Barabbas kirjoitti:Kuinka keriä itsensä eli mitä voisi tehdä? Tämä voiminen (tai ei-voiminen) nousee esiin näissäkin keskusteluissa kahtena eri modaalisuuden lajina: dynaamisena ja deonttisena. Edellisessä korostuu olosuhteiden pakottavuus ja (sisäinen) kyky toimia konkreettisesti (1), jälkimmäisessä se, mikä on luvallista ja sallittua (oikeudellisessa mielessä) tai normatiivisesti velvoitettua järjestyneen yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyjen tapojen kannalta (2).
(1) Onko sisäistä pyrkyä aitoon toimintaan?
Moni edellä kirjoittanut on korostanut korostamasta päästyään, kuinka yksittäinen hyvässä uskossa apuaan tarjoava ihminen joutuu, jollei heti, niin ajan saatossa tavalla tai toisella sosiaaliseen liriin. Se on riskinä ja näin voikin käydä, jos toimii ja jää
yksin asiansa kanssa.
jaakkeli kirjoitti:Ei minulla ennen tätä tapausta ollut mitään käsitystä siitä, miten asiat toimivat, ja nytkin on aika epäselvää miten sitä yksi huolestunut ihminen edes voisi vaikuttaa viranomaiskoneistoon mitenkään.
[lihavoinnin lisännyt B]
Hyvä jaakkeli, eihän yksittäinen huolestunut ihminen saa edes kenkiä jalkoihinsa saati kengännauhojaan rusetille. Yksin ihminen vain vapisee. Missä se on se monikon 1. persoona?
Missä on ME?
Mikäli havaitsen ympäristössäni, että nyt ei selvästikään asiat vaikka jonkun pihapiirin lapsen kohdalla ole reilassa, pyrin ajan saatossa varmistumaan epäilyksestäni ja jos suinkin hankkimaan tavalla tai toisella asiasta myös jotain konkreettista näyttöä tai omia havaintoja. Tilanteen mukaan poliisit paikalle (akuutti) ja itselle aktiivinen rooli tai ls-ilmoitus (mikäli salatumpaa ja pidemmällä aikavälillä mutta varmuudella väkivaltaa). Silloin viralliset ilmoitukset olisi tehty, seuraisipa niistä aikanaan jotain taikka ei.
Niin tai näin harkitsen myös omatoimisen strategian: onko kannattavaa mennä suoraan kohteeseen puheille vai voisiko mahdollisesti käydä näin:
Destiny kirjoitti:Sepä se, että kun ilmoittaa lapsi/lapset saavat kärsiä siitä.Hommaa jatketaan,mutta ehkä salaisemmin.Tai sitten pelataan sukulaiset ja ystävät ulos,heitä ei tavata,eikä anneta tavatakaan.Lapsen turpa tukitaan.Lapsi opetetaan valehtelemaan.
Tämä on hyvä pointti, mutta sitä kun ei voi ikinä varmuudella tietää, niin tämä olisi pakko puntaroida tarkkaan. Tällainen kuoreen vetäytyminen on jo sinänsä vihje vakavammasta. (Miten lapsi käyttäytyy, miten vanhemmat, miten perheenä, mikäli pihapiirissä kohdataan, millainen henki huokuu?)
Joka tapauksessa, jos arvioin tilanteen vakavaksi, niin varmasti lampsin kyseisen lapsen jonkun lähinaapurin oven taakse ja replikoin seuraavasti:
”Terve! Mä oon N.N. tosta naapurista, ja mehän ollaan kai joskus törmättykin ohimennen tossa pihalla. Kuule, mulla on sellasta asiaa, että mä oon hemmetin huolestunut tosta X:n tytöstä/pojasta. Mä en yleensä ryhdy tällaseen, mutta mä oon nyt tehnyt semmoisia, tämmöisiä ja tommoisia havaintoja ja muuta selostusta asiasta… Mitäs mieltä oot ja onko omiin silmiin/korviin osunut mitään tänsorttista tai ootko pistänyt merkille? Joka tapauksessa tarttisin apua viedä asiaa pikasemmin eteenpäin, ku ei näy mitään tapahtuvan …tana vaikka kuinka ilmoitellaan. Tää vaatisi nyt enemmän ihmisiä taakseen.”
