miltä tuntuisi painaa alas ja vetää terä ranteeni poikki. Seisoin siinä muutaman sekunnin ennen kuin peräännyin ja laitoin veitsen pois. Seuraavana päivänä koulussa kerroin ohjaajalleni, rouva Asburylle siitä ja hän kääntyi ja soitti äidin koululle, joka moitti minua. "Miltä luulet tuntuvan kun ainoa tyttäreni haluaa tappaa itsensä?!" hän huusi.

Huhtikuun 20. tunsin jo paljon paremmalta. Minä ja Josh olimme Paxililla mutta en voinut tuntea sen tekevän mitään minulle ja en ottanut sitä niin säännöllisesti kuin olisi pitänyt. Kuitenkin, heräsin tuona aamuna ja tongin kuivaajan löytääkseni paidan jota pitää. Löysin Elway-villapaidan mutta sen sijaan valitsin paidan jonka Joe oli antanut minulle jouluna, mustan paidan jonka edessä lukee pienellä fontilla toistuvasti "Can't sleep, clowns will eat me..." (En voi nukkua, klovnit syövät minut...) Pukeutumisen jälkeen koputin Joen ja Lauran huoneen oveen (Laura oli muuttanut meille kun isä oli sairaalassa, auttaakseen meitä), koska Laura antoi minulle kyydin kouluun joka päivä. Menin ja odotin ylhäällä häntä mutta hän ei tullut koskaan. Viimein 7.25 aloin kävelemään, tietäen että missaisin ensimmäisen tuntini, amerikan historian.
Olin hyvällä tuulella. Aina kun kävelin kouluun, olin tietyllä tuulella joka sai minut laulamaan lauluja BGC:ltä. Tuona aamuna lauloin BGCrashin kohtaa nimeltä "Cool Eyes". Se oli ensimmäinen kerta kun olin saanut kaikki sanat oikein.

Bell ga nareba owaru Showtime (Kun kellot soivat, show on loppu.)
Yume no tsuzuki miteta Tonight (Tänä iltana olen nähnyt unieni jatkuvan.)
Kibun shidai no kyoo ga owari (Tämä päivä loppuu mennen kuten olin halunnut.)
Kimama na yume o ashita ni sagasu (Ja huomenna etsin helppoa unta.)
Awatadashiku hito wa Dreaming (Ihmiset uneksivat nopeasti,)
Sameru koto nai yume o mite (uneksivat ilman heräämistä,)
Dare no koe sae todokanai kedo (vaikka äänet eivät pääse läpi,)
Fushigi kikoeru anata no koe ga (oudosti voin kuulla sinun äänesi.)
Mitsumeru Cool Eyes sono mama (Viileät silmät, tuijottaen juuri tuolla tavalla,)
Hontoo no kokoro kakushite wa (sumu sydämen ympärillä,)
Mune no Mirror kumotteyuku (paljastaen todellisen itsensä.)
Hitomi ni Stardust utsushite (Tähtisumun heijastuessa silmistäsi)
Anata wa jiyuu dakishimete (syleilet vapautta)
Shikkari jibun no yume ima uketomeru (ja tiukasti sieppaat oman unesi nyt.)
Gokai-darake machi no Showtime (Showaika kaupungissa täynnä väärinymmärryksiä.)
Tsunawatari na no kokoro Tonight (Tänään sydän tanssii nuoralla.)
Kurayami no naka hitomi korashi (Rasittaa silmäni pilkkopimeällä,)
Nani mo mienai ashita o sagasu (kykenemättä näkemään mitään näen huomisen.)
Zawameiteiru machi wa Dancing (Vilisevä kaupunki tanssii)
Himitsu-meita kokoro Tonight (näennäinen salaisuus sydämessään.)
Futari de kiita Melody kaze ni (Melodia jonka sinä ja minä voimme kuulla)
Nosete anata no mawari o tsutsumu (on tuulen kantaja, se ympäröi sinut.)
Kanjiru Cool Eyes hontoo wa (Herkät viileät silmät todella tietävät asioita)*
Koori tokasu yoo na hitomi o (joka hallitsee silmiä)
Motteru koto shitteiru (jotka näyttävät sulattavan jään.)
Hitomi ni Stardust utsushite (Tähtisumun heijastuessa silmistäsi)
Anata wa jiyuu dakishimete (syleilet vapautta)
Shikkari jibun no yume ima uketomeru (ja tiukasti sieppaat oman sydämesi.)
* Toisto

