Olen aina puolustanut kuitenkin kiusattuja koska tiedän miltä tuntuu olla kiusattu, mutta koko 7v aktiivisen kiusaamisen (oikeastaan joka päivä törmäsi johonkin) aikana vaan yksi toinen nössö puolusti mua ja sit se hakattiin, eikä puolustanu enää sen jälkeen. Ketkään kaverit ei puolustanu vaan kattoi vaan sivuun aina. 9. luokalla suurin osa kiusaamisesta loppui, kun yksi kavereistani (joka ei koskaan meikäläistä puolustanut) sai pääkiusaajani huomion ja vaikka en koskaan itteäni puolustanut, niin kaveria kyllä puolustin ja huitasin pari kertaa sitä kiusaajaa. Jankutukset siitä, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos melkein tappoi mut jo heti kiusaamisen alkuvaiheessa (12v) ja on täyttä paskaa. Vaikka väkivaltaa en kannatakaan, niin kiusatuille sanoisin, että väkivalta lopettaa vittuilun. Tuo välikohtauksen jälkeen ton entisen pääkiusaajankin kanssa tultiin jotenkin toimeen. Lukion olin syrjäytynyt "kovis".
Myöhemmin lyhyen yliopisto-opiskelun ajan olin syrjäytynyt, mutta kun olin lähes kaksi vuotta psyk. osastolla, niin muutuin ihan toiseksi ihmiseksi. Oon koko elämäni joutunut kärsimään väkivallasta kotona ja monesti on henkensä edestä joutunu pelkäämään. Sitten kun kotona on vielä jankutettu, että sulla on niin hyvin asiat täälä, kehenkään missään ei pidä luottaa kun ne vaan omaa etuaan haluaa ajaa, usko vaan, kyllä mä tiedän, ei ne sua tuu koskaan hyväksymään, koska sun suku ei oo kotoisin täältä. Joten ehkä tuo hieman selittää sitä ujoutta ja nössöyttä, kun vasta 15v ikäisenä tajusin (=mulle kerrottiin), että on itse asiassa laitonta kohdella ketään toista ihmistä sillä lailla mitä mua oli se 15v kohdeltu. Tosiaan vasta henkisen romahtamisen ja burn-outin jälkeen sairaalassa pystyin kehittään itelleni jonkinlaista luottamusta muihin ihmisiin (pikkuhiljaa 8h päivässä osastohoidossa) ja se vaikutti sitten itseluottamukseenkin. Outoa, mutta paras asia koko mun elämässä on toi sairaalahoito-jakso.
Nykyään oon feissari, eikä toisissakaan töissä oo ongelmia, oon ihan suosittu, kuukauden opiskelujaksolla Briteissä olin yks luokan puheliaimpia ja suosituimpia oppilaita, mikä on suoranainen ihme, kun vertaa siihen, että lukiossakaan ei tullut mieleenkään sanoa jotain, jos kukaan ei nimenomaan kysy minulta.
En kauna suuremmin kaunaa kenellekään. Osan kiusaajien kanssa loppujen lopuksi tulinkin hyvin toimeen, mutta ehkä eniten on jäänyt hampaankoloon niitä kohtaan, jotka kyllä sanovat, että kiusaaminen on väärin ja niin ei saisi tehdä, jne. ja sitten eivät kuitenkaan tee mitään puolustaakseen kiusattuja. Myös näitä entisiä kavereita kohtaan on aika lailla kaunaa, kun ite kyllä puolustin niitä muttei ne mua. Loppujen lopuksi en nähny syytä, miks niiden kanssa pitäis sitten ylipäätään olla mikään frendi. Kadun sitä, etten aikasemmin puolustanut itteeni ja hieman vihaan niitä ihmisiä, jotka jankuttivat sitä, että kun vaan on kun ei huomaiskaan, niin kyllä ne lopettaa.
