reorreva kirjoitti: Ti Syys 20, 2011 11:49 pm
Yhteenvetoni siitä, miten ja miksi nyt on päädytty siihen tilanteeseen, jossa nyt ollaan lasten osalta:
Lasten isä murhataan. Perhe muuttaa pois Ulvilasta ja äiti pyrkii tekemään elämän lapsille mahdollisimman normaaliksi. Lasten uudessa koulussa ei tiedetä että lapset ovat Ulvilan lapsia, sillä terveet, oireilemattomat lapset eivät käy terapiassa, eivätkä erotu tovereistaan. Perhe elää normaalia elämää, jossa isän muisto haalistuu nopeasti varsinkin pienimpien mielissä. Heistä toiseksi vanhin on 7-vuotias isän kuollessa. Vanhin 9-vuotias muistaa tapahtumat, koska oli keittiössä ja olohuoneessa yöllä.
Äitikin jatkaa elämäänsä; neljän pienen lapsen yksinhuoltajana ja yksityisyrittäjänä. Äidin jaksaminen on kovilla. Välillä menee hermot lasten kanssa ja tulee huudettua ja jopa käytyä joskus käsiksikin poikaan. Väsyneenä pinna katkeaa herkemmin, vaikka ei saisi. Äiti on tottunut hoitamaan asioita netin kautta. Myös uutta rinnallaeläjää on luontevaa etsiä sitä kautta. Jonkun kanssa ollaan perheenäkin tekemisissä. Suhde kuitenkin päättyy. Lasten suhtautumisesta ensimmäiseen perheeseen "soluttautuneeseen" mieheen ei ole minulla tietoa. Se on voinut olla vihamielistä tai ihailevaa tai välinpitämätöntä tai mitä tahansa tältä väliltä. Se tiedetään, että Sepposta poika tykkäsi.
Vuonna 2009 asiat muuttuvat. Lapsille lähes kolmen vuoden takaisista asioista on kulunut ikuisuus, mutta aikuisille ei. Vanhin lapsista ihmettelee, että miksi ihmeessä poliisit kuulustelevat äitiä. Eihän äiti ole murhaaja. Eivätkö he tajua sitä. Tähän äiti vastaa legendaarisesti: "He eivät tiedä sitä, mikä me tiedetään". He eivät olleet paikalla. Eivät he voi tietää.
Yhtäkkiä äiti onkin pääepäilty ja lapset erotetaan äidistään, tutusta koulustaan ja tutuista kavereistaan, myös Seppo katoaa lasten elämästä. Lapset viedään lastenkotiin outojen ihmisten hoiviin. Vanhinta tytärtä aletaan kuulustella, sillä hänen kertomuksensa ei käy yhteen uuden tutkintalinjan kanssa. Tyttö pitää saada muuttamaan kertomuksensa.
Tyttöä kuulustellaan tuntikausia. Hänelle kerrotaan, että hän ei ole voinut nähdä sitä mitä on nähnyt. Poliisien mielestä äiti on murhaaja. Tyttö ei anna periksi. Häneen ei pure järkeen ja tutkimuksiin perustuvat perustelut. Hän on lapsi, hän uskoo siihen, mitä on nähnyt. Tytön kuulustelun nauhoitus näytetään aikanaan käräjäoikeudessa. Salin valtaa tyrmistys, jopa poliisitkin ovat hämillään, saako Suomessa oikeasti kohdella tällä tavalla alaikäistä todistajaa? Harmi, että kukaan kuulusteluun osallistujista ei kuulunut siihen kahteen prosenttiin, jotka tajuavat pysäyttää pelin silloin, jos se menee kiusaamisen puolelle.
Äitiäkin kuulustellaan murhasta. Kuulusteluja on pohjustettu Sepon avulla. Kerrotaan myös, että tytär on muuttanut kertomustaan, koira ei löytänyt jälkiä ja nauhalta ei kuulu mitään, vaikka sieltä pitäisi kuulua. Johtopäätöksenä on, että äidin on pakko olla murhaaja. Lopulta lapsistaan erotettu äiti, jolla ei ole tässä vaiheessa kuulusteluissa ketään tukenaan ja joka ei ole viiteen yöhön saanut stressiltään nukuttua saadaan uskomaan itsekin, että ihmisen on mahdollista murhata miehensä ja olla muistamatta asiasta mitään. Saadaan jopa aikaiseksi muutamia valemuistojakin, kun johdatellaan sopivasti. Poliisit ovat tyytyväisiä. Anneli on tunnustanut murhan. Asia kerrotaan lehdistölle. Suomessa murha ei kannata. Aina jäät kiinni. Poliisit taputtelevat karvaisia käsiään ja syyttäjä hykertelee tyytyväisenä.
