Äiti surmasi kaksi lastaan Kouvolassa 2011

[Pantti]

Minulla on 4 lasta, kaksi kertaa olen kärsinyt synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Ammatiltani olen sairaanhoitaja.

Kun lapsistani toinen syntyi, syntyi hän ennenaikaisena. Oli happikaappivaihetta, kohonneita veriarvoja, keltaisuutta, ductus botalli. Esikoinen oli silloin 1,5-vee. Aviomies täysi paska, esim. öisin totesi, että tuki sen vauvan suu jollakin, minun pitää aamulla mennä töihin.

Masennuin, romahdin, itkin. Hain itselleni apua. Kaksi viikkoa psyk.sairaalassa, lääkitys, perhetyöntekijät hoitivat lapset. Jossain vaiheessa pakkasin lapset ja tavarat ja lähdin turvakotiin pakoon henkistä väkivaltaa.

Löysin uuden miehen, ihanan. Rakasti ja kantoi vastuuta. Syntyi kaksi lasta. Kuopuksen kohdalla iski masennus taas. Olin äärettömän mustasukkainen, olin aivan varma, että mies pettää. En nukkunut öisin, kun piti minuutin välein tarkistaa, että vauva hengittää.

Hain taas apua, sain apua. Nyt riitti lääkitys, ja ihana kaupungin täti, joka vei lapsia ulos, siivosi kanssani, ja tsemppasi.

Mitä haluan sanoa? Synnytyksenjälkeinen masennus on TÄYSI HELVETTI. Se voi iskeä keneen vain. Sitä voi mennä neuvolaan ja sanoa, että kaikki on hyvin. Tervejärkinenkin ihminen voi upota sellaiseen suohon, ettei ole tosikaan.

Aasinsiltana näin Murhainfoon..minä en polttanut taloani ja lapsiani, en tukehduttanut lapsiani. Mutta sen tiedän, ettei neuvoloiden seulat ole oikotie onneen. Hormonit ovat tosiasia. Kuka reagoi herkemmin, kuka taas ei.

Kukaan ei välttämättä tiedä, mitä toinen ihminen käy läpi. On asioita, joita ei voi aavistaa.

Totta puhut. Kaikki ei osaa hakea apua. Ei uskalla. Pelkää että lapset otetaan huostaan tms jos myöntää että on väsynyt, ei jaksa. Ja katsoo parhaakseen ratkaista asian toisin. Lapsivuodesurmissahan on nimenomaan yleistä se, ettei äiti tee itselleen mitään vaan surmaa vain lapset. Joissain tapauksissa taas (esim isän tekemissä) surmaaja (yrittää) tappaa myös itsensä.

[Zara]

Ja jotenkin kuitenkin on muistettava, että AINA niitä tragedioita sattuu jossain olipa seulat miten tarkat tahansa. Kun ei tätä yhteiskuntaa voi vetää kuin scifi-elokuvissa, että mikrosirut niskaan raportoimaan kaikista liikkeistä ja mielentiloista jonnekin ylemmälle taholle. Toki ainakin meidän kaupungissa erityisesti sosiaalipuolen palveluihin olisi satsattava määrärahoja enemmän, mutta ei sekään kaikkia ongelmia poista. Aika usein nuo perheeseen kohdistuneet tragediat ovat juuri sellaisia, ettei välttämättä edes se lähipiiri ole voinut tajuta, mitä tulee tapahtumaan, koska se tekijä ei välttämättä ennen tekohetkeä ole oireillut niin poikkeavasti. Silloin ei mitkään seulat auttaisi. Niin ahdistavaa kuin se onkin, tähän maailmaan vaan mahtuu aina tietty määrä näitä tällaisiakin kauheuksia. Suomi on yhä niiden suhteen kuitenkin aika lintukoto, ja siksi ne näköjään aiheuttavat (itsessänikin) tosi vahvoja tunteita ja spekulointia, että mitä pitäisi tehdä toisin.

