Oikeudenkäynnissä Tšikatilo tunnusti murhanneensa kaikkiaan 53 naista ja lasta vuosina 1978–1990. Todellinen uhriluku saattaa olla huomattavasti suurempi.
Andrei Tšikatiloa pidetään yhtenä Neuvostoliiton ja koko maailman pahimmista sarjamurhaajista.
Syntymä ja lapsuus
Tšikatilo syntyi Jablotšnojen kylässä Ukrainassa vuonna 1936. Hänellä oli syntyessään vesipää, mikä aiheutti hänelle myöhemmin inkontinenssia ja impotenssia.
Neuvostoliitto oli aloittanut teollistamisohjelmaa, ja Stalinin suunnittelema maatalouden kollektivisointi oli hiljattain aiheuttanut laajan nälänhädän. Ukrainassa dokumentoitiin kannibalismitapauksia, ja niistä kehittyi jopa eräänlainen kansantaru.
Tšikatilon äiti pelotteli poikaansa usein kauhutarinoilla siitä, kuinka tämän isoveli oli siepattu, surmattu ja syöty. Tätä kertomusta ei ole voitu todistaa oikeaksi, eikä edes varmuudella tiedetä Tšikatilolla olleen veljeä.
Toisen maailmansodan aikana Tšikatilo todisti useita tuhoisia ja verisiä saksalaisten pommituksia. Hän kuvitteli, kuinka saksalaisia sotavankeja vietiin metsään ja teloitettiin. Vaikka neuvostoliittolaisilla lapsilla oli useinkin tuollaisia fantasioita sota-aikaan,lähde? tässä tapauksessa on nähty selviä yhteyksiä Tšikatilon murhatekoihin.
Pikkusiskon syntymä
Tšikatilon isän ollessa sodassa perheeseen syntyi tyttölapsi. Tšikatilon pikkusisko sai alkunsa todennäköisesti saksalaisen sotilaan raiskattua Tšikatilon äidin, ja koska perheellä oli ainoastaan pieni mökki, yksi huone ja yksi vuode, nuori Andrei mahdollisesti näki äitinsä raiskauksen, mikä on saattanut traumatisoida häntä.
Äiti kohteli poikaa kaltoin. Tšikatilo joutui nukkumaan samassa vuoteessa äitinsä kanssa ja vesipään aiheuttamien inkontinenssiongelmien takia hän kasteli vuoteen jatkuvasti. Vuoteenkastelun vuoksi äiti nöyryytti poikaa, pilkkasi tämän miehisyyttä ja pieksi häntä usein ankarasti ja väkivaltaisesti.[1]
Seksuaalisuus herää
Tšikatilon varhaisnuoruuden ensimmäinen ja ainoa seksuaalinen kokemus tapahtui 15-vuotiaana. Hän hyökkäsi nuoren tytön kimppuun, kaatoi tämän maahan ja sai siemensyöksyn, kun tyttö yritti kamppailla vapaaksi. Tšikatilon mielessä saattoi syntyä elinikäinen assosiaatio seksin ja väkivaltaisen aggression välille. Hän ei koskaan kyennyt normaaliin sukupuoliseen kanssakäymiseen.
Tšikatilo yritti myös normaalia ihmissuhdetta ihastuttuaan erääseen paikalliseen tyttöön asepalveluksen jälkeen, mutta hän joutui pahasti nöyryytetyksi, kun tyttö huomasi Tšikatilon kyvyttömyyden. Tyttö kertoi Tšikatilon salaisuuden ystävilleen. Pian Tšikatilon impotenssista tiesivät kaikki kyläläiset, ja hän itse ensimmäistä kertaa elämässään tajusi, ettei hän koskaan pystyisi normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Tšikatilo tunsi suurta häpeää ja kostonhimoa ja alkoi kuvitella, kuinka tappaisi tytön ja paloittelisi ruumiin. Kyseisen tapauksen jälkeen Tšikatilon seksuaalisadistinen persoonallisuushäiriö alkoi vaivata hänen arkielämäänsä. Hän kuitenkin syyllistyi ensimmäiseen murhaansa vasta vuonna 1978.
