Susan Smith: Lapsen murhaaja vai uhri?

[Valoviikate]

Crimelibraryta tämä. Jatkunee.

Kirje

Kirje alkoi sanoilla "Ei ole epäilystäkään siitä, että sinusta tulee loistava vaimo jollekin onnekkaalle miehelle. Mutta valitettavasti se en tule olemaan minä."

Toinen kappale alkoi "Susan, voisin todella rakastua sinuun. Sinussa on ihania piirteitä ja minusta olet mahtava persoona. Mutta kuten olen kertonut aikaisemmin, sinussa on joitain asioita, jotka eivät sovi minulle, ja kyllä, puhun nyt lapsistasi."

Kirje oli sekoitus "Rakas John"- kirjettä ja kannustuspuhetta. Kirje oli päivätty 17. lokakuun 1994. Se oli kirjoitettu Wordilla ja se näytti viralliselta, muodolliselta asiakirjalta. Kirjoittaja oli Tom Findlay, 27 - Conso Productsin omistajan poika. Se oli suurin työllistäjä Unionissa, South Carolinassa. Tomia pidettiin jonkinlaisena Unionin tavoitelluimpana poikamiehenä, vaikka hän ei erityisen komea ollutkaan. Tomin tukka oli ohentumassa ja hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään erikoista. Kirje oli osoitettu Susan Smithille, Conson sihteerille, naiselle, jonka kanssa Tom Findlay oli seurustellut -94.


Tom Findlayn ja Susan Smithin kirjeenvaihtoa

Kirjeen sävy oli lempeä ja siinä oli kauniita sanoja Susanista; Tom kirjoitti, että tämä oli hänestä mahtava ihminen ja että hän oli vaikuttunut Susanin päätöksestä ilmoittautua iltakouluun paikallisella collegella. Tom kannusti Susania jatkamaan opintojaan. Tom kirjoitti myös olevansa ylpeä, että Susan yritti parantaa elämäänsä.

"Rakas John" osa oli kirjeestä, jossa Tom selitti, ettei ollut Susanille "se oikea", koska ei tahtonut ottaa vastuuta toisen miehen kahdesta pienestä lapsesta. Tom kirjoitti myös, että häntä pelotti heidän taustojensa vuoksi - hän oli etuoikeutetuissa oloissa kasvanut, Susanin isä taas oli ollut vain tehdastyöläinen - tehdastyöläinen, joka oli tehnyt itsemurhan, kun vaimo oli ottanut eron. Tom kirjoitti olevansa joskus järkyttynyt Susanin käytöksestä, erityisesti kuumissa kylpybileissä, jotka Tom oli vähän aikaa sitten järjestänyt. Juhlissa Susan ja Susanin ystävän aviomies olivat suudelleet ja hyväilleet toisiaan alastomina Findlayn kuumassa kylvyssä. Findlay kirjoitti, "Jos haluat saada joku päivä mukavan miehen, niin sinun täytyy käyttäytyä kuin mukava tyttö." "Ja sinä tiedät, mukavat tytöt eivät makaa naimisissa olevien miesten kanssa."

Susan oli raivostunut ja loukkaantunut Tomille tämän torjuvasta reaktiosta.

Käsittämätöntä

Oli leuto lokakuun iltana Unionissa. Susan oli ajellut viimeisen tunnin ajan, yritellen rauhoitella itseään. Hän ajoi pitkin Highhway 49:ää ja seurasi John D. Long Laken merkkejä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällä järvellä, jolle hän nyt ajoi. Susan vei usein poikiaan Foster Parkin lammelle, joka oli lähellä hänen kotiaan. Foster Parkissa Susan ja hänen poikansa ruokkivat ankkoja leivänmurusilla.

Kun hän oli ajanut John D. Long Lakeen rantaan, hän ajoi halki 75 jalan pituisen veneenlaskupaikkaa. Hän pysäköi auton veneenlaskupaikan puoleen väliin. Laskupaikkaa ei ollut päällystetty ja se koostui sorasta ja kivistä. Susan istui hiljaa ratin takana 1990 burgundy Mazda Protégéessaan, kuunnellen kahden poikansa nukkuvan. Michael, esikoinen, oli juhlinut 3-vuotissyntymäpäiviään kaksi viikkoa sitten, ja Alex oli 14 kuukautta vanha. Susan oli 33, hänellä oli pitkät, hiekanväriset hiukset, jotka hän oli sitonut ponninhännälle. Hänellä oli pyöreät silmälasit ja hän oli parhaassa fyysisessä muodossaan, jossa oli ollut sitten Michaelin odotusajan jälkeen.


Susan Smith

Susan käänsi Mazdansa neutraaliin asentoon ja tunsi auton liukuvan hitaasti veneenlaskupaikan alustaa. Auto matkasi vain muutamaan jaardin ennen kuin Susan painoi jarrua. Susan veti seisontajarrua estääkseen autoa rullaamasta enää eteenpäin. Hän avasi oven ja astui ulos autosta. Hän katseli autoaan ulkoa veneenlaskupaikalla, John D. Long Laken virtaamista ja mietti itsemurhaa. Susan katsoi ympärilleen ja näki kaikkialla vain mustaa, pimeyttä. Järvi oli synkkä ja hän seisoi yksin miettien elämäänsä. Pimeys ja yksinäisyys hyljätyllä järvellä kuvasi sitä, miltä Susanista tuntui.

Susan halusi löytää huojennuksen yksinäisyyteensä ja elämänsä ongelmiin. Susan ja hänen miehensä David, olivat keskellä avioeroa ja hänen poikaystävänsä Tom Findlay oli jättänyt hänet viikko sitten. Hän halusi tehdä itsemurhan, mutta ei halunnut poikiensa joutuvan kärsimään. Susan uskoi, että jos hän tappaisi ensin pojat ja sitten itsensä, pojat kärsisivät vähemmän kuin jos hän tekisi itsemurhan ja jättäisi heidät kaksin. Silti jokin ei antanut hänen luovuttaa masennukselle ja yksinäisyydelle. Hän ei halunnut päättää elämäänsä, se mitä hän halusi oli helpotus kaikkeen stressiin ja vastuuseen, joka kuormitti häntä. Hän tunsi, että hänen elämänsä oli täynnä menetystä ja hylkäämistä, ja että yksinhuoltajaäitiyden taakka oli ylivoimainen.

Susanin seuraava päätös ei tule unohtumaan koskaan. Yritykset selittää sitä katkeavat aina lyhyen ja niitä seuraava kysymys "miksi?" herättää seuraavat spekulaatiot.

Susan Smith vapautti seisontajarrun ja ja sulki pehmeästi ajajan puolen oven. Michael ja Alex nukkuivat takapenkillä, vyötettynä paikoilleen. Kun auto ajelehti John D. Long Lakeen, ajovalot olivat päällä. Auto suistui veteen hitaasti, eikä uponnut heti. Sen sijaan se jäi pintaan, keikkumaan rauhallisesti, samalla kun se täyttyi vedestä.

Susan katseli auton uppoamista järveen. Hän kääntyi pois syvyyksiin vajoavalta autolta ja alkoi kävellä kohti pientä taloa. Tarina, jonka Susan kertoi, saisi ihmisten sympatiat. Ja herättäisi myös epäilyksiä.

Kun totuus oli paljastunut, monet yrittäisivät arvailla, mitä ajatuksia Susan Smithin päässä oli vilissyt lokakuun 25.:n iltana 1994, kun hän surmasi lapsensa. Yhä tänä päivänä voimme kysyä: miten hän saattoi tehdä niin?


Alex ja Michael syntymäpäiväjuhlissa

Susan

Susan Leigh Vaughan Smith syntyi Unionissa, South Carolinassa syyskuun 26. vuonna -71. Hän oli syntyi ainoana tyttärenä Lindalle, perheenemännälle, ja Harrylle, palomiehelle, joka myöhemmin työskenteli yhdessä Unionia ympäröivistä kangastehtaista.

Union, South Carolinassa, on Union piirikunnassa, ja sekä kaupunki että piirikunta ovat saaneet nimensä vanhasta Unionin kirkosta, joka oli kivenheiton päässä Monarch Millistä. Kun se ensi kerran löydettiin, Union tunnettiin nimellä Unionville; myöhemmin se lyhennettiin pelkäksi Unioniksi. Piirikunnan ensimmäiset valkoiset uudisraivaajat tulivat Virginiasta 1749. Unionin populaatio kasvoi nopeiten vuoden 1762 ja Vapaussodan alkamisen välisenä aikana. Uudisraivaajat rakensivat pitkiä kajuuttoja ja viljelivät tupakkaa, pellavaa, maissia ja vehnää. Union oli yksi ensimmäisistä kaupungeista, jotka asutettiin alueella ja se oli koskematon Yhdysvaltain sisällissodan ajan, koska Broad River tulvi ja käänsi Shermanin joukot pois kaupungista.

Tänä päivänä Union piirikunnassa 30 300 ihmistä. Sen suurimassa kaupungissa Unionissa on 9800 henkeä. 69,8 % Union piirikunnan väestä on kaukaasialaisia ja 29,9 % on afroamerikkalaisia. Union piirikuntaan kuuluu useita pienempiä kaupunkeja: Lockhart, Carlisle ja Buffalo. Näissä kaupungeissa on paljon teollistuneita tehtaita, jotka työllistävät 13 000 ihmistä. Merkittävä osuus Union piirikuntaa on osa Sumter National Forestia.

Vuonna 1960 Harry Ray Vaughan oli 20 vuotta ja hänen vaimonsa Linda oli 17 ja raskaana entiselle kumppanilleen. Linda ja Harry saivat pojan, Scottyn, tytön, Susanin ja he kasvattivat Lindan poikaa, Michaelia. Harryn ja Lindan avioliitto oli riitaisa ja jotkut noista riidoista kärjistyivät siihen pisteeseen, että Harrysta tuli väkivaltainen ja hän uhkasi tappaa Lindan ja sitten itsensä. Harryn väkivaltaisuus oli seurausta alkoholismista ja pakkoajatuksesta, että Linda oli uskoton. Susanin varhaislapsuuden ajan hänen kotinsa oli hyvin dysfunktionaalinen.


Linda, Susanin äiti

Sekasorto Vaughanien kotitaloudella sai Susanin ja hänen isoveljensä Scottyn olemaan hyvin varuillaan. Erityisen kauhuissaan he olivat siitä, miten heidän vanhempansa käyttäytyivät toisiaan kohtaan. Ennen kuin Susan meni esikouluun, hänen velipuolensa, Michael, yritti itsemurhaa hirttäytymällä. Michaelia hoidettiin Duke yliopiston lääketieteellisessä keskuksessa ja muissa hoitolaitoksissa Susanin lapsuuden ajan. Kaaoksenomaisessa kodissa kasvavasta Susanista tuli onneton lapsi. Yhden hänen leikkitoverinsa äiti kuvaili Susanin olevan "epätavallinen ja surullinen". "Susan tuijotteli taivasta, kuin ei olisi paikalla."

Vaikka Susan oli surullinen lapsi, hän oli erityisen läheinen isänsä kanssa, ja piristyi aina kun Harry oli lähellä. 1977, 17 avioliittovuoden jälkeen Linda erosi Harrysta. Susan oli 6-vuotias. Harrysta tuntui, että avioero tuhosi hänet; hän masentui vielä lisää ja alkoi juoda rankasti.

15. tammikuuta -78, viisi viikkoa sen jälkeen kun Harry ja Linda olivat lopullisesti eronneet, Harry Vaughan teki itsemurhan. Itsemurhaa edelsi riita Lindan kanssa ja se pakotti Lindan soittamaan poliisille. Kun poliisit saapuivat Lindan taloon, he näkivät Harryn kuristavan Lindaa. Poliisi huomasi myös, että Harry oli rikkonut ikkunan päästäkseen sisään Lindalle. Kun poliisi oli tullut sinne, Harry näytti pelkäävän, että satuttaisi jotakuta ja hän pyysi poliiseja viemään hänet oikeuteen, jotta hänet voitaisiin laittaa vankilaan.

Harry teki itsemurhan laittamalla aseen jalkojensa väliin ja tähtäämällä piipun vatsaansa kohti. Sitten hän painoi liipasinta, vahingoittaen itseään kuolettavasti, mutta hän ei kuollut heti. Harry soitti 911:seen pyytääkseen apua ja hänet kiidätettiin sairaalaan, mutta loppu oli tullut. Harry oli 37, kun hän kuoli.

Harryn itsemurha jätti valtavan tyhjyyden Susanin elämään. Lapsuutensa ajan Susan vaali kahta aarretta: Harryn kolikkokokoelmaa ja nauhoitusta hänen äänestään.

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Linda oli eronnut Harrysta, erosta tuli lopullinen; Linda avioitui Beverly (Bev) Russellin, hyvin toimeentulevan bisnesmiehen, joka omisti koninkoneliikkeen Unionin keskustassa. Bev oli ennenkin ollut naimisissa ja hänellä oli tyttäriä ensimmäisestä avioliitostaan. Bev oli ollut demokraatti, mutta kääntynyt republikaaniseen puolueeseen, tullen South Carolinan osavaltion Republikaanien komitean johtohenkilöksi ja hän oli Kristillisen Liiton neuvonantopalstan jäsen.


Beverly Russel

Lindan mentyä uudelleen naimisiin Susan ja hänen veljensä muuttivat Vaughanin vaatimattomasta kodista Unionin ulkopuolelle Bevin kolmen makuuhuoneen taloon Unionin piirikunnan Mount Vernon Estatesiin.

Susan menestyi hyvin koulussa. Hän loisti läpi ala- ja yläasteen ja lukion. Kun hän oli lukiossa, hän kuului Beta Clubiin, klubiin opiskelijoille, joiden keskiarvo oli B tai parempi. Hän kuului myös Matikka-kerhoon, Espanja-kerhoon ja Punaisen ristin kerhoon. Susan ilmoittautui vapaaehtoiseksi Unionin vuosittaiseen Special Olympicsiin ja hän työskenteli vanhusten kanssa. Susan nimettiin Junior Civitan Clubin presidentiksi. Se oli lukion kerho, joka teki vapaaehtoistyötä, ja vuodesta -86 vuoteen -88 Susan ja hänen paras ystävänsä, Donna Garner, kävivät auttamassa vapaaehtoisesti Wallace Thompsonin sairaalassa Unionissa.

Susanin viimeisenä vuonna lukiossa -89, hänet äänestettiin "Ystävällisimmäksi tytöksi" Unionin lukiossa. Susanin luokkakaverit muistavat hänet "elämäniloisena ja tietäväisenä". Vaikka hän oli lukiossa vähän pulska, hän piti minihameita ja paitapuseroita, jotka imartelivat hänen vartaloaan. Susan oli eloisa ja ulospäinsuuntautunut, mutta se vain piilotti hänen pelokkaan epävarmuutensa ja polttavan tarpeen saada huomiota vastakkaiselta sukupuolelta.

[vandt]

Olenkin lukenut tästä. En sentään kai täältä, koska muistelisin ulkomaankieleksi lukeneeni. Ainoa murhakuvaus koskaan, mikä minut sai kyyneliin. Kun lukemassani jutussa kerrottiin, että löydettäessä lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni. Tiedostin, että se voi olla jutun dramatisointia kirjoittajalta, mutta jos oli, se toimi.

[murjaani]

Murhaaja.

[NancyDrew]

Löysin netistä muutaman kuvan lisää.


Susan Smith vuonna 1994.


Susan Smith vuonna 2007.


Michael ja Alexander Smith.


David Smith, Susanin entinen aviomies.


Tom Findlay, Susanin poikaystävä.

[Valoviikate]

Huolimatta Susanin saavuttamista hyvistä koulunumeroista ja hänen imagostaan mallityttärenä ja ystävänä, hänen elämänsä oli kaaoksen täyttämää. Osittain se johtui hänen suhteestaan isäpuoleen. Vuosien saatossa Bevin huomiosta ja hyväksynnästä oli tullut yhä tärkeämpää Susanille ja hän löysi itsensä kilpailevan äitinsä kanssa huomiosta.

Vuonna -87, kun Susanin piti juhlia 16:sta syntymäpäiväänsä, yksi Bevin tyttäristä edellisestä liitosta jäi yöksi Russellien kotiin. Tyttärelle annettin Susanin makuuhuone ja Susan sai nukkua sinä yönä perhehuoneen sohvalla. Kun Susan oli menossa nukkumaan, Bev istui sohvan päädyssä. Sen sijaan, että olisi käskenyt Beviä nousemaan, Susan kömpi Bevin syliin ja alkoi nukkua. Oli outoa, että 15-vuotias käyttäytyi kuin 2-vuotias, mutta Susan saattoi pitää tälläistä käytöstä harmittomana. Bev sen sijaan piti Susanin käytöstä provosoivana. Susan painui uneen, mutta hiljalleen heräsi siihen tietoon, että Bevin käsi liikkui hitaasti hänen olkapäistään kohti hänen rintojaan. Bev otti sitten Susanin käden ja laittoi sen sukuelimensä päälle. Susan teeskenteli nukkuvansa kun isäpuoli tyydytti itseään. Susan kertoi myöhemmin äidilleen, ettei vastustanut Bevin käytöstä, koska "halusi nähdä miten pitkälle hän menisi". Susanin vastaus oli selkeästi sopimaton.

(Minusta tämä Susanin käytös tässä oli vähän kummallista, mutta ei järisyttävää, jos hän vain on koskettelevainen ihminen - ainoa kiero on Bev.)

Susan jätti Beviä vastaan kanteen, jota South Carolinan sosiaaliviranomaiset ja Union piirikunnan sheriffit tutkivat. Linda otti yhteyttä Susanin terapeuttiin ja sai perheterapeutin nimen. Bev, Linda ja Susan menivät perheneuvontaan vain neljä tai viisi kertaa ennen kuin lopettivat käynnit. Kun ongelmaa oltiin tutkimassa, Bev suostui muuttamaan ulos perheen talosta, mutta palasi lyhyen ajan kuluttua.

Susanin murhaoikeudenkäynnissä paljastui, ettei hyväksikäyttö koskaan loppunutkaan. Seymour Halleckin, puolustuksen psykiatrisen asiantuntijan mukaan, "perhe näytti syyttävän Susania yhtä paljon kuin Beviä". Perhe oli huolissaan siitä, että tarinat seksuaaliväkivallasta leviäisivät ja he syyttivät Susania tilanteen pahentamista sillä, että hän oli tehnyt siitä julkista ja kertonut siitä sosiaalitoimistolle.

Helmikuussa -88 Susan oli 17 ja etsiytynyt terapeutille, Camille Striblingille. Hän kertoi, että isäpuoli käytti häntä hyväksi. Stribling oli lain mukaan velvollinen ilmoittamaan syytöksistä South Carolinan osavaltion sosiaalitoimistolle. Toimiston sosiaaliviranomainen soitti Unionin piirikunnan sheriffin toimistoon.

Unionin sheriffin asiakirjoista selviää, että maaliskuussa -88 Susan oli kertonut isäpuolen tekemästä hyväksikäytöstä lukion koulupsykologille, ja äidilleen. Linda kertoi sheriffin toimiston väelle, että kun hän oli ottanut asian esiin Bevin kanssa, Bev ei ollut kieltänyt väkivaltaa. Sosiaalitoimiston työntekijä kävi haastattelemassa Susania, Susanin terapeuttia ja useita opettajia.

Susanin oikeudenkäynnissä tuo työntekijä todisti saaneensa tietää, että Bev Russell oli useita kertoja hyväillyt Susanin rintoja, kielisuudellut ja laittanut tytön käden sukuelimilleen.