[Hairahtelija]

^^^Joo, sen tavallaan "ymmärrän" (en tietenkään hyväksy!) että pahasti masentunut äiti voi lapsen jatkuvan huudon tuloksena ravistaa, puristaa niin että lapsi kuolee, mutta että vielä sen jälkeen käydä toisen lapsen (ja vielä noin ison) kimppuun, en ymmärrä miten se on mahdollista ns. "vahingossa". Siis että tuollasella tavalla tappaa ensin toisen, ja sitten toisen. Ja jos on ollut niiin harhainen tms, no, se kai selviää aikanaan.

[rosamarine]

^^^Joo, sen tavallaan "ymmärrän" (en tietenkään hyväksy!) että pahasti masentunut äiti voi lapsen jatkuvan huudon tuloksena ravistaa, puristaa niin että lapsi kuolee, mutta että vielä sen jälkeen käydä toisen lapsen (ja vielä noin ison) kimppuun, en ymmärrä miten se on mahdollista ns. "vahingossa". Siis että tuollasella tavalla tappaa ensin toisen, ja sitten toisen. Ja jos on ollut niiin harhainen tms, no, se kai selviää aikanaan.

Jos oletetaan, että näin on käynyt, että äiti on raivon vallassa tappanut ensin vauvan, niin adrenaliinit ovat varmasti olleet niin huipussaan, jolloin vanhempi tyttökin on päätynyt tulilinjalle. Toisaalta taas tukehduttamalla tappanut voisi viitata suunnitelmallisuuteen.

Tarkoitan sitä, että jos äidillä on ollut esim. unettomuutta ja hän on valvonut yön pikkutunteja, jossain kohtaa ajatus lasten hiljentämisestä on tuntunut pakotieltä tilanteesta. Vauva varmasti herätti öisin ja toinenkin tod. näk. vielä vaipoissaan. Yh-äidille aika työläs homma päivästä toiseen. (kohta joku taas ampuu kovilla kun sympatiseeraan yh-äitejä)

edit. Missään ei varmaan ole tullut esille edes sitä onko kyseessä yh-äiti, tämä oli siis pelkkä oletus.

[MissHolmes]

Voisin kuvitella, ettei tuollaisessa tilassa ole enää kysymys ns. vahingosta. Kuvittelisin, että vaikka lapset jo nukkuisivatkin hiljaa, kuuluu huuto edellen korvissa.

Ensimmäisenä miettii oman itsensä tappamista, mutta päästää kuitenkin ensin pienet ja heikot pahasta. Oman itsen hengen riistäminen leipäveitsellä ja buranalla onkin sitten jo vaikeampaa.

Väliin todennäköisesti tulee myös syyllisyys ja tarve selittää.

[Milana]

En mitenkään halua puolustella lapsiaan tappavia vanhempia. Siis onhan meillä just ne neuvolat, ja apua saa, jos pyytää.

Onneksi itse pyysin - ja sain - apua. Ja kyllä, elämä on mallillaan.

Sitäkin mietin, että jos sinun lähipiirissäsi on juuri vauvan saanut äiti, pikkulasten äiti, juuri vauvan saanut isi, pikkulasten isi...niin mene ihmeessä kysymään, että mitä kuuluu. Oletko saanut nukuttua? Valvottaako vauva? Pelkäätkö, ettet osaa, ettet ole tarpeeksi hyvä vanhempi? Jos kuule menet nukkumaan, minä tyhjennän tiskikoneen, laitan vauvan vaunuihin ja lähden lenkille. Mene sinä suihkuun, minä keitän teille soppaa ja pesen pyykkiä. Oletko puhunut neuvolassa siitä, miten jakselet? Oletko äitinä puhunut miehellesi, missä mennään?

Tai sitten tyyliin mies miehelle. Osaako joku mies neuvoa, miten lähestytään pikkuvauvan tai pikkulasten isää?

Yhteiskunta olemme me.

[Juliet Jones]

Onhan mahdollista, että jos äiti oli psykoosissa, hän surmasi ensin isomman ja sitten pienemmän. Kuinka monta minuuttia menee kahden pikkulapsen tukehduttamiseen..