Aikuisikä ja avioliitto
Tšikatilo avioitui vuonna 1963 pikkusiskonsa ystävättären Fainan, 24-vuotiaan hiilikaivosmiehen tyttären, kanssa. Tšikatilo asui tuolloin sisarensa kanssa, ja tämä joutui vääjäämättä seuraamaan, kuinka veli ei onnistunut löytämään itselleen tyttöystävää. Niinpä hän järjesti säälistä veljensä yhteen Fainan kanssa.
Pariskunnalla ei ollut paljonkaan sukupuolielämää miehen impotenssin takia, mutta lukuisten yritysten jälkeen he onnistuivat kuitenkin saamaan kaksi lasta: tyttären Ljudmilan (s. 1965) ja pojan Jurin (s. 1966). Tšikatilo siitti lapsensa masturboimalla vaimonsa sukuelinten päälle ja työntämällä sormin siemennestettä vaimonsa emättimeen.
Työ, koulutus ja ura
Tšikatilo pärjäsi peruskoulussa hyvin ja pyrki Moskovan valtionyliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä, mutta hän ei selvinnyt pääsykokeesta. Sen jälkeen hän hakeutui paikalliseen ammattikouluun ja alkoi opiskella marxismi-leninismiä, Venäjän kirjallisuutta ja konetekniikkaa.
Asepalveluksen jälkeen vuonna 1960 hän muutti Rodjonovo-Nesvetajevskiin ja suoritettuaan tutkinnon teknisessä ammattikoulussa aloitti työt puhelinasentajana ja jatkoi vapaa-ajalla kirjallisuudenopintojaan. Tšikatilo halusi uskoa itseensä ja kompensoi impotenssiaan ahkeralla opiskelulla ja "nerouden" tavoittelulla.
Vuonna 1970 Tšikatilo lopetti puhelinteknikon työt. Seuraavana vuonna 1971 hän suoritti loppuun Venäjän kirjallisuuden tutkinnon kirjekurssina. Koska Tšikatilolla oli jo laki- ja kirjallisuusopintoja, hänet katsottiin riittävän päteväksi toimimaan opettajana.
Tšikatilo epäonnistui opettajana; hän ei saanut lapsia kuriin, koululaiset pilkkasivat häntä ja polttivat tupakkaa luokassa Tšikatilon kasvojen edessä.
Seksuaalinen turhautuminen
1970-luvun alkupuolella Tšikatilon seksuaalinen turhautuminen alkoi käydä sietämättömäksi. Hänen vihansa kasvoi kävelyillä kaduilla tai puistoissa, joissa näki nuoria rakastavaisia - nämä saivat Tšikatilon raivon valtaan. Häntä suututti ajatus, että kuka tahansa vähä-älyinenkin voisi harrastaa seksiä mutta Tšikatilo, korkeasti koulutettu ja oppinut mies, ei pystynyt normaaliin sukupuoliseen kanssakäymiseen.
Lopulta Tšikatilo alkoi ahdistella koululuokkansa lapsia, sekä poikia että tyttöjä. Tämän tultua ilmi Tšikatilo vain yksinkertaisesti erotettiin; koulun johto ei tehnyt rikosilmoitusta vaan vaikeni asiasta. Tuon ajan Neuvostoliitossa lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastuminen oli häpeällistä ja kiusallista monille tahoille. Yksinkertaisinta oli vain erottaa Tšikatilo kaikessa hiljaisuudessa; niinpä hänen uudessa työpaikassaan ei tiedetty hänen menneisyydestään.
Muutto Šahtyyn
Tšikatilo muutti perheineen läheiseen Šahtyn kylään, josta sai uudestaan töitä opettajana ammattikoulusta nro 33 ja jossa hän jatkoi koululaisten hyväksikäyttöä.
Tšikatilo toimi opettajana vuoteen 1981 asti, jolloin uudet hyväksikäyttötapaukset selvisivät ja hän menetti opettajanvirkansa lopullisesti. Tšikatilo sai sittemmin työtä konttoristina ja paikallisen tehtaan kiertävänä tuote-esittelijänä. Tuote-esittelijän työhön kuului pitkiä, monipäiväisiä matkoja ympäri Neuvostoliittoa julkisissa kulkuvälineissä.