Syytteitä Bev Russelia vastaan ei nostettu ja oikeuskuulemista ei pidetty, koska Susan, todennäköisesti äitinsä Lindan painostuksesta, ei suostunut nostamaan syytteitä Beviä vastaan. Sosiaalityöntekijä ei suostunut luovuttamaan niin helpolla ja ilmoitti asiasta apulakimies Jack Flynnille (Flynn ei ollut sellainen lakimies, joka riehuu oikeudessa, vaan joka neuvoo asiakkaitaan kaikissa lakiin liittyvissä asioissa). Sosiaalitantta yritti vakuuttaa Flynnin viemään tapauksen oikeuteen, jotta Beviä vastaan nostettaisiin syytteet "törkeästä hyökkäyksestä ja pahoinpitelystä". Kuitenkin Robert Guess, Bevin asianajaja ja lakimies Flynn pääsivät yhteisymmärrykseen ja Bev ei koskaan saanut syytteitä. Sopimus Guessin ja Flynnin välille saatiin tuomari David Wilburnin myötä maaliskuun 25. päivä -88. Tuomari Wilburn sinetöi sopimuksen, mikä tarkoitti, ettei siitä koskaan voisi tulla julkista.


Susan Smith lukion vuosikirjassa -88

Kesällä -88, lukioikäinen Susan teki töitä Winn-Dixie supermarketissa Unionissa. Hänen ensimmäinen työnsä marketissa oli toimia kassaneitinä, mutta kuudessa kuukaudessa hänet ylennettiin pääkassaksi ja myöhemmin hänet ylennettiin taas ja hänestä tuli marketin kirjanpitäjä. Aloittaessaan senionivuottaan lukiossa, Susan alkoi salaa tapailla yhät työkaveriaan Winn-Dixiestä, vanhempaa naimisissa olevaa miestä. Heidän välilleen kehittyi pian suhde. Susan tuli raskaaksi ja teki abortin. Samaan aikaan kun hän seurusteli tämän miehen kanssa, hänellä oli toinenkin suhde. Abortin jälkeen ensimmäinen miesystävä sai tietää toisesta suhteesta ja jätti Susanin. Susanista tuli syvästi masentunut. Marraskuun -88 alussa Susan yritti itsemurhaa ottamalla yliannostuksen aspiriinia ja Tylenolia. Susan hyväksyttiin Spartanburgin alueelliseen lääketieteen keskukseen 7. marraskuuta -88 ja hän oli hoidossa viikon. "Sairaalajakson" aikana lääkäreille selvisi, ettei tämä ollut Susanin ensimmäinen itsemurhayritys. Kun Susan oli ollut 13, hän oli ottanut samanlaisen yliannostuksen aspiriinilla. Susan toipui itsemurhayrityksestä kuukauden. Winn-Dixien johtajat tukivat häntä ja antoivat hänen palata työhönsä.

Ennen itsemurhayritystä Susan oli tullut ystävällisiin väleihin David Smithin kanssa. Smith oli yksi varastotyöntekijöistä Winn-Dixiellä. Susan tunsi hänet, koska he olivat käyneet lukiota samaan aikaan. Samalla kun Susan pyöritti kahta miestä, David tapaili pitkäaikaista tyttöystäväänsä Christy Jenningsiä. David ja Susan ystävystyivät kun Susan palasi kuukauden lomaltaan ja David jätti Christyn ja alkoi seurustella Susanin kanssa.

David


Barbara, Davidin äiti

David Smith syntyi 27. kesäkuuta -70 toisena lapsena Barbara ja Charles David Smithille. Charles Smithiä kutsuttiin myös Davidiksi ja hän oli merivoimien veteraani, joka oli ollut kahdesti työkomennuskierroksella Vietnamissa. Barbara Smith oli harras jehovan todistaja, joka suojasi poikaansa monilta ulkomaailman pelottavilta vaikutuksilta. Kun David oli kaksi vuotta, Smithin perhe muutti Royal Oakista, Michiganista, Putnamiin, viisi mailia luoteeseen, Unioniin.
Davidin isä työskenteli vaatekaupassa Unionin keskustassa ja oli myöhemmin Wal-Martin johtaja. Kun David kasvoi, hänen äidillään oli kaksi osa-aikatyötä: hän toimi lakimiehen toimistossa ja dialyysiklinikalla. Davidin äiti kävi myös osa-aikaisesti collegea opiskellakseen sairaanhoitajaksi. Davidilla oli vanhempi velipuoli, Billy, äitinsä ensimmäisestä liitosta, ja isoveli, Danny, ja pikkusisko, Becky.

Davidin vanhempien avioliitto oli ongelmainen. Vuosien myötä Davidissa alkoi kasvaa inho vaimoa ja tämän uskontoa kohtaan. Kun David kasvoi vanhemmaksi, hän alkoi pitää äitinsä uskonnon harjoitusta ankarana ja sen vaatimuksia eristäytyä ei-jehovantodistajista epämiellyttävinä. Davidin pitkäaikaisen tyttöystävän Christy Jenningsin mielestä Davidin lapsuus oli vaikea ja köyhä. David seurasi isänsä esimerkkiä ja erosi jehovan todistajista. Tämä aiheutti kitkaa Smithien kotitaloudessa, ja kun David oli 17, hän halusi erottautua vanhemmistaan vielä enemmän ja muutti pois vanhemmiltaan, ja meni iso-isoäitinsä Forest "Moner" Malonen kotiin naapuriin. Davidin isoveli Danny asui myös isoisoäidin kanssa.

16-vuotiaana David alkoi työskennellä koulun jälkeen Winn-Dixiellä. David oli koulussa keskiverto-oppilas, mutta hänellä oli erittäin vahva työetiikka ja hän oli miellyttävä, persoonallinen nuorimies.

Kesän -90 aikana David ja Susan alkoivat seurustella - vaikka David olikin kihloissa Christy Jenningsin kanssa. David piti suhdettaan Susaniin tilapäisenä, eikä se hänestä ollut vakava. Tammikuussa -91, kun he olivat seurustelleet suunnilleen vuoden, Susanille kävi ilmi, että hän oli raskaana. David kertoi Christylle Susanista ja Christy jätti poikaystävänsä heti paikalla.


David Smith lukion vuosikirjassa -88

David ja Susan päättivät mennä naimisiin, koska kumpikaan ei haunnut Susanin tekevän aborttia. Vaikka avioliitto merkitsikin Susanille turvaa ja vakautta, se tarkoitti myös, että hänen pitäisi luopua suunnitelmistaan mennä collegeen. Susan oli kaihonnut kovasti collegeen, mutta hän ei oikeastaan tiennyt mihin collegeen tai mitä hän tahtoi opiskella.

Omalla tavallaan Susan ja David olivat ihmisiä, joilla oli emotionaaliset tarpeensa ja suhteen mukavassa alussa he löysivät yhtäläisyyksiä toisistaan.
Susan ja David näyttivät täydentävän toistensa emotionaalisia tarpeita, vaikka heidän suhteensa olikin stressin ja rasituksen täyttämää. Susanin ja Davidin taustat olivat täysin erilaiset ja tämäkin aiheutti kitkaa heidän välillään. David oli kasvatettu maalla ja Susan kaupungissa. Unionissa kaupunkilaislapset katsoivat nenänvarttaan pitkin maalaislapsia kuten Davidia.

Susanin äiti ja isäpuoli eivät olleet iloisia kun kuulivat uutiset Susanin avioliitosta ja raskaudesta. Susanin äiti oli pettnyt, että Davidilla ei ollut college-koulutusta, eivätkä hänen taloudelliset taustansa olleet samanlaiset kuin Susanin.

4. marraskuuta -91 Davidin isoveli Danny, joka oli 22, kuoli Crohnin sairauden komplikaatioihin, tuskalliseen tulehdukseen suolen alueella. Talven -91 aikana Danny oli käynyt läpi leikkauksen Spartanburgin alueellisessa lääketieteen keskuksessa. Leikkauksen jälkeen Dannylle oli kehittynyt bakteeri-infektio, ja hänen jo heikko tilansa paheni entisestään, ja hän menehtyi. 11 päivää myöhemmin 15. maaliskuuta -91 Susan ja David menivät naimisiin Yhdistyneessä Metodistikirkossa Bogansvillessä. Susan oli 19 ja toisella kuulla raskaana. David oli 20. Vaikka Davidin perhe käsittely Dannyn kuolemaa, Susanin äiti, Linda, vaati, että häät pidettäisiin ennen kuin oli ollut tarkoitus. Linda oli huolissaan siitä, että Susan synnyttäisi ennen häitä.

David oli vakaasti remontoinut vuosia pientä taloa, joka sijaitsi samalla seudulla, kuin iso-isoäidin talo. Ennen kuin Susan ja David olivat avioituneet, David oli näyttänyt Susanille talon ja kertonut suunnitelmistaan, että he muuttaisivat sinne kun menisivät naimisiin. David ajatteli Susanin jo suostuneen, mutta kun he sitten menivät naimisiin ja Bev ja Linda näkivät talon, suunnitelmat muuttuivat. Susan ei halunnut enää muuttaa sinne. Davidin mielestä yksinkertainen maalaiskoti oli mukava ja ihanteellinen hänelle ja Susanille. Susanille se oli "pelttipurkkikattoinen maalaisrotisko". Susan oli todennäköisesti haaveillut muutosta uuteen kotiin, joka oli isompi ja komeampi kuin se, jossa hänet oli kasvatettu. Susan ja David tekivät kompromissin ja muuttivat Monerin taloon.

Toukokuussa -91, kolme kuukautta Susanin ja Davidin häiden jälkeen, Davidin isä yritti itsemurhaa. Susan löysi hänet hänen kotinsa lattialta. Davidin isä oli ottanut yliannostuksen pillereitä. Dannyn kuoleman ja Davidin isän itsemurhayrityksen aiheuttama stressi sai Davidin vanhempien avioliiton kuivumaan kokoon. Davidin äiti Barbara muutti Garden Cityyn, South Carolinaan, lähelle Myrtle Beachia. Davidin isä jäi Putnamiin. Itsemurhayrityksen jälkeen Davidin isä vietiin sairaalaan ja häntä hoidettiin masennuksen vuoksi. Sairaalassa David tapasi Suen, naisen, josta tuli hänen toinen vaimonsa.

Perhe-elämää

Susan työskenteli Winn-Dixiellä siihen saakka, kunnes synnytti. Michael Daniel Smith syntyi 10. lokakuuta 1991 Mary Black sairaalassa Spartanburgissa. Michaelin keskimmäinen nimi oli valittu kunnianosoituksensa Davidin veljelle, Dannylle. Michaelin syntymän jälkeen Susan jatkoi osa-aikatyötä Winn-Dixiellä ja ilmoittautui useisiin collegen kursseihin South Carolinan yliopiston sivuhaaraan.

Avioliitto oli jo alussa sekasortoista. Se ei ollu yllätys heidän ystävilleen. Unionissa oli tavallista, että nuoret parit menivät naimisiin valmistuttuaan lukioista ja aloittivat lapsentekohommat. Nämä nuoret parit ymmärsivät pian olevansa keskellä vaatimuksia ja velvotteita, joita eivät olleet osanneet odottaa avioelämältä.
Yksi Davidin ja Susanin välejä kiristävistä asioista oli raha. Davidin mukaan Susan oli aina materian perään. Susan oli huolissaan laskujen maksamisesta ja pyysi usein äidiltään lainaa. Se raivostutti Davidia. David ja Susan tienasivat molemmat melko kohtuullisesti; David noin 22 000 dollaria vuodessa ja Susan noin 17 000 niinä vuosina, joina he olivat naimisissa.

Toinen avioparin välinen pahanmielentyyssijä oli Linda ja Davidin suhde. Linda oli hyvin kontrolloiva ja tuli usein Smitheille vierailulle soittamatta. Linda tarjosi usein heille neuvojaan, joita ei pyydetty ja kertoi heille näkemyksiään siitä, miten heidän pitäisi kasvattaa Michaelia ja kuinka ratkaista ongelmat avioliitossaan. Davidin mukaan Susan tuntui melkein aina seuraavan Lindan ohjeita.

Ja taas yksi ongelma oli se, että molemmat olivat töissä Winn Dixiellä. Siellä David oli Susanin pomo. Uskottomuuttakin oli kuvioissa. Kolmanteen vuosipäiväänsä mennessä he olivat eronneet useita kertoja. David muutti edestakaisin Monerin talon ja Smithin Toney Roadissa sijaitsevan talon välillä.

Heidän ensimmäisen eronsa aikaan maaliskuussa -92, kun he olivat viettäneet yksivuotisvuosipäiväänsä, Susan ja hänen Winn-Dixiestä tutun entisen poikaystävän välille syntyi kipinöitä ja tämä suututti Davidia.

[Valoviikate]

Heidän toisen eronsa aikana -92, he asuivat Lindan ja Bevin kotona. David ja Susan yrittivät paikata suhdettaan ja paremmat ja huonommat ajat vaihtelivat sen vuoden. Susan tuli raskaaksi marraskuussa -92. Joulukuussa David ja Susan päättivät yrittää muuttaa taas saman katon alle. Susan sanoi miehelleen, että heidän suhteensa voisi onnistua ainoastaan, jos he saisivat oman kodin. Talvella -93 he ostivat pienen maalaistyylisen taloon Unionista osoitteesta 407 Toney Road. Bev ja Linda tarjosivat käsirahaa.

Susanin toinen raskaus ei ollut niin onnellinen kokemus kuin ensimmäinen, kun hän odotti Michaelia. David muistelee Susanin valittaneen tauotta olevansa tulossa "lihavaksi ja rumaksi". Hitaasti Susan alkoi sulkea Davidia pois elämästään. Hän valitti heidän seksielämästään ja lakkasi kertomasta tälle Michaelin touhuista. David kävi yksinäiseksi ja halusi jonkun jolle puhua. Kesäkuussa -93 David aloitti suhteen Winn-Dixien kassaneidin, Tiffany Mossin kanssa. Susan ja Tiffany olivat käyneet lukiota samaan aikaan. He eivät olleet ystäviä, mutta tunsivat toisensa. Susan oli mustasukkainen Davidista. Työnantajat Winn-Dixieltä muistavat tapauksen, kun Susan tuli tapaamaan Davidia ja huusi, kun näki tämän puhuvan naisille kaupassa.


Michael ja Alexander

Susanin ja Davidin toinen lapsi, Alexander Tyler syntyi 5. elokuuta 1993. Susanille oli odottamattomasti tehty keisarinleikkaus. Alexin syntymän jälkeen pariskunta sysäsi syrjään hetkeksi erimielisyytensä ja käyttivät aikansa sen sijaan uuden vauvan hoitamiseen ja Susan sai aikaa toipua leikkauksesta.
Kolme viikkoa Alexin syntymän jälkeen Susan ja David päättivät, että heidän suhteensa oli ohi ja David muutti pois Toney Roadilta, Monerin kotiin. Vaikka Susanin ja Davidin avioliitto oli ollut ongelmainen ja johtanut eroon, kaikki tiesivät, että he olivat omistautuneita vanhempia, jotka arvostivat lapsiaan.

Toivuttuaan Alexin syntymästä, Susan löysi uuden työpaikan Conso Productsista. Susan päätti, ettei hän voisi palata Winn-Dixielle, koska ei tullut toimeen Davidin kanssa, joka olisi siellä hänen pomonsa. Eikä hän liiemmin tahtonut työskennellä samassa paikassa Davidin tyttöystävän, Tiffany Mossin kanssa.

Susan palkattiin kirjanpitäjäksi Conso Productsiin ja lopulta hänestä tuli johtaja J. Carey Findlayn avustaja. Findlay oli Conson hallintoneuvoston puheenjohtaja ja toimitusjohtaja. Findlay oli kirjanpitäjä Charlottesta, Pohjois-Carolinasta. Hän ja joukko sijoittajia olivat ostaneet Conson -86. He olivat alunperin suunnitelleet järjestelevänsä Conson uudelleen ja myyvänsä yrityksen sukkelaan hyvästä hinnasta, mutta bisnekset saivat Findlayn pauloihinsa ja hän osti yhteistyökumppaninsa -88. Findlay jäi pysyvästi Unioniin asumaan ja hän osti kiinteistön seitsemän mailia Unionista etelään. Marraskuussa -93 Conso Products ilmoitti julkisesti tarjoavansa sen osakkeita, tullen ensimmäiseksi Unionin omistamaksi julkiseksi yritykseksi. Vuoden -93 lopussa Consolla oli tehtaita Iso-Britanniassa, Kanadassa ja Meksikossa.

Susan viihtyi Consossa. Hän piti vastuusta, jota hänellä oli kaupungin ulkopuolelta tulleiden asiakkaiden hotellikirjausten käsittelyssä, kukkasten lähettämisessä ja Findlayn matkojen järjestelyssä. Susanin eteen avautui kallis elämäntyyli, joka oli ollut hänelle vieras.
Susanilla oli toinenkin syy nauttia ajastaan Consossa: Tom Findlay. Tom oli yksi J. Carey Findlayn kolmesta pojasta. Tom oli 27 ja kasvanut kalliissa lähiössä Birminghamissa, Alabamassa. Tom oli opiskellut kandidaatin tutkinnon Auburn yliopistossa vuonna -90, ja hän oli muuttanut Unioniin työskennelläkseen Conson graafisen alan johdossa. Tom oli vastuullinen suunnitellessaan ja valmistaessaan Conson mainoslehtisiä. Hän oli nuorten naisten suosiossa Unionisa, koska hän oli nuori, rikas ja vapaana.

Conso tarjosi Susanille myös joukon uusia ystäviä ja Susan vietti paljon aikaa tutustuessaan heihin Unionin ainoassa baarissa, Hickory Nutsissa, joka avattiin kesällä -93.

Susanin ja Davidin viimeisen eron aikana ennen kuin Susan haki eroa, Tom ja Susan alkoivat seurustella. Vuoden -94 tammikuun alussa ja seuraavien kuukausien ajan, Susan ja Tom tapailivat usein lounaan merkeissä tai menivät katsomaan elokuvia, Susan tuli tapaamaan Tomia tämän mökille hänen isänsä tontille, ja Susan osallistui moniin juhliin, joita Tom siellä järjesti.

1994 keväällä ja kesän laussa Susan ja David yrittivät vielä yhden viimeisen kerran saada avioliittoaan toimimaan. David muutti takaisin Toney Roadin talolle ja lakkasi tapailemasta Tiffanya. Tänä aikana Susan ja Tom katkaisivat myös suhteensa. Heinäkuun -94 lopussa Susan sanoi Davidille haluavansa erota. David halusi vielä yrittää, etenkin kun hän ajatteli lapsille olevan paras, jos äiti ja isä olisivat yhdessä.

Elokuussa David vuokrasi kahden makuuhuoneen asunnon Lakeside Gardensista kerrostalosta noin kahden mailin päässä talosta, jossa Susan, Michael ja Alex asuivat Toney Roadilla. David osti uusia huonekaluja, järjesteli sängyn, kehdon ja uusia leluja Michaelille ja Alexille.

Syyskuun alussa Susan alkoi uskoa, että hänen elämänsä oli vihdoin asettumassa oikeille urilleen. Hänen ja Davidin suhde oli sopuisa. Pääasiassa he puhuivat lasten huolessapidosta. Susan alkoi uskoa unelmiinsa rakkaudesta ja vakaasta parisuhteesta, jotka saattaisivat toteutua Tom Findlayn kanssa, jota hän oli alkanut taas tapailla syyskuussa. Kuitenkin Tom Findlaylla oli toisenlaiset ajatukset... Hän piti Susanista, mutta lopetti heidän suhteensa, koska hänestä alkoi tuntua, että Susan oli liian omistushaluinen ja tietyllä tavalla avuton.