Olin skipannut aamiaisen joten kun menin kouluun, menin myyntiautomaatille ja ostin muutaman sokeripuuteroidun donitsin 95 centillä ja sen jälkeen menin yläkertaan ja odotin biologian luokkani ulkopuolella kunnes ensimmäiset tunnit loppuivat. Menin sisälle ja istuin normaalille paikalleni ja otin ulos tavarani koska oli koe sinä päivänä. Tarjosin opettajalle yhtä donitseistani josta hän kieltäytyi kohteliaasti. Seuraava tunti meni koetta tehdessä ja sen jälkeen menin kolmannen tuntini tunnille, maailman taiteisiin. Ryhmäni rakensi afrikkalaista veistosta jonka olimme itse suunnitelleet ja olimme maalaamassa sitä. Maalasin kultaiset rannekkeet sen ranteisiin, mutta sitten kultamaali loppui joten jouduin vaihtamaan keltaiseen. Neljäs tunti oli espanja II, mikä vietettiin katsoen saippuaooppera Destinoksen jaksoa ja tehden muistiinpanoja siitä. Sen jälkeen oli ruokailu.
Olin unohtanut lounasrahani ja rahaa joka minulla oli, olin käyttänyt donitseihin. Kohautin olkiani ja suuntasin yläkertaan kirjastoon tappamaan aikaa ennen kuin rouva Asburyn kanssa sovittu tapaaminen arvosanoistani kello 11.50 alkaisi (mikä tuntui lähestyvän hitaasti). Kello oli nyt 11.05.
Kirjasto oli jaettu kolmeen osaan, kirjahyllyjen jakamana. Istuin aina takimmaisessa osassa, lähellä ikkunoita, koska tietokoneet ja lehdet olivat myös siinä osassa. Tänään istuin sinne taakse taas, ajan madellessa eteenpäin ja luin Rocky Mountain Newsia. Olin melkein lukenut urheiluosion läpi -- itseasiassa luin artikkelia kuinka Columbinen tyttöjen jalkapallojoukkue oli voittanut Chatfieldin, vihollisemme, heidän ensimmäinen häviönsä tällä kaudella -- kun kuulin poksahtelevaa ääntä ulkoa. Nostin pääni lehdestä ja useita lapsia käveli ikkunoihin nähdäkseen mitä oli tapahtumassa. Hetken päästä je menivät takaisin tuoleilleen ja minä jatkoin lukemista. Luulin sen olleen papatteja, ei iso juttu.
Minuuttia myöhemmin tyttö juoksi hurjasti kiljuen sisälle. "Siellä on tyyppi aseen kanssa!!" hän huusi (Vasta myöhemmin tajusin sen olleen rouva Nielsen, taideopettajani. En tunnistanut häntä silloin.) Kaikki tuijottivat häntä, ei oikein uskoen mitä hän sanoi. "Menkää pöytien alle!!" hän huusi, ja viimein kaikki pudottautuivat alas ja ryömivät pöytien ja työpöytien alle. Minä tein samoin ja pysyin paikallani hetken ennen kuin tajusin että jos joku tulisi sisälle, he pystyisivät näkemään minut molemmilta puolilta. Konttasin käsilläni ja polvillani (hykerrellen samalla, oudosti) kohti pitkää tietokonepöytää lähimpänä minua ja ryömin pieneen kuutiomaiseen tilaan viereisessä kuutiossa olevan tytön viereen, vetäen tuolin eteeni.
Ja sen jälkeen kuulin poksahtelun jälleen, tällä kertaa rakennuksen sisältä. Ja kirjastoon tuli kaksi poikaa mustissa takeissaan. (Haluan osoittaa tässä vaiheessa että Joe oli Trenchcoat Mafian johtaja, mutta oli valmistunut vuotta aiemmin. Nähtyäni trenssitakit olin varma että Joe tuntisi nämä tyypit.) "Kaikki ylös nyt heti tai ammumme vitun päänne tohjoksi!" yksi heistä huusi. Kukaan ei liikauttanut lihastakaan. Hetken päästä he liikkuivat ja alkoivat ampumaan, ampuen vain kaikkia jotka näkivät, kävellen joka paikassa, vain ampuen.
Olin huolissani omasta turvallisuudestani enemmän kuin mistään muusta joten en työntänyt päätäni esille katsoakseni ympärilleni. Itseasiassa en koskaan nähnyt heidän ampuvan ketään. Kuulin sen kyllä. Kuulin sen kaiken. Pakotin kaiken mieleeni jotta voisin kertoa siitä poliisille myöhemmin. (Heh, oletin että jäisin eloon. Se muuttuisi hetkessä...) Toinen heistä laittoi aseensa pöydälle jonka alla olin ollut ennen kuin liikuin, seisoen siinä suoraan seuraavana kassista jota käytin reppunani. Ajattelin "huh, onneksi siirryin..."
Kuulin laukausten äänen sen tietokonepöydän takaa jonka alla olin ja yhtäkkiä räjähdyksen viereisestä kuutiosta, sieltä missä tyttö oli ollut. Olin kuuroutunut äänestä ja hetken olin varma että seuraavana olisi minun vuoroni. Heitin kädet pääni päälle ja menin kippuraan, pidätellen hengitystäni, valmistautuen haulikon laukaukseen joka repisi kylkiluuni palasiksi. Se ei tullut koskaan. Avasin silmäni, ihmetellen miksi ei. Eikö hän ollut nähnyt minua? Hän ei ollut nähnyt minua!
Rupesin miettimään asioita mistä jäisin paitsi. Eniten tökkivä asia oli se, etten koskaan menisi NDK:hon (Nan Desu Kan, animetapahtuma Denverissä josta olin kuullut ensimmäisen kerran noin kuusi kuukautta aiemmin ja joka pidettiin joka syyskuu. Oh, asiat jotka tulevat mieleesi).

