Kaksi lasta ja nainen surmattiin Vantaalla 21.12.2011

[Hobitti]

^ Näinpä!! Tällasen normaali-ihmisen on hyvin vaikee käsittää mitä kaikkee sieltä taustalta löytyy ja mitkä on niitä laukasevia tekijöitä tollaselle. Normaali, terve ihminen ei tosta noin vaan lahtaa lapsiaan ja puolisoaan, vaikka oliskin ero tulossa tai menettämässä lapsensa.

Mun yks ystävä työskentelee mielisairaalassa ja se on puhunu, kuinka vaikee välillä on suhtautua potilaisiin, jotka on tehny vaikka mitä kauheuksia. Kun pitäisi aina muistaa ettei se oo se ihminen, vaan sairaus, joka äärimmäisen käytöksen aiheuttaa.

[Powiew]

Mä olen myös miettinyt tuota ihmisten pahaa oloa. Tai lähinnä sitä keinoa selvitä siitä. Näitä perheen sisällä tapahtuvia surmia tulee julki tappavan (!) tasaisesti. Terve järki ei ymmärrä tätä, eikä kuulukaan. Kuitenkin mietin, mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, jonka mielestä parempi vaihtoehto on koko perheen kuolema, kuin esimerkiksi perheen hajoaminen? Onko elämä jo siinä pisteessä, että sitä viimeistä niittiä ei jakseta kantaa, se on se korsi joka katkaisee kamelin selän?
Ja jos näin on, niin onko esim. tuolla sosiaalipuolella minkälaista opastusta vanhemmille siitä, miten elämä jatkuu huostaanoton jälkeenkin, mikään huostaanotto ei ole lopullinen piste, vaan mahdollisuus parantaa entisestä?

Omassa lähipiirissäni on paljon huostaanottoja. Onneksi näissä tapauksissa vanhemmat ovat ajan myötä ymmärtäneet, että huostaanoton perimmäinen tarkoitus on turvata lapsen elämää, ei pilata vanhempien elämä. Toisten on vaikeampi myöntää olleensa väärässä, kuin toisten, mutta ennemmin tai myöhemmin se on ollut kaikilla edessä, ja vasta sitten on päästy asiassa eteenpäin. Käsittääkseni tietämissäni tapauksissa vanhemmille ei ole tarjottu minkäänlaista mahdollisuutta tutustua asiaan paremmin, lapset on viety ja soskun puolelta järjestetty tapaamiset joissa puhutaan vanhempien kanssa näistä käytännön asioista, lasten tapaamisista ja sellaisista. Mutta kaikessa on paneuduttu lasten asioihin, ja siihen, miten lapset tästä tilanteesta selviävät pienimmin mustelmin. Toki, lasten etu on tärkein. Peräänkuulutan kuitenkin sitä, että mikään - siis mikään - ei tunnu vanhemmasta niin pahalta kuin oman lapsen menetys, oli se sitten miten itse aiheutettua tahansa (ehkä on jopa vaikeampi myöntää itse aiheuttaneensa sen..), mutta tähän tunteeseen ei vanhemmalle ainakaan täällä ja näissä tapauksissa ole osattu antaa mitään apua.

Toki ihmismielen pitää olla perustavan laatuisesti sairas, että tällaiseen tekoon päätyy, ja se sairaus olisi pitänyt huomata jo ennen tällaisia tapahtumia. Onko yhteiskunnalla oikeasti niin kiire, että tällaiset jäävät huomaamatta, kerta toisensa jälkeen? Eivätkö ihmiset enää välitä toisistaan niin paljoa, että kysyisivät läheisiltään "mitä sinulle kuuluu, miten pärjäät"? Osataanko toiselle hakea apua ajoissa, jos tulee sellainen olo, että toinen sitä tarvitsisi? Mistä sitä apua haetaan? Miten ihmeessä me voimme näin pahoin? Ja ennen kaikkea, miten ihmeessä me voisimme voida paremmin?