Tietysti pitäisi seurata, kenen puoleen olisi järkevää kääntyä. Yhtä kaikki lampsin x määrän naapureita ovelle saman repliikin kanssa ja saan asian taakse 0–x määrän ihmisiä. Jos ei ketään hetkauta, olen yksin ja vapinoissanikin yritän vielä toimia sosiaalisesta leimautumisesta huolimatta. Jos saan ryhmän taakseni, se hankkii riittävästi näyttöjä ja yhtenäisen näkemyksen tilanteesta ja alkaa tarkasti harkitun ja yhteisesti sovitun myllytyksen. Tämäkin on hyvä alku:
jaakkeli kirjoitti:Ilmeisesti ainoa, mitä yksittäinen ihminen voi tässä tehdä, olisi puhua muille naapureille ja yrittää saada aikaan niin monta ls-ilmoitusta eri ihmisiltä, että ne kaikki eivät enää mahdu siihen sossun tädin arkistomappiin. En minä mitään muutakaan keksi edes näin jälkiviisaana.
[lihavoinnin lisännyt B]
Mielestäni myös (ainakin) siruke ja Elisa44 ovat esittäneet muutamin varauksin ihan varteenotettavia ajatuksia.
Niin utopistiselta kuin se monen mielestä kuulostaakin, niin delegaatio viranomaisten tykö saa varmasti asiat etenemään. Kun siellä useammalla suulla ja supliikilla kerrotaan tilanne ja osoitetaan huolestuneisuus (mahdollisin aihetodistein), niin on pakko tapahtua. Porukalla toiminen on viranomaisen suuntaan sen sortin indeksi, että ei voi viitata kintaalla. Toinen radikaali veto on se, että kollektiivi puhkaisee paiseen toteamalla asianosaisille avoimesti, että ”teidän on syytä tietää, että me tiedämme, näemme ja kuulemme ja sen olisi syytä loppua. Apua on tarjolla, olemme käytettävissä” tjs.. Aivan liian usein katse käännetään sivuun, omat huonot kokemukset antavat oikeutuksen toimimattomuudelle. Hiljaista siunausta ja aamenta perään.
Ihan takuuvarmasti nyt ajatellaan, että ”onpa harvinaisen naiivia [Bingo!] puhetta”. Siihen vastaan: niin onkin, naiivia, kirkasotsaista ja vilpitöntä. Se pari kertaa, kun olen elämässäni ventovierailta pyytänyt itse apua, niin sen pyyteettömämpää ei jelppi ole sen koommin ollutkaan. Perään on vielä todettu, että ”olipas helvetin hyvä, että otit puheeksi; en minäkään tästä yksin olisi selvinnyt” ja jälkikäteen on sellainen tuntu jäänyt, ettei tässä nyt ainakaan häviölle jääty, vaikka suunsa avasi. Tietty naiivius ja vilpittömyys purevat ihmisiin, kun huomataan, että ”tuohan on asiansa kanssa ihan vakavissaan, ei sitä voi yksin jättää”.
Kun meille vielä on viime aikoina eri yhteyksissä yhteisöllisyyttä tuputettu, niin miksi ihmiset pelkäävät sitä? Onko sosiaalisen häpeän pelko niin syvälle juurtunutta? Mitä jos tehdään moka, hajoaako/loppuuko maailma? Nouseeko aurinko enää huomenna? Miksi kasvoja suojellaan viimeiseen asti? Tehtävänsä omaksuneessa porukassahan on jaettua vastuuta, ennalta arvaamatonta tietotaitoa ja se nostaa yksilöistä esiin ihan uusia piirteitä. Tolkun ihmisistä koostuva toimiva ryhmä ei voi olla heti pulassa, ei tämä yhteiskunta niin hanakasti ole heti syyttämässä.
En suostu antamaan kyynisyydelle sijaa, en suostu suhtautumaan jo ennakolta asioihin luovutusmentaliteetilla ja ajattelemaan, että tavan tallaajan auttamistoimet sinänsä johtaisivat aina asioiden pahenemiseen. Silloinhan auttamisesta pitäisi jääväytyä kokonaan ja kaikilla tasoilla.
Jos ei em. tyyppinenkään toiminta johtaisi mihinkään, niin sitten olen vuorostani minäkin valmis nostamaan käteni ylös, ryömimään Rölli-peikon pesään ja yhtymään kuoroon: ”tilpitappitippitappi tilpitappitippitappi…”
