ajattelin avata tälläisen kun aihe kiinnostaa ja jokainen jossain elämänsä vaiheessa tekee tuttavuutta sen kanssa vaikka läheisen ihmisen kuoleman kautta. onko suhtautuminen kuolemaan muuttunut kun läheinen on kuollut jne?
mun elämässä on läheisten kuolemia ollut tasaiseen tahtiin mutta jotkut niistä koskettaa enemmän kuin toiset. isän kuolema silloin kun olin vasta 21v muutti elämääni kerta heitolla. olin se joka sai ensin tiedon, joka ilmoitti muille ja joka järjesti kaiken :hautajaiset, omaisuusasiat, hänen viimeiset hlökohtaiset asiat. erittäin raskasta oli lukea hänen postinsa jossa joukossa oli mm. hylkäys tapiolasta vakuutuksen osalta( yli 40v, avioero, polvileikkaus, luultavasti liian riskialtis asiakas). ilmoitus avioeron juridisesta lopusta (miten se sanotaan kun kaikki on final, caput,over...) hymyilemään pisti kun tarkistin hänen vaatteitaa jotka kuollessa olivat olleet päällä..takin taskusta löytyi nippu juuri ennen kuolemaa tehtyjä toto-lappuja, lotto (kuolinpäivä oli lauantai) ja hänen kallisarvoinen kolikkopussinsa lompakon lisäksi. Ajattelinkin että siellä se varmaan istuu pilven päällä sätkä suussa ja katselee raveja...
isän kuoleman takia siitä tuli mulle ihan luonnollinen asia eli saatan nykyään vaikka aloittaa keskustelun johonkin kuolemaan liittyvästä mikä joskus saa kanssakeskustelijan vähän takeltelemaan..(esim. mahtuuko uurnaan kaikki tuhkat ja kuinka paljon se painaa jne..)
pari päivää sitten mun isoäiti kuoli ja en voi olla miettimättä sitä joutuiko hän kärsimään sen viimeisen tunnin (aivoverenvuoto) vai oliko hän kenties lopussa onnellisen tietämätön mistään kivuista...hänen viimeiset sanansa ovat olleet että nyt on todella paha olo ja vähän ajan päästä että hän on nyt niin väsynyt että ei jaksa enää mitään...jotenkin olen vaan hyvin huolestunut siitä että kuinka paljon hän on joutunut kärsimään ja onko se elämän tarkoitus että ennen kuolemaa kun on muutenkin väsynyt niin täytyy vielä kärsiä?
isän kuolema oli nopea ja yllätys, isoäidin kohdalla kyse oli vain ajasta hän oli sairas jo pitkän aikaa.
suhtautuminen kuolemaan
suhtautuminen kuolemaan
"jos on pakko tehdä jotain epäsuosittua sen voi saman tien tehdä täydestä sydämestä"
-
Sadie_Manson
- Olivia Benson
- Viestit: 742
- Liittynyt: La Kesä 23, 2007 7:02 pm
- Viesti:
Mummo kuoli kun olin pieni, ja sillon en tietenkään sitä ymmärtänyt. Yläaste aikana pari kaveria kuoli, toinen tukehtui oksennukseen ja toinen ampui itseään haulikolla, menetys oli suuri, mutta ei se muuttanut millään tavalla suhtautumista kuolemaan. En oo kai koskaan millään tavalla pelännyt tai mitään sen suuntaista. Olin itsetuhoinen nuori (ja lapsi), joten kuolemaa tuli ajateltua silloin paljon, ja se pelko meni kokonaan pois. Jäljelle jäi kai "hiljainen hyväksyntä".
Living is what scares me. Dying is easy. -Charles Manson
kun olin nuorempi, muutama ystävä päätyi itsemurhaan, ja sitä ei kyllä voi ymmärtää mitenkään, ne syytkin tuntuu nyt vanhempana tosi lapsellisilta.
Itse olen sen verran utelias, että haluan kyllä nähdä kaiken mitä elämässä on tulossa, oli sitten hyvää tai huonoa.