Pöydän luona, joka oli seuraava siitä jonka alla olin ensin ollut, kuulin heidän huutavan lapselle, sen jälkeen "Katso hänen aivojaan!" He siirtyivät toiseen osaan kirjastoa ja minä otin riskin ja kysyin kuiskaamalla vieressäni olleelta tytöltä, jota en voinut nähdä, "oletko ok?"
"En," hän valitti.
"Mihin sinua osui?"
"En tiedä...käsivarteen."
Vaikka ampuminen jatkui, vaikka paikka alkoi täyttyä ruudin hajusta, vaikka ilmassa soi palovaroittimen ääni, kuiskasin hänelle että hän tulisi olemaan ok ja me pääsisimme pois täältä. Kuulin taas laukauksen ja yhtäkkiä palohälytin lakkasi soimasta. Niihin aikoihin kuulin pamahduksen ja sen jälkeen jäänteiden tippumisen. Mahtavaa, heillä on pommeja myös! Kuulin yhden tai kahden räjähtävän sen jälkeen. Tuli puhetta siitä kuinka he haluaisivat räjäyttää kirjaston, sitten... ei mitään. Ei enää laukauksia, ei mitään. He olivat lähteneet. Näin lapsen punaisissa ryömimässä erään pöydän ympärillä. Hän kääntyi minua kohti ja kysyi "Oletko ok?" Sanoin "Joo, mutta tyttöä vieressäni on ammuttu." Ryömin takaisin kuutiooni ja katsoimme molemmat tyttöä. Hänellä oli puolen dollarin kokoinen reikä oikeassa olkapäässään, noin tuuman syvä, luun näkyessä. Hänen käsivartensa oli veren peitossa. Me molemmat autoimme hänet ylös ja kävelimme tietokonepöytien ympäri kohti takahuonetta. Kävelin huoneeseen mutta heti kun olin istunut alas näin lauman lapsia juoksemassa huoneen ohi, kohti hätäuloskäyntiä. Seurasin ja kun pääsin ulos, näin kaksi poliisiautoa kukkulan alapuolella parkkipaikalla. Jokainen juoksi lähimmän taakse, huutaen asioita poliiseille. Minä huusin "Yksi heistä on Red! Yksi heistä on Red!" kun kuulin toisen heistä kutsuvan toista sillä nimellä. (Myöhemmin ymmärsin kuulleeni väärin. Se oli "Reb.")
Takanani oli tyttö jolla oli olkapäässä osuma. Toinen tyttö painoi jotain sitä vasten ja hän hoki "En selviydy tästä. Olen menettänyt liikaa verta." Vasemmalla minust aoli poika jota oli ammuttu polven yläpuolelle (se oli Dan Steepleton). Edessäni oli aasialainen tyttö pidellen toista aasialaista tyttöä, sanoen "Sinnittele, Jeanna. Sinnittele." (Se oli Jeanna Park.) Oikeallani oli poika jolla oli vihreä hihaton paita valkoisen paidan päällä, maaten maassa, pahoin haavoittuneena. Näin veren mutta en voinut ymmärtää mihin häntä oli ammuttu. Otin hänen kätensä omaani ja käskin hänen puristaa sitä; hän puristi (en ole saanut vielä selville kuka tämä oli).