Tämä tapaus mursi minun sydämeni, muuten ei minun ihoni alle moni juttu pääse, mutta äitinä - ja näin joulun alla. Paitsi, että tunnen suurta surua pienten lasten puolesta, olen kovin pahoillani siitä tuskasta, mikä vanhemmilla on täytynyt olla, että ovat tällaiseen tekoon päätyneet. Asiat eivät koskaan ole niin huonosti, että tämä ratkaisu ketään helpottaisi. Tässä yhteiskunnassa voidaan huonosti, voiko sitä enää selvemmin sanoa, kuin nämä viimeaikaiset perhetragediat ovat osoittaneet?

[murjaani]

Peräänkuulutan kuitenkin sitä, että mikään - siis mikään - ei tunnu vanhemmasta niin pahalta kuin oman lapsen menetys, oli se sitten miten itse aiheutettua tahansa (ehkä on jopa vaikeampi myöntää itse aiheuttaneensa sen..), mutta tähän tunteeseen ei vanhemmalle ainakaan täällä ja näissä tapauksissa ole osattu antaa mitään apua.

Minä en väitä että sinä olisit väärässä tai että ne lähipiirisi biovanhemmat olisivat väärässä. Minulla on kuitenkin semmoinen kokemus ja kutina että tuo ettei parannuskeinoja tarjota/esitetä on usein vanhempien oma näkemys tilanteesta. Nimittäin keinoja _minun mielestäni_ tyypillisesti tarjotaan, mutta on eri asia maistuuko se tarjottu lääke. On tapauksia, joihin seuraavat lääkkeet eivät pure ja ehkä tapauksia joissa järjestelmä ei niitä ehdota, mutta uskallan väittää että enemmistössä sijoituksista vanhemmat voivat vaikuttaa tilanteeseen miettimällä seuraavia seikkoja. Ja nyt siis tarkoitan sijoituksia, joissa vanhemman/perheen tilanne on se syy. Nuoren oma päihdekuvio tms. on sitten asia erikseen.

- Päihteet. Luopumalla päihteiden käytöstä voi moni parantaa vanhemmuutensa laatua.
- Riippuvuuksien tunnistaminen ja hoito. Päihteiden lisäksi esim. peli-, shoppailu-, seksi- tai nettiriippuvuus voi viedä resursseja vanhemmuudelta. Läheisriippuvuus on myös isossa roolissa.
- Sitoutuminen mielenterveyshoitoon eli otetaan lääkkeet sovitusti, saneerataan elämää hoitosuosituksen mukaisesti ja aktiivisesti haetaan sitä taspainottavaa vaihtoehtoa. Mielenterveystapauksissa ihmisen tulee hyväksyä se aikajana: esimerkiksi masennuksesta toipuminen voi viedä kauan.

Näissä tilanteissa tuntuu että vanhemmat kääntävät asiat joskus päälaelleen eli perustellaan impulsiivista käytöstä, kännäämistä tai vaikka unirytmin sekoittumista sillä, että lapset on "viety pois". Ja vaaditaan lasten palauttamista ikään kuin laastariksi tai hoidoksi. Kun asia on tietenkin niin että ensin olisi saatava se vanhemman käytös ja tilanne kuosiin ja sitten vanhempi voi tarjota lapselle mitä tämä tarvitsee.

Ymmärrän kyllä että jos sijoitus tehdään vastoin huoltajan tahtoa, menee väkisin aikaa ennen kuin sen asian kanssa pääsee sinuiksi. Ja onhan osa sijoituksia vääriä tai niitä jatketaan vaikka tosiasiallista perustetta ei enää tuntuisi olevan.

Läheisen ystäväni lapsi oli sijoitettuna useamman vuoden ja vaikka sijoitus oli vapaaehtoinen (syy oli yksinhuoltajan vaikea mielenterveysongelmat ja lapsi silloin hyvin pieni), niin alussa se painoi kyllä ystäväni henkisesti pohjamutiin ja vei kauan että hän oli asian kanssa sinut. Myös sijoituksen purku oli hankalaa.