Oli hauska keskustelu töissä, kun joku sanoi, että on kiva kun on mielenkiintoinen työ niin menee aika nopeasti, toinen kyseli, miksi ajan pitää mennä nopeasti?Onko kiire eläkkeelle? kyseessä siis n. 30 vuotiaat ihmiset
Itse olen sen verran utelias, että haluan kyllä nähdä kaiken mitä elämässä on tulossa, oli sitten hyvää tai huonoa.
Oli hauska keskustelu töissä, kun joku sanoi, että on kiva kun on mielenkiintoinen työ niin menee aika nopeasti, toinen kyseli, miksi ajan pitää mennä nopeasti?Onko kiire eläkkeelle? kyseessä siis n. 30 vuotiaat ihmiset
-
Tampereen Tyttö
- Alibin Kestotilaaja
- Viestit: 5424
- Liittynyt: Su Huhti 01, 2007 8:18 pm
Kuolema ei pelota.
Vanheneminen lähinnä ärsyttää, kun tuntuu siltä, että haluaisi vielä tehdä kaikkia "nuorten juttuja", mutta ei onnistu niin helposti.
Kuolleita tuttuja kaipaan monesti. Muistelen heitä, juttuja joita on puhuttu. Nuorena kuolleista suree sitä, että vielä olisi ollut elämällä annettavaa. Vanhat taas ovat olleet rakkaita.
Joku aikakausi päättyy aina väistämättä, kun läheinen kuolee. Se on minulle ollut vaikeinta kestää. -Mennyt ei palaa takaisin.
Vanheneminen lähinnä ärsyttää, kun tuntuu siltä, että haluaisi vielä tehdä kaikkia "nuorten juttuja", mutta ei onnistu niin helposti.
Kuolleita tuttuja kaipaan monesti. Muistelen heitä, juttuja joita on puhuttu. Nuorena kuolleista suree sitä, että vielä olisi ollut elämällä annettavaa. Vanhat taas ovat olleet rakkaita.
Joku aikakausi päättyy aina väistämättä, kun läheinen kuolee. Se on minulle ollut vaikeinta kestää. -Mennyt ei palaa takaisin.
-Takuulla, sano Tampereenlikka!
-
CrissAngel
- Martin Beck
- Viestit: 838
- Liittynyt: Pe Heinä 20, 2007 9:12 am
- Paikkakunta: Tajukankaalla, Pannuhuoneessa, Iisakin Kirkossa!
Multa on kuollut mm. niin monta frendiä,aivan liian nuorina. 
Kuka mihinkin.
Itsari,huumeet,napit,viina tai tuo "pyhä kolminaisuus"(huumeet,napit&viina) ,kolareissa jne..,että pari ekaa otti lujille,mutta sitten niihin joteskin ns."tottuu",turtuu,tai miten sen sanos??
Totta kait jokainen frendin tms delaaminen *aina* koskettaa jne,mutta niistä pääsee "kokemuksien kautta" helpommin,nopeammin yli,tai jotain...
Ääh...en mie osaa selittää!
Tulis klo pian 00.30 niin alkas Bonnie&Clyde.
Se on pakko jaksaa kattoa.
Miten sitä kuluttas aikaa??
Skittaa en voi soittaa kun leikkasin leipäveitellä aika pahan palan vasemman käden pikkurillistä pois.
Tein ns.Neil Youngit,jolle kävi joskus "ysäriluvulla" samoin.
Kait sitä on notkuttava täällä,juoda kahvia ja polttaa röökiä.
Kuka mihinkin.
Itsari,huumeet,napit,viina tai tuo "pyhä kolminaisuus"(huumeet,napit&viina) ,kolareissa jne..,että pari ekaa otti lujille,mutta sitten niihin joteskin ns."tottuu",turtuu,tai miten sen sanos??
Totta kait jokainen frendin tms delaaminen *aina* koskettaa jne,mutta niistä pääsee "kokemuksien kautta" helpommin,nopeammin yli,tai jotain...
Ääh...en mie osaa selittää!
Tulis klo pian 00.30 niin alkas Bonnie&Clyde.
Se on pakko jaksaa kattoa.
Miten sitä kuluttas aikaa??
Skittaa en voi soittaa kun leikkasin leipäveitellä aika pahan palan vasemman käden pikkurillistä pois.