Täällä oli hyviä pohdintoja ja kysymyksiä neuvolajärjestelmästä, ja kertomuksia omakohtaisista kokemuksista. Muutama sananen neuvolakäynneistä useamman lapsen äitinä.
On varmasti kiinni kunnasta, kuinka asiat on järjestetty. Samoin terveydenhoitajiakin on erilaisia. Itse olen kohdannut ammattilaisia, jotka lapsen imeväisaikoina kysyivät kyllä äidin ja isänkin kuulumisia. Esikoinen sai isin joskus mukaan neuvolaan, mutta koska käynnit on arkipäivisin, on monen työssäkäyvän isän vaikea järjestää vapaata, eivätkä kaikki isät edes kiinnostu. Tai katsovat olevan luontevampaa, kun äiti hoitaa neuvola-asiat.
Meidän neuvolassa käyntejä on ollut ikävaiheissa 1vkoa, 2vkoa, 3vkoa, 1kk, 7vkoa, 2kk, 3kk, 4kk, 5kk, 6kk, 7kk, 8kk, 9kk, 10kk, 1v., 1v.3kk, 1v.6kk, 2v., 3v., jne, kunnes lapsi siirtyy kouluterveydenhuollon piiriin.

Hyvältähän tuo näyttää, eikö vain? Omassa otannassa huomioitavaa se, että noissa käynneissä on muistaakseni ainakin neljä ylimääräistä, itse pyydettyä kasvukontrollikäyntiä. Ainahan sekin kiinnostaa kuinka pitkä lapsesta on tullut ja kuinka paljon hän painaa. Toisaalta viikonkin väli käynnissä saattaa olla jossakin tapauksessa liian pitkä aika.

Ongelmat ovat siinä, -kuten joku mainitsikin aiemmin-, 1. että terveydenhoitajat vaihtuvat, 2. että ainakin meidän neuvolassa sijaisten palkkaaminen on kielletty, mikä aiheuttaa aikojen siirtoa ja kamalaa kiirettä, kun aikoja koitetaan sitten myöhemmin hoitaa. Kun korvaava aika löytyy, voi olla jo myöhäistä terveydenhoitajankaan havaita ongelmaa. Kiirekään ei havaintoja helpota., 3. että jos ne ongelmat neuvolassa huomattaisiin, niin ls-perhetyö on käsittääkseni niin tiukilla (kuin normiperhetyökin), että sopivia tukitoimia voi olla vaikea järjestää.

(Milanalla on kivoja ajatuksia, tottahan meillä on vastuu myös kanssaihmisistä. Ainakin itse koen iloisena velvollisuutena olla avuksi sellaiselle, joka sitä tarvitsee.)

[Milana]

Te isot ihmiset ymmärtäkäähän,
voi pientäkin joskus ottaa päähän.
Voi lastakin väsyttää päivän työ,
ja häneltäkin huonosti mennä yö.
Voi raivari tulla ja palaa roppu
kun aina on kamala hoppu.

Ei murheet ole vain isojen alaa,
voi pikkuiseltakin pinna palaa.
Voi harmeja sattua aamusta asti,
niin että keljuttaa kamalasti.
Voi äiti huutaa ja ymmärtää väärin,
voi isääkin siepata ylenmäärin.
Voi päivä mennä pipariksi,
niin että on pantava ranttaliksi.

Siis: Koettakaa ottaa lapsenne lukuun,
kun kuulutte samaan heimoon ja sukuun,
ei aina paista ja ole kesä,
eikä kotikaan ole vain kilttien pesä.
Jos paha päivä on sulla ja mulla
niin annetaan kiukkujen tulla,
niin ei aina vallitse riita ja känä
ja pysytään muutenkin terveempinä!

Tämä runo Kouvolan lasten muistoksi. Ja kaikille lapsille, vanhemmille, isovanhemmille, kummeille...

Jos tämä postaus sotii Murhainfon sääntöjä vastaan, niin sitten sotii. Voi lempata minut pihalle.

[Juliet Jones]

Onhan mahdollista, että jos äiti oli psykoosissa, hän surmasi ensin isomman ja sitten pienemmän. Kuinka monta minuuttia menee kahden pikkulapsen tukehduttamiseen..

Tuo siis toteamuksena äidin mainittuun mahdolliseen raivoon, ja siihen oliko vahinko vaiko ei..

[joey]

En mitenkään halua puolustella lapsiaan tappavia vanhempia. Siis onhan meillä just ne neuvolat, ja apua saa, jos pyytää.