21. syyskuuta Susanin asianajaja hoiti eropaperit Davidille. Susan haki avioeroa syyttäen Davidia huorinteosta. 21. lokakuuta Susanin eropaperit toimitettiin Unionin piirikunnan oikeustalolle; muutama päivä aikaisemmin hän oli saanut Tomi Findlayn "Rakas John" kirjeen. Susan oli raivostunut ja hän lähti katsomaan Tomia tämän mökille sunnuntaina 23. lokakuuta toivoen, että heidän suhteensa voisi palata entiselleen. Susan yritti vangita Tomin sympatiat kertomalla sukupuolisesta suhteesta Bev Russellin kanssa, mutta tämä näytti vain järkyttävän Tomia.


Tom Findlay

Iso vale

Vuoden -94 syksyllä Susanilla oli paljon ohjelmaa. Hän työskenteli täyspäiväisesti Consossa, järjesteli osa-aikaisesti collegekursseja South Carolinan yliopistossa, piti huolta kahdesta pienestä pojasta ja hän oli seksuaalisesti sekaantunut kolmeen mieheen: Bev Russelliin, Tom Findlayhyn ja entiseen mieheensä Davidiin. Susan kävi yhä huolestuneemmaksi ja kun hän oli yksin, hän masentui syvästi. Susan jäi pois töistä voidakseen juoda. Tämä ei ollut tyypillistä käytöstä häneltä.

Tiistaina, 25. lokakuuta -94 alkoi Susanille kuin mikä tahansa päivä. Hän puki ja syötti lapset ja ajoi heidät päivähoitoon. Susan meni töihin ja vietti ravintola Buffalossa lounastauon muutamien Conson työnantajien seurajassa, joista yksi oli Tom Findlay. Kun tuo joukko jutteli ja nauroi, Susan istui hiljakseen. Puoli kahden aikaan Susan kysyi työnjohtajaltaan Sandy Williamsilta, voisiko hän lähteä aikaisemmin. Sandy kysyi Susanilta, oliko jokin vinossa ja Susan kertoi olevansa "pettynyt, joka joku johon olen rakastunut, ei rakasta minua". Sandy kysyi Susanilta, kuka se henkilö oli ja Susan vastasi "Tom Findlay, mutta siitä ei voi koskaan tulla mitään, minun lasteni takia". Susan jäi lopulta mieluummin työpöytänsä taakse kuin meni kotiin.

Puoli kolmen aikaan Susan soitti Tomille tämän toimistoon ja kysyi voisivatko he tavata rakennuksen ulkopuolella ja puhua. Susan kertoi Tomille, että David uhkasi paljastaa julkisesti jotain häpeällistä tietoa heidän avioerotiedonannoistaan. Tom kysyi, mikä se tieto oli, ja Susan kertoi Tomille Davidin aikovan julistaa hänen "pettäneen Internal Revenue Servicen" ja hänellä "olleen suhde sinun isäsi kanssa". Toivuttuaan shokkiuutisesta syrjähypystä, Tom sanoi Susanille, että heidän ystävyytensä säilyisi ehjänä, mutta että "meidän intiimi suhde on loppu ikuisiksi ajoiksi."


Tom Findlay

4:30 Susan etsi yhä Tomia, Conson valokuvastudiolta. Susan yritti palauttaa Tomille Auburn yliopiston puseroa, jota oli lainannut, mutta Tom ei suostunut ottamaan sitä. Hän käski Susanin pitää se.

Kaapattuaan lapset päivähoidosta Susan käänsi autonsa nokan kohti Hickory Nutsia, jonne ajaessaan hän huomasi Sue Brownin, Coston markkinointimanagerin, autossaan. Brown ja Susan parkkeerasiva molemmat Hickory Nutsin pysäköintialueelle. Susan puhui Brownille ja vakuutteli tämän palaamaan Consoon kanssaan, jotta hän, Susan, voisi mennä pyytämään anteeksi Tomilta, että valehteli maanneensa tämän isän kanssa. Susan oli sepittänyt tarinan nähdäkseen Tomin reaktion. Nainen saapui Consoon noin 5:30. Susan halusi Brownin vahtivan hänen lapsiaan sillä aikaa kun hän puhuisi Tomin kanssa. Tom ei ollut iloinen, kun näki Susanin ja ohjasi hänet nopeasti ulos toimistostaan. Susan kertoi Brownille, että juttutuokio Tomin kanssa oli ollut pettymys ja että hän "ehkä lopettaa sen kaiken". Sandy Williams oli lähtemässä Consolta, kun hän näki Susanin ja Brownin juttelemassa pysäköintialueella. Sandy koki, että Susan oli valehdellut hänelle ja manipuloinut häntä vakuuttaessaan olevansa poikaystävänsä reaktiosta niin suunniltaan, ettei voinut olla töissä ja hänen täytyi mennä kotiin. Susan heitti Sue Brownin Hickory Nutsin kohdalle ja ajeli kotiin kello 18:00:n aikaan.

Myöhemmin tänä iltana Sue Brown söi illallista Hickory Nutsissa muutamien kavereiden kanssa. Mukava oli myös Tom Findlay. Aterian aikana tarjoilija toi kortittoman puhelimen Suelle. Susan Smith soitti Suelle kysyäkseen, oliko Tom kysellyt hänestä, Susanista. Sue kertoi, että ei ollut.

8:00:lta aamulla Susan puki lapsensa, laittoi heidät autoon ja lähti huristelemaan Unioniin. Susan kuvaili myöhemmin reaktiotaan Tomin reaktioon sanomalla, ettei ollut "koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi ja surulliseksi koko elämänäni."

Aamuyhdeksän tienoilla Shirley McCloud oli rentoutumassa kotinsa olohuoneessa, sellaisen neljäsosamailin päässä John D. Long Lakesta. Shirley oli juuri lopettelemassa tiistain lehden Union Daily Timesin lukua, kun hän kuuli valittavaa ujellusta etukuistiltaan. Shirley käynnisti kuistivalot ja näki naisen itkevän itseään kuoliaaksi. Nainen itki "Auta minua, ole kiltti!" "Hänellä on lapseni ja autoni." Shirley johdatti Susan Smithin sisään ja Susan kertoi "Mustalla miehellä on lapseni ja autoni." Shirleyn mies Rick, käski poikaansa Rick Junioria soittamaan 911:seen.

Kello 9:12 hätäkeskuspäivystäjä soitti Union piirikunnan sheriffin toimistoon ohjatakseen sinne Rick McCloudin 911-soiton. Kun Susan oli rauhoittunut, Shirley pyysi tätä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Susan kertoi hänelle seuraavan tarinan: "Olin pysähtynyt punaisiin valoihin Monarch Millsissä ja musta mies hyppäsi sisään ja käski minua ajamaan." "Kysyin häneltä, miksi hän teki niin ja hän sanoi ole hiljaa tai tapan sinut."

Susan kertoi Shirleylle edelleen, että kidnappajan ohjeiden mukaan hän ajoi koillis-Unioniin noin neljä mailia kunnes "hän käski minua pysähtymään heti kun olisin ohittanut merkin". Shirley varmisti, että merkki oli John D. Long Laken kyltti, joka oli muutamien tuhansien jaardien päässä Shirleyn etuovelta. "Hän käski minun mennä ulos autosta. Hän pysäytti minut keskellä tietä. Kukaan ei ollut tulossa, ei yksikään auto."

Susan jatkoi, "kysyin häneltä, 'miksi en voi ottaa lapsiani?'" Ja mies oli kuulemma vastannut "Minulla ei ole aikaa." Susan kertoi, että mies työnsi hänet ulos autosta osoittaen aseella. Susan jatkoi kertomustaan Shirleylle sanomalla, että "kun hän vihdoin sai minut ulos, hän sanoi 'Älä huoli, en aio satuttaa lapsiasi'". Susan kuvaili, kuinka hänet oli asetettu makuulle maata vasten, kun mies ajoi pois äitiään itkevät lapset mukanaan. Sitten jonkin ajan päästä, Susan ei osannut sanoa kuinka pitkän, hän lähti juoksemaan ja pysähtyi Shirley McCloudin kuistille. Susan kysyi, voisiko hän käyttää kylpyhuonetta ja soittaa äidilleen. Kun Susan ei saanut tavoitettua äitiään, hän soitti isäpuolelleen ja ja miehelleen Davidille, Winn-Dixieen. Sillä aikaa kun Susan oli soittamassa Davidille, Unionin sheriffi Howard Wells oli ajanut McCloudsien kotiin ja aloitti etsimään Susanin lapsia.

[Valoviikate]

Sheriffi Wells tiesi Susanin, koska Susanin veli Scotty, ja Scottyn vaimo Wendy, olivat hänen ystäviään. Wells ja hänen vaimonsa Wanda pitivät itseään Scotty ja Wendy Vaughnin läheisinä ystävinä. Wells pyysi Susania kertaamaan tarinansa, vaikka olikin kuullut sen jo hätäkeskuspäivystäjältä ja Shirley McCloudilta. Wells otti muistiinpanot ja kyseli Susanilta kysymyksiä. Wells pani merkille, että Susanilla oli harmaa pusero, jossa luki oransseille kirjaimilla 'Auburn University'.
Susanin kasvot olivat punaiset ja hän näytti hengästyneeltä ja hänen kätensä lepäsivät hänen sylissään. Hän kuvaili vaatteita, jotka pojilla oli ollut yllään.

Michaelilla oli ollut valkoinen verrytteluasu ja Alexilla oli punavalkoraitainen puku. Kun Susan oli lopettanut, Wells ymmärsi, että arvoitus ei selviäisi helposti ja että Union piirikunnan sheriffitoimistolla ei ollut kaikkia tarvittavia resursseja Smithin lasten löytämiseksi. Wells soitti päällikkö Robert Stewartille, South Carolinan lainvalvonta divisioonaan eli SLED:iin (Carolina Law Enforcement Division) pyytääkseen lisäapua.


David lähestyy Susania

Wells ei kyseenalaistanut Susanin antamia tietoja, eikä hänen tarinaansa. Wells oli huolissaan kerätessään kaikkea mahdollista tietoa ja odotellessaan, mihin ne johtivat. Kun aika kului ja Wells tarkasteli enemmän saamiaan tietoja, Wells saattoi alkaa erottamaan faktaa ja fiktiota toisistaan.

Tutkinta

Union piirikunnan apulaissheriffit jatkoivat Smithin veljesten ja Susanin Mazdan etsintojä, kun Susan, David ja Vaughn-Russellin perhe oli kokoontunut McCloudsien talolle. Keskiyön tienoilla sheriffi Wells ehdotti, että Susan perheineen etsiytyisi muualle McCloudisien talosta. Susan tahtoi lähteä äitinsä talolle, ja niin he poistuivat. Susan ajoi Davidin kanssa Davidin autolla Russellsien kotikonnuille. Matkalla sinne Susan kertoi Davidille, että Tom Findlay saattaisi tulla katsomaan häntä, Susania, ja hän toivoi, ettei David suuttuisi siitä. David piti tätä Susanin ilmoituta järjettömänä siinä valossa, että hänen poikansa olivat kateissa. Näytti siltä, että Susan oli enemmän huolissaan siitä, että David suuttuisi jos hänen poikaystävänsä tulisi käymään, kuin siitä, löytyisivätkö pojat.

Wells palasi toimistolle ja alkoi organisoimaan tutkintaa. Hän soitti SLEDille lähettäkseen sukeltajia John D. Long Laken järvelle etsintöihin. SLEDin lämpötutkilla varustettu helikopteri lennsi yli John D. Long Laken ja läheiseen Sumter National Forestiin. Sukeltajat eivät löytäneet lammikon pohjalta mitään. Wellsin täytyi saada Susanilta parempi, ykistyiskohtaisempi kuvaus kidnappaajasta ja tehdä järjestää poliisin luonnostaiteilija luonnostelemaan kidnappaajan kasvot. Poliisitaiteilija tapasi Susanin ja hänen kuvauksensa pohjalta hän piirsi mustan, noin 40-vuotiaan miehen, yllään tumma, kudottu hattu, tumma paita, farkut ja ruudullinen pusakka.

Unionin apulaissheriffit ja SLEDin agentit haravoivat John D. Long Lakea ympäröivää aluetta läpi lokakuun 26.:n vuonna 1994. Agentit hoitivat myös McCloudsien haastatteluita. Toinenkin järjestö liittyi Michael ja Alex Smithin etsintöihin, Adam Walsh Center, joka sijaitsee noin 70 mailin päässä Unionista. Adam Walsh Center sai nimensä 6-vuotiaan Adam Walshista, joka katosi kauppamatkalla äitinsä kanssa Florida Sears-kaupasta -81.

Intenssiivisistä etsinnöistä huolimatta Adam pysyi kateissa 10 päivää ennen kuin hänen ruumiinsa löytyi 150 mailin päässä sieltä, missä hän oli kadonnut. Adamin surmaajaa ei koskaan löydetty. 1981 lainvalvontajärjestöillä ei ollut tietokoneiden tietokantoja lasten hyväksikäytöistä, ei kadonneiden lapsien selvitysyhtiöitä, eikä millään järjestöillä ollut mitään keinoa olla yhteydessä toisiinsa.

John ja Reve Walsh, Adamsin vanhemmat, päättivät itse muuttaa järjestelmää. Heidän ponnistelujensa tuloksena vuonna -84 syntyi liike kadonneille lapsille.
Liike organisoi tietokoneistetun järjestelmän tietojen jakamiseksi ja loi Yhdysvaltoihin neljä alueellista kadonneiden lasten keskusta, joista yksi Columbiaan.

Myöhemmin iltapäivällä lokakuun 26.:na Margaret Frierson, South Carolinan alueen Adam Walsh keskuksen toiminnanjohtaja puhui Susanin sisarpuolen Wendy Vaughnin kanssa, ja tarjosi keskuksen apua Susanille ja Davidille. Margaret kertoi Wendylle, että hänen täytyisi puhua Susanin ja Davidin kanssa ja hän pyysi, että nämä soittaisivat hänelle. Sitä Susan ja David eivät koskaan tehneet. Sensijaan Bev Russell soitti Margaretille myöhemmin samana päivänä ja sai ohjeistusta kotiinsa. Ennen kuin Margaret ja hänen avustajansa Charlotte Foster ajoivat Unioniin, he työskentelivät SLEDin kanssa saadakseen kuvat Michaelista ja Alexista ja tehdäkseen painettavia lentolehtisiä kadonneista pojista.

Susan ja David jäivät Bev ja Linda Russellin luo. Davidin isä ja hänen vaimonsa Sue lensivät Unioniin Kaliforniasta ja Davidin setä Doug ja hänen vaimonsa ajoivat Michiganista ollakseen heidän kanssaan. Talo täyttyi pian muista sukulaisista, ystävistä, naapureista ja papeista. Susan ei ollut hetkeäkään yksin. Vanhempiensa talossa ystävät ja perhe lähestyivät Susania ja tarjosivat hellyyttä ja hoivaa Susanill, joka sitä niin kaipasi. Hyvin kontrastista siihen eristäytyneisyyteen ja yksinäisyyteen, jota hän oli juuri aikaisemmin tuntenut.

Tom Findlay soitti Susanille ja ilmaisi myötätuntonsa Michaelin ja Alexin puolesta. Susan vaihtoi puheenaiheen kadonneista lapsista heidän suhteeseensa. Tom käski Susania olemaan huolehtimasta heidän suhteestaan ja keskittymään lapsiinsa. Tämä puhelu oli ainoa, mitä Susan sai Tomilta. Tom ei tullut käymään, ei edes silloin kun joukko Susanin työkavereita Consosta tulivat Susania tapaamaan. Kun Sue Brown tuli visiitille, Susan Smith kysyi häneltä, milloin Tom aikoi tulla käymään.

Margaret Frierson ja Charlotte Foster saapuivat Russellin kotiin iltapäivällä 26. lokakuuta. Sen sijaan, että olisivat puhuneet vain Susanille ja Davidille, kuten he meinasivat tehdä, naiset saivat tavata Susanin, Davidin, Bevin, Lindan ja Scotty Vaughnin. Margaret selitti, miksi Adam Walsh-keskus oli perustettu ja mitä palveluja he voisivat tarjota vanhemmille, joiden lapset olivat kadonneet. Margaret selitti, että hän ja Charlotte voisivat toimia perheen yhteyshenkilöinä uutismedian kanssa ja voisivat järjestellä haastatteluita ja levittää kuvia pojista ja tietoa rikoksesta. 40 minuutin jälkeen Susan ja David jättivät keskustelun ja ajoivat sheriffin toimistoon haastatteluihin. Margaret seurasi heitä autollaan. Sheriffi Wells kyseli Susanilta toimistossaan. Margaret ja SLEDin tutkija Eddie Harris puhuivat Davidin kanssa siitä, että anelisivat uutisissa kidnappaaja palauttamaan pojat turvallisesti. Margaret ja Harris arvelivat, että kansainvälisesti televisioitu vetoomus lasten palauttamiseksi voisi olla apuna heidän katoamisensa selvittelyssä. David oli hermostunut, mutta myönsi, että oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen poikien takaisin saamiseksi.

Unionin asukkaat alkoivat yhtäkkiä lukemaan lehtensä tarkemmin ja seuraamaan uutisia korvat höröllä. Ensiksi lasten sieppuasta käsiteltiin paikallisessa lehdessä Union Daily Timesissa; ja sitten myös paikallisilla radiokanavilla. Kiinnostus tapahtumia kohtaan kasvoi nopeasti ja niitä selostettiin pian kansainvälisissä tietoverkoissa.

David, Susan vierelleen, seisoi sheriffijaoston portailla ja sanoi "Kenellä ikinä poikamme ovatkin, me pyydämme, että et satuta heitä ja tuot heidät takaisin. Me rakastamme heitä hyvin paljon... Minä pyydän, että palautatte lapsemme meille turvallisesti ja vahingoittamattomina. Kaikkialle minne katson, näen heidän lelujaan ja kuviaan. He ovat molemmat mahtavia lapsia. En tiedä, miten muuten sanoisin sen. Enkä voi kuvitella elämää ilman heitä." Kun David oli päättänyt puheensa, hän palasi Susanin kanssa sheriffitoimistoon. Tutkijat Union piirikunnan sheriffitoimistolta ja SLEDin agentit jututtivat Susania kuusi tuntia. Susania pyydettiin monta kertaa kertaamaan tarinansa yksityiskohdat.

Päivän lopussa sheriffi Wells soitti David A. Caldwellille, rikosteknisen laboratorion johtajalle Columbian lainvalvonta divisioonaan ja pyysi, että tämä tulisi Unioniin puhumaan Susan Smithille.

Kaksi päivää lasten "sieppauksen" jälkeen, torstaina, 27. lokakuuta 1994 sekä David että Susan suostuivat FBI:n järjestämään valheenpaljastustestiin. Susan ja David lukivat allekirjoittivat kaavakkeen, jossa heille kerrottiin heidän Miranda oikeuksistaan, heidän oikeudestaan olla hiljaa, heidän oikeudestaan asianajajaan ja lopettaa puhuminen tutkijoille. Davidin testin mukaan hän ei tiennyt mitään poikiensa katoamisesta. Susanin testi ei ollut vakuuttava. Susanin testi näytti eniten valehtelua silloin kun häneltä kysyttiin "Tiedätkö missä lapsesi ovat?" Tutkijat eivät piilotelleet Susanilta hänen testinsä tuloksia. Susan kertoi Davidille, että hänestä tuntui, ettei testi ollut sujunut hänen osaltaan hyvin. Susan ei ollut valma, että olisi failannut testissä kokonaan, mutta sanoi Davidille, että arveli poliisin saattavat epäillä hänen tarinaansa. Tämä oli yksi monista valheenpaljastustesteistä, joita Susan antoi. Ja ensimmäinen ja viimeinen, jonka David antoi.