Murhasarjan ensimmäiset uhrit
Työmatkoillaan Tšikatilo toteutti raakoja fantasioitaan. Hänellä oli vapaa-aikaa, ja hän oleskeli paljon julkisilla rautatie- ja linja-autoasemilla, joilta oli helppo löytää uhreja kenenkään huomaamatta. Tämä osaltaan vaikeutti poliisin tutkimuksia, koska ruumiita löytyi satunnaisesti ympäri maata. Länsimaisen mittapuuun mukaan Neuvostoliiton rikostutkintamenetelmät olivat vanhentuneita, ja tämä vaikeutti entisestään syyllisen löytämistä. Poliisit epäilivät aina uhrin löytöpaikan perusteella paikallisia, mutta eivät ottaneet huomioon mahdollisuutta, että murhaaja saattaisi matkustaa paljon.
Murhasarja alkaa
Ensimmäinen uhri
Vuonna 1978 Tšikatilo muutti pieneen Šahtyn kylään lähelle Rostov-na-Donun kaupunkia. Tšikatilo joutui ensin asumaan yksin ja odottamaan perheensä muuttoa perässä, ja niin hän saattoi toteuttaa vapaasti perversioitaan. Tšikatilo asui vakituisesti kerrostaloasunnossa, johon hänen perheensäkin oli määrä muuttaa, mutta hän hankki itselleen pienen ja salaisen, ränsistyneen, kolmen huoneen mökin hämärältä syrjäkujalta.
22. joulukuuta 1978 Tšikatilo teki ensimmäisen murhansa. Hän houkutteli paikalliselta bussipysäkiltä matkaansa 9-vuotiaan tytön Lena Zakotnovan tarjoamalla hänelle purukumia, joka oli tuon ajan neuvostolapsille harvinaista herkkua. Zakotnova suostui mukaan, ja Tšikatilo vei hänet salaiselle mökilleen ja aikoi raiskata tämän.
Raiskaus kuitenkin epäonnistui impotenssin takia, mutta kamppaillessaan tytön kanssa Tšikatilo iski häntä veitsellä ja sai orgasmin. Näin Tšikatilo huomasi, että hän voisi toteuttaa seksuaalisuuttaan käyttämällä sukupuolielimensä sijasta veistä. Tšikatilo heitti Zakotnovan ruumiin ja tämän koulurepun läheiseen jokeen, ja myöhemmin uhri löydettiin sieltä.
Ensimmäinen epäilty
Poliisit ottivat kiinni useita epäiltyjä ja yrittivät pakottaa epäiltyjä tunnustamaan. Lopulta eräs epäilty nuori mies, Aleksandr Kravtšenko, tunnusti, ja hänet tuomittiin kuolemaan, vaikka todistusaineisto viittasi Tšikatiloon. Oletetun syyllisen teloituksesta huolimatta uusia ruumiita löytyi edelleen. Teloitus oli jo suoritettu, kun syytös todettiin vääräksi.
Tšikatilo seurasi tarkasti murhauutisia paikallisista sanomalehdistä. Hän pelkäsi olevansa lähellä kiinnijäämistä, kun Kravtšenko teloitettiin. Tšikatilo odotti neljä vuotta, ennen kuin teki seuraavan murhansa.
Varsinainen murhasarja alkoi vuonna 1982. Tšikatilo antautui täysin perversioilleen ja alkoi metsästää uhreja juna- ja linja-autoasemien läheisyydestä, missä liikuskeli usein prostituoituja, köyhiä kulkureita ja lapsia. Tšikatilo toimi tuolloin paikallisen tehtaan tuote-esittelijänä ja matkusti paljon julkisissa kulkuvälineissä, mutta lopulta hänet erotettiin, koska hän laiminlöi työtehtävänsä ja etsi vain uhreja.