Yhtäkkiä joku huusi "katolla on yksi!!" Kaikki säikähtivät ja maastoutuivat, ollen niin lähellä toisiaan kuin mahdollista. Kaksi lasta jopa hyppäsi poliisiauton kuljetustilaan. Minä olin yksi lähimpänä autoa, joten kaikki olivat enemmän tai vähemmän päälläni. Yritin irroittaa mieleni siitä, ajatellen jotain hauskaa, kuten aurinkoa jonka pystyin tuntemaan selässäni. Oli kaunis päivä ulkona.
Kun se meni ohi, poliisiauto tuli hakemaan haavoittuneet. Minä ja toinen poika autoimme Danin jaloilleen ja kun teimme niin, veri alkoi valumaan hänen jalkavammastaan polvelle. Autoimme hänet autoon ja kun se oli täynnä, se ajoi pois. Se toistettiin useita kertoja kunnes kaikki haavoittuneet olivat poissa. Pakettiauto tuli hakemaan loput meistä ja jokainen änkesi sisään. Olin yksi viimeisiä jotka pääsivät sisälle ja kun auto ajoi pois ja ajoi kukkulan ympäri, jalkani olivat ulkopuolella sillä auto oli niin täynnä ettei sitä voitu edes sulkea.
Pakettiauto pysähtyi ja kaikki ohjattiin kahteen ryhmään. Minun ryhmääni ohjasi nainen jonka tiesin Kevin Haneysin äidiksi ja päädyimme lopulta Clement Parkin kunnossapitokeskukseen. Kiipesimme aidan yli päästäksemme sinne ja kun olimme siellä, pystyin kävelemään sisälle ja näkemään sen kaiken olevan jo TV:ssä. "Me olemme jo uutisissa!" sanoin.
Siellä oli myös jo kaksi toimittajaa, yksi Rocky Mountain Newsistä ja yksi Denverin Postista. Useat puhuivat heidän kanssaan ja sen jälkeen yritin soittaa kotiin, mutta linja oli varattu. Harvinaista kyllä, kirosin ja löin luurin alas. Yritin etsiä poikaa joka oli auttanut minua olkapäähän ammutun tytön kanssa mutta hän ei ollut ryhmässäni.
Hetkeä myöhemmin poliisiauto tuli hakemaan meitä Clement Parkiin. Useita pakkautui kyytiin ja poliisit ajoivat meidät parkkipaikalle mikä oli täynnä satelliittilähettimillä varustettuja autoja ja muita. Puhuin toisen reportterin kanssa, joka oli Columbine Courierista, pienestä paikallisesta lehdestä ja heti tämän jälkeen minut vietiin Columbinen julkiseen kirjastoon. Siellä näin tutut kasvot: Alex Marsh, tyttö jonka tiesin TCM:stä. Vinkaisin ja heittäydyin hänen selkäänsä vasten, halaten häntä. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi olleensa ruokalassa. Hän mainitsi yhden ampujan olevan nimeltään Dylan, mutta nimi ei ollut tuttu minulle.
Punainen risti tarjoili siellä ruokaa ja otin Dr. Pepperin ja vaeltelin ympäriinsä kirjastoon tönien laiskasti pöydänjalkoja jalallani. Kysyin voinko lainata puhelinta ja soitin ensin kauppaan (Accurate Screen Printing, pappani printtikauppa. Tätini ja setäni työskentelevät siellä myös). Robbie vastasi ja kerroin hänelle että haluan kaikkien siellä tietävän että o len ok ja hän laittoi Karenin puhelimeen ja hän oli hysteerinen eikä ollut varma että olin ok ellei hän puhunut minulle itse. Hän nyyhkytti ja sanoi olevansa iloinen että olin ok. Sen jälkeen yritin soittaa kotiin taas ja tällä kertaa pääsin läpi (kävi myöhemmin selväksi että isä oli ollut puhelimessa Renean kanssa). Kerroin äidille olevani ok ja kuten kävi ilmi, hän oli kuullut ammuskelusta viisi minuuttia ennen kuin soitin ja oli olettanut että kyseessä oli nuori joka oli ampunut toisen nuoren riidan aikana. Ha. Kerroin ettei hänen kannata tulla paikalle koska tilanne oli todella hektinen ja sen jälkeen pyysin puhua Joen kanssa ja kerroin hänelle mitä tiesin mukaanlukien sen kuinka Alex oli kertonut "yhden heistä olleen joku poika nimeltä Dylan". Sain vastaukseksi hiljaisuuden toisesta päästä. Tyrmäävän hiljaisuuden.