Susanin tarinassa oli useita epäjohdonmukaisuuksia. Päivän kulkiessa agentti Caldwell haastatteli Susania kolmessa erässä sheriffitoimistossa. Agentti Caldwell pyysi Susania palauttelemaan mieleensä 25. päivän yksityiskohtia, alkaen siitä kun hän heräsi aamulle siihen kun hän tapasi sheriffi Wellsin McCloudsien talossa.
Susan kertoi Caldwellille, että oli soittanut äidilleen kun oli tullut töistä kotiin ja kysynyt, voisiko hän tulla äitinsä luo iltapäivällä. Äidillä oli ollut toisenlaisia suunnitelmia, eikä hän olisi kotona. Susan laittoi lounasta pojille, mutta he nirsoilivat, eivätkä tahtoneet syödä. David soitti Susanille, kun tämä oli valmistamassa lapsille syötävää, ja hän kuuli taustalta lastensa ääniä ja he kuulostivat olevan "nirsoja". Susan kertoi Caldwellille, että 7:30 Michael sanoi hänelle haluavansa mennä Wal-Martiin. Caldwell kysyi tästä Susanilta ja Susan myönsi sanoneensa jotain käymisestä Wal-Martilla.

Susan kertoi Caldwellille, että hän ajoi Foster Parkiin ja oli siellä 8:40 asti, mutta ei poistunut autosta. Susan väitti sitten, että hän oli palannut Wal-Martin pysäköintialueelle, koska siellä oli niin hyvä valaistus, että hän voisi etsiä pulloa, jonka Alex oli tiputtanut auton lattialle. Susan sanoi sitten, että Michael oli ehdottanut käymistä Mitchell Sinclairilla, hänen parhaan ystävänsä Donna Garnerin kihlatulla, mutta muutti vastaustaan, kun Caldwell kyseli siitä lisää. Susan kertoi tälle, että Mitch asui alle mailin päässä pohjoisen suunnalla Monarchin risteyskohdasta ja että hän oli pysähtynyt punaisissa valoissa Monarchissa, mutta ei nähnyt muita autoja risteyskohdassa pysähtyessään.

Agentti Caldwell kertoi Susanille, että tutkijat olivat puhuneet Mitchellille ja tämä oli kertonut, ettei ollut odottanut Susania, eikä ollut kotona 9:00:n tienoilla. Agentti Caldwell kertoi Susanille myös, että tutkijat olivat käyneet Wal-Martilla ja puhuneet useiden henkilöiden kanssa, jotka työskentelivät tai olivat ostoksilla kaupassa silloin illalla, eikä kukaan muistanut nähneensä Susania ja Susanin lapsia. Susan söi edelliset sanansa ja sanoi, että tosiasiassa oli ajellut ympäriinsä tuntikausia lapset vyötettynä paikoilleen. Susan ei ollut kertonut tätä tutkijoille, koska pelkäsi käytöksensä kuulostavan epäilyttävältä.

Haastateltuaan Susania 26. lokakuuta, tutkijat alkoivat epäilemään hänen tarinaansa. Liikennevalo Monarchin risteyskohdassa on pysyvästi vihreä siihen saakka kunnes auto risteävältä tieltä lähettää signaaleja valon vaihtumiseksi. Jos siellä ei ollut muita autoja, valo ei voinut olla punainen.

Kun agentti Caldwell haastatteli Susania, David tapasi muita SLEDin tutkijoita ja kertoi heille Susanin tapailleen muita miehiä. Tutkijat halusivat tietää nimiä ja päivämääriä. David kertoi Tom Findlaysta. David oli tuohtunut ja turhautunut siitä, että he keskittyivät paljon enemmän Susaniin kuin poikien etsimiseen. Agentti kertoi Susanille, että tutkijat olivat saaneet tietoja Findlaylta, että Tom oli kertonut lopettaneensa suhteen Susanin poikien takia.
"Oliko tällä mitään merkitystä lasten katoamisen kanssa tai liittykö tämä siihen mitenkään?" Caldwell kysyi.
"Mikään ei saisi minua vahingoittamaan lapsiani. He olivat lapsiani", Susan vastasi, kuin tietäisi, etteivät he olisi enää elossa.

Myöhemmin tuona päivänä, agentti Caldwell haastatteli taas Susania, tällä kertaa naisen tarinan epäloogisuuksista. Agentti penäsi, miksei Susan ollut kertonut totuutta Wal-Martista. Hän kysyi siitä, etteivät lapset olleet halunneet syödä ruokaansa silloin, ja kysyi "oliko tämä syy miksi tapoit heidät?"
Susan läimäisi pöytää ja sanoi "Sinä h--n penikka! Miten voit ajatella tuollaista!" Susan pomppasi ylös tuolistaan ja säntäsi pois toimistosta, jossa haastattelua pidettiin, kiljuen, "En voi uskoa, että luulit, että minä tein sen!"

Agentti Caldwell huomasi, että haastatellessaan Susania, nainen nyyhki välillä, mutta ei kyyneleitä ei aina näkynyt sen yhteydessä. FBI agentti, joka oli järjestänyt valheenpaljastustestin 27. lokakuuta, huomasi Susanin tuottaneen "tekoitkun ääniä ilman kyyneliä silmissään."

Ja myös rikostekninen taiteilija Roy Paschal, joka oli piirtänyt sieppaajasta luonnoksen Susanin kuvauksen mukaan, epäili Susanin keksineen koko sieppaajan. Paschalilta Susanin kuvaus oli epämääräinen, mutta hän oli erittäin tarkka joistain yksityiskohdista.


Hahmotelta väitetystä sieppaajasta

Sheriffi Wells ja agentti Logan ottivat yhteyttä FBI:n Käyttäytymistieteiden yksikköön ja pyysivät sieltä apua. Wells ja Logan pyysivät yksiköltä profiilia tunnusomaisesta henkirikoksen suorittavasta äidistä. Tämä FBI:n antama profiili sopi Susaniin lähes täydellisesti. FBI:n profiili kuvaili kaksikymppistä naista, joka kasvoi tai eli köyhyydessä, oli alikoulutettu, omasi historian fyysisestä tai seksuaalisesta väkivallasta, ehkä molemmistakin, oli jäänyt sosiaalisten tukien ulkopuolille, oli masentunut ja omasi itsemurhataipumuksia, ja oli yleensä tullut juuri ennen murhaa miehensä jättämäksi.

Profiili kuvasi myös, kuinka äiti saattoi olla vaikeuksissa lastensa kanssa, osoittaa kyvyttömyyttä asettaa rajat ja olla erossa lapsistaan. Profiili kuvasi myös, kuinka äidin masennus usein korreloitui epäselvien rajojen kanssa. Äidin biologiset siteet lapseen, häneen kohdistuvat suuret odotukset, hänen valtaisa vastuunsa lasten huolessapidosta, noista velvollisuuksista johtuva eristäytyminen ja hänen taipumuksensa masennukseen ja itsetuhoisuuteen, olivat todennäköisesti seurausta siitä, että hän oli loukussa ongelmissa lastensa kanssa.

Henkirikoksen aikana äiti saattaa katsoa lasta kuin pelkkänä itsensä jatkeena, ei hänestä erillisenä ihmisolentona. Äidin itsemurhataipumukset saattavat usein johtaa siihen, että hän surmaakin poikansa tai tyttärensä.

Tutkinta jatkui kolmanteen päiväänsä. Sheriffi Wells esiintyi Today show'ssa ja Larry King Livessä. Hän kertoi jälkimmäisessä ohjelmassa saaneensa yli 1000 puhelua, mutta mikään niistä ei ollut sisältänyt vahvaa johtolankaa, jota seurata. Sukeltajat olivat käyneet John D. Long Laken pohjamudissa saakka, mutta eivät löytäneet mitään sameasta vedestä.

Asiantuntijat olivat tehneet suunnattoman virheen käskiessään sukeltajia olettamaan, että kaikki, jotka yrittivät piilottaa autoa, ajaisivat ne kovalla vauhdilla veteen. Kukaan asiantuntijoista ei ollut harkinnut sitä vaihtoehta, että ajaja saattaisi vain jättää auton vierimään kohti vettä. On helppo visioida auton uppoavan vesimuodostumaan kovasta vauhdista kuin jos se liukuu sinne hitaasti, mutta todellisuudessa, asia on päinvastoin. Mitä nopeammin auto pääsee veteen, sitä enemmän siitä syntyy aaltoja, jotka pysäyttävät auton hukkumisen. Kovassa vauhdissa veteen ajettu auto vain laskeutuu ja vajoaa vesimuodostuman kaareen. Koska Mazda oli vyörinyt jorpakkoon hitaassa tahdissa, se oli ajautunut paljon syvemmälle kuin veden pinnalle, melkein 100 jalkaa sen alapuolelle. Kun järveä tutkittiin, Mazda jäi upoksiin.

Perjantaiaamuna 28. lokakuuta 50 vapaaehtoista palomiestä ja tuhannet SLEDin agentit ja apulaissheriffit suorittivat etsintöjä Highway 49:n pohjois- ja eteläpuolia lähellä John D. Long Lakea. He saivat palata tyhjin käsin. Sheriffi Wells piti lehdistökonferenssin julistaakseen, ettei hänellä ollut kunnollisia vihjeitä Michaelin ja Alexin sieppaajasta, eikä hän ollut vielä päättänyt epäillä ketään, ei myöskään Susania tai Davidia. Wells sanoi myös tutkijoiden paljastaneen useita epäjohdonmukaisuuksia Susanin lausunnoissa, mutta ei kertonut yksityiskohtaisemmin, mitä. Wells sanoi "Meillä ei ole autoa, meillä ei ole lapsia, meillä ei ole epäiltyjä."

29. lokakuuta -94, lauantainan, Union Daily Timesissa ilmestyi artikkeli Susanin tarinan epäjohdonmukaisuuksista. Julkaisu kuvaili kuinka Mitchell Sinclair ei ollut odottanut Susania vierailulle sinä iltana, kuinka kukaan ei ollut nähnyt lapsia Wal-Martilla ja kuinka Susan oli kertonut tutkijoille ajelleensa tuntikausia ympäriinsä päämäärättömästi ennen sieppausta. Etusivun jutusta kaikui monella tapaa epäilykset, jotka yhteisössä vallitsi, mutta joita ei rohjettu ilmaista ääneen. Susan näytti haluttomalta puhumaan julkisuudessa lasten katoamisesta, mikä aiheutti lisää spekulaatiota siitä, että Susan oli jotenkin osallinen lastensa katoamiseen.

Toinen, paljon spekulaatioita herättänyt ongelma poikien katoamisen kannalta oli se, että Susan väitti sieppaajan olleen musta mies. Monet mustassa yhteisössä eivät pitäneet Susanin tarinaa uskottavana. Heistä oli mahdotonta, että musta mies voisi ajella kahden valkoisen lapsen kanssa kenenkään huomaamatta etenkään nyt kun Smithin lapsia etsittiin niin intensiivisesti.

Susan pyöri yhä Unionin uutismediassa. Tapaus kiinnosti myös ohjelmaa American Journal. Ohjelman tuottajat pyysivät Marc Klaasia, Petalumassa, Kaliforniassa vuonna -93 makuuhuoneestaan kidnapatun ja murhatun Polly Klaasin, 12, isää raportoimaan Smithin veljesten katoamisesta. Klaas oli viimeksi raportoinut kolmesta muusta kadonneesta lapsesta televisio-ohjelmassa.
Tyttärensä murhan jälkeen Klaasista oli tullut lasten puolestapuhuja ja hän luopui Hertz Rent-A-Car franchisen omistajuudesta San Franciscon lentokentällä voidakseen omistautua täysin uudelle tehtävälleen. Vuosi sen jälkeen kun hänestä oli tullut Polly Klaas säätiön johtohahmo, hän perusti oman organisaation, Marc Klaas Säätiön Lapsille, joka lobbaa vahvempia lakeja lasten suojelemiseksi ja toistuviin väkivaltarikoksiin syyllistyneiden pitämiseksi lukkojen takana.
Klass myös avustaa vanhempia, joiden lapset ovat kadonneet. Kun hänen oma tyttärensä kidnapattiin, hän tapasi piirtäjä Jeanne Boytonin, joka luonnosteli kuvan Richard Allen Davisista - miehestä, joka lopulta otettiin kiinni ja tuomittiin oikeudessa Polly Klaasin murhasta. Marc ja Jeanne ovat pysyneet yhteydessä Pollyn murhan selviämisen jälkeenkin. Kun Jeanne näki piirroksen mustasta miehestä, jonka Susan oli kuvaillut Roy Paschalille, hänestä tuntui, että jos Susan puhuisi totta, luonnos olisi paljon yksityiskohtaisempi. Klaas ehdotti, että Jeanne lähtisi hänen kanssaan Unioniin. Ennen kuin Jeanne suostui lähtemään Unioniin, hän soitti FBI:n toimistoon Columbiaan, etelä Carolinaan ja sai näiden hyväksynnän. Klaas ja Boyton saapuivat Unioniin perjantaina, 28. lokakuuta -94.

He molemmat matkustivat West Coastista "punasilmälennoilla", lähtien myöhään illlalla ja saapuen määränpäähän aikaisin aamulla. Klass tallusti Russellin kotiin, jossa Susan majaili silloin. Margaret Gregory tapasi heidät ajotiellä. Hän on Susanin serkun vaimo ja töissä Richland piirikunnan sheriffin julkisen informaation toimistossa. Bev ja Linda Russell oliva päättäneet, että Margaret Gregory olisi perheen virallinen puhenainen, koska siihen saakka hän oli ollut Russellin & Smithin perheen ainoa jäsen, joka oli säännöllisesti tekemisissä median kanssa.

Gregory kertoi Klaasille ja Boytonille, ettei Susan ollut kiinnostunut tapaamaan heitä. Jeanne ei voinut ymmärtää, miksei. Hän oli työskennellyt yli 7000 rikostapauksessa ja hänestä tuntui, että hän ymmärsi, minkälainen käytös oli tyypillistä ja minkälainen ei. Ja se että Susan ei halunnut nähdä heitä, oli epätyypillistä.

Klaas pysyi Russellin kodin eteen majoittuneen median kanssa kun Boyton meni sheriffin toimistoon. Boyton tapasi FBI agentteja, SLEDin tutkijoita ja Union piirikunnan apulaissheriffejä ja selitti heille kriittisyytensä kidnappaajan piirrosta kohtaan. Boyton selitti, kuinka piirros oli virheellinen, kuinka epäilty oli täysin tunteeton ja kuinka piirroksen hahmo oli hyvin passiivinen. Boytonille selvisi, etteivät SLEDin tutkijat, FBI:n agentit ja sheriffi Wells uskoneet Susan Smithiä. Boyton yritti itse tavata Susania. Hän vaihtoi mustan bisnespukunsa farkkuihin ja tavalliseen paitaan. Hän tunki pitkän, vaalean tukkansa baseball-lippikseen, mutta kun lähestyi Russellin kotia, Margaret Gregory tapasi hänet jälleen ajotiellä ja kertoi, että Susan välittänyt tavata häntä.

Klaas oli puhunut lyhyesti Bev Russellille ja Margaret Friersonille perjantaina, ensimmäisenä päivänään Unionissa, mutta hän ei onnistunut järjestämään tapaamista Susanin tai Davidin kanssa. Klaas puhui Davidin isän kanssa, joka tuki ajatusta Davidin ja Susanin tapaamisesta. Klaas ja Davidin isä sopivat alustavasti tapaamisen sunnuntaiaamulle, mutta kun Klaas saapui Russellin kotiin tavatakseen Susanin ja Davidin, hän tapasi vain taas Margaret Gregoryn, joka kertoi, etteivät Susan ja David olleet tapaamassa häntä.

Kun Boyton ja Klaas olivat neljä päivää yrittäneet päästä Susan ja David Smithin juttusille, he luovuttivat ja menivät kotiin. Marc Klaas jätti Unionin vakuuttuneena siitä, että Susan Smith oli osallinen lastensa katoamiseen. Klaas ei uskonut, että Susan oli vahingoittanut lapsia, vaan pikemmin, että Smitheillä oli huoltajuuskiista, ja että Susan piilotteli lapsia Davidilta.

Kuusi päivää Smithin lasten katoamisen jälkeen, Unionin piirikunnan sheriffitoimisto sai soiton poliisilta Seattlesta, 14 kuukauden ikäisestä valkoisesta lapsesta. Ulkonäöstä päätellen lapsi saattoi hyvinkin olla Alex Smith. Lapsen oli jättänyt oman onnensa nojaan mies, joka oli ajellut autoa, jossa oli Etelä-Carolinan kilvet. Hän löytyi motellista lähellä Seattlea. Sheriffi Wells soitti Russelille ja puhui Beville ja kertoi löytäneensä pojan Seattlesta. Lyhyen aikaa näytti siltä, että toinen Smithin lapsista oli löytynyt. Ilo loppui kuitenkin lyhyen. Kello 10:lta soitto Seattlen poliisilta varmisti sen, ettei poika ollut Alex Smith. Sheriffi Wells tapasi Bevin, Davidin, Lindan, Margareta Gregoryn ja tämän miehen, ja Scotty ja Wendy Waughnin toimistossaan. Wells kertoi suru-uutiset. Wellsien tapaamisen jälkeen David ja Susan pitivät lyhyen lehdistötilaisuuten sheriffitoimiston edessä.

Sheriffi Wells, Robert Stewart, SLEDin päällikkö, agentti David Caldwell, käyttäytymisspesialisti ja FBI:n agentit, jotka työskentelivät tapauksen kanssa, tulivat sekä itsekseen että ryhmänä siihen tulokseen, että Susan Smith valehteli osuudettomuudestaan lasten katoamiseen. Tutkijoiden haasteena oli nyt saada todistaa Susanin syyllisyys rikokseen. Tutkijat haastattelivat Susania päivittäin. Hiljalleen he alkoivat vihjailla hänelle, että he kyllä halusivat uskoa hänen tarinansa, mutta eivät voineet.

[inka]

Jatkoa odotellen

[Valoviikate]

Agentti Caldwell oli syyttänyt Susania lastensa murhaamisesta 26. lokakuuta pidetyn haastattelun yhteydessä. Susanin reaktio shokkeerasi tutkijoita. Hiljainen, passiivinen, hysteerinen nainen, joka toisteli jatkuvasti "Jumala, huolehdi lapsistani", yhtäkkiä suuttui ja alkoi meuhkaamaan tutkijoille. Susanin käytöksestä tutkijat päättelivät, ettei Susan ollut äiti, jonka sydän oli särkynyt, vaan voimakastahtoinen nainen, jonka kanssa saisi taistella kunnolla ennen kuin tältä tulisi tunnustus. Tutkijoilla ei ollut vielä mitään, millä todistaa uskomuksiaan, mutta kaikki Susanin tarinan yksityiskohdat: punainen valo Monarch Millsin risteyksessä; se, ettei tiellä olut lainkaan autoja; ristiriitaiset tarinat siitä, missä Susan oli ollut lokakuun 25.:n iltana, ja se tosiasia, että Susanin auto oli kadonnut, saivat tutkijat epäilemään häntä. Tutkijoita eniten nakertava ongelma oli Susanin auto. Tutkinnan hyvin varhaisessa vaiheessa tutkijat tuumivat, että Susan oli syyllinen rikokseen ja toiminut yksin, mutta missä oli hänen autonsa? Tutkijoista tuntui, että auto ja lapset olivat kävelymatkan päässä järveltä. He alkoivat myöhemmin jälleen haravoida aluetta kahden mailin säteellä McCloudsien talosta.

