Minusta on hyvä, että nimen omaan laitoshoidosta puhutaan näin paljon koska ikäihmiset, jotka laitoshoitoon joutuvat, ovat usein myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ikäistensä keskuudessa. Ja eihän laitoshoidon kehittäminen edes liity niiden ihmisten elämään, jotka pärjäävät elämän loppuun saakka kotona.Arlene kirjoitti:Omassa suvussani ei kukaan ole ollut laitoshoidossa vanhuuttaan, niin minun on ollut vaikea käsittää keskustelua vanhustenhoidosta; aivan kuin Suomi tulevaisuudessa olisi ykskaks täynnä vaipoissa makaavia vanhuksia.Suomen Kuvalehti kirjoitti: Ylisosiaalineuvos Aulikki Kanaoja: Vanhusten laitoshoito saa nyt liikaa huomiota
Vanhukset nähdään yhteiskunnan rasitukseksi, ja keskustelu vanhuspalvelulain yksityiskohdista vahvistaa tätä näkemystä.
Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja muistuttaa, että vain pieni osa vanhuksista on laitoshoidossa, jonka hoitajamäärät ovat nyt saaneet valtavan huomion. Väestön ikääntyminen on kuitenkin tosiasia, jota ei pitäisi nähdä pelkäksi ongelmaksi.
Kananojan mielestä yhteiskunta heittää voimiaan hukkaan, kun vanhoja ihmisiä pidetään vain hoivan kohteina.
”Meiltä puuttuu kaikki välineet kuvata ikääntyviä ihmisiä voimavarana”, Kananoja sanoo.
Paljonko eläkkeellä olevat tekevät hoivatyötä, hoitavat lastenlapsiaan tai omia iäkkäitä vanhempiaan? Paljonko he ovat vapaaehtoistoimissa? Moniako kulttuurilaitoksia he pitävät pystyssä?
Se, mitä ei tilastoida, ei näy. Kananoja haastaakin yhteiskunta- ja tilastotieteilijät luomaan kuvausjärjestelmän, joka tekisi ikääntyvien ihmisten voimavarapuolen näkyväksi.
”Jos tilastoidaan vain palvelutarpeita ja palveluiden käyttäjiä, vahvistuu kuva hirveästä hoivarasituksesta. Ajatellaan, että konkurssiinhan tässä mennään, kun näitä vanhoja on niin paljon.”
Lakikeskustelu on Kananojan mielestä vahvistanut myös sitä harhaa, että vanhukset olisivat yhtä, yhtenäistä massaa.
”Niputtaminen samanlaisiksi mummoiksi tai papoiksi tuntuu pahalta, se on loukkaavaa. Vanhatkin ovat ensi sijassa ihmisiä, vain pitkän iän eläneitä. Heidänkin yksilöllisyyttään pitää kunnioittaa.”
Nykyiset vanhukset ovat 72-vuotiaan Kananojan mielestä erilaisempia kuin mikään muu sukupolvi.
Osa on kokenut sodan, osa syntynyt vasta sen jälkeen, osa on elänyt maalla, osa muuttanut kaupunkiin. Koulutustasoissa on valtavia eroja, samoin työurissa.
Laki on turhan järeä keino
Kananoja on mukana Valtaa vanhuus -liikkeessä, joka on kahdeksan vanhusjärjestön yhteinen hanke. Ikäinstituutin säätiön hallitusta johtava Kananoja on tehnyt pitkän työuran sosiaalipuolella, muun muassa Stakesissa ja Helsingin kaupungin sosiaalijohtajana.
Valtaa vanhuus -liike ei ole halunnut ottaa kantaa vanhuspalvelulain hoitajamitoitukseen, sillä löyhän verkoston sisällä on asiasta erilaisiakin näkemyksiä.
Kananojan mielestä meillä pitäisi käydä laajempaa keskustelua siitä, mitkä sosiaali- ja terveydenhuollon asiat ylipäätään vaativat lainsäädäntöä, mitkä taas ovat osaamis- tai asennekysymyksiä.
”Nimenomaan vanhuskysymyksessä on tosiasia, että nykyisillä toimintamalleilla ei pärjätä tulevaisuudessa. Pitää löytää paljon uudenlaisia tapoja työskennellä vanhojen ihmisten kanssa”, Kananoja sanoo.