Paitsi ne poliisit, jotka tietävät että on fyysisesti mahdotonta murhata Annelin mies sotkeutumatta vereen ja sotkematta koko huushollia sillä verellä edestakaisin juostessaan. Lavastuskin on poissuljettu, koska aikaa kaikkeen siivoamiseen ja pesemiseen ei ole. Anneli ei siis voi olla murhaaja. Nämä poliisit tuntevat velvollisuudekseen uransa menettämisenkin uhalla kertoa tämän asian julkisuudelle, joka on jo lynkannut Annelin. Totta kai on lynkannut. Niinhän saa vapaassa maassa tehdä. Itse asiassa se on nykyisin lehdistön velvollisuus. Ja nettipalstojen.
Kolme nuorinta lasta eivät ole nähneet isänsä murhaa tai murhaajaa. Heillekin kerrotaan, että äiti on murhaaja. Myös äiti kertoo lapsille näin. Vanhin tyttö ei kuitenkaan usko, koska tietää mitä on nähnyt. Pienemmät lapset eivät tiedä mitä uskoa. He osaavat jo lukea. Vähän väliä kauppareissulla otsikot muistuttavat heitä siitä, että äiti on murhaaja. Onneksi he ovat kuitenkin päässet pois lastenkodista, enon ja tämän vaimon luo. Pariskunnalla ei ole omia lapsia ja kolme nuorinta sopeutuvat hyvin uusiin kasvattivanhempiinsa ja uuteen kouluunsa ja uusiin kavereihinsa. Uudet kaverit eivät tiedä että heidän äitinsä on murhaaja. Heitä ei kiusata.
Isosisko ei sopeudu uuteen perheeseen. Hän haluaa takaisin entiseen kouluunsa ja entiset kaverinsa. Lopulta hän saa tahtonsa läpi ja saa palata entiseen kouluunsa. Aikansa kaverit jaksavat kysellä äidistä, mutta sitten kaikki tottuvat ajatukseen ja vanhin saa jatkaa elämäänsä. Hän ikävöi äitiä ja sisaruksiaan, mutta saa ainakin henkisesti olla uskollinen äidille. Lastenkodissa ei tarvitse kiintyä kehenkään muuhun. Vanhinkin tyttö saa terapiaa tai joutuu käymään terapiassa, mutta hän ei lähde mukaan terapeutin johdatteleviin kysymyksiin. Hän tietää miten asiat ovat ja jättää oudot kysymykset omaan arvoonsa.
Nuoremmatkin käyvät terapiassa. Terapeutti haluaa auttaa lapsia muistamaan kolmen vuoden takaisia tapahtumia. Terapeutti kuulee, että lasten äiti on murhaaja. Terapeuttikin lukee lööppejä. Terapeuttikin on ihminen. Hänen halunsa auttaa näitä poloisia lapsia sen kuin kasvaa. Äitiä ja hänen lapsissa herättämiään tunteita käsitellään terapiassa. Lapset olisivat mieluiten ihan tavallisia lapsia, mutta koska heidät nyt on asetettu tähän terapiaan, niin tokihan he tekevät velvollisuutensa. Ja muistelevat.
En tiedä, onko lapsilla ollut terapeutti. Edellä esittämäni muistelu ei vaadi edes terapeuttia. Riittää, että näkee Murhaaja Anneli -otsikoita ja käy vankilassa vierailuilla. Joka kuukausi. Ja omaa lapsen mielikuvituksen.