10. joulukuuta 1982 Olga Stalmatšenok lähti pianotunnille ja katosi jälkiä jättämättä. Ainoa merkki tytöstä oli vanhempien saama outo postikortti, jonka mukaan heidän tyttärensä oli tapettu metsään ja tulevana vuonna kymmenen muuta kuolisi. Kortissa oli allekirjoitus "Sadisti Musta Kissa", ja myöhemmin se osoittautui Tšikatilon kirjoittamaksi. Stalmatšenokin ruumis löytyi jäätyneenä, alastomana ja silvottuna viiden kilometrin päästä musiikkiopistosta; hänet oli jätetty pellolle traktorinrenkaan jättämään uraan.
Tšikatilo yritti harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa, mutta impotenssinsa vuoksi hän ei siihen kyennyt. Naiset yleensä pilkkasivat hänen mieskuntoaan, ja tämä sai Tšikatilon raivostumaan suunnattomasti, mikä johti lopulta murhaan.
Poliisit olivat järkyttyneitä murhien raakuudesta: monet uhreista oli silvottu ja paloiteltu, ja useissa tapauksissa oli ilmeistä, että murhaaja oli purrut irti ruumiinosia uhreistaan. Tšikatilo puri usein irti naispuolisten uhriensa rinnat ja vaginan ja nuorukaisten siittimen. Hän yleensä myös puhkoi tai kaivoi uhreiltaan silmät päästä, koska vanhan venäläisen uskomuksen mukaan murhaajan kuva jää uhrin silmiin.
Murhasarja oli niin raaka, että aluksi epäiltiin jonkin saatananpalvontakultin suorittavan uhrimenojaan. Totuus oli ehkä vielä tyrmistyttävämpi: murhaaja oli naimisissa oleva keskiluokkainen, keski-ikäinen kahden lapsen isä, isoisä ja aktiivinen kommunistipuolueen jäsen.
Vuoteen 1983 mennessä ruumiita oli löytynyt jo kuusi. Moskovan poliisin tutkija, majuri Mihail Fetisov lähetettiin Rostov-na-Donun kaupunkiin johtamaan tutkimuksia. Fetisov keskitti tutkimukset Šahtyn alueelle ja määräsi rikostutkintaspesialisti Viktor Burakovin johtamaan tutkintaryhmää. Tutkimukset alkoivat edistyä Burakovin johdolla, mutta syyllistä ei saatu kiinni. Poliisit epäilivät ja kuulustelivat enimmäkseen paikallisia mielenterveysongelmaisia ja seksuaalirikollisia, joista moni pidätettiin syyttömänä. Eräs epäillyksi joutunut alaikäinen homoseksuaali jopa teki itsemurhan pidätyssellissä. Silti vuoden 1985 aikana tapahtui viisitoista uutta murhaa.
Ensimmäinen pidätys ja vankilatuomio
Rostovin linja-autoaseman läheisyydestä löydettiin harhailemasta epäilyttävästi käyttäytyvä mieshenkilö, joka yritti päästä puheisiin nuorten naisten ja lasten kanssa. Mies oli Andrei Tšikatilo, ja hänet pidätettiin. Poliisilla oli syytä epäillä Tšikatiloa murhaajaksi, mutta virallinen syy pidätykseen oli hänestä tehty rikosilmoitus: toimiessaan tuote-esittelijänä hän oli varastanut tavaraa työpaikaltaan. Tšikatiloa epäiltiin murhista, mutta sitovaa näyttöä ei ollut. Hänet tuomittiin varkaudesta vuodeksi vankilaan, mutta kärsittyään tuomiostaan kolme kuukautta hän vapautui joulukuussa 1984.
Tšikatilo oli edelleen epäiltyjen listalla, mutta uhreista löydettyjen siemennestetahrojen perusteella oletetun murhaajan veriryhmän oli määritetty olevan eri tyyppiä kuin Tšikatilon. Myöhemmin on oletettu Tšikatilon kuuluneen harvinaiseen ihmistyyppiin, jonka veriryhmä poikkeaa ruumiin eritteiden perusteella määritettävästä veriryhmästä. Tätä ei kuitenkaan koskaan osoitettu Tšikatilon elinaikana, ja on myös epäilty Neuvostoliiton poliisin sotkeneen näytteet. Hyväksyttyä selitystä ei ole vielä saatu.