Tapauksen alusta asti tutkijat olivat kannattaneet huolellisesti suunniteltuja kuulustelutekniikoita, joilla he osoittaisivat vääriksi Susanin puolustelut, jotta tämä tunnustaisi. Tutkijoiden käytös ja toimet olivat varovaisuudella suunniteltuja ja toteutettuja. He eivät improvisoineet kysymyksiä lennosta. Sheriffi Wellss ja agentti Pete Logan käyttäytyivät kuin "hyvät kytät". Loganilla oli 35:n vuoden kokemus lainvalvonnan alalla; 27 vuotta niistä hän oli viettänyt FBI:lla. Logan puhui lempeästi Susanille ja manipuloi tämän luottamaan häneen. Tutkijat uskoivat, että jos he voisivat rakentaa heidän ja Susanin välille luottaussuhteen, he saisivat hänet tunnustamaan. Logan ei tosiaankaan halunnut painostaa Susania liikaa. Tutkijat olivat perillä Susanin aikaisemmista itsemurhayrityksistä ja olivat huolissaan siitä, että liian painostuksen alla nainen vaikenisi kuin muuri tai tekisi itsemurhan.

Tutkijat tietysti toivoivat, että Smithin lapset löydettäisiin elävinä ja vahingoittumattomina, mutta kun päivät kuluivat, se kävi tietysti yhä epätodennäköisemmäksi. Psykologia oli vahvin ase, jota tutkijat saattoivat käyttää Susanin sinnikästä kidnappausta vastaan.
Tutkijat tapasivat Susania useita kertoja kunakin yhdeksänä päivänä, jona Susanin lapset olivat kateissa vehkeilläkseen strategian ja harkitakseen seuraavaa siirtoa Susanin kuulusteluissa.

Tutkijat tapasivat Susania kahdessa eri paikassa uutismedian ulottumattomissa. Agentti Pete Logan tapasi Susania päivittäin ja jokaisen keskustelun jälkeen Logan laittoi Susanin valheenpaljastuskokeeseen ja testasi tätä. Susan "failasi" rutiininomaisesti kysymyksessä: "Tiedätkö missä lapsesi ovat?"

Kun agentti Caldwell oli haastatellut Susania ja tutkinut tämän käytöstä, hän kirjoitti tästä psykologisen profiilin. Caldwellin profiili kuvasi kylmää, ovelaa naista, jolla oli vahva halu onnistua. Agentti Caldwell oli hankkinut tietoa Tom Findlaylta, joka oli tavannut tutkijoita tutkinnan alussa. FIndlay oli toimittanut heille kopion kirjeestä, jonka oli lähettänyt Susanille päättääkseen heidän suhteensa.

Findlay kertoi tutkijoille, että Susan oli reagoinut kostonhimoisesti tähän jättämiseen ja Susanin katkeruus oli yllättänyt hänet. Tutkijat käyttivät Findlayn tietoja ja omia havaintojaan Susanin vihanpuuskasta, kun heidän varhaiset epäilynsä kehittyivät mahdolliseksi motiiviksi: että ahneus ja kunnianhimo olivat saaneet Susanin vapauttamaan itsensä äitiydestä murhaamalla lapsensa. Agentti Caldwell kyhäsi kasan kysymyksiä ja kommentteja, joita Pete Logan saisi käyttää pitkissä, päivittäisissä keskusteluissaan Susanin kanssa. Yhdeksän päivän ajan pidettävissä kuulusteluissa käytettäisiin useita skenaarioita osana Loganin yrityksiä painostaa Susan tunnustamaan.

Yksi tutkijoiden taktiikoista oli kohdistaa mediavimma David ja Susan Smithiin. Tutkijat esimerkiksi vaikuttivat uutisiin lehdistökonferenssissa, jonka sheriffi Wells piti tiistaina, 1. marraskuuta, tasan viikko siitä kun Susan oli väittänyt lastensa tulleen siepatuiksi. Wells tapasi Unionin piirikunnan oikeustalon pysäköintialueella kymmeniä reporttereja. Wellsin sanat olivat tarkoin harkittuja ja hiottuja. Ei ollut epäilystäkään siitä, kelle Wellsin lausunto oli suunnattu: Susan Smithille. Wells sanoi; "En tiedä, että olisimme yhtään lähempänä auton löytymistä." "En ole edistynyt mihinkään." "Seuraamme vanhaa tietoa, jota olemme aikaisemmin saaneet" ja "En usko, että tämä on vielä kehittynyt yhtään jännittävämmäksi kuin eilen."

Tutkijat ottivat yhteyttä America's Most Wantedin tuottajiin ja saivat nämä tekemään jakson Smithin veljesten katoamisesta. Tutkijat toivoivat, että kun tapaus saisi mediassa lisää huomioita, siitä tulisi Susanille paineita ja hän tunnustaisi. Tutkijat ottivat yhteyttä joukkoon Unionin vaikutusvaltaisimpia ministereitä ja järjestivät nämä pitämään lehdistötilaisuuden, jossa poliitikot vetoaisivat sieppaajaan. Agentti Caldwellin kaikkein yksityiskohtaisin suunnitelma liittyi siihen, että he tekisivät ihan oikean sanomalehden, jossa olisi artikkeli nuoresta äidistä, joka oli tappanut lapsensa, saanut lyhyen tuomion, vapautunut vankilasta ja mennyt naimisiin äveriään lääkärin kanssa. Siihen laitettaisiin valokuva poliisinaisesta, jota Susan ei ollut tavannut, esittämään murhaajaäitiä. Caldwelin ajatuksena oli vakuuttaa Susan tunnustamaan olettaen, että se saattaisi johtaa erilaiseen elämään varakkaan miehen kera.

Caldwellin suunnitelmat menivät mönkään. The America's Most Wantedin jaksoa ei koskaan näytetty tv:ssä, sitä sanomalehteä ei koskaan tehty ja Unionin ministerit eivät vedonneet sieppaajaan kameroiden edessä, vaan pyysivät ymmärrystä.

Tunnustus

Torstaina, 3. marraskuuta -94, yhdeksäntenä päivänä lasten katoamisesta Susan ja David nousivat aikaisin valmistautuakseen kolmeen haastatteluihin. He esiintyisivät kolmen eri kanavan aamuohjelmissa. Susan ja David istuivat yhdessä pidellen toisiaan käsistä Russellsien olohuoneen sohvalla haastattelujen ajan. CBS This Morningissa Susanilta kysyttiin, onko hänellä mitään tekemistä poikien katoamisen kanssa. Susan vastasi "Minulla ei ole mitään yhteyttä lasteni sieppaamiseen." Hän lisäsi: "Se, joka tämän teki, on sairas ja tunteeton henkilö". Vaikka David ja Susan olivat juridisesti eronneet, kun mieheltä kysyttiin, uskoiko hän vaimoaan, tämä vastasi, "Kyllä, uskon vaimoani täysin".

Näiden haastattelujen jälkeen Susan ja David meinasivat seuraavaksi vastata Union Daily Timesin kysymyksiin, mutta Margaret Gregory soitti ja perrui haastattelun, koska pariskunta oli varmasti väsynyt ja saanut tarpeeksi mediahuomiota yhdelle päivälle.

12:30 Susan sanoi äidilleen, että hän ja Davidin täytyi lähteä jonnekin vähäksi aikaa. Hän ei kertonut äidille, että sheriffi Wells oli lähettänyt hänet. Susan vietiin toiseen turvalliseen taloon seuraavaan kuulusteluun.

Susan oli pukeutunut farkkuihin ja hupulliseen collegepuseroon ja tuonut viimeisimmän kuulustelunsa päivitetyn lausunnon, jossa hän sanoi samat asiat kuin edellisessä lausunnossakin, paitsi että "Monarch Mills" oli muuttunut "Carlisleksi".

Agentti Logan kysyi Susanilta, oliko tällä mitään lisättävää lausuntoonsa, ja tämä vastasi, ettei ollut. Tässä vaiheessa sheriffi Wells oli kutsuttu paikalle puhumaan Susanille.

Susan alkoi väsyä intenssiivisiin ja pitkiin haastatteluihin. Hän oli myös kohdannut skeptisia uutisreporttereita, jotka olivat painostaneet häntä selittämään Wellsin lausuntoa hänen tarinansa epäloogisuuksista.
1:40 Wells ja Susan tapasivat pienessä huoneessa First Baptist Churchin Family Centerissä (baptistikirkon perhehuoneessa) samalla kadulla, jossa oli Union piirikunnan oikeustalo. Sheriffi Wells ja Susan istuutuivat taiteltaville tuoleille, polvet vastakkain, kasvot vastakkain ja puhuivat.

Sheriffi Wells kovisteli Susania hänen kertomuksestaan sieppaajasta. Wells sanoi naiselle tietävänsä, että sieppaaja oli vale. Hän sanoi, ettei Susan ollut voinut pysähtyä punaisilla valoilla Monarchin risteyksessä, jos muita autoja ei ollut tiellä. Wells sanoi Susanin korjanneen lausuntoa tämän takia ja että koko tarina oli vale. Wells sanoi, että hänellä oli viranomaisia peitehommissa Carlislien risteyksessä työskentelemässä huumetutkinnan parissa ja että nämä eivät olleet nähneet sieppaajaa. Wells sanoi Susanille kertovansa uutisissa, että hänen tarinansa oli vale, koska Susanin väitteet olivat aiheuttaneet levottomuutta Union mustassa väessä. Kun Wells oli sanonut Susanille tämän, nainen pyysi häntä rukoilemaan kanssaan. Rukoushetkenä Wells virkkoi "Herra, me tiedämme, että kaikki paljastuu meille aikanaan."
Wells katsoi sitten Susania ja sanoi, "Susan, on aika."

Susan riiputti päätään ja nyyhki, "Minä häpeän niin, häpeän niin." Hän pyysi sheriffiä lainaamaan asetta, jotta hän voisi ampua itsensä. Wells kysyi, miksi nainen halusi niin tehdä ja Susan vastasi "Sinä et ymmärrä, minun lapseni eivät ole aivan kunnossa."

Susan kertoi Wellsille siitä murskaavasta yksinäisyydestä, jota hän oli tuntenut ajaessaan Mazdaansa pitkin Highway neljäyhdeksää lokakuun 25:n yösydännä ja häntä kalvavasta halusta tehdä itsemurha. Susan oli suunnitellut vievänsä lapset hänen äitinsä kotiin, mutta Susanilla oli niin paha olo, että hänestä tuntui, ettei edes äiti voinut auttaa häntä. Susan kertoi Wellsille, että koko hänen elämänsä oli tuntunut väärältä ja hänestä tuntui, ettei hän voinut paeta yksinäisyyttä, eristäytyneisyyttä ja epäonnistumisia, jotka kalvoivat häntä. Susan kertoi Wellsille abortista, ongelmaisesta avioliitosta Davidin kanssa ja suhteesta Tom Findlayn kanssa.

Susan pyörtyi ja sitten alkoi nyyhkyttää; toiset tutkijat tulivat sisään huoneeseen ja saivat häneltä kirjallisen tunnustuksen. Tunnustuksessaan Susan täytti kaksi paperia huolellisiella käsialallaan, piirten pikkuisia sydämiä aina kun hän halusi käyttää sanaa "sydän". Susan kirjoitti, että hän oli ajanut pois Highway 49:ltä ja tullut tielle, joka johti John D. Long Lakeen, koska hän halusi tehdä itsemurhan. Hän uskoi, että hänen lapsillaan olisi parempi hänen kanssaan ja Jumalan kanssa, kuin jos äiti lähtisi ja jättäisi heidät yksin. Hänen suunnitelmansa oli, että he kolme: Susan, Michael ja Alex kuolisivat yhdessä.


Susan kyynelissä

Susan kertoi tutkijoille, että hän oli yrittänyt päättää heidän kaikkien elämän antamalla auton liukua alas veneramppia, mutta hän painoi aina jarrua ja pysäytti auton. Hän teki näin kolme kertaa ennen kuin hän asettui seisomaan auton ulkopuolelle ja yksinäisyys, suru ja tuska lennättivät auton päistikkaa John D. Long Lakeen.

National Center for Missing and Exploited Childrenin (Kansallinen keskus kadonneille ja hyväksikäytetyille lapsille) teki 90-luvun puolivälissä valmistuneen tutkielman Yhdysvalloissa murhatuista lapsista. Sen mukaan äidit, jotka murhaavat lapsensa, hävittävät näiden ruumiit sangen omaperäisillä tavoilla "kohtumaisesti". Tutkielman mukaan jotkut uhrit oli hukutettu veteen ja toiset löydettiin käärittynä huolellisesti muoviin. Edelleen tutkielma kuvaa kaikkien uhrien ruumiit löydettäneen kymmenen mailin päässä perheen kodista.

Tunnustuksessaan Susan kertoi tutkijoille kuinka paljon hän rakasti poikiaan ja ettei hän ikinä ollut aikonut vahingoittaa heitä ja että hän oli pahoillaan. Kun auto oli liukunut järveen, Susan oli halunnut unohtaa, mitä oli tehnyt, mutta ei kyennyt. Samalla kun hän juoksi McCloudsien talolle, hän kyhäsi alibin.

Susan kertoi tutkijoille, että hänestä oli ollut hyvin vaikeaa säilyttää salaisuutta nämä yhdeksän päivää. Hän sanoi hänen vanhempiensa, Davidin ja tämän vanhempien katseleminen oli sattunut todella syvälle. Susan sanoi, että häntä pelotti, mutta myönsi uskoneensa, että hän paljastuisi ja että hänen tarinassaan oli aukkoja.

Yhdeksän päivän teorioiden, spekulaatioiden ja vastaamattomien kysymysten jälkeen sheriffi Wellsin tehtäväksi jäi varmistaa Susanin uusien kertomusten todenperäisyys. Sheriffi Wells halusi varmistaa Susanin tunnustuksen sisällön ennen kuin paljastaisi uutiset Davidille, Smithin perheelle ja Susanin perheelle. Sheirffi Wellslähetti joukon sukeltajia Etelä-Carolinan Natural Resources (luonnonvara..?) jaostosta ja SLEDin agentteja tarkistamaan ja etsimään John D. Long Lakelta Susanin autoa. Sheriffi Wells halusi kertoa Susanin tunnustuksesta omaisille henkilökohtaisesti heti kun Mazda, Michael ja Alex löytyisivät järven perukoilta.

Ensimmäiset sukeltajat, jotka saapuivat John D. Long Lakelle, olivat Curtis Jackson ja Mike Gault. He meloivat järvelle pienellä paatilla ja Jackson kahlasi veteen. Ensimmäinen sukellus ei tuottanut tuloksia. Gault kertoi Jacksonille joitain Susanin paljastamia yksityiskohtia, jotka Gault oli kuullut Wellsin kautta. Jackson lähti sukeltamaan uudestaan näiden vihjeiden kera ja löysi kuuden minuutin päästä löysi Mazdan alapuoleltaan - mutta hän ei oikein nähnyt sitä, kun hänellä ei ollut riittävän hyviä sukeltajan valoja. Seuraavaksi saapuvat sukeltajat, Steve Morrow ja Francis Mitchum, olivat varustautuneet paremmilla leluilla. Morrow ja Mitchum löysivät Mazdan romun noin 18 jalan syvyydestä. Siinä järven sopukasta, josta auto löytyi, näkyvyys oli vain 12 tuumaa.

Morrow ja Mitchum tekivät lyhyen kierroksen Mazda Protégén ympäri ja huomasivat, että kaikki ikkunat olivat kiinni ja kaikki neljä ovea suljettu. Morrow todisti myöhemmin oikeudenkäynnissä nähneensä "pienen käden vasten ikkunalasia". Morrow todisti myös, että "meidän täytyi olla järven pohjalla nähdäksemme sisään autoon... he olivat auton penkeillä ylösalaisin". Morrow lisäsi, että "minä pystyin tunnistamaan ihmisen ajoneuvon kummaltakin puolelta." Morrow ja Mitchum kertoivat havainnoistaan Wellsille. Sheriffi Wells lensi järveltä, odottavalla SLEDin helikopterilla Russellin kotiin informoimaan David Smithia ja Susanin vanhempia, että lapset oli löydetty.

Valitettavasti perhe oli jo kuullut Associated Pressin varmistamattoman raportin, että Susan oli tunnustanut murhanneensa pojat. Sheriffi Wells jäi Russellien kotiin noin 20 minuutiksi. Wells kertoi taloon kokoontuneelle perheelle ja ystäville, mitä Susan oli sanonut hänelle tunnustaessaan ja vahvisti Susanin auton ajautuneen järveen pennut sisällään.
Wells kertoi myös, että Susan oli pidätetty ja saanut kaksi syytettä murhasta. Takuuoikeudenkäynti pidettäisiin seuraavana päivänä Union piirikunnan oikeustalolla.


Sheriffi Howard Wells kertoo, että Susan on pidätetty

Heti pidätyksen jälkeen vahvat vihantunteet kohdistuivat Susaniin.
"Lapsentappaja!" ja "murhaaja!" huudot tervehtivät Susania kun hänet johdatettiin sheriffin toimistosta odottavaan autoon, joka sitten vei hänet lukkojen taakse York County Jailiin.

Sheriffi Wells piti lehdistötilaisuuden 5:00:ltä aamulla ilmoittaakseen, että Susan oli tunnustanut, pidätetty ja saanut kaksi syytettä Alexin ja Michaelin murhaamisesta ja että sukeltajat olivat löytäneet auton, jossa oli kaksi ruumista. Wells ei vastannut kysymyksiin motiivista, mutta uutisissa spekuloitiin kirjeestä, jossa Tom Findlay oli kirjoittanut, ettei ollut valmis perhe-elämään.

Lehdistökonferenssi kiinnosti monia Union asukkeja. Joitain suututti se, että ihmiset olivat koko ajan uskoneet valheellisen tarinan mustasta sieppaajasta.


Susanin Mazda 1990 kun se nostettiin vedestä

Lehdistökonferenssin jälkeen sheriffi Wells palasi John D. Long Lakelle ollakseen rikospaikalla, kun Mazda nostettaisiin kuivalle maalle. Vei noin 45 minuuttia saada nostettua auto mudan keskeltä matalaan veteen. Kun auto oli matalassa vedessä, se käännettiin oikea puoli ylös. Auton tuulilasi oli räsähdellyt lämpötilan muutosten ja veden paineen vuoksi.

Michaelin ja Alexin ruumiit laitettiin ambulanssiin, joka ajoi Etelä-Carolinan lääketieteen keskukseen Charlestoniin. Ruumiinavaukset tehtiin perjantaina, 4. marraskuuta ja ne vahvistivat, että lapset olivat elossa, kun äiti lähetti heidät autoon hukkumaan.

Heti Susanin tunnustusta seuraavina päivinä monissa sanomalehdissä ilmestyi paheksuvia pääkirjoituksia, joissa tuomittiin ne, jotka olivat pitäneet mustia syyllisinä niin sieppaukseen kuin moniin muihinkin yhteiskunnan ongelmiin. Joissain pääkirjoituksissa Smithin tapausta verrattiin vuoden -89 Charles Stuartin tapaukseen. Stuart oli bostonilaismies, joka ampui ja tappoi raskaana olevan vaimonsa parkkeeratussa autossa ja soitti sitten hätäkeskukseen, että musta mies oli hyökännyt hänen ja hänen vaimonsa kimppuun. Stuartin 911-puhelua kuulutettiin päiviä ennen kuin rikos selvisi. Stuart väitti, että musta mies oli vienyt hänen ja hänen vaimonsa lompakot ja korut ja sitten ampunut rouvaa päähän ja herra Stuartia vatsaan. Tutkinnan aikana Bostonin poliisi ravasi jututtamassa aggressiivisesti mustia miehiä Roxburyssa, Bostonin naapurustossa. Roxburyssa asui paljon afroamerikkalaisia. Hiljalleen tutkijat kävivät epäluuloisiksi Stuartia ja hänen tarinaansa kohtaan. Stuart, joka pelkäsi, että totuus kävisi ilmi, teki itsemurhan hyppäämällä sillalta. Bostonin afrikkalaisamerikkalainen yhteisö oli raivoissaan uhkauksista, joita nuoret miehet olivat saaneet Stuartin tutkinnan aikana, ja johtajat järjestivät mielenosoituksia ja vaativat useiden poliisien erottamista ja anteeksipyyntöä kaupungin virkailijoilta.