Tein ns.Neil Youngit,jolle kävi joskus "ysäriluvulla" samoin.
Kait sitä on notkuttava täällä,juoda kahvia ja polttaa röökiä.
Child Of Scythe
-
maija turjukka
- Ainesta Watsoniksi
- Viestit: 4939
- Liittynyt: Ke Heinä 25, 2007 8:58 pm
Joku toinenhan aina sanoo asiat paremmin, kuin itse pystyisi...
Eino Leinon sanoin:
" En ma enää aja virvatulta
onpa kädessäni onnen kulta
Pienentyy mun ympär elon piiri
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri
Edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie...."
-tämä ja pari muuta Loirin Leino-tulkintaa soitettiin isäni hautajaisissa viisi vuotta sitten-
Eino Leinon sanoin:
" En ma enää aja virvatulta
onpa kädessäni onnen kulta
Pienentyy mun ympär elon piiri
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri
Edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie...."
-tämä ja pari muuta Loirin Leino-tulkintaa soitettiin isäni hautajaisissa viisi vuotta sitten-
-Suru on hinta, jonka maksamme rakkaudesta.-
-
CrissAngel
- Martin Beck
- Viestit: 838
- Liittynyt: Pe Heinä 20, 2007 9:12 am
- Paikkakunta: Tajukankaalla, Pannuhuoneessa, Iisakin Kirkossa!
Ja minut pistettiin v'95 suunnittelemaan joku tollanen "runonpätkä" vai miks' niitä sanotaan??
Kaverimme Mixa oli poistunut keskuudestamme vasta 20 vuoden ikäisenä,ja kun suunnittelimme hautajaisia,kukkia,surunauhoja niin silloin alkoi kamut pommittaa mua että "Criss!Sulla kun verbaalista lahjakuutta niin voitko suunnitella surunauhaan jonkun kauniin,koskettavan tekstin??"
Mä sanoin et:OK!Kokeillaan,mut mitn en takaa.
Ei ollut ko n. vko aikaa väkrätä lyhyt ja ytimekäs,kaunis&koskettava muistokirjoitus,ja rustasin niitä ruutupaperille päivät pitkät ja esittelin kavereilleni niitä.
Loppujenlopuksi tein kompromissin:Otin jonkun sanan,lauseen sieltä,toisen täältä,ja siitä se syntyi.
Huh huu...oli se savotta kun kyseessä ei ollut nyt mikään biisin textin teko ja deadline painoi päälle.
BTW:Sanotaanko sitä seppeleessä olevaa nauhaa muuten SURUNAUHAKSI??
En muutakaa nimeä ny tähän hätiin äkännyt.
Kaverimme Mixa oli poistunut keskuudestamme vasta 20 vuoden ikäisenä,ja kun suunnittelimme hautajaisia,kukkia,surunauhoja niin silloin alkoi kamut pommittaa mua että "Criss!Sulla kun verbaalista lahjakuutta niin voitko suunnitella surunauhaan jonkun kauniin,koskettavan tekstin??"
Mä sanoin et:OK!Kokeillaan,mut mitn en takaa.
Ei ollut ko n. vko aikaa väkrätä lyhyt ja ytimekäs,kaunis&koskettava muistokirjoitus,ja rustasin niitä ruutupaperille päivät pitkät ja esittelin kavereilleni niitä.
Loppujenlopuksi tein kompromissin:Otin jonkun sanan,lauseen sieltä,toisen täältä,ja siitä se syntyi.
Huh huu...oli se savotta kun kyseessä ei ollut nyt mikään biisin textin teko ja deadline painoi päälle.
BTW:Sanotaanko sitä seppeleessä olevaa nauhaa muuten SURUNAUHAKSI??
En muutakaa nimeä ny tähän hätiin äkännyt.