Tuosta läheltä seuratusta prosessista jäi se vaikutelma itselle, että asianosaisille ei kyllä järjestelmä kerro vapaaehtoisesti oikein mitään. Siis se prosessi ei ole selvä tai sitä ei esitetä selvästi. Nythän tutkimustenkin mukaan sijoitetuilla lapsilla on hyvin hatara kuva prosessista, mutta mutkikasta se voi olla vanhemmallekin. Ainakin ystäväni tapauksessa henkilökunta vaihtui tiuhaan ja naisvaltaisella alalla on äitiyslomia jne. eli vanhempi kohtaa hirmuisen määrän ihmisiä ja usein kiiressä työntekijän itselleen tekemistä muistiinpanoista tuleekin se ainoa informaatio joka ammattilaisella on käytössään.

Minun vinkkini, jos joku palstalainen sattuisi vastaavaan tilanteeseen, on pitää päiväkirjaa ihan alusta asti. Siihen laittaa päivämäärän, kuka työntekijä on hoitamassa asiaa ja mitä sovitaan tehtäväksi ja sitten vielä varmistaa että hoituuko se asia järjestelmässä. Siis kaikki tapaamiset, puhelut, milloin saanut kirjeen jne. Sijoitukseen liittyy kymmeniä jos ei satoja tapaamisia ja asiakirjoja ja päätöksiä ja vaikka mitä. Terveydenhuollossa ei samalla tavalla tarvitse asiakkaan osata pitää sitä hommaa koossa, vaan sieltä tulee tietoa jos pitää olla labrakoe tai röntgenkuva. Sossupuolella (ja ilmeisesti myös esim. vammaisten asioita hoitaessa) järjestelmässä on hyvää tahtoa mutta punainen lanka sotkussa ja jopa hukassa.

Miten tämä liittyy tapaukseen?

Ei ehkä mitenkään, mutta JOSKUS varmaan vanhemmalla palaa pinna aika totaalisesti siihen että se prosessi paisuu ja venyy ja aina odotetaan jotakin ja asiat siirtyy, henkilöt vaihtuu jne. Silloin voin hyvin kuvitella että iskee toivottomuus ja tuntuu että samahan tuo on saatana lyödä lappu luukulle kunnolla. En todellakaan syyllistä Vantaan keississä työntekijöitä, mutta uskon että olisi hyvä jos olisi esimerkiksi 112:n sosiaalipäivystys ja joku oman paikkakunnan päivystysnumero mainostettuna niin lastensuojelun asiakkaille kuin muillekin vanhemmille. Siis että voisi ottaa nokialaisen ja naputtaa numeron sen sijaan että se kaikki turhauma purkautuu siihen kaikkein viattomimpaan tai puolisoon. Vantaallahan oli jo viranomaiset paikalla ja ehkä se juttu liittyi enemmän parisuhteeseen kuin vanhemmuuteen, mutta jos joskus joku pelastuisi helposti saatavalla neuvonnalla.

Tämä on ihan turha lässyä tavallaan, mutta jotenkin tämä juttu menee, niinkuin edellinen sanoi, ihon alle. Pakko jotenkin rationalisoida ja koittaa keksiä.

[Crishelle]

Sama mulla... itkettää ihan hillittömästi kun ajattelee niitä pieniä parkoja.

OT: Tuli mieleen, että minun tyttäreni suurin murhe viime päivinä on ollut se, mistä saada tonttulakki tarhan jouluesitykseen ja että onko tarhassa niitä varmasti lainattavaksi asti (oli sitten, ei ollut vaan muistanut kysyä eikä vanhemmille oltu sanottu, että sellainen pitäisi hommata, eikä pitänytkään) ja ollaan joulupukkia odoteltu malttamattomasti ja toiset lapset, joulupukin odottamisen sijasta, joutuivat odottamaan sitä mitä isä keksii puukko kädessä seuraavaksi... Tää on niin väärin!!!