Onneksi Union oli erilainen kuin Boston. Kaupungin mustat ministerit saarnasivat mieluummin eheytymisen kuin erimielisyyden viestiä. Perjantaina, 4. marraskuuta, Susanin tunnustuksen jälkeisenä yönä, Unionin väki piti kaupungissa tapaamisen sitoutuakseen pitämään yhtä Smithin tragedian käsittelyssä. Yli tuhat valkoista ja mustaa osallistuivat tapaamiseen toivoen löytävänsä lohtua tilanteessa ja viedääkseen eteenpäin viestiä, etteivät Unionin mustat ja valkoiset aikoneet katkerana erottautua omiin joukkoihinsa.
Yksi mustista papeista, Reverend A.J. Brackett St. Paulin baptistisen kirkon pastori, korosti, että tutkijat olivat pysäyttäneet vain harvoja mustia miehiä etsiessään sieppaajaa ja että vain kaksi mustaa miestä oli tuotu sheriffin toimistoon. Molempia miekkosia kohtaan oltiin kohteliaita ja heidät päästettiin menemään lyhyen ajan päästä.

Tuona perjantaipäivänä Susanin veli, Scotty Vaughn, pyysi anteeksi kaupungin mustalta väestöltä lukemalla ääneen uutisille kirjettä. Kirjeessään Vaughn sanoi "Me pyydämme anteeksi kaikilta mustilta Unionissa ja kaikkialla ja toivomme, ettette usko huhuja, joiden mukaan tästä tulisi ikinä rotukiistoja."

Yönä, jona Susan pidätettiin, hän kirjoitti Davidille kirjeen. Kirje oli täytetty lauseella "Olen pahoillani" ja valituksella siitä, että Susanin tunteet olivat häviämässä kaikkien muiden surun keskellä. David oli järkynnyt noista sanoista ja mietti, "millainen ihminen Susan on?" Hän oli miettinyt samaa asia luettuaan Susanin tunnustuksen.

Michaelin ja Alexin hautajaiset pidettiin sunnuntaina, 6. marraskuuta Buffalon metodistikirkossa. Hautajaisia edelsi piispantarkastus lauantaina 5. päivä. Arkkua pidettiin piispantarkastuksen ja hautajaisten ajan kiinni, koska vesi oli tehnyt tuhojaan ruumiille. Michael ja Alex haudettiin yhdessä valkoiseen arkkuun yksityisen seremonian aikana hautausmaalle Bogansville United Methodist Churchin (Bogansvillen metodistikirkon) taakse, lasten enon, Davidin isoveljen Dannyn haudan viereen.


Poikien arkku

Oikeudenkäynti

Kun Susan oli pidätetty, häntä pidettiin ilman takuita York County Jailissa (linnassa). Sinä iltana Bev ja Linda Russell palkkasivat etelä-Carolinalaisen kuolemanrangaistustapauksiin erikoistuneen asianajajan David Bruckin puolustamaan Susania. Russellien oli lopulta pakko pantata talonsa voidakseen maksaa Bruckin palveluksista.


David Bruck

Bruck oli 46 suostuessaan puolustamaan Susan Smithiaa. Hän oli käynyt Harvardin collegea ja valmistunut magna cum laudella. Collegen jälkeen Bruck oli käynyt Etelä-Carolinan lakikoulun yliopistoa ja valmistunut -75. Ennen lakimieheksi ryhtymistä hän oli matkustanut pitkin Yhdysvaltoja ja Kanadaa, ja lopulta palannut Carolinaan puolustaakseen asiakkaita, joita uhkasi kuolemantuomio, sillä hän oli vakuuttunut, etteivät ne ihmiset saaneet asianmukaista juridista edustusta. Bruckia kyrsi myös se seikka, että Etelä-Carolinassa kuolemantuomiota määrättiin paljon köyhille, mustille miehille. Ennen Susan Smithia hän oli puolustanut 50:tä ihmistä, joita syytettiin sen luokan murhista, että niistä sai kuolemantuomion. 50:stä asiakkaasta Bruck oli hävinnyt vain kolme Noutajalle. Hän oli pelastanut monia asiakkaitaan siltä kohtalolta voittamalla uusia oikeudenkäyntejä, joista syytetty oli sittenkin saanut elinkautisen, tai erään kerran, vapauttavan tuomion. Toiset puolustusasianajajat kehuivat häntä nokkeluudesta ja kyvykkeedestä "paikallistaa älykkyytensä". Yksi hänen ihailijoistaan sanoi Bruckin voivan olla "kameleonttimainen, hän ymmärtää, että argumentoiminen Columbiassa, Etelä-Carolinassa, on eri asia kuin argumentointi Unionissa."


Judy Clarke

David Bruck palkkasi Judith Clarken, asianajajan, joka on kuolemanrangaistustapauksissa, avustamaan häntä Susanin oikeudenkäynnissä. Judy Clarke on alueellinen julkinen puolustaja Washingtonin osavaltiosta, joka lähti lätkimään työpaikaltaan työskennellessään Susan Smithin tapauksen kanssa. 1997 Clarke puolusti kirjepommittaja Theodore Kaczynskia, "Unabomberia", auttaen saamaan aikaan vetoomuksen, että Kaczynski säästyisi kuolemantuomiolta.

Susanin oikeudenkäynnissä syyttäjä oli Unionin piirikunnan oikeuden lakimies Thomas Pope, 32. Siihen aikaan hän oli Etelä-Carolinan nuorin syyttäjä. Pope kasvoi Unionissa ja kävi Etelä-Carolinan yliopistossa collegea ja lakikoulua. Ennen lakimiestoimistoon liittymistä Pope toimi salaisena huumeagenttina Osavaltion Lainvalvonta Jaostolle. Pope on etelä-carolinalaisen sheriffin poika ja hän oli syyttänyt murhatapauksessa kerran ennen Smithia, tapauksessa, jossa isä myönsi tukehduttaneensa poikansa. Silloin Pope hyväksyi vetoomuksen, että isä sai 8 vuoden vankilatuomion. Popea kuvailtiin nuoreksi, sujuvaksi ja työteliääksi.


Thomas Pope

Perjantaina, 5. marraskuuta pidettiin kolme minuuttinen kuuleminen ennen tuomari Larry Pattersonin ilmestymistä. Susan ei ollut paikalla, koska oli luopunut oikeudestaan olla paikalla kuulemisessa ja oikeudestaan vapautumiseen takuita vastaan. David Bruck oli paikalla kulemisessa, tavattuaan ensimmäistä kertaa Susanin York County Jailissa. Thomas Popen pyynnöstä pidettiin kuuleminen 18. marraskuuta -94 ennen tuomari John Hayesia. Pope pyysi, että puolueeton lääkäri tekisi Susanille psykologiset tutkimukset, jotka määrittelisivät oliko hän rikosoikeudellisesti vastuussa teoista, jotka oli tunnustanut ja oliko hän pätevä tulemaan oikeuteen. David Bruck vastusti psykologista määrittelyä sanomalla, että tietoa voitaisiin myöhemmin käyttää Susania vastaan, jos Pope haluaisi naiselle kuolemantuomion. Tuomari Hayes lykkäsi pyyntöä ja pyysi Popea kirjoittamaan listan tapauksista, joissa tuomari oli määrännyt psykiatrisen määrittelyn syytetylle. Viikkoa myöhemmin Pope toi vaatimattoman 50-sivuisen listan. Marraskuun lopulla tuomari Hayes päätti osavaltiota vastaan, sanomalla, että psykiatrisen tutkimusten pyytäminen oli ennenaikaista, kun David Bruck ei ollut vielä sanonut, puolustelisiko Susan tekojaan sillä, että oli mielisairas.

Takuukuulemisesta oikeudenkäyntiin saakka Susan asusti Women’s Correctional Facilityssa (Naisten Vankilassa) Columbiassa, Unionista 70 mailia etelään. Hänelle tehtiin sekä fyysisiä että psykologia määrittelyjä vankilahenkilökunnan toimesta ja häntä vartioitiin itsemurhan varalta 24 tuntia päivässä. Vanginvartija kävi tarkastamassa Susanin viidentoista minuutin välein. Tämä itsemurhatarkkailu jatkui 8 kuukautta ennen kuin Susanin oikeudenkäynti alkoi. Susan majoitettiin 6 x 14 jalan kokoiseen selliin, jossa valot paloivat 24 tuntia päivässä, jotta televisiokamera voisi seurata häntä. Susanin annettiin pitää Raamattu, peitto ja silmälasit sellissään. Hän sai myös tavata lyhyesti perhettään. Koska hän oli itsemurhatarkkailun alaisena, hän piti paperipukua.

Kolme viikkoa tunnustuksen jälkeen hän pyysi Davidia tulemaan katsomaan häntä Naisten vankilaan. David oli Susanin luona tunnin. Susan pyysi taas ja taas anteeksi, että oli tappanut heidän poikansa, mutta kun David kysyi häneltä, miksi hän oli tehnyt niin; Susanilla ei ollut vastausta. Kun David lähti, hänestä tuntui, että hän oli pahoillaan Susanin takia, mutta tunteet muuttuivat myöhemmin, ja hän oli vihainen Susanin takia.


David Smith

Oikeudenkäyntiä odotellessa David Smith sai tietää joitain karmaisevia yksityiskohtia poikien kuolemista. Esimerkiksi sen, että Susan näytti tienneen täsmälleen, mihin kohtaan järveä auto oli uponnut. Sukeltajat olivat raivanneet John D. Long Lakea kahdesti yhdeksänpäiväisen tutkinnan aikana, torstaina 27. päivä ja sunnuntaina 30. päivä lokakuuta, mutta eivät olleet löytäneet autoa. David sai tietää, että Susan oli sitten onnistunut kertomaan tutkijille tarkalleen, mistä auto löytyi. David pääsi vain yhteen johtopäätökseen: että Susan oli odottanut näkevänsä poikiensa kuolevan. David sai myös tietää, että Susan oli tarkoituksellisesti jättänyt valot päälle, jotta voisi seurata auton hukkumista. David alkoi uskoa, että Susan yritti epätoivoisesti voittaa Tom Findlayn takaisin ja oli kauhuissaan, että suhde J. Carey Findlayihin paljastuisi. David uskoi, että Susan voisi tehdä mitä tahansa ja että murhat olivat ennaltaharkittuja.

16. tammikuuta -95 lakimies Thomas Pope ilmoitti tavoittelevansa Susanille kuolemantuomiota. Hän sanoi, että Etelä-Carolinan osavaltio tarjoaisi Susanin oikeudenkäynnissä todisteet kahdesta raskauttavasta asianhaarasta Michael ja Alex Smithin murhissa: hän oli tappanut kaksi yhdellä kertaa, ja lisäksi uhrit olivat alle 11-vuotiaita lapsia. Näiden seikkojen vuoksi hänelle saattoi antaa kuolemantuomion.

27. tammikuuta -95 tuomari William Howard antoi suukapulamääräyksen kieltäen syyttäjiä, puolustusasianajajia ja tutkijoita paljastamasta mitään ennakkoluuloja synnyttävää tietoa, mitä ei ollut esitetty oikeudelle. Ennen oikeudenkäynnin alkua tuomari Howard, palveluksena puolustukselle, kielsi tv-kamerat oikeussalista oikeudenkäynnin ajaksi. Tuomari Howard perusteli määräystään sillä, ettei hän halunnut tästä samanlaista sirkusta kuin mitä tv-kamerat olivat tehneet O. J. Simpsonin oikeudenkäynnistä, jota käytiin Los Angelesissa. Tuomari Howard halusi myös pitää tiukat ohjakset oikeudenkäynnin pituudesta ja määrätä tarkkaan siitä, ketä siellä sai olla paikalla.

Helmikuussa puolustus palkkasi joukon psykiatreja, joita johti tohtori Seymour Halleck, tekemään psykiatrisia määrittelyjä Susanille Naisten vankilassa. Halleck haastatteli Susania 15 tuntia neljässä sessiossa helmikuussa, maaliskuussa ja kesäkuussa.

Halleck diagnosoi Susanilla riippuvaisen persoonallisuushäiriön (klikkaapa tuota, niin löytyy jotain tietoa aiheesta) ja kuvasi tätä henkilöksi, joka "kokee, ettei voi tehdä asioita itse". "Hän tarvitsee jatkuvasti läheisyyttä ja pelkää valtavasti, että hänet jätetään yksin." Halleckille selvisi, että Susan oli masentunut vain, kun oli yksin. Hän oli lähes poikkeuksetta normaalissa mielentilassa, kun hänen ympärillään oli ihmisiä. Halleckin mielestä Susan ei kärsinyt syvästä masennuksesta. Halleckille selvisi, että Susan kävi itsemurhanhaluiseksi ollessaan masentunut. Halleck selvitteli Susanin perhehistoriaa ja tuli siihen tulokseen, että Susanin taipumus masentua oli alkanut lapsuudesta. Halleck uskoi, että Susanin sukupuussa oli geneettinen alttius masennukselle, koska niin monilla hänen sukulaisillaan oli masennuksen ja alkoholismin oireita.

Bev ja Linda Russell erosivat helmikuussa ja Bev muutti tätinsä luo, kun Linda jäi heidän Mount Vernon Estatesin kotiinsa. Bev irtisanoutui osavaltion republikaanisesta johtavasta komiteasta, sanoen, ettei hän voinut enää jatkaa henkilökohtaisten syiden takia.

23. marraskuuta -95 tuomari Howard määräsi Susanin määrittelyyn, jonka tekisi tohtori Donald Morgan, psykiatri Etelä-Carolinan yliopistosta. Tohtori Morganin määrittely hoidettiin syyttäjien puolesta.

Susanin ja Davidin erosta tuli lopullinen toukokuussa. Kuulemisessa, johon Susan olisi saanut tulla, mutta ei tullut, Tom Findlay todisti heidän syrjähypystään. Viimeisissä eron järjestelyissä David ja Susan jakoivat puoliksi Michaelin ja Alexin lelut ja vaatteet. David sai Mazdan, jonka hän myöhemmin tuhosi, kun Susanin oikeudenkäynti oli kokonaan ohi.

Kesäkuussa Susan sai kirjeen Bev Russellilta. Russell kirjoitti, "Sydämeni särkyy siitä, mitä olen tehnyt sinulle." Russell kirjoitti myös, että "Haluan sinun tietävän, ettet ole yksin syyllinen tähän tragediaan." Tämä kirje oli päivätty 18. kesäkuuta -95, isän päivänä.

Ennen kuin Susanin oikeudenkäynti alkoi 10. kesäkuuta -95, spekuloitiin jo siitä, mitä argumentteja puolustus käyttäisi. Monet olettivat Susan lakimiesten vetoavan siihen, että hän oli tuhoisten ihmissuhteiden ja vaikutteiden uhri, ollut syntymästään saakka. Syyttäjien uskottiin maalaavan Susanista kuva hirviönä, joka oli valehdellut perheelleen, ystävilleen, kotikaupungilleen ja kansalle yhdeksän päivää, joina hän oli mustan miehen vieneen lapsen mennessään.

Tämän spekuloinnin keskellä riitti keskusteltavaa Susanista ja hänen persoonastaan. Monista unionilaisista tuntui, että 23:n vuotensa aikana Susanille oli kehittynyt kaksijakoinen persoonallisuus; hän näytti toisen puolen itsestään joillekin ja sen toisen puolen joillekin muille. Susan persoonallisuuden toista puolta kuvailtiin manipuloivaksi, petolliseksi; ja sellaiseksi, joka saattoi tappaa lapsensa hyötyäkseen siitä itse. Oliko mahdollista, että tämä Susanin puoli oli tappanut lapset siinä toivossa, että siten saisi takaisin poikaystävänsä, Tom Findlayn? Vai kärsikö Susan mielisairaudesta, joka oli saanut hänet murhaamaan? Monet ihmiset toivoivat näihin kysymyksiin vastauksia.

Ennen kuin oikeudenkäynti lähti käyntiin, Bruck pyysi, että Susan myöntäisi syyllisyytensä ja saisi 30 vuotta vankeutta ilman mahdollisuutta koevapauteen, mutta Thomas Pope torjui tämän pyynnön. Pope sanoi, että hän tavoitteli Susanille kuolemantuomiota "mietittyään hartaasti ja keskusteltuaan uhrien perheiden kanssa." Pope sanoi tavoittelevansa sitä myös tapaukseen liittyvien faktojen vuoksi (tarkoittanee teon raakuutta ja sellaista, toim. huom.)

David Bruck ei pyytänyt käräjäpaikkaa vaihdettavan Unionista toiseen kaupunkiin. Moni ihmetteli silloin, miksei hän tehnyt niin, mutta jälkikäteen katsottuna tämä oli oikein nokkelaa. Bruck oli varma, että jos hän voisi saada vähän sympatiaa Susanin kotikaupungista, hänen naapureiltaan ja kotipaikkansa yhteisöltä, hän voisi säästää tämän hengen. Bruck oli huomannut, että mustien ja valkoisten mieli oli jo leppynyt ja Susanin puolesta rukoiltiin rukousvalvojaisissa. Bruckille selvisi, että Unionin asukkaat hyväksyivät mieluummin sen, että Susan oli mielisairas, kuin että hän oli paha. Bruck uskoi, että Susanin kotikaupungin lautamiesten olisi vaikea määrätä häntä (Susania, ei Bruckia) kuolemaan.

Muutama päivä ennen oikeudenkäynnin alkua ja David Bruckin luvalla, Susanin pastori, Mark Long, piti lehdistötilaisuuden paljastaakseen Susanin käyneen vankilassa läpi kristillisen kääntymisen ja kasteen. Hänen kääntymisensä ajankohdasta spekuloitiin. Jotkut tuumivat, että uskonnollinen herääminen juuri oikeudenkäynnin lähestyessä oli liian kätevää.

11. heinäkuuta -95 kaksipäiväisen kuulemisen jälkeen tuomari Howard päätti, että Susanin olevan mielenterveytensä puolesta oikeuskelpoinen. Tämä päätös tehtiin, vaikka osavaltion psykiatri tohtori Donald Morgan, joka oli todistanut pätevyyskuulemisessa, sanoi uskovansa, että Susan voisi yrittää sabotoida omaa puolustustaan päästessään todistajanaitioon, sillä hän halusi kuolla. Morgan oli tutkinut Susania huhtikuussa, toukokuussa ja kesäkuussa noin kymmenen tuntia ja diagnosoinut Susanilla "sopeutumishäiriön, johon kuuluu tunteiden sekavuus ja jonkin verran depressiota". Vaikka Susan näytti voimattomalta oikeussessioiden aikana ja oli riippuvainen Prozacista, antidepressantista lääkeestä, joka auttoi häntä ymmärtämään ja seuraamaan tiedonantoja, tuomari Howard päätti, että oikeudenkäynti voisi rullata eteenpäin.

Oikeudenkäynti pidettiin Unionin piirikunnan oikeustalossa, jonka oli alkujaan suunnittellut Robert Mills, joka oli suunnitellut myös Washington monumentin. Oikeustalo oli rakennettu vuosien 1911 ja -13 välillä ja sitä oli entisöity -74. Tuomari William Howardin oikeushuone talon toisessa kerroksessa on yksi Etelä-Carolinan suurimpia ja se muodostuu 13:sta rivistä penkkejä lehdistölle ja yleisölle. Ensimmäiset kaksi penkkiriviä vasemmalla puolella olivat Susanin perheelle ja ystäville ja ensimmäiset kaksi rviiä oikealla puolella David Smithin perheelle ja ystäville. Oikeudenkäynnin aikana kaikki paikat oli täytetty ja ihmisjoukkoja käännytettiin pois tiedonannoista. Oikeushuone oli vanha ja akustiikka oli kamala. Jos asianajajat tai todistajat liikkuivat mikrofoniensa kohdalta, oli vaikea kuulla, mitä he sanoivat. Lattia narisi ja narahteli ja tuomari Howardin oli pakko vahtia ankarasti, ettei kukaan yleisöstä liikkunut paikaltaan.