Onneksi itse pyysin - ja sain - apua. Ja kyllä, elämä on mallillaan.

Sitäkin mietin, että jos sinun lähipiirissäsi on juuri vauvan saanut äiti, pikkulasten äiti, juuri vauvan saanut isi, pikkulasten isi...niin mene ihmeessä kysymään, että mitä kuuluu. Oletko saanut nukuttua? Valvottaako vauva? Pelkäätkö, ettet osaa, ettet ole tarpeeksi hyvä vanhempi? Jos kuule menet nukkumaan, minä tyhjennän tiskikoneen, laitan vauvan vaunuihin ja lähden lenkille. Mene sinä suihkuun, minä keitän teille soppaa ja pesen pyykkiä. Oletko puhunut neuvolassa siitä, miten jakselet? Oletko äitinä puhunut miehellesi, missä mennään?

Tai sitten tyyliin mies miehelle. Osaako joku mies neuvoa, miten lähestytään pikkuvauvan tai pikkulasten isää?

Yhteiskunta olemme me.

Milana tiivisti tuohon viimeiseen lauseeseen kaiken tarpeellisen niin hyvin, että toivon ettei viesti jää keneltäkään tätä ketjua selailevalta huomiotta.

Tuosta neuvolan seulonnasta on kyllä sanottava sen verran, että ainakin omien kokemusteni perusteella seulonta vaikuttaisi olevan suuremmissakin kunnissa varsin nimellistä. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen kysellään sarja kysymyksiä, joihin äiti vastaa muistaakseni asteikolla 1-5. Kysymykset ovat johdattelevia, ja väsyneenä ja kyllästyneenä itsekin kaunistelin vastauksista jokaisen, koska en ollut kiinnostunut puhumaan yksityisasioistani ventovieraan terveydenhoitajan kanssa (tapaaminen kerran kuukaudessa ei välttämättä avaa vielä mitään syvällisempää keskusteluyhteyttä). Lopuksi saa pisteluvun, josta terveydenhoitaja omalla kohdallani helpottuneena päätteli, etten "selvästikään" kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Omat kokemukseni ja tuttavieni kokemukset neuvoloista ovat muutenkin sen suuntaisia, että neuvoloissa pyritään sulkemaan silmät ja korvat ongelmilta. Jos kaikki vaikuttaa päällisinpuolin ihan hyvältä, ei perheiden tilanteisiin lähdetä perehtymään sen kummemmin, koska ei ole aikaa tai kiinnostusta. Olen omien huonojen kokemusteni ansiosta keskustellut aiheesta viime aikoina paljon eri äitien kanssa, enkä ole vielä toistaiseksi törmännyt äitiin, joka olisi ollut neuvolan työntekijöiden toimintaan tyytyväinen tai kokenut, että terveydenhoitajia oikeasti kiinnostaa asiakkaiden asiat. Kuten Milana yllä sanoi, oma aktiivisuus olisi avun saamisessa ensisijaisen tärkeää, mutta se on valitettavasti ominaisuus, jota harvalla masentuneella enää on.

Vaikka neuvolajärjestelmä onkin mielestäni kauniisti ilmaistuna syvältä perseestä ja täysin turha, en syytä sitä tästäkään murhenäytelmästä. Terveydenhoitajan koulutuksella ja käytössä olevilla resursseilla ei voi haarukoida kymmenien vastaanotolla päivän aikana käyvien väsyneiden äitien joukosta niitä, jotka olisivatkin tarvinneet jotakin enemmän. Sen voi huomata vain perheen läheinen henkilö. Naistenkeskeinen äitiyskulttuuri taas on sellaista, että kärsimyksiä pikemminkin vertaillaan sotajuttujen tapaisesti sen sijaan, että yritettäisiin auttaa toista väsynyttä äitiä mäessä. "Voi kuule, eihän tuo ole vielä mitään! Meillä silloin Pertti-Einarin ensimmäisinä viikkoina..."