Kun olin valmis puhelimen kanssa, poliisit tulivat luokseni ja laittoivat minut täyttämään todistajalausunnon (http://www.boulderdailycamera.com/shoot ... 01-600.pdf Sivut 89-95 ovat todistajalausuntoni plus raportti kuulemisesta jonka poliisit tekivät minulle useita päiviä myöhemmin). Kun olin täyttämässä sitä, äiti ja Joe saapuivat (Joe trenssitakissaan... d'oh). Katsoin heitä ja sanoin virallisesti "Hei äiti!" Toinen poliiseista vei Joen sivummalle jutellakseen hänen kanssaan yksityisemmin ja kun olin valmis lausuntoni kanssa äiti sai viedä minut kotiin ja hänelle kerrottiin, että Joe tuotaisiin kotiin myöhemmin.
Kotiin päästyäni näin Ashleyn soittaneen minulle kuusi kertaa. Soitin hänelle takaisin ja kerroin olevani kunnossa. Istuin etukuistilla ja juttelimme ja silloin huomasin pitkän naarmun jalassani. Tajusin sen olevan todennäköisesti tullut kun kiipesimme aidan yli kunnossapitokeskukseen. Kun juttelin hänen kanssaan äiti tuli ulos ja kertoi uutisissa sanotun 25 olevan kuollut ja 25 loukkaantuneen. Huokaisin ja pitelin päätäni käsissäni. "Jumala."
Kun olin jutellut Ashleyn kanssa, menin vierailemaan Leon ja Starin, vanhemman pariskunnan joka asui kadun toisella puolella, luokse. Star ja minä juttelimme muutaman minuutin ja hän antoi minulle kukan puutarhastaan. Sen jälkeen kävelin Video Cityyn kertoakseni Dianelle (johtaja) olevani ok koska se oli paikka jossa perheeni vieraili usein. Hän oli ainoa siellä. Siellä ei ollut yhtään asiakasta ja kaikki televisiot oli käännetty uutisille.
Vannoin iskeväni ampujia turpaan mikäli kohtaisin heidät oikeudessa. Sitten kerrottiin heidän ampuneen itsensä. Silloin ajattelin voivani lyödä heitä heidän hautajaisissaan.
Jackie, joka oli ollut siellä sinä aamuna, tuli takaisin sinä yönä ja jutteli kanssani. Me molemmat istuimme olohuoneessa kun Laura meni hakemaan jotain äidin autosta. Kun hän läimäytti sen kiinni, hyppäsin, ajatellen sen kuulostavan laukaukselta ja vaikeroin. "Olen pahoillani! Olen pahoillani" hän sanoi kun näki minut. Myöhemmin istuin vesisängyssäni vain tuijottaen eteeni. "Voin yhä kuulla laukaukset..." Laura pystyi vain sanomaan "Tiedän."
Tyttö vieressäni kirjastossa oli Kacey Ruegsegger. Poika joka auttoi hänet ulos kirjastosta oli Craigg Scott. Se oli vasta kun palasin kirjastoon kesäkuun alussa, kun tajusin jonkun olleen Kaceyn vieressä -- Steven Curnow, joka ei ollut niin onnekas. En ollut edes nähnyt häntä.
Mark Taylor ja Lance Kirklin olivat molemmat taideryhmässäni. John Tomlin, joka ei selvinnyt, oli historianryhmässäni, siinä jolle en sinä aamuna kerennyt. Minusta hän istui vieressäni. Rouva Nielsen oli taideopettajamme yhä kun palasimme kouluun Chatfieldiin loppuvuodeksi ja hän jopa näytti selässään olevat jäljet jotka olivat tulleet lasista ja sirpaleista, mutta kun vuosi oli ohi, hän ei koskaan tullut takaisin.
Muutama kuukausi myöhemmin kerroin rouva Kellylle, englanninopettajalleni, toivovani olleeni napanneen pehmoeläimen improvisoidusta muistotilaisuudesta Clement Parkista. Pian sen jälkeen hän antoi minulle nallen jolla oli sininen paita ja hopeinen otsanaiha (sininen ja hopea ovat koulun värit). Nimesin sen Chloeksi ja minulla on yhä se.