Totta tosiaankin, lasten elämän suurimpia murheita pitäisi olla sellaisten asioiden, että leikkikoiralle tulee kuvitteellinen haava tassuun tai että karkkipäivää ei tule koska käyttäydyttiin huonosti... joskin isompiakin suruja välillä tarvitaan, mutta että tuollaisia...

Sitten huostaanottoihin: Kokemuksesta tiedän sen, että huostaanotto on erittäin kipeä ja häpeällinen asia, mutta samalla tilaisuus katsoa peiliin ja kehittyä vanhempana. Ei ole epäonnistunut ihmisenä, mikäli tuollaista tapahtuu, se tarkoittaa, että voimat ovat lopussa ja että niitä on aika kerätä. Jokainen väsyy vanhempana joskus, se on ihan normaalia. Asioista vaan pitäisi osata puhua ennen kuin ne menevät aivan liian pitkälle.

[Marsalkka]

^ Suomen sossulla oli näköjään kuitenkin resursseja kuljettaa lapset kahden työntekijän kanssa tapaamaan vanhempiaan. Melkoista palvelua vanhemmille (ja tietysti näkökulma on ollut se, että lapset saavat tavata vanhempiaan), jotka eivät ole pystyneet itse lapsistaan huolta pitää. En ihan heti lähtisi syyllistämään sossuja. Pääkaupunkiseudulla ei ihan pienestä syystä lähdetä pitkäaikaista vastentahtoista huostaanottoa tekemään.

[Crishelle]

Näin juuri naapuriani jonka poika on toisen surmatun lapsen kanssa samassa koulussa. Siellä on tämänpäiväinen joulujuhla peruttu ja tilalla muistotilaisuus. Lapset olivat olleet 5- ja 8-vuotiaat.

[murjaani]

Poliisi toppuuttelee sen suhteen että vanhemmat olisivat yhdessä suunnitelleet tekoa.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/polii ... 42607.html

Nyt on asunnosta kuitenkin löytynyt kaksi testamenttia. Omana spekuna arvelen, että ehkä isän ja äidin tekemät. Niiden perusteella ehkä selviää, keiden on ajateltu olevan perimässä...
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/vanta ... pos=navnow

Muoks: lisätty linkit

[vandt]

Näin juuri naapuriani jonka poika on toisen surmatun lapsen kanssa samassa koulussa. Siellä on tämänpäiväinen joulujuhla peruttu ja tilalla muistotilaisuus. Lapset olivat olleet 5- ja 8-vuotiaat.

Anteeksi vain mielipiteeni, mutta törkeää toisia lapsia kohtaan perua koko joulujuhla. Eikö sen muistotilaisuuden olisi voinut vain sisällyttää siihen?

[hsk]

Poliisi toppuuttelee sen suhteen että vanhemmat olisivat yhdessä suunnitelleet tekoa.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/polii ... 42607.html

Nyt on asunnosta kuitenkin löytynyt kaksi testamenttia. Omana spekuna arvelen, että ehkä isän ja äidin tekemät. Niiden perusteella ehkä selviää, keiden on ajateltu olevan perimässä...
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/vanta ... pos=navnow

Muoks: lisätty linkit

Ja Iltalehdessä http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011122 ... 5_uu.shtml
kerrotaan, että äidin osuutta surmiin tutkitaan. Poliisi ei sulje pois mahdollisuutta, etteikö äidilläkin olisi voinut olla osansa tässä tragediassa. Poliisilla ei ollut tietoa siitä, että perheen sisällä olisi aiemmin käytetty väkivaltaa.

[Crishelle]

Olen samaa mieltä. Vaikka vainajan muistoa on erittäin perusteltua kunnioittaa, kuitenkin elämäkin jatkuu iloisine asioineen ja juhlineen.