Etsinnät alkavat
Tšikatilo löysi uuden työpaikan Novotšerkasskista ja pysytteli syrjässä. Hän murhasi seuraavan kerran elokuussa 1985 kaksi naista. Hänen ei tiedetä jatkaneen murhia ennen toukokuuta 1987, jolloin hän oli työmatkalla Revdaan Ukrainaan. Tuolloin hän tappoi nuoren pojan. Tšikatilo iski vielä Zaporižžjassa heinäkuussa ja Leningradissa syyskuussa.
Tutkinta alkoi edistyä vuoden 1985 keskivaiheilla, kun pääkuulustelija Issa Kostojev otti johdon tutkimuksissa. Rostovin ympäristössä tehtyjä murhia alettiin tutkia uudestaan tarkemmin ja tunnettuja seksuaalirikollisia alettiin kuulustella. Joulukuussa 1985 siviiliasuiset poliisit alkoivat vartioida Rostovin rautatieasemia ja tehostaa etsintöjä. Tšikatilo seurasi tutkimuksia tarkasti joukkotiedotusvälineistä ja pysytteli omissa oloissaan kaksi vuotta. Poliisit turvautuivat nyt myös ensimmäistä kertaa psykiatrin konsulttiapuun, ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa sarjamurhaajan jäljittämiseen.
Vuonna 1988 Tšikatilo jatkoi murhaamista — mahdollisimman kaukana Rostovin alueesta. Hän tappoi naisen Krasny-Sulinissa huhtikuussa ja kahdeksan muuta vuoden loppuun mennessä, mukaan lukien kaksi uhria Šahtyssa. Tämän jälkeen Tšikatilo piti taas pitkän tauon ja murhasi seitsemän nuorta poikaa ja kaksi naista tammi–marraskuussa 1990.
Ruumiiden löytyminen johti laajamittaisiin poliisioperaatioihin, ja kaikille Rostovin alueen suurille linja-auto- ja rautatieasemille määrättiin suurmiehitys, ja liikkuvaa poliisia käskettiin kuulustelemaan joka ikistä vähänkään epäilyttävää henkilöä. Murhaaja pyrittiin tietoisesti ohjaamaan pois suurilta asemilta pienemmille, jotka oli miehitetty siviiliasuisilla poliiseilla. Pienillä asemilla, nimenomaan niillä, joiden läheisyydestä ruumiita oli löydetty, oli paljon naispuolisia poliiseja ja agentteja houkutuslintuina.
Läpimurto
6. päivänä marraskuuta 1990 Tšikatilo murhasi ja silpoi raa’asti nuoren naisen Sveta Korostikin. Kun Tšikatilo poistui murhapaikalta, häntä tarkkailtiin. Siviiliasuinen poliisi, joka oli partiossa Lešozin rautatieasemalla, näki epäilyttävän miehen kävelevän asemalle läheisestä metsästä. Mies oli partiopoliisin mielestä epäilyttävä jo siksi, että hän oli metsässä. Näihin aikoihin ylipäätään metsässä liikkuminen oli epäilyttävää, koska kaikki murhat olivat tapahtuneet metsissä ja myös ruumiit oli löydetty niistä.
Mies ei näyttänyt vaeltelijalta, joka samoilisi metsässä vain omaksi huvikseen, sillä hän oli pukeutunut ennemminkin arkivaatteisiin. Mies kantoi mukanaan urheilukassia, joka ei sopinut yhteen senkään kanssa, että mies olisi ollut esimerkiksi keräämässä sieniä. Miehen tultua lähemmäs partiopoliisi huomasi miehen vaatteiden olevan hyvin likaiset ja hänen kasvojensa veriset. Mies käveli läheiselle kaivolle ja puhdisti kenkänsä ja takkinsa verestä. Partiopoliisi pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään paperinsa. Mies oli Andrei Tšikatilo.
