Et tu, Brute?
Antiikin maailmassa salamurha oli yleinen tapa yrittää pyyhkiä viholliset pois tulematta itse tuhotuksi. Homeroksen Troijan sodasta kertova eepos Ilias on täynnä kuolemaa. Esimerkin salamurhasta antaa kohta, jossa voittoisa kuningas Agamemnon palaa kotiinsa. Hänen vaimonsa Klytaimnestra on katkera, koska Agamemnon on sodan alkaessa uhrannut heidän tyttärensä Ifigenian jumalille. Klytaimnestra kostaa tyttärensä surman murhaamalla rakastajansa kanssa Agamemnonin kirveellä, kun tämä yrittää työntää päänsä ulos paidasta, jonka Klytaimnestra on ystävällisesti ommellut hänelle. (Ifigenia ei itse asiassa ollutkaan kuollut, vaan jumalatar Artemis oli viime hetkellä pelastanut hänet...)
Ehkä kuuluisin antiikin historian salamurhista on Julius Caesarin onneton loppu. Siitä alkoi johtajan murhaamisen traditio, joka jatkui koko Rooman imperiumin ajan. Hyvin harvat Rooman keisareista kuolivat rauhallisesti vuoteessaan; muutamat kaatuivat taisteluissa mutta suuri osa salamurhattiin.
Julius Caesar aloitti poliittisen uransa Rooman armeijassa, jossa häntä pidettiin erinomaisena kenraalina. Voittojensa takia hän oli hyvin suosittu sekä Roomassa että legioonalaisten keskuudessa. Vuosien 51 eKr. ja 46 eKr. välillä hän kävi sotaa entistä liittolaistansa Pompeiusta vastaan ja voitti hänet ratkaisevasti Thessaliassa. Caesarin voittoisat sotaretket Egyptissä, Syyriassa ja Afrikassa toivat lisää valtaa – nimellisesti Roomalle, mutta käytännössä hänelle itselleen.
Vuonna 48 eKr. Caesar äänestettiin määräaikaiseksi diktaattoriksi ja pian sen jälkeen pysyväksi. Huhujen mukaan hän havitteli vielä korkeampaa statusta: kuninkaallista valtaistuinta. Tämä olisi radikaalisti muuttanut silloisen tasavallan rakennetta. Huhuja vahvisti Caesarin henkilökultin kasvu – hän oli jo antanut perustaa papiston palvomaan itseään.
Näin suuri valta-asema on historiallisesti todettu vaaralliseksi kenelle tahansa, useissa tapauksissa tappavaksi. Caesarilla oli vihollisia vaanimassa suurin piirtein joka nurkan takana: Pompeiuksen kannattajia (motiivina kosto), tasavallan kannattajia, jotka pelkäsivät Caesarin kehittyvän samankaltaiseksi hallitsijaksi kuin Kreikkalaiset tyrannit 600-luvulla eKr. (motiivina ideologia), ja senaattoreita, jotka pelkäsivät Caesarin vallan kasvamisen vähentävän heidän omia mahdollisuuksiansa edetä elämässä.
15. maaliskuuta vuonna 44 eKr. senaattorijoukko, johon kuuluivat Pompeiuksen kannattajat Marcus Brutus ja Gaius Cassius Longinus, surmasi Caesarin jälkipolville periytyneen tiedon mukaan 23 veitseniskulla) Pompeiuksen patsaan juurella Pompeiuksen teatterissa Roomassa. Osa murhaajista oli Caesarin omaa poliittista ryhmää, eivätkä he yrittäneet henkilökohtaisesti hyötyä Caesarin kuolemasta. Ramsay McMullenin mukaan ”Brutuksen motiivin puhtautta ei voi kyseenalaistaa... Hän rakasti Tasavaltaa.” William Shakespeare kirjoitti tapahtumista noin 1600 vuotta myöhemmin näytelmän Julius Caesar – esimerkki siitä miten salamurhien pohjalta luodaan viihdettä.
Tämä salamurha muutti Rooman historian kulkua. Caesarin ottopojan Octavianuksen ja Pompeiuksen pojan välille syttyi sisällissota. Marcus Brutus mestattiin ja hänen päätön ruumiinsa heitettiin Pompeiuksen patsaan juurelle samaan paikkaan jossa Caesar oli kuollut. Myöhemmin Caesarin salamurhaajien ympärille kehittyi kultti, joka symboloi keisarien tyrannivallan vastustamista. Ironista kyllä Rooman keisarien uskotaan puolestaan myös harjoittaneen salamurhaa vähentääkseen oppositiota ja lisätäkseen valtaansa ja varojansa. Arkeologit ovat löytäneet Pompeijin kaupungista graffiteja, joissa lukee: ”Herra Myrkky hoitaa [keisari] Neron raha-asioita”.
Tämä tapahtumakulku on toistunut monta kertaa historiassa: joku haluaa valtaa, muut hermostuvat, surmaavat hänet – monesti salaa – murhaajat nousevat valtaan, ovat omien kokemuksiensa takia vainoharhaisia ja poistavat potentiaalisia vastustajiaan.
Tämä salamurha muutti Rooman historian ... rhat.shtml 