Child Of Scythe
-
Violet57
- Alibin satunnaislukija
- Viestit: 55
- Liittynyt: Pe Heinä 20, 2007 5:58 pm
- Paikkakunta: Helsinki
Omia kokemuksia
Oma äitini kuoli vain 58-vuotiaana ja se oli todella sokki meille läheisille. Se viimein pisti ajattelemaan kuinka "lähtöpäivä" voi olla mikä tahansa ja kelle vaan. Siinä ei auta rikkaudet eikä rakkaudet. Valitettavasti 
Äitini muuten kuoli aivoverenvuotoon ja se oli kivuton lähtö. Tunnin kuluttua kohtauksesta kaikki oli ohi. Hän ei olisi missään tapauksessa halunnut kuolla niin, että letkuissa olisi maannut kuukausikaupalla. Tai syöpään...
Olen katsonut ohjlemaa "Elämä pelissä" ja siinä eniten ärsyttää: "Miten voit muuttaa kuolinpäivääsi"
TÖKERÖÄ, MAUTONTA, KARMIVAA.
Laitoin jo palautetta ohjelman
tekijöille
Parempi elää lyhyt ja rikas elämä kuin 100-v loppuajan sängyssä makaen, ehkä vaipoissa ja dementikkona.
Äitini muuten kuoli aivoverenvuotoon ja se oli kivuton lähtö. Tunnin kuluttua kohtauksesta kaikki oli ohi. Hän ei olisi missään tapauksessa halunnut kuolla niin, että letkuissa olisi maannut kuukausikaupalla. Tai syöpään...
Olen katsonut ohjlemaa "Elämä pelissä" ja siinä eniten ärsyttää: "Miten voit muuttaa kuolinpäivääsi"
TÖKERÖÄ, MAUTONTA, KARMIVAA.
Laitoin jo palautetta ohjelman
tekijöille Parempi elää lyhyt ja rikas elämä kuin 100-v loppuajan sängyssä makaen, ehkä vaipoissa ja dementikkona.
Onhan tuota tullut jo kohdattua kuolemaa. Kaukaisia sukulaisiani on kuollut, ja onhan niitä lemmikkejäkin kuollut, mutta nyt taidetaan puhua ihmisistä.
Ensimmäinen kerta, kun jouduin kosketuksiin tarkemmin kuoleman kanssa, oli setäni poismeno. Olin silloin pieni, ala-asteikäinen, enkä tiennyt mitä kuolema on. Vielä enemmän hämmensi se, kun setäni lähti oman käden kautta. Enhän minä sellaista ymmärtänyt, ja se hämmensi.
Seuraavana kuoli ukkini, ei kovin kauaa setäni jälkeen. Hän kuoli syöpään, jota ei oltu havaittu tarpeeksi ajoissa. Muistelen jonkun sukulaiseni sanoneen, että ukki ei vain jaksanut enää setäni kuoleman jälkeen. Ehkä se olikin niin.
Myös serkkuni on kuollut onnettomuudessa, mutta hänen kanssaan en ollut läheinen enkä ollut hänen hautajaisissaan.
En kykene muistamaan setäni hautajaisia täysin, pieniä vilauksia siltä ja täältä. Ukkini hautajaisista taas muistan sen, että odotin ukin koko ajan nousevan istumaan arkustaan ja kysymään "mitä te täällä itkette?". Tuo lapsen pieni aatos on palanut mieleeni varmaan ikuisiksi ajoiksi...
Joka tapauksessa, nämä kuolemat vaikuttivat minuun vahvasti. Koska minulla oli jo aikaisemmin pelkotiloja, tuli niihin lisänä pelko siitä että vanhempani lähtevät jonnekin, mutteivät tule takaisin. Kuitenkin nyt, iän kartuttua en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla kuin pienenä. En pysty sanomaan, ettenkö pelkäisi sitä ollenkaan, mutta koska se on väistämätöntä olen sen jotenkin hyväksynyt.
Ensimmäinen kerta, kun jouduin kosketuksiin tarkemmin kuoleman kanssa, oli setäni poismeno. Olin silloin pieni, ala-asteikäinen, enkä tiennyt mitä kuolema on. Vielä enemmän hämmensi se, kun setäni lähti oman käden kautta. Enhän minä sellaista ymmärtänyt, ja se hämmensi.
Seuraavana kuoli ukkini, ei kovin kauaa setäni jälkeen. Hän kuoli syöpään, jota ei oltu havaittu tarpeeksi ajoissa. Muistelen jonkun sukulaiseni sanoneen, että ukki ei vain jaksanut enää setäni kuoleman jälkeen. Ehkä se olikin niin.