Poliisilla ei ollut syytä pidättää tai enempää epäillä häntä mistään, mutta Tšikatilon tiedot kirjattiin ylös. Myöhemmin ilmeni, että Tšikatilo kuljetti kassissa juuri murhaamansa Sveta Korostikin irti leikattuja rintoja.
Myöhemmin poliisi löysi samasta metsästä kaksi ruumista sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Kävi ilmi, että toinen uhreista oli murhattu samoihin aikoihin kuin partiopoliisi näki Tšikatilon kävelevän pois metsästä. Tšikatiloa epäiltiin jälleen lapsenmurhasta. Edellisen kerran häntä oli epäilty samanlaisesta rikoksesta jo vuonna 1978 ensimmäisen murhan jälkeen. Silminnäkijöiden kuvaukset oudosta miehestä, joka oli nähty myöhemmin murhattuna löydetyn tytön seurassa, täsmäsivät Tšikatiloon.
Uusi pidätys ja tunnustus
Tapahtumista huolimatta poliisilla ei vieläkään ollut riittävästi todisteita, jotta Tšikatilo voitaisiin pidättää. Häntä alettiin kuitenkin seurata ympäri vuorokauden, ja poliisit vakoilivat häntä videokameroin.
20. marraskuuta 1990 Tšikatilon nähtiin lähtevän kotoaan mukanaan nelisen litraa olutta. Hän vaelteli ympäri kaupunkia ja yritti houkutella nuorukaisia matkaansa tarjoamalla heille olutta. Viimein Tšikatilo poikkesi pieneen kahvilaan ja osti pienemmän pullon olutta, jolla olisi helpompi houkutella lapsia matkaansa. Poliisit olivat seuranneet häntä, ja pelkästään tuntikausien vaeltelu ympäri kaupunkia olutpatterin kanssa oli riittävän epäilyttävää. Tšikatilon astuessa ulos kahvilasta hänet pidätettiin.
Hänen olleessaan pidätettynä poliisit saivat lisää todisteita Tšikatiloa vastaan. Yksi hänen viimeisistä uhreistaan oli ollut 16-vuotias poika, joka oli fyysisesti hyvin voimakas mutta henkisesti jälkeenjäänyt. Murhapaikalla oli kamppailun jälkiä, ja Tšikatilon sormessa oli pahannäköinen haava. Lääkärintarkastuksessa ilmeni, että sormi oli murtunut ja haavan tullut ihmisen, nimenomaan lapsen, puremasta. Tšikatilo ei ollut hakeutunut lääkäriin. Tämä oli erittäin vahva osoitus Tšikatilon syyllisyydestä.
Poliisi kuulusteli Tšikatiloa ja yritti puristaa tunnustusta hokemalla hänen olevan hyvin sairas mies ja kertomalla, että hän voisi välttää tuomion tunnustamalla ja vetoamalla mielenvikaisuuteen. Lopulta perinteisestä kuulustelumenetelmästä luovuttiin, ja paikalle kutsuttiin kriminaalipsykiatri Aleksandr Buhanovski Moskovasta. Buhanovski suhtautui myötätuntoisesti Tšikatiloon ja vietti hänen seurassaan koko päivän varhaisesta aamusta myöhään yöhön. Muutaman tunnin keskustelun jälkeen Tšikatilo alkoi tunnustaa tekojaan Buhanovskille.
Joka tapauksessa pelkkä tunnustus ei riittänyt vangitsemisperusteeksi, vaan tarvittiin paljon vahvempaa ja sitovampaa näyttöä. Tšikatilo suostui yhteistyöhön ja kertoi kaiken. Hän tunnusti yhteensä 56 murhaa, mikä järkytti poliisia. Vain 36 murhaa oli listattu saman murhaajan tekemiksi — muut oli liitetty muihin tapauksiin, koska ne olivat joko kaukana Tšikatilon tavanomaisista uhrinmetsästysalueista tai ruumiit oli haudattu syrjään eikä niitä ollut löydetty. Pitävä näyttö saatiin vasta Tšikatilon johdatettua poliisit haudoille.