Vuoden 2011 keväällä äiti vapautetaan. Nuoremmille lapsille hän on siinä vaiheessa enää kuin sukulaistäti, jonka olemassaolosta on pelkkää harmia: häntä pitää käydä katsomassa kerran kuussa ja pitää aina olla varuillaan, etteivät uudet kaverit saa selville, että he ovat sukua tälle murhaajalle. Isosisko, joka olisi voinut pitää yllä muistoa äidistä äitinä, eikä murhaajana on asunut erillään pienemmistä. Nyt isosisko on kuin serkku, jota tavataan silloin tällöin. Enosta ja tämän vaimosta on tullut nuoremmille lapsille uudet henkiset vanhemmat. Isosiskosta se tuntuu äidin pettämiseltä. Nuoremmista isosisko ei tunnu siskolta, koska heillä ei ole enää henkisesti samoja vanhempiakaan. Myös asuinpaikka, koulu ja kaverit ovat erit.
Yhtäkkiä 2011 keväällä Anneli-täti onkin syytön. Tosin tähän ei kukaan järkevä ihminen usko. Näin lapsille kerrotaan mm. minfossa. Ja lehdissä. Mutta tottahan toki näiden lasten oletetaan uskovan äitinsä syyttömyyteen käden käänteessä. Ovathan he sentään läheistä sukua Annelille. Sukulaisethan tietävät pelkästään verenperintönsä kautta mihin uskoa. Aletaan valmistella siirtoa äidin ja isän luota Anneli-tädille. Aletaan puhua tiheämmistä tapaamisista ja yökyläilyistä. Murhaaja-tädin luona. Entä jos täti on kuitenkin murhaaja? Entäpä koulu ja kaverit? Isosiskokin sai aikanaan jäädä kouluun ja kaveripiiriin, johon halusi. Olemalla tarpeeksi hankala.
Miksi pienempien pitäisi luopua elämästään epävarman murhaaja-tädin kanssa? Mielikuvissa tulevaisuus on tuntematon ja pelottava. Sisältää kaikenlaisia pelkoja. Näistä peloista aletaan puhua isälle ja äidille. Se mikä on pelkoa tulevaisuutta kohtaan ja kaikkia mielikuvituksen esiin loihtimia kauhuja, muuntuukin menneisyydeksi. Isä on kiinnostunut, kuuntelee tarkasti. Ja lapset kertovat. Tosin nyt tarinat ovat muuntuneet joksikin, mikä olisi jo tapahtunut. Enää lapsetkaan eivät tunnista, että se mikä oli pelkoa tulevaisuudesta, onkin muuntunut puheissa, joksikin joka olisi jo koettu.
Lapset saavat kaikilta ympärillä olevilta aikuisilta kannustusta pelkojensa esittämiseen. Ja niitähän riittää. Vanhin poika tietää jollakin tasolla, että homma ei nyt mene ihan oikein sillä tilakuuntelu ei tuekaan esitettyjä tarinoita. Sen poika unohti. Mutta koska tarkoitus on hyvä, kavereiden ja isän ja äidin säilyttäminen, tarkoitus pyhittää keinot. Pienin on mukana jutuissa pyyteettömästi. Hän on vielä joulupukkiin uskomisiässä ja isoveli ja aikuiset kannustavat juttujen esittämiseen. Keskimmäinenkään ei halua olla huonompi ja toistelee muilta kuulemiaan juttuja. Tänään vaikuttaa siltä, että jutut otetaan todesta ja muutto murhatädin luokse ja pelottavaan tulevaisuuteen saattaa sittenkin peruuntua. Pienen omatunnon äänen koputuksen poika tukahduttaa perustelemalla ei-niin-tosia-tarinoita sillä, että muistaa ihan oikeasti kuinka äiti antoi tukkapöllyä ja muistaakseni kerran läpsäisikin.
Lasten kannalta kaikessa edellä kerrotussa on se hyvä puoli, että äiti ei ole todellisuudessa murhaaja eikä sadisti. Ei myöskään raiskaaja. Tapahtumista ei löydä valitettavasti mitään muuta hyvää. Aina on kuitenkin toivoa.
No no kuolema, nyt musta tuntuu ettet ole lukenut mun kirjoituksiani aikaisemmilta ajoilta ollenkaan, olen sentään kirjoitellut täällä 2,5vuotta... 
Muuten lisäänkin siihen vielä yhden seikan: kerro myös millä tavoin se kuole-sanan lausuman etäisyys puhelimesta näkyy niissä analyyseissä.
.