Myös serkkuni on kuollut onnettomuudessa, mutta hänen kanssaan en ollut läheinen enkä ollut hänen hautajaisissaan.
En kykene muistamaan setäni hautajaisia täysin, pieniä vilauksia siltä ja täältä. Ukkini hautajaisista taas muistan sen, että odotin ukin koko ajan nousevan istumaan arkustaan ja kysymään "mitä te täällä itkette?". Tuo lapsen pieni aatos on palanut mieleeni varmaan ikuisiksi ajoiksi...
Joka tapauksessa, nämä kuolemat vaikuttivat minuun vahvasti. Koska minulla oli jo aikaisemmin pelkotiloja, tuli niihin lisänä pelko siitä että vanhempani lähtevät jonnekin, mutteivät tule takaisin. Kuitenkin nyt, iän kartuttua en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla kuin pienenä. En pysty sanomaan, ettenkö pelkäisi sitä ollenkaan, mutta koska se on väistämätöntä olen sen jotenkin hyväksynyt.
-
CrissAngel
- Martin Beck
- Viestit: 838
- Liittynyt: Pe Heinä 20, 2007 9:12 am
- Paikkakunta: Tajukankaalla, Pannuhuoneessa, Iisakin Kirkossa!
Mulla on kuollut niin paljon läheisiä ihmisiä. Todella läheisiä, sitten vähän vähemmän läheisiä, kuka mihinkin. Mummujen ja pappojen kuolemat ovat olleet totta kai surullisia, mutta ne on voinut hyväksyä. Jokainenhan meistä täältä lähtee, kun sen aika on ja omasta mielestäni sen ajan tulisi olla vanhana.
Ne lähelle tulleet kuolemat, jossa on kuollut lapsia, nuoria, aikuisia (mutta liian nuoria kuolemaan) tekee kyllä todella pahaa ja ne kalvaa mieltä jatkuvasti.
Sanon, että pelkään läheisten kuolemaa, koska se on niin väärin, että sellaiset lähtee, joilla olisi vielä kaiken järjen mukaan aikaa ja paljon tehtävää täällä. Ja kun en ole varma uskonko kuoleman jälkeiseen elämään. Kyllä sillä tulee lohduteltua itseä, haluan uskoa, että heillä on nyt hyvä olla.
Oma kuolema ei pelota, tietysti siinä mielessä, että jäähän tänne ihmisiä suremaan, mutta jostain syystä uskon, että joko sitä ollaan vaan ikiunessa tai sitten jossain kivassa ihanassa paikassa.
Kun on niin monta läheistä kuollut, sitä alkaa pelkäämään milloin taas lähtee yksi...
Ne lähelle tulleet kuolemat, jossa on kuollut lapsia, nuoria, aikuisia (mutta liian nuoria kuolemaan) tekee kyllä todella pahaa ja ne kalvaa mieltä jatkuvasti.
Sanon, että pelkään läheisten kuolemaa, koska se on niin väärin, että sellaiset lähtee, joilla olisi vielä kaiken järjen mukaan aikaa ja paljon tehtävää täällä. Ja kun en ole varma uskonko kuoleman jälkeiseen elämään. Kyllä sillä tulee lohduteltua itseä, haluan uskoa, että heillä on nyt hyvä olla.
Oma kuolema ei pelota, tietysti siinä mielessä, että jäähän tänne ihmisiä suremaan, mutta jostain syystä uskon, että joko sitä ollaan vaan ikiunessa tai sitten jossain kivassa ihanassa paikassa.
Kun on niin monta läheistä kuollut, sitä alkaa pelkäämään milloin taas lähtee yksi...
Kuoleminen sinänsä ei pelota, mutta maanpäällisen ajan rajallisuus sitäkin enemmän. Ajatus siitä, että elämä on lainaa vain ja että jokaisen läheisen ihmisen on täältä joku päivä lähdettävä, saa minut pohjattoman surulliseksi. Joskus iltaisin se valtaa ajatukset ihan täysin. Estää nukahtamasta.
Helvetti on toiset ihmiset. (Jean-Paul Sartre)