Ja sairaalloisesti kiinnostuneille:
http://www.youtube.com/watch?v=gDluN1J9CCo
Tämä on videota Columbinen kirjastosta, pelastuslaitoksen ottamaa. 3:43 näkyy missä minä olin. Kuutio jonka päällä on 15 on kohta jossa Kacey oli. Vasemmalla oleva on se missä Steven oli ja oikealla oleva missä minä olin.

Yhdeksän vuotta on kulunut. Yhdeksän vuotta ja vaikka muistoni ovat melkolailla sumentuneet, niin jos luet PTSC Chattiani, voit nähdä että huhtikuun 20. päivän tapahtumat vaikuttavat yhä minuun suuresti. Iso osa minua on yhä se 15-vuotias joka oli kirjastossa. Pala sydämestäni tulee olemaan aina siellä.

Mitä mieltä olen tekstistä rehellisesti? En usko siihen. Yksityiskohdat joita on myöhemmin ollut vaikea selvittää, ovat liian selkeitä, kenties kuviteltuja. Lauseita ja asioita on muistettu ulkoa, joita tuskin kaaoksessa muistettaisiin.

Suomentaessani luin samalla jutun ensimmäistä kertaa ja olen sitä mieltä, että kyseessä on ainakin 1/4 täysin fiktiota sisältävä tarina. En kiistä, etteikö kirjoittaja olisi voinut olla tuolla, mutta en usko ihan kaikkeen suoriltaankaan, mitä hän on kirjoittanut.

[Ava]

Vaikea sanoa miten tollasessa tilanteessa jää asiat muistiin, mut tän samaisen käyttäjän profiilista löytyy kuvia niistä Columbine-nalleista sun muista yearbook-jutuista. Voi olla että ajan myötä tarina on vähän muokkaantunut ja ehkä vähän 'dramatisoitunut', mene ja tiedä..

[n1mimerkki]

Jossain vaiheessa oli juttua poikien ruumiinavausraporteista ja jopa niiden suomentamisesta.. En enää muista kuka sitä hommaa lähti aloittamaan mutta kuinka paljon niistä saatiin suomenkieliseksi? Muistaako kukaan enää

Eli ei ihan vielä läpikäyty aihe

[HerlockSholmes]

Avaanpa sanaisen arkkuni tähän triidiin.

Kiitoksia VoDKalle vaivannäöstä, pitkä suomennos. Olen samaa mieltä kanssasi. Turhan yksityiskohtaisesti ja tarkasti ovat muistikuvat hädän keskellä tytöllä säilyneet.

Melkein tein jo itsemurhan, mutta se koulupäivä sai minut arvostamaan elämää. Tollanen fiilis jäi päällimäisenä mieleen. Turhan, miten sen nyt sanoisi, elokuvamainen kenties.

Totesihan tyttö lopuksi itsekin: "Yhdeksän vuotta ja vaikka muistoni ovat melkolailla sumentuneet..." ja siitä huolimatta muistaa kaiken sanatarkasti, yksityiskohtia myöten.

Kaikista kouluammuskelutapauksista tämä on mielestäni se traagisin ja samalla kiinnostavin. Älkää nyt käsittäkö väärin, en missään nimessä kannata tällaista toimintaa ja poikien olisikin pitänyt päättää päivänsä aivan keskenään jos sillä tavalla päätä ahdistaa. Olisivat vaikka olleet hippasilla keskenään pyssyjen kanssa. Luusereita. Yksiselitteisesti, suuria epäonnistujia molemmat.