[jmit]

Vaimonsurma

Ajatelkaa tilannetta, jossa mies on uupunut työstään, rahat loppu, vaimo uhkaa erolla, lapset valvottaa ja terveys reistailee. Psyykkisesti tuo tilanne on pahimmillaan varmasti vertailukelpoinen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Mitäpä, jos mies ottaa vaimonsa hengiltä tuollaisessa tilanteessa? Tunteeko laki lieventävänä seikkana "vaimonsurman"? Ei tunne.

Pointtini on siinä, että ihmisen velvollisuus on hakea apua silloin kun alkaa tuntua siltä, että ratkaisu voisi tarjoutua läheisten murhaamisesta. Jos tämän oman ratkaisuvaihtoehdon kertoo lääkärille, niin varmasti järjestyy apua. Jos taas apua jättää hakematta, niin ihmisen tulisi vastata teostaa olipa sitten nainen tai mies.

[tturpo]

Tää on "pikkasen" OT mutta näin ilta-sanomissa otsikon neuvolan "hyödystä" viihdemaailman puolelta: http://www.iltasanomat.fi/bigbrother/bb ... 06179.html

Niin, jos tää on totta niin ei siitä Neuvolassa käymisestä oo tälläisten tragedioiden estämiseksi. Jos neuvolan tädit suhtautuu noin, ei ihme jos asioihin ei puututa ennen kuin on myöhäistä.

[jmit]

Pakko jaksaa.

Jokaisella äidillä ja isällä tulee tuntemuksia, että ei jaksa. Pitäisikö yhteiskunnan järjestää ympärivuorokautinen palvelusväki joka perheeseen, jossa tällaisia tuntemuksia on?

Voin vakuuttaa, että jos menet lääkäriin ja sanot, että vauvalta lähtee henki ensi yönä, jos ei apua järjesty, niin kyllä alkaa apua järjestymään ja nopeasti!

[jmit]

Minulla on ollut elämässäni jatkuvasti tilanteita, joissa tuntuu, että ei jaksa. Esimerkiksi koliikkivauva. Nyt tuo koliikkivauva opiskelee lääkäriksi ja fyysikoksi. Parhaat kokemukset ihmisellä syntyy siitä, että haasteista mennään läpi, vaikka välillä tuntuisi, että ei jaksa. Mikäli tilanne on sellainen, että tekee mieli tukehduttaa vauva, niin siitä on puhuttava ammattilaiselle, se ei ole enään mikään normaaliin elämään kuuluva haaste ja tämän verran tulee löytyä ihmiseltä ymmärrystä, jos ei ole psykoosissa.

[pusu]

Avun saamisesta... Ei täällä apua saa, vaikka pyytääkin. Jokunen vuosi sitten meidän perhe oli tilanteessa, jossa oli voinut olla aineksia pahempaankin... Esikoisella todettiin vakava pitkäaikaissairaus pari kuukautta ennen nuorimmaisen syntymää. Esikoisen sairaus vaati (ja vaatii edelleen) yöheräilyjä ja siihen päälle sitten vauvan aiheuttamat yöheräämiset. Esikoisen sairastuminen yksistäänkin oli henkisesti todella rankkaa. Mieheni oireili esikoisen sairastumisesta niin, että vetäytyi lasten hoidosta kokonaan ja vain ärjyi ja tiuski muille perheen jäsenille.

Sukulaiset asuvat kaukana ja kaikki ystävät ja tuttavat ottivat etäisyyttä esikoisen sairastuttua. Mä olin siinä jamassa, että muutaman kuukauden ajan lähes joka ilta/yö istuin suihkussa puolisen tuntia ja itkin.

Otin yhteyttä kunnan perhetyöhön, mutta apua ei tullut. Lasten hoitoon ei saatu apua, koska heillä ei ollut pätevää henkilöä hoitamaan esikoista (sairauden vuoksi). Tarjosivat parisuhdeterapiaa, jonne ei olisi saanut ottaa lapsia mukaan. Mihinkäs ne lapset sitten olisi laitettu? Olin kotona, lapsilla ei ollut hoitopaikkaa, ystävät kaikonneet ja sukulaiset kaukana.

Hammasta purren selvittiin ja nyt kaikki on hyvin (tosin ystävät vaihtuivat kokonaan). Luotto meni "hyvinvointiyhteiskuntaan".