[jiibo]

Anteeksi vain mielipiteeni, mutta törkeää toisia lapsia kohtaan perua koko joulujuhla. Eikö sen muistotilaisuuden olisi voinut vain sisällyttää siihen?

Millaisen viestin haluaisit lapsille välittyvän tapahtuneesta? Ei taida itselläsi olla kouluikäisiä lapsia? Luokkatoveri on kuollut, mutta ei se mitään, tässä piparia ja tonttuleikkiä.

[madda]

Niin surullinen tapaus mutta kun ei tiedä todellisia taustoja. Monenlaista elämässä nähneenä ja kokeneena voinen sanoa että kyllä sossutkin voisivat katsoa itseään peiliin. Huostaanottoja tapahtuu joskus silloinkin kun niitä ei pitäisi ja silloin kun pitäisi, ei tehdä yhtään mitään. Tulee vain semmonen tunne että huostaanotto on ollut pereheelle kova paikka.
Turvakotiin meno ei kerro yhtään mitään. On tapauksia eli naisia jotka menevät sinne ennen huoltajuuskiistaa ja vieläpä kenties sossujen ehdotuksesta eli sillä tavalla saadaan se epätoivottu isä eli mies mustattua ja pois pelistä. Näinhän ei pitäisi olla mutta näin vain tapahtuu.
Kuuluisin tapaus lastenhuoltojutuissa oli tämä Eric Cometin juttu joka oli aikoinaan lehdissä, MOT:ssä ja löytyy nimellä vieläkin netistä.
Tulee tunne että yhdessä ovat toimineet. Surullista vain että yksi "jäi" kenties henkiin. Tässä tapauksessa olisi ollut JOS näin voi sanoa onnellista jos kaikki olisivat kuolleet. Syyllisyyden taakka on raskas kantaa ja varsinkin jos toinenkin osapuoli on ollut mukana.
Surullisia ovat nämä viimeaikojen lapsisurmat Tyrnävällä sekä Kouvolassa. Molemmat tapaukset elivät huoltajuuskiistan keskellä.
Ei pitäisi kuitenkaan hengiltä ottaa viattomia lapsiparkoja jotka ovat syyttömiä vanhempiensa eripuraan.
Hengiltähän ei pitäisi ottaa ketään minkään syyn takia. On helppo antaa neuvoja maalla kun merellä tuulee vai miten se sanonta meni?

[Powiew]

Minun mielestäni olisi perusteltua pitää erillinen muistotilaisuus vaikka koulupäivän aikana, ja sitten illalla erikseen joulujuhla. Lapset ovat kuitenkin joulujuhlaa odottaneet, ja vaikka heitä kuolema luonnollisesti koskettaakin, eivät noin pienet vielä ymmärrä koko tämän jutun kauheutta (hyvä niin). Lapset odottavat joulua, ja minä ainakin toivon, että näiden surmattujen lasten ystävät osaavat iloita joulusta pipareineen ja tonttuleikkeineen - eivätkä pelkästään sure menehtyneiden ystäviensä perään. Mikään ei minusta olisi surullisempaa kuin seurata lasten ilon hiipumista ja joulumielen vaihtumista suruun. Aihetta suruun on, mutta on aikaakin, ja nyt voisi kuvitella olevan aika ihan muulle.