Oikeudenkäynti etenisi vilkasta tahtia. Tuomari Howard asetti aikataulun maanantaista ja lauantaihin oikeudenkäynnin ensimmäisenä päivänä 10. heinäkuuta -95.

Valamiehistön valitseminen eteni nopeasti ja oli täysin valmis oikeudenkäynnin 6. päivänä, 16. heinäkuuta -95. Lakimiehet haastattelivat 55 mahdollista lautamiestä niistä 250:stä ihmisestä, jotka oli kutsuttu lautamiesvalintaprosessiin. Monet haastatteluista sanoivat olevansa vahvasti kuolemantuomiota vastaan. 12:sta lautamiehestä 7 oli valkoisia ja 5 mustia. Melkein kaikilla valkoisilla lautamiehillä, viidellä miehellä ja kahdella naisella, oli ystäviä tai tuttavia oikeudenkäynnin todistajien joukossa, mutta he sanoivat voivansa laittaa syrjään tunteensa ja ystävyytensä ja päättää asiasta todistusaineiston perusteella. Mustat valamiehet, neljä miestä ja nainen, eivät näyttäneet tuntevan Susania, hänen ystäviään, perhettään tai ihmisiä, jotka oli listattu todistajiksi.

Alunperin tuomari William Howard oli halunnut kuusi vuorottelevaa lautamiestä, mutta tavattuaan sekä syyttäjäpuolen että puolustusasianajajat, hän tuumi, että tuomaristo kelpasi kahdellakin vuorottelevalla.


Tuomari William Howard

Yhdessä vaiheessa kun tuomaristo oli valittu, Bruck marisi sen olevan ennakkoluuloinen, koska 12:sta lautamiehestä, yhdeksän oli miehiä ja vain kolme naisia. Bruck väitti, että tuomaristo ei edustanut kansaa, mutta häntä ei kuunneltu.

Tiistaina, 18. kesäkuuta -95, kun oikeudenkäynnin oli määrä alkaa, Unionin piirikunnan oikeustalo sai pommiuhkauksen, joka vaati kaikkien sisällä olevien evakuoimista. Mies, joka oli soittanut ja uhkaillut, löydettiin nopeasti ja pidätettiin.

Avauslausunnot alkoivat keskiviikkona 19. heinäkuuta -95. Erikoissyyttäjä Keith Giese, lakimies Popen avustaja, aloitti avauslausuntonsa kertomalla faktat syyttäjien tapauksesta. "Yhdeksän päivän ajan syksyllä -94 Susan Smith katsoi tätä maata silmiin ja valehteli." "Hän rukoili Jumalaa palauttamaan lapsensa turvassa, ja koko ajan hän tiesi lapsensa makaavaan kuolleina John D. Long Laken pohjalla." Giese jatkoi kertomalla tuomaristolle, kuinka Michael ja Alex Smith olivat kuolleet, koska heidän äitinsä ajatteli saavansa sitten takaisin Tom Findlayn, rakastajan, joka oli torjunut hänet. "Este Tom Findlayn saamisen tiellä oli hänen lapsensa." Giese lisäsi, että "rouva Smith poisti esteen elämästään." Lopettaessaan lausuntoaan hän sanoi lautamiehille, että "tämä on itsekkyyden tapaus, tämä on minä, minä, minä ja tässä on kyse minusta, minusta, minusta."
Giese päätti puheenvuoronsa pyytämällä lautamiehiä "pitämään kiinni maalaisjärjestään tulevana viikkona, koska he tulisivat näkemään Susan Smithin itsekkäänä, manipuloivana tappajana, joka uhrasi lapsensa rakkaudesta rikkaan tehtailijan poikaan." Syyttäjien juttu perustui teoriaan, että Susan halusi paeta yksinäisyyttään, onnettomuuttaan ja stressiä elämässään rupeamalla jännittävään, intiimiin suhteeseen varakkaan poikaystävänsä kanssa. Voidakseen elää tällaista uutta elämää Susanin oli pitänyt vapauttaa itsensä lapsistaan ja äitiyden vaatimuksista.

Puolustuksen avauslausunnon antoi Judy Clarke, joka pyysi tuomaristoa "katsomaan sydämiinsä, ja löytämään lempeistä ajatuksistaan haavoitetun, lapsenomaisen hahmon, joka elämänmittaisen surun jälkeen, oli vain kilahtanut." Clarke kertoi tuomaristolle Susanin olevan vakavasti masentunut ja kokevan epäonnistuneen elämässään. Tähän epäonnistumisen tunteeseen liittyi se, että isäpuoli oli tyydyttänyt itseään Susanilla, hänen isänsä oli tehnyt itsemurhan ja hänen omat itsemurhayritykset.

Kaikki nämä tapahtumat olivat edesauttaneet häntä järven reunalle tappamaan itsensä ja lapsensa. "Viimeisellä sekunnilla hänen ruumiinsa työnsi itsensä ulos autosta ja hän jäi eloon ja taaperot kuolivat", Clarke lisäsi. Clarke kertoi tuomaristolle, että "Kun me puhumme Susan Smithin elämästä, me emme yritä saada sympatioitanne, vaan ymmärrystänne." Clarke totesi, että Susanin "valhe on väärin." "Se on sääli, mutta se on lapsenomainen valhe, vahingoitetulta ihmiseltä." Puolustuksen strategia oli hahmotella Susanin tunneongelmia, jotka olivat saaneet hänet hukuttamaan lapset. Puolustusasianajajat uskoivat, että Susanin esittäminen tunneongelmista kärsivänä, saattaisi pelastaa hänet sähkötuolista. Susanin puolustus ei väittänyt, että hän oli hullu tai mielisairaus oli saanut hänet tekemään niin radikaaleja ratkaisuja.


Susan poistumassa oikeudesta

Läpi oikeudenkäynnin ajan Susan istui hiljaa puolustuspöydällä lukien postia tai leikkien pienillä esineillä, joita piteli käsissään. Susan oli ollut vangittuna 8 kuukautta ja epäaktiivisuus noiden kuukausien aikana ilmeni painonnousuna. Hänen asianajajansa olivat yrittäneet sanoa hänen olevan jotenkin lapsenomainen, mutta hän vaikutti vanhemmalta kuin 23-vuotiaalta.
Hän ulkoinen olemuksensa oli vanhanaikainen. Susan piti yksinkertaisia, vanhanaikaisia vaatteita, jotka saivat hänet näyttämään ikäistään vanhemmalta. Hän piti paksusankaisia silmälaseja ja hänen kasvoillaan oli enimmäkseen tyyni ilme, paitsi silloin, kun puhuttiin hänen pojistaan - silloin hän itki, lyhyesti ja huomiota herättämättömästi. Ensimmäinen, joka todisti, oli Shirley McCloud. McCloud kertoi, miltä Susan oli näyttänyt tullessaan hänen etuovelleen. Hän todisti tuomaristolle, että kun Linda Russell tuli hänen taloonsa, yksi ensimmäisistä asioista, mitä Linda teki, oli että hän nuhteli Susania siitä, ettei tämä ollut lukinnut auton ovia.
Ensimmäisten todistajien joukossa olivat myös lainvalvonnan alan agentit ja tutkijat, jotka liittyivät jotenkin tapaukseen. Sheriffi Howard Wells todisti, kuinka hän oli keinotellut Susanin tunnustamaan itse pienen valheensa. Wells kuvaili, kuinka marraskuun 3. iltana -94, hän oli kertonut Susanille tietävänsä, että väite lasten sieppaamisesta risteyksessä Unionin ulkopuolella oli vale, koska hän oli määrännyt apulaissheriffejä johtamaan valvontaa risteyskohdalla. Wells sanoi, että "tämä ei ole voinut tapahtua niin kuin sanoit." Wells kertoi tuomaristolle, ettei sheriffejä oikeasti ollut siellä tienhaarassa, ja että "Sanoin hänelle paljastavani sen medialle, koska vale mustasta sieppaajasta aiheutti valtavia paineita mustien keskuudessa, ja hän oli kaupungille sen velkaa, että lopettaisi rotukiistat, jotka se vale oli aiheuttanut." Wellsin mukaan Susan murtui ja tunnusti murhat. Wells todisti myös, että vaikka hän oli aikaisemmin epäillyt Susania, hän ei ollut pidättänyt tätä, koska ei ollut vielä tiennyt varmuudella Michaelin ja Alexin kohtalosta.

Ensimmäisen todistuspäivän jälkeen tuomari Howard poisti valamiehen valamiesluettelosta ja laittoi tämän tyrmään. Gayle Beamia, tuomariston ainoaa mustaa naista, halveksuttiin ja hänet laitettiin tyrmään, koska hän ei ollut paljastanut tuomaristolomakkeessaan, että oli hiljattain tunnustanut syyllistyneensä luottokorttipetokseen. Tuomari Howard jututti Beamia, ja nainen myönsi, ettei ollut katsonutkaan lomaketta, jonka oikeus vaati hänen täyttävän, vaan hänen tyttärensä oli täyttänyt sen hänelle. Beam saisi 10 000 dollarin sakot ja puoli vuotta vankeutta, jos hänet todettaisiin syylliseksi syytteisiin. Toinen vuorottelevista lautamiehistä valittiin korvaamaan Beam.

Toisena päivänä todisti Pete Logan, Osavaltion Lainvalvonta divisioonan agentti, joka oli viettänyt 24 tuntia haastatellen Susania. Logan kuvaili Susanin ongelmaista elämää ja sukupuolisia suhteita. Logan kertoi tuomaristolle Susanilla olleen seksiä ex-miehensä Davidin kanssa 21. lokakuuta, neljä päivää ennen murhia. Susan väitti, että tämän tapahtuman aikana David sanoi hänelle salakuunnelleensa hänen puhelintaan ja siten tietävän Susanin syrjähypystä Conso Productsin omistajan, Carey Findlayn kanssa. Logan todisti Susanin aiemmista itsemurhayrityksestä ja katumuksesta, jota tämä oli osoittanut tunnustaessaan murhat.

Toiset tutkijat seurasivat Logania ja todistivat, että tutkinnan alusta saakka he olivat epäilleet Susania. Nämä todistajat kuvailivat kuinka nainen, joka itki vuodattamatta kyyneltäkään, näytti olevan kiinnostunut enemmän siitä, miltä näytti televisiossa kuin poikien saamisesta takaisin ja joka puhui menevänsä rannalle, toimittajien ajojahdin kohde kun oli.

Roy Paschal, joka piirsi kuvan kuvitellusta sieppajasta, todisti, että Susanin puhe "kävi erittäin ympäripyöreäksi", kun hänen piti kuvailla sieppaajan ulkonäköä.

David Espie, FBI agentti, joka järjesti useita valheenpaljastustestejä Susanille, todisti, että Susan "teki nyyhkiviä ääniä, mutta kun katsoin häntä tarkemmin, ei ollut vettä, ei ollut kyyneliä."

Sukellusekspertti Morrow, joka oli yksi kadonnutta autoa metsästäneistä, todisti myös oikeudenkäynnin toisena päivänä. Morrow kertoi auton löytymisestä, kuinka Smithin lapset olivat siellä sisällä. Morroe kuvaili lasten ruumiita ja kertoi, että Tom Findlayn kirje, jossa tämä sanoi heidän suhteensa olevan ohi, löydettiin myös autosta.

Itse Tom Findlaykin todisti toisen päivän aikana. Findlay todisti, kuinka oli kirjoittanut kirjeen, jossa sanoi, ettei halunnut suhdetta, johon lapset kuuluivat. Todistamisen jälkeen syyttäjät pyrkivät esittämään Susanin niin ruman itsekkäänä, että tämä oli valmis vaihtamaan poikiensa elämän Findlayihin.

Kun David Bruck ristikuulusteli Findlayta, herra Findlay avusti Susanin puolustusta kertomalla, kuinka ajatteli nisen olevan "herttainen, rakastava persoona" ennemmin kuin hirviö, jollaiseksi syyttäjät yrittivät häntä luonnostella. Bruck keräsi myös pisteistä tuomaristolta kysyessään Findlaylta tämän suhteesta Susanin kanssa. "Se oli vain läheisyyttä, rakastamista." Toinen alue, jolla Findlay saattoi ehkä Susania auttaa, oli, kun hän todisti David Smithin käytöksestä. Findlay todisti onnettomuudesta, joka oli sattunut vuosi ennen murhia, kun hän oli soittanut Susanille kotiin. David oli ilmeisesti lymyillyt vaatekaapissa ja mustasukkaisuuden puuskassa, hypännyt sieltä ulos, napannut puhelimen Susanin kädestä ja sanonut Findlaylle, että vahingoittaisi tätä, jos tämä vielä tapailisi Susania.

Kolme Susanin työkaveria Consosta todisti Susanin kertoneen heille useampaan kertaan miettineensä, miten erilaista hänen elämänsä olisi, jos hän ei olisi avioitunut ja saanut lapsia nuorella iällä.

Kahden päivän jälkeen osavaltio vetäytyi tapauksestaan Smithiä vastaan. Viimeinen henkilö, joka todisti syyttäjille, oli tohtori Sandra Conradi, patologi, joka oli suorittanut ruumiinavaukset Michaelille ja Alexille. Conradi todisti 15 minuuttia, sillä David Bruck vaati Smithin veljesten henkilöllisyyttä ja halusi kuulla kuolinsyyn olevan hukkuminen. Tuomari Howard kielsi syyttäjiä näyttämästä kauheita kuvia Michaelista ja Alexista, kun nämä oli löydetty järven pohjalta. Tuomari Howard kielsi myös syyttäjiä kyselemästä Conradilta ruumiiden lahonneesta olomuodosta, koska hänestä tuntui, että ne kuvaukset voisivat synnyttää ennakkokäsityksiä. Conradi todisti saaneensa Michael ja Alex Smithin ruumiit yhä köytettynä auton istuimiin ja että kummallakaan lapsella ei ollut kenkiä.

Osavaltion tapauksen odotettiin kestävän ainakin kaksi viikkoa, mutta kuinka ollakaan, se eteni odotettua nopeammin, koska tuomari Howard esti osavaltiota näyttämästä kaikkia materiaaliaan Susania vastaan. Howard rajoitti todistusaineiston tuomaristolle esitettävään aineistoon, ja David Bruck vaati usein yksityiskohtia tapauksesta mieluummin kuin pakottaisi lakimies Popea todistamaan ne.

Koska Susan oli tunnustanut murhat, hänen asianajajilleen jäi kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli, että he väittäisivät, ettei Susan ollut syyllinen, koska oli hullu.

Jatkuu

[Gerttuli]

Jatkuisko jo? tää on kamalan mielenkiintoinen, enkä millään malta odottaa...

[Täysi Purenta]

Muistan tämän jutun ja tuon "musta mies vei lapseni"-kohdan. Jostakin syystä muistelen myös, ettei syytös jäänyt ihan noin sopuisalle kautta koko maan kuin itse Unionin kaupungissa. Joillakin alueilla mustiin alettiin suhtautua agressiivisesti väitteen vuoksi ja valkoisia hiippamyssyjä silitettiin käyttökuntoon takapajuisemmissa osissa seutukuntaa.

[Valoviikate]

Jatkuis jatkuis. Kunhan työssäoppiminen loppuu, niin tulen tänne toivin mukaan suuremmalla tarmolla... Nyt tarina on jo loppusuoralla.

Tämä edellytti, että Susanin asianajajat todistaisivat, että hän oli hullu suorittaessaan murhat, demonstroiden, ettei hän ollut voinut erottaa oikeaa ja väärää, ei moraalisessa, eikä juridisessa mielessä. Toinen vaihtoehto oli, että he myöntäisivät Susanin olevan syyllinen, mutta mielisairas. Tämä edellytti, että he todistaisivat hänen olleen murhantekohetkellä kykenemätön noudattamaan lakia, jos edes tiesi, että hänen tekonsa olivat väärin. Ongelma ensimmäisen vaihtoehdon suhteen oli, ettei Susan ollut mielisairas. Hän oli masentunut ja itsetuhoinen, mutta ei hullu.

Hulluuden diagnoosi tarkoittaa, että henkilöllä on deluusioita, hän on skitsofreeninen tai psykoottinen, eikä Susan ollut mitään näistä. David Bruck hylkäsi toisen vaihtoehdon, koska tohtori Halleckin tekemissä tutkimuksissa ei ollut näyttöä naisen hulluudesta. Ainoa mitä heille jäi jäljelle, oli sanoa Susanin kärsivän syvästä masennuksesta ja murhat olivat seurausta epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä, jossa Susan oli aikonut tappaa sekä itsensä että pojat.

Torstaina, 20. heinäkuuta -95 puolustus aloitti oikeusjuttunsa. David Bruck kutsui Pete Loganin, SLED agentin ja Carol Allisonin, FBI agentin - jotka syyttäjät olivat alkujaan kutsuneet - koska kummatkin olivat todistaessaan osoittaneet sympatiaa Susania kohtaan. Bruck haastatteli sekä Logania että Allisonia Susanin katumuksesta. Thomas Pope yritti vastata agenttien todistukseen painottamalla tuomaristolle, että Smith oli taitava valehtelija, joka oli johtanut tutkijoita harhaan yhdeksän päivää.

Arlene Andrews, sosiaalityöntekijä Etelä-Carolinan yliopistosta, todisti tekemästään sukupuusta, että Susanin ja Vaughnin suvun historiassa esiintyi vahvasti masennusta. Andrews kuvaili Susanin perheen jäsenten lukuisia onnistuneita ja epäonnistuneita itsemurhayrityksiä.

Perjantaina 21. heinäkuuta -95 puolustuksen tärkein todistaja tohtori Seymour Halleck, todisti. Tohtori Seymour Halleck on Pohjois-Carolinan yliopiston psykiatri ja lakiprofessori, joka johti tiimiä, joka tutki Susanin määritelläkseen, saattoiko tämä tulla oikeuteen.

Halleck todisti, että Susan kärsi masennuksesta ja itsemurha-ajatuksista murhia edeltävinä kuukausina ja näm ajatukset antoivat hänen vajota seksuaalisuhteiden oravanpyörään yksinäisyyden tuskan helpottamiseksi. Halleck todisti, että Susanilla oli ollut seksiä neljän eri miehen kanssa murhia edeltävinä kuutena viikkona. Susan oli alkanut myös juoda rankasti silloin.

Halleck todisti, että Susan oli harrastanut seksiä isäpuolensa Beverly Russellin kanssa; Tom Findlayn, senaikaisen poikaystävänsä; J. Carey Findlayn, joka omisti tehtaan, jossa hän oli töissä; ja entisen miehensä David Smithin. Halleck sanoi, että Susanin sukupuolisuhteet helpottivat masennusta, mutta niiden aiheuttama syyllisyys pahensi sitä senkin edestä. Halleck todisti tuomaristolle, että "Paljon hänen seksuaalisesta aktiivisuudestaan ei tuottanut nautintoa hänelle." Halleck lisäsi, että "Susan oli enemmän huolissaan muiden miellyttämisestä ja siitä, että he pitivät hänestä."

Halleckin todistuksella puolustus yritti kumota syyttäjien teoriaa, että Susan tappoi lapsensa voidakseen olla yhdessä Tom Findlayn kanssa. Halleck näytti pitkää nenää tälle syyttäjien teorialle sanomalla, että se oli "absurdi ajatus". Hän sanoi Susanin suhteen Findlayihin olevan "hiipumassa" ja lisäsi, että Susanilla oli "vahvoja tunteita monia eri miehiä kohtaan ja oli erittäin epätodennäköistä, että Tom Findlay olisi ykkösenä hänen listallaan."