Hänen mielestään tämä vaatii nimenomaan osaamista ja sitä, että jätetään tilaa uusille innovaatioille, lähestymistavoille ja hankkeille.
”Jos haluaa kehittää ja suuntautua tulevaisuuteen, ei ole viisasta niin raskaalla asialla kuin lainsäädännöllä sementoida asioita.”
Kananoja muistuttaa, että nyt tehtävät linjaukset vaikuttavat vuosikymmenien päähän. Suomessa on jo yli miljoona 65 vuotta täyttänyttä kansalaista ja väki vanhenee.
Meillä on myös vanhoja rakenteita, joita olisi syytä purkaa. Tällaisena Kananoja pitää jakoa avohuoltoon ja laitoshuoltoon. Maksut määräytyvät sen mukaan, kumman piirissä on.
”Se systeemi ei toimi enää ollenkaan. Meillä on ihmisiä, jotka asuvat kotona, mutta ovat välillä lyhyitä jaksoja hoidossa. Toisilla voi käydä kotona hoitaja kolme kertaa päivässä, heitä hoidetaan kotona melkein kuin laitoksessa. On myös laitoksissa kuntoutuneita, jotka ovat palanneet kotiin. Vanhat käytännöt ja jäykät kriteerit eivät enää sovellu.”
Kanaoja haluaisi, että palveluita kehitettäisiin entistä yksilöllisemmiksi, lähdettäisiin kunkin ihmisen tarpeista.
”En usko, että se tulisi nykyistä kalliimmaksi. Voisi olla myös yhteiskunnalle edullista, jos uskallettaisiin uudistaa järjestelmää.”
Kuulemista, ei lässytystä
Väestön ikääntyminen on iso yhteiskunnallinen muutos. Aulikki Kananojan mielestä sen pitäisi vaikuttaa moneen asiaan, ei vain sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
”Ympäristönäkökulman huomioiminen on jo omaksuttu aika hyvin. Monessa asiassa pitäisi oppia huomioimaan myös sukupolvinäkökulma.”
Esimerkeiksi Kananoja ottaa pienellä präntätyt tuoteselosteet, hankalat puhelinpalvelut, pankkiasioinnin siirtymisen automaateille ja tietokoneille. Missään näistä ei ole kuultu vanhoja ihmisiä.
”Olisi saatava koko yhteiskunnan rakenteiden kannalta tärkeitä tahoja, päättäjiä, valmistelijoita ja suunnittelijoita, katsomaan maailmaa ikääntymisen näkökulmasta.”
Vanhojen ihmisten kuuleminen pitäisi ottaa tavaksi niin suunnittelussa kuin hoivassakin.
On myös paljon pinttyneitä asenteita, joilla vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan. Vaikkapa luopuminen ”kuinkas täällä nyt voidaan” -puhetyylistä lisäisi vanhojen ihmisten aikuisuutta ja arvokkuutta.
Ennen kaikkea Aulikki Kananoja toivoo, että vanhuuden arvo saataisiin taas esiin. Eri sukupolvet eivät saisi lokeroitua.
”Pitäisi vahvistaa sitä käsitystä, että yhteiskunta on me kaikki.”
Jos sukupolvien välille syntyisi nykyistä enemmän luontevaa vuorovaikutusta, vanhukset voisivat luoda ja pitää yllä yhteiskunnan jatkuvuutta.
”On niin paljon trendejä, jotka pirstovat yhteiskuntaa. Vanhukset voisivat olla eheyttävä kitti.”
Lisäksi Kananojan jutussa pisti silmään tämä:
Tulee mieleen, ettei Kananoja ymmärrä mitä varten lakia ollaan tekemässä. Osaaminen ja asenne on asia erikseen, mutta kyllä lailla nimen omaan oli tarkoitus suitsia kaupunkien ja yksityisten toimijoiden siekailematonta normien ja ohjeiden kiertelyä ja kaartelua esimerkiksi juuri hoitohenkilökunnan määrän suhteen.Kananojan mielestä meillä pitäisi käydä laajempaa keskustelua siitä, mitkä sosiaali- ja terveydenhuollon asiat ylipäätään vaativat lainsäädäntöä, mitkä taas ovat osaamis- tai asennekysymyksiä.