Kirjoitin aiemmin ajatuksiani huostaanottotilanteista. Niitä on tosiaan kertynyt, minun kummilapsiani on huostassa kaksi, toinen laitoksessa ja toinen perheessä, muita sukulaislapsia huostassa on 5, osa perheissä ja osa laitoksissa. Näiden lasten vanhemmat ovat minun läheisiäni. Tiedän, että lasten huostaanotot eivät ole olleet turhia, mutta tiedän myös, että vanhemmat on jätetty vähän tyhjän päälle asian kanssa. Kyllä, he ovat moniongelmaisia, ja ensimmäinen asia olisi myöntää ne omat ongelmat. Ja tähän on tarjolla katkoa, terapiaa, lääkkeitä, kaikkea. Mutta tarkoitan nyt ihan sitä huostaanottotilannetta, se on käytännössä niin, että sossut hakee lapset ja tekevät väliaikaisen huostaanoton. Vanhemmille tulee sitten postissa liput ja laput perusteluineen, on palaveria ja sellaista. Sovitaan lasten tapaamisista. Jatketaan huostaanottoa. Kaikki, mitä vanhempi noissa tilaisuuksissa itsestään kertoo (juuri ne kipeät asiat) kirjataan ylös ja käytetään perusteluna huostaanoton jatkamiseen. Ihan syystä - kyllä- mutta kyllä siinä myös pyöritetään veistä vanhemman haavassa (no, olipa iskevästi sanottu...). Heti kun myönnät jotain, tulee se sinua vastaan.

Missä on vanhemman terapia koskien lasten poisvientiä? Missä on se hoito, joka on sitä vanhempaa varten, sellaisissakin tapauksissa, joissa vanhempi ei ehkä jatkossakaan pysty lasta hoitamaan, ja tietää sen itsekin? Vaikka he tietävät, että lapsen on parempi olla muualla, ei sitä asiaa ole helppo kantaa tai sulatella. Tämä taas tuo ison varjon tuon muun elämäntavan ymärille, ollaan sekaisin, niin ei tunneta mitään. Ja kun ollaan sekaisin, ei arvet parane, ikinä.

Melkoinen oravanpyörä, johon ei varmaan kenelläkään ole vastausta, mutta kysymyksiä sitäkin enemmän. Ihmisen mieli on melko hauras, ja loppupeleissä vain ihminen itse tietää mitä siellä oman pääkopan sisällä liikkuu. Näitä tapauksia on ollut jo ihan liikaa, ja silti tiedän, ettei se tähän jää (itse asiassa näyttäisi puhtaasti päinvastaiselta).

Minä olen menettänyt vanhempani, he veivät henkensä itse. He eivät kuitenkaan vieneet mukanaan minua tai sisaruksiani, vaikka tilanne oli sama: olimme lastenkotikierteessä. Me saimme mahdollisuuden, ja vaikka aikani olen ollut omille vanhemmilleni katkera heidän päätöksestään, nyt ajattelen lähes kiitollisena, että onneksi he antoivat meidän elää. Meistä tuli mitä tuli, mutta minä olen onnellinen. Minulla on nyt sitä, mitä pienenä ei ollut. Minä elän ihan hyvin.

Tänä jouluna katson ilomielin kun omat lapseni leikkivät ja juhlivat, on tätä odotettukin. Illalla sitten sytytän kynttilät näiden pienten muistoksi, ihan omalla ajallani, ja ihan omasta halustani.

[Marsalkka]

Kuuluisin tapaus lastenhuoltojutuissa oli tämä Eric Cometin juttu joka oli aikoinaan lehdissä, MOT:ssä ja löytyy nimellä vieläkin netistä.

Liittyykö Cometin tapaus jotenkin huostaanottoihin?

[Teleksi]

Minä en kyllä ymmärrä miksi aina yhteiskuntaa ja sossuja syyllistetään. Ikäänkuin ihmisillä ei olisi vastuuta omista tekemisistään. Jos lapsia ei olisi otettu huostaan täällä kiljuttaisiin sitä, ettei puututtu ajoissa. Kun lapset otettiin huostaan, täällä kiljutaan, että huostaanotto ajoi tähän tilanteeseen. Teet mitä teet, niin väärin menee. Oikeasti kuitenkin viime kädessä on vain yksi ihminen, joka voi katkaista huumekierteen /alkoholismin /väkivaltaisuuden/ mielenterveysongelmat jotka helpottavat lääkityksellä/ lasten hyväksikäytön jne jne.. Tämä on tietenkin ihminen itse. Tukea voi antaa monikin taho, mutta ei se yhteiskunta tai sossu pysty ihmeisiin, jos ihminen ei ole mukana prosessissa.