Vangitseminen
Tšikatilon vangitseminen vaati erityisiä varotoimenpiteitä. Venäläisessä alamaailmassa raa’at murhaajat ja erityisesti seksuaalimurhaajat olivat alinta kastia, ja he joutuivat usein toisten vankien pahoinpitelemiksi tai tappamiksi. Erityisen vaikeaa varotoimien järjestäminen oli siksi, että useiden Tšikatilon uhrien omaisia työskenteli kyseisessä vankilassa. Tšikatilo oli kuolemanvaarassa jo ennen oikeudenkäyntiä.
Sellissään Tšikatilo oli ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa. Vaikka hän usein käyttäytyikin oudosti kuulustelijoidensa nähden, sellissä hänen käytöksensä (hän ei tiennyt kameravalvonnasta) muuttui täysin normaaliksi. Hän nukkui ja söi hyvin, jopa voimisteli joka aamu. Hän myös luki innokkaasti kirjoja ja lehtiä ja käytti paljon aikaa kirjeiden kirjoittamiseen, lähetti valituksia perheelleen, valtion virkamiehille ja medialle.
Kirjoittaminen oli Tšikatilon intohimo hänen elämänsä loppuun asti. Toimiessaan aikoinaan opettajana hän kirjoitti paljon artikkeleita paikallisiin sanomalehtiin. Hänen kirjoituksensa käsittelivät usein etnologiaa ja moraalia.
Oikeudenkäynti ja teloitus
Tšikatilon oikeudenkäynti alkoi 14. huhtikuuta 1992. Huolimatta oudosta ja häiritsevästä käyttäytymisestä oikeussalissa hänet todettiin kykeneväksi vastaamaan teoistaan oikeudessa. Oikeussaliin rakennettiin suuri, valkoiseksi maalattu teräshäkki hänen turvallisuuttaan varten. Koko oikeudenkäynti oli kaoottinen: uhrien omaiset huusivat ja raivosivat, kirosivat Tšikatiloa ja yrittivät päästä häneen käsiksi. He vaativat saada Tšikatilon omiin käsiinsä ja repiä hänet palasiksi aivan kuten hän oli tehnyt heidän omaisilleen. Tuomarin luetellessa uhrien nimiä omaiset pyörtyilivät. Tilanne uhkasi monta kertaa riistäytyä hallinnasta.
Oikeudenkäynti päättyi heinäkuussa, ja tuomiota lykättiin lokakuun 15. päivään asti. Tšikatilo todettiin syylliseksi viiteenkymmeneenkahteen viidestäkymmenestäkolmesta murhasta. Kun hänen annettiin esittää lausuntonsa, hän piti sekavan puheen ja syytti valtiota, Josif Stalinia, poliittisia johtajia, vaikeaa lapsuuttaan ja impotenssiaan ja herjasi oikeutta, heiteli penkkiään ympäri häkkiä ja sylki päin vartijoita. Hän jopa laski housunsa alas ja paljasti sukuelimensä ja huusi olevansa mies, jonka miehisyys on varastettu. Hän syytti myös 1930-luvun nälänhätää. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, että Tšikatilo oli syntynyt 1936, paljon nälkävuosien 1932–1933 jälkeen. Hän myös ilmoitti tehneensä yhteiskunnalle palveluksen siivotessaan pois epäkelpoja yksilöitä: prostituoituja, alkoholisteja, karanneita teini-ikäisiä ja silkkoja ”ongelmatapauksia”.
Tšikatilo tuomittiin kuolemaan. Oikeuden puheenjohtajan julistettua tuomion puhkesivat uhrien omaiset ja yleisö raivokkaisiin hurraa-huutoihin ja suosionosoituksiin.
Tšikatilo teloitettiin Rostovin vankilassa 14. helmikuuta 1994 ampumalla oikean korvan taakse erityisessä äänieristetyssä sellissä. Tšikatilo oli anonut armoa teloittajaltaan ja jopa armahdusta presidentti Boris Jeltsiniltä, mutta anomus hylättiin.
Tai no Chikatilohan on ns kansainvälistetty kirjoitusmuoto, mutta anygays.