Halleck todisti ajattelevansa, että Susanin harrastaneen seksiä J. Carey Findlayn kanssa, koska isäpuoli oli hyväksikäyttänyt häntä ja hänellä oli tarve saada rakkautta ja hyväksyntää vanhemmalta mieheltä. Halleck todisti myös, että Susan oli kertonut, että maatessaan Beverly Russelin kanssa, "se sai ihoni värisemään", ja että Halleck ajatteli, että Susan teki näitä asioita, koska etsi rakkautta ja hyväksyntää. Lakimies Pope sai Halleckin myöntämään, että suurin osa hänen tiedoistaan tuli Susanilta ja, että Susanin alituinen tarve saada läheisyyttä oli oire "lyhyestä, ajoittaisesta masennuksesta", jonka aikana Susan oli enimmäkseen voinut saada työkaverit ja ystävät uskomaan, että oli kunnossa.

Halleck kuvaili myös Susanin käytöstä murhayönä ja sanoi uskovansa, että tämä oli aikonut tappaa itsensä, mutta että "selviytymisvaisto" otti vallan ja hän sulki poikien läsnäolon mielestään kun vapautti käsijarrun.
Halleck kuvaili myös, kuinka hän juostessaan järven reunalta McCloudsien talolle keksi vaihtoehtoisen tarinan mustasta sieppaajasta, koska pelkäsi, mitä muut ajattelisivat hänestä. Halleck todisti tuomaristolle, että jos Susania olisi hoidettu Prozacilla, murhia ei olisi koskaan tapahtunut.

David Bruck kysyi Halleckilta kysymyksen, jonka kaikki halusivat kysyä, "Miksei Susan mennyt veteen?" Halleck vastasi saattavansa vain olettaa, että "kun hän juoksi ulos autostaan, hänen itsesuojeluvaistonsa otti ylivallan, ja vaikka hän oli täysin aikonut tappaa itsensä, hän säikähti."

Monet muut puolustuksen todistajat todistivat Susanin olleen masentunut lapsena ja kärsineen itsetuhoisuudesta 10:n iästä asti. Neljän päivän todistusten jälkeen puolustus päätti juttunsa. David Bruck kertoi tuomaristolle, että Susan hyväksyi olevansa vastuussa teoistaan, mutta hänen tekonsa johtuivat hänen masennuksestaan.

Päättävät argumentit annettiin lauantaina 22. heinäkuuta -95. Lakimies Pope oli kiihkeänä kun hän kuvaili poikien kuolemia.
"Minä huomautan, että kun te olitte siinä autossa huutamassa, itkemässä, soittelemassa heidän isälleen samalla kun nainen, joka laittoi heidät autoon, oli juoksemassa mäkeä pitkin korvat käsin peitettynä." Pope palasi teemaansa, että Susan oli tehnyt murhat saadakseen Tom Findlayn ja voidakseen elää tämän kanssa. "Hän käytti käsijarrua kuin asetta, ja eliminoi taaperonsa saadakseen mahdollisuuden elämän Tom Findlayn kanssa, miehen, jota hän sanoi rakastavansa."

Judy Clarke oli vähemmän dramaattinen ja käytti loppuargumentit jatkaakseen vetoamista tuomariston sympatiaan, sanoen, ettei Susan ollut koskaan näyttänyt muuta kuin "ehdotonta rakkautta lapsiaan kohtaan".
Clarke jatkoi kertomalla tuomaristolle, ettei "tässä mitä hän teki ollut ilkeämielisyyttä, joten se ei ollut murha". Clarke sanoi myös, ettei "tämä ollut pahuuden tapaus, vaan surun ja epätoivon tapaus." Hän lisäsi, että "Susanilla oli vaihtoehtoja elämässään, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat irrationaalisia ja hänen valintansa olivat traagisia."

Syyttäjien ja Smithin perheen yllätykseksi tuomari Howard, palveluksena puolustukselle, salli tuomariston harkita lievempää syytettä kuin tahaton tappo. Jos tuomaristo päättäisi tuomita Susanin tahattomasta taposta, hän saisi 3-10 vuoden tuomion.

Ennen kuin tuomaristo lähti harkitsemaan Susanin kohtaloa, tuomari Howard erotti yhden lautamiehen sanoen, että tällä oli sukuyhteyksiä tapauksen ihmisiin. Viimeinen vuorotteleva lautamies tuli korvaamaan tämän.

7:55 harkittuaan kaksi ja puoli tuntia, tuomaristo totesi Susanin syylliseksi kahteen murhaan.

Kun oikeudenpäätös luettiin, Susan Smith painoi päänsä ja itki ja vapisi. Tuomaristo näytti olevan samaa mieltä syyttäjien kanssa siitä, että Susan oli tiennyt mitä teki päästäessään käsijarrun irti ja antaessaan auton liukua päistikkaa järveen. Syyttäjät olivat väittäneet Susanin tehneen niin saadakseen takaisin Tom Findlayn, rikkaan poikaystävän, joka oli jättänyt hänet lasten takia, ja tuomaristo uskoi tämän teorian todeksi.

Oikeudenpäätös tuli viiden päivän todistusten jälkeen ja oli ensimmäinen vaihe kolmivaiheisessa prosessissa; oli oikeudenkäynti, rangaistusvaihe ja tuomitseminen. Rangaistusvaihe alkaisi 24. heinäkuuta -95.

Rangaistusvaihe

Sama tuomaristo, joka tuomitsi Susanin poikien murhista, saisi päättää, tuomittaisiinko hänet sähkötuoliin vai elinkautiseen. Rangaistusvaihe olisi samanlainen kuin oikeudenkäynti, paitsi että syyttäjät olivat vieneet pidemmälle teoriaansa, että Susan Smith oli kylmäverinen murhaaja, joka oli tappanut lapset siinä toivossa, että voittaisi rakastajansa takaisin.

Keith Giesen avauslausunto syyttäjille rangaistusvaiheessa oli sama kuin oikeudenkäynnissä. Hän muistutti tuomaristoa Susanin "yhdeksän päivän petoksesta ja yhdeksän päivän juonesta."

Avauslausunnossaan David Bruck kertoi tuomaristolle, että "suurin rangaistus Susan Smithille olisi elinkautinen, ei kuolema". Tätä argumenttia osavaltion psykiatrinen asiantuntija tohtori Morgan käytti, ja muut todistavat sanoivat hänen halunneen oikeudenkäynnin ajan (and other witnesses said she desired during her trial. Nyt en ymmärtänyt, mitä tuo lause merkitsee, desire tarkoittaa tahtomista, himoitsemista, pyytämistä yms. Ehkä tämä viittaa Susanin kuolemantoiveisiin?) Bruck toisti tuomaristolle, että Smith oli syvästi masentunut ja hauras ihminen, joka oli tehnyt vakavia virheitä voittaakseen rakkautensa.

[Valoviikate]

Lakimies Thomas Pope aloitti osavaltion tapauksen näyttämällä videonauhoja, joissa Susan valehteli poikien katoamisesta. Ensimmäisessä nauhassa hän vetosi kyynelehtien (olemattomaan) sieppaajaan piirikunnan oikeustalolla 2. marraskuuta -94. Toinen videonauha oli kooste kolmesta haastattelusta, jotka Susan oli antanut aamuohjelmille 3. marraskuuta, päivänä, jona hän tunnusti rikokset.

Kolme todistajaa todisti syyttäjille rangaistusvaiheen ensimmäisenä päivänä. Margaret Frierson, Etelä-Carolinan Adam Walsh keskuksen toimitusjohtaja, todisti Susanin näyttäneen epätavallisen rauhalliselta vanhemmaksi, jonka lapsi oli kateissa. Margaret Gregory, Susanin serkku, lukuisista kerroista, joina Susan oli esiintynyt televisiossa ja valehdellut mustasta miehestä. Viimeinen todistaja oli Eddie Harris, SLEDin agentti, joka todisti, että kun hän kuljetti Susania kuulustelujen aikana hän yllättyi Susanin rauhallisuudesta ja välinpitämättömyydestä lasten löytymistä kohtaan. Kerran Susan oli kysynyt, miltä minä (Susan) näytän televisiossa, todisti Harris.

25. heinäkuuta -95 syyttäjät esittivät tapauksensa perustan. David Smith todisti, että "kaikki toiveeni, kaikku unelmani, kaikki, mitä olin suunnittellut loppuelämälleni, loppui", lokakuun 25., -94. Smith oli pukeutunut valkoiseen paitaan ja ruudullisen Mikki Hiiri-solmien ja aika ajoin purskahti hallitsemattomaan itkuun puhuessaan yhdeksästä päivästä, jotka oli viettänyt uskoen, että vieras oli siepannut lapset. Smith alkoi itkeä, yhdessä ainakin kolmen lautamiehen kanssa, kun hän sanoi, "En tiedä mitä tehdä." "Kaikki, mitä olin suunnitellut, elämäni lasteni kanssa, on poissa." Tuomari Howard pyysi taukoa, jotta Smith saisi koottua itsensä. Kun Susan Smith päästettiin vankisellistään, hän sanoi pehmeästi, "Olen pahoillani, David". David Smith ei katsonut häntä.

Kun kuulemista jatkettiin, Thomas Pope herätteli esiin lukuisia uusia potentiaalisia tuhoisia aiheita ristikuulusteluihin, muunmuassa sen, miten paljon Smithille oli maksettu siitä, että hän kirjoittaisi kirjan elämästään Susanin kanssa. Smith todisti, että oli saanut 110 000 dollaria, ja siitä summasta hän piti 20 000, auttamaan hänet läpi oikeudenkäynnin, sen jälkeen kun hän oli jäänyt pois töistä - Winn Dixien yöpäällikön virasta.

Kahden tunnin rankkojen todistusten jälkeen tuomari Howard sanoi, että pidetään lounastauko. David Smith näytti kärsineeltä ja rojahti isänsä käsivarssille tauolla.

Yllättävää kyllä, David Bruck ei kysellyt David Smithilta. Bruck ei saavuttaisi paljon mitään ristikuulustelemalla David Smithia, kun Smith oli voittanut lautamiesten sydämet. Bruck kertoi myöhemmin, että hänen asiakkaansa oli pyytänyt, ettei hän kuulustelisi Davidia.


Susanin autoa esittävää videokuvaa

Syyttäjät näyttivät tuomaristolle kaksi videonauhaa, jotka esittivät Susanin bourgogneviininvärisen Mazdan liukumista venerampilta veteen. Vedellä täyttyvän auto-videon näyttämisen aikana syyttäjä Keith Giese kommentoi, että auton peräosa kohosi, kun etuosa täyttyi vedellä ja että pojat olivat kohdanneet veden, ennen kuin se oli nielaissut heidät. Video, joka esitti auton uppoamista järveen, näytti, että auton täyttymiseen vedellä meni 6 kokonaista minuuttia ennen kuin auto oli kokonaan hukkunut, koska ovet ja ikkunat olivat kiinni.

Keskiviikkona, 27. heinäkuuta -95 syyttäjät näyttivät tuomaristolle kuvia pojista, jotka oli näpsitty, kun nämä oli nostettu autosta. Tuomari Howard salli valokuvien vain näyttävän veljesten haalenneita ja mädäntyneitä käsivarsia ja jalkoja. Tuomari ei antanut näyttää tuomaristolle lukuisia valokuvia kaikista tuhoista, joita ruumiille oli aiheutunut 9 päivän hukkuneena olosta. Valokuvien näyttämisen jälkeen syyttäjät päättivät tapauksensa ja vuoro siirtyi puolustukselle, joka aloitti tapauksensa kutsumalla kaksi todistajaa.

Arlene Andrews, Etelä-Carolinan yliopiston sosiaalityön professori, joka oli todistanut Susanin oikeudenkäynnissä, todisti Susanin ja Davidin suhteen olleen erittäin kuluttava ja että Susan oli kulkenut "alasjohtavaa spiraalia", joka johti hänen lastensa murhaamiseen. Andrews todisti, että Susanin mielenterveys lähti reistailemaan elokuussa -94 kun Smithien viimeinen yritys pelastaa avioliittonsa, epäonnistui.

Andrews kertoi tuomaristolle, että kun Susan kertoi Davidille hakevansa eroa heinäkuussa -94, he päättivät hankkia mukavan eron, josta kumpikaan ei syyttäisi toista. Oli miten oli, Susan söi sanansa ja päätti hakea eroa vedoten aviorikokseen. David vastasi samalla mitalla ja 20. lokakuuta tutki Susanin lompakon ja löysi kirjeen, jonka Tom Findlay oli kirjoittanut 17. lokakuuta -94.
Kun David lähestyi Susania tämä asia mielessään, nainen tunnusti suhteen Findlayn isän, J. Carey Findlayn, Conso Productsin omistajan kanssa. David uhkasi oaljastaa suhteen Findlayn vaimolle. Susan oli suunniltaan ja ajatteli tehneensä jotain anteeksiantamatonta. Andews todisti, että "Susanin itsetuhoinen epätoivo syttyi ja hän alkoi ajatella, että kaikki hänessä oli pahaa." Viisi päivää Davidin kanssa nahistelun jälkeen hän murhasi heidän poikansa.

Susanin veli, Scotty Vaughn pyysi kyynelehtien armoa siskolleen.
"Meidät on jo tuhottu Michaelin ja Alexin menetyksellä, näyttää surulliselta ja ironiselta menetykseltä, että heidän tragediaansa käytetään tuomitsemaan Susan kuolemaan." Hän lisäsi, "En usko, että valtio voi rangaista häntä enempää kuin häntä on rangaistu."

Rangaistusvaiheen viimeisenä päivänä 27. heinäkuuta -95, Beverly Russell todisti ja myönsä osasyyllisyytensä Michaelin ja Alexin kuolemaan. Russell myönsi, että oli hyväksikäyttänyt Susania, kun tämä oli teini-ikäinen ja että Susanin aikuisiällä he olivat harrastaneet seksiä yhteisymmärryksessä. Todistuksessaan Russell kertoi tuomaristolle, että seksuaalinen toiminta tapahtui enimmäkseen hänen kotonaan, vain kerran Susanin ja Davidin kotona ja kerran motellissa Spartenburgissa. Russell luki Susanille kirjoittamansa isänpäivän kirjeen. Russell pyysi, ettei Susanille annettaisi kuolemantuomiota, sanoen, että "Susan oli sairas ja vaikka hän rakasti lapsiaan, se mitä tapahtui oli sairautta... Se on kauheaa."

Thomas Pope antoi syyttäjien loppuargumentit. Pope kehotti tuomaristoa äänestämään kuolemantuomion puolesta. Hän sanoi tuomaristolle, että tapauksessa oli vain yksi teema, ja se oli Susanin päätös. Pope muistutti tuomaristoa, että Susan itse teki päätöksen ajaa järveen. Pope jatkoi, että "hän valitsi lähettää Michaelin ja Alexin alas sitä ramppia." Pope lisäsi, "niin katala kuin teko olikin, hän vielä pahensi siitä päättämällä valehdella." Pope yritti odoittaa tuomaristolle, että Susan oli huijasi heitä ilmaistessaan katumusta murhista, samoin kuin oli huijannut 9-päiväisen tutkinnan ajan. Pope toisti syyttäjien teoriaa, että Susan oli itsekäs ja manipuloiva ja surmasi lapset saadakseen poikaystävänsä Tom Findlayn takaisin.

Loppuargumenteissaan David Bruck kertoi tuomaristolle Susanin perhehistoriasta ja elämänkokemuksista. Hän selitti kuinka Susanin tekemät valinnat, olivat traagisia ja kuinka tuomaristolle jäi vaihtoehtoja, mutta tuomariston tuomion tulisi olla järkevämpi kuin Susanin ja että valinta, joka heidän pitäisi tehdä, oli tuomita elinkautiseen.

(how the jury was left with a choice, but that the jury’s judgment was more sound than Susan’s)

Loppuargumentissaan David Bruck piteli Raamattua ja luki Johanneksen evankeliumia, naisesta, joka oli tehnyt aviorikoksen ja jota odotti kivitystuomio.
"Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven", Bruck luki. Bruck totesi tuomaristolle, että Susanin valinta mennä järveen, "kalvaisi häntä hänen lopun elämänsä."

Kun päättävät argumentit oli kaikki sanottu, tuomari Howard antoi Susanille yhden viimeisen mahdollisuuden sanoa jotain tuomaristolle. Susan ei sanonut.

16:38 tuomaristo palautti yksimielisen päätöksensä pohdittuaan kaksi ja puoli tuntia. Tuomaristo kieltäytyi syyttäjien pyynnöstä määrätä Susan kuolemaan ja päätti sensijaan, että Susan saisi viettää lopun ikänsä vankilassa. Tämän päätöksen tekemiseen meni yhtä kauan kuin siihen, kun tuomaristo oli miettinyt, tulisiko Susan tuomita rikoksista.

16:45 tuomari Howard määräsi Susanin rangaistukseksi 30 vuotta - kuolemaan asti. Susan voi päästä koevapauteen 2025 kun hän on istunut 30 vuotta. Silloin Susan tulee olemaan 53-vuotias.


Unionin piirikunnan oikeustalo nälkäisten toimittajien odotellessa tuomiota

Myöhemmin kun tuomaristolta kysyttiin päätöksestä, he myönsivät tietävänsä mitä sheriffi Wells oli sanonut Susanin pidätyksen jälkeen. Wells oli sanonut, että jos Smith ei olisi tunnustanut, tutkijat eivät todennäköisesti olisi saaneet kerättyä tarpeeksi todistusaineistoa syyttääkseen häntä murhista. Tuomaristo näki, että Susanilla oli ollut mahdollisuus selvitä rangaistuksetta kuin koira veräjästä - mutta hän ite päätti olla tekemättä niin ja tunnusti tekonsa. Tuomaristo otti sen huomioon ja päätti siksi säästää hänen elämänsä. Tuomaristo oli muutenkin sitä mieltä, että Susan tarvitsi apua, eikä ansainnut kuolemantuomiota. Tuomaristo uskoi puolustuksen väitteet, että Susan oli aikonut tappaa myös itsensä. Lautamiehet olivat pahoillaan Susanin puolesta, koska tämä oli ollut hullu tehdessään rikokset. He myönsivät, että Unionin asukkaiden toiveet oli otettu huomioon Susanin elämän säästämisessä.
David Smith koki, ettei oikeus ollut toteutunut, kun Susania ei tuomittu kuolemaan. Hän sanoi, että kunnioitti tuomariston päätöstä ja oikeuden päätöstä, mutta ei kannattanut niitä. David sanoi myös, että ilmestyisi Susanin koevapauskuulemisiin aina kun vapauttamista harkittaisiin, varmistaakseen, että Susanin elinkautinen olisi todella elinkautinen.

Surulliset faktat Susan Smithin tapauksesta ovat nämä: nuori nainen, jolla oli laaja sosiaalinen tukiverkko ja joka tunsi mielenterveyden ammattilaisen, epäonnistui hetkenä, jona tarvitsi apua kaikkein eniten. 25. päivä lokakuuta -94 Susan Smith ei tiennyt kuinka käsitellä menneisyyden tuskaansa tai sen hetkistä tilannettaan. Miksi Susan oli tehnyt ne rikokset, siihen kysymykseen ei saatu oikeudessa täydellistä vastausta. Susanilla oli mahdollisuuksia saada apua - enemmän kuin useimmilla nuorilla sinkkuäideillä, mutta hän teki päätöksen, joka jää käsittämättömäksi. Susanilla ei ollut aiempaa historiaa väkivallasta lapsiaan kohtaan, eikä mitään merkkejä psykoosista, eikä biologisesta sairaudesta. Susanin teot kulminoituivat häiriintyneestä ja henkisesti sairastuneesta elämästä, joka johti kahden viattoman lapsen traagisiin murhiin.

Loppu