[Napsu]

Jossain vaiheessa oli juttua poikien ruumiinavausraporteista ja jopa niiden suomentamisesta.. En enää muista kuka sitä hommaa lähti aloittamaan mutta kuinka paljon niistä saatiin suomenkieliseksi? Muistaako kukaan enää

Eli ei ihan vielä läpikäyty aihe

Eipä ole vuosiin tullut lueskeltua näitä juttuja tältä palstalta, mutta nyt kun iski taas vaihteeksi kamala inspis ja kiinnostus aiheeseen niin luin kaikki 107 sivua ja ruumiinavaus suomennoksia ei ole muuta kuin että toinen pojista tuli ilman housuja avattavaksi..
Enkä kyl muista kuka sitä aikoi suomentaa.. Asiasta puhuttiin varmaan 1-30 sivuilla mahdollisesti.. en todellakaan ole varma.

Columbine dokumenteista, ostin juuri zero hourin, game over in littletonin ja untold stories of columbine. Kattomaan en oo vielä kerennyt..

[VoDKa]

^Aloin suomentamaan, aloitin Harrisista, etenin aika hyvin ensimmäiset kohdat aina siihen asti, että selvisi Harrisin kalloluiden murtuneen (ja silmien ympäristöjen kokeneen myös merkittäviä murtumia kasvoluissa), jonka jälkeen sanasto lähti muistaakseni melko lääketieteelliselle radalle. En omista minkäänlaista sanakirjaa ja netistä löytämäni sanakirja ei tuntenut lääketieteellistä sanastoa, joten suomentaminenkin jäi. Joku muistaakseni vielä aukoi päätänsäkin, että yksinkertaisia sanoja, kuka tahansa voisi ne suomentaa...

Taisin haastaa tuon kyseisen ihmisen toisaalla suomentamaan nuo ruumiinavauspöytäkirjat, mutta eipä ole tähän päivään mennessä näkynyt.

Saatte sen alun, jos joku haluaa, niin jatkakoon. Minä luovutan, ei ole aikaa eikä hermoja, kun vähän väliä on yritettävä etsiä googlesta jonkin nimen tai sanan merkitystä.

Ote Ericin ruumiinavauspöytäkirjasta:

Tämä ruumiinavaus suoritettiin Jeffersonin kunnan kuolinsyyntutkijan toimistossa Goldenissa, Coloradossa, 22.4.99 kello 14.00. Ruumiinavauksen teki pyynnöstä tohtori Nancy Bodelson, Jeffersonin kunnan kuolinsyyntutkija. Tunnistus tapahtui sormenjälkien kautta. Tämän yksilön tunnistusnumero on #12. Jeffersonin kunnan sheriffin toimiston jäseniä otti osaa ruumiinavaukseen. Minua avusti ruumiinavauksessa tohtori Rob Kulbacki.

Historia: Tässä tapauksessa 18-vuotias, valkoinen mies joka kuoli itseaiheutettuun ampumahaavaan päässään Columbine High Schoolin kirjastossa 20.4.99. Muuta historiaa ei ole tiedossa ruumiinavauksen aikaan.

Ulkoinen tutkimus: Ruumiilla on päällään veren tahrima valkoinen t-paita jossa teksti "Natural Selection" edessä; vihreäruudulliset bokserit; mustat maihinnousukengät; valkoiset sukat; ja musta hansikas josta sormenpäät leikattu irti, oikeassa kädessään. Tämä on balsamoimaton, hyvin kehittynyt, hyvin ravittu ja laajasti väkivallan merkkejä osoittava 18-vuotiaan valkoisen miehen ruumis. Pituudeksi on mitattu 176cm, paino on noin 61-63,5 kg. Kuolonkankeus näkyy ainoastaan ruumiin ääripäissä. Kevyt punavioletti jälki on asiaankuuluvasti nähtävissä selkäpuolella niissä kohdissa, mitkä ovat painoksissa pintaa vasten.

Pää: Päänahka on lyhyiden, veren tuhriman mustien hiusten peitossa. Normaali pään liittymäkohta on vääristynyt syvän haavan vuoksi joka on aiheuttanut myös massiivista halkeilua pääkallossa. Näkyvissä otsan alaosassa ja laajentuen nenävarteen; nenän rakentuvan mallin oikealla puolella; ja molemmissa silmäkuopiossa; pitkulan mallinen ruhjehaava pituudeltaan noin 3 tuumaa ja 2 tuumaa korkeudeltaan, jonka alla useita murtumia jotka ovat ulospäin haavaan nähden.

( Suomennettu osoitteesta http://zanazl.tripod.com/Columbine/Susp ... ris/1.html )

[Napsu]

Kiitos avaus pätkästä..Erittäin mielenkiintoista tekstiä, harmi kun en itse kykene suomentamaan lisää !