Tiarapäinen tyttö
16.12.2012, Mirka Heinonen
Kuka oli se kahdeksanvuotias tyttö, joka tukehdutettiin vuodesohvaan sidottuna viime keväänä? Hän oli tyttö, jolla ei ollut edes omaa nimeä.
Tyttö oli päivällä laittanut tiaran päähänsä. Ja tiara päässään hän yöllä kuoli.
Tyttö kävi ensimmäistä luokkaa, hän tykkäsi kaikesta mikä kimalsi. Tyttö harrasti maanantaisin kuoroa, tiistaisin liikuntakerhoa, sunnuntaisin yleisurheilukoulua.
Oli käynyt, oli tykännyt. Oli harrastanut.
Tyttö makasi purppuranpunainen muovitiara päässään pakettina vuodesohvalla. Hänen kätensä oli kiinnitetty toisiinsa pakkausteipillä ja nippusiteillä, tytön iskän mukaan vartalon eteen, äitipuolen mielestä selän taakse. He eivät jaksaneet muistaa, kummalle puolelle tänä yönä. Tyttö oli nukkunut kädet sidottuina jo kuukauden.
Lähes yhtä pitkään tyttö oli kapaloitu lakanaan. Kangas oli kiinnitetty välillä pyykkipojilla, toisinaan teipillä, vähitellen molemmilla. Tytön kasvot jätettiin aluksi näkyviin, myöhemmin lakana kierrettiin myös pään yli.
Tytöllä oli tapana leikitellä lakanan kanssa, iskä muisteli poliisille myöhemmin. Tyttö puhalteli suustaan. Lakana nousi ja laski ilmavirran rytmissä.
Enää tyttö ei puhallellut. Tänä yönä tyttö oli paketoitu perusteellisemmin kuin koskaan, pelkkä lakana ei ollut riittänyt. Oli käytetty valtavaa vihreää pressua, oli kieputettu reippaasti ruskeaa teippiä.
Iskä ja äitipuoli olisivat halunneet jo rentoutua, he yrittivät keskittyä Wallander-elokuvaan. Mutta tyttö oli häirinnyt, tyttö oli mölissyt, hän oli paukuttanut päätään vuodesohvan runkoon. Eikä pienessä yksiössä, jossa aikuisten parisänky oli alle metrin päässä tytön vuodesohvasta, ääntä päässyt pakoon.
Siksi teippiä oli lisätty suun päälle. Siksi teippiä oli vedetty kasvojen yli.
Kolmen paikkeilla hiljeni.
Nimetön tyttö
Tytöllä ei enää ollut nimeä. Tytöllä oli eri paikoissa eri nimi.
Ensimmäiset kuusi vuotta ja kaksi kuukautta tyttö oli Eerika. Tyttö oli Eerika niin kauan kuin hän asui äidillään.
Tavallaan tytön elämä oli tuolloin selkeää. Hän oli Eerika, hän asui äitinsä kanssa Itä-Helsingin Mellunmäessä, hänellä oli kani, hänen iskänsä oli muuttanut pois kun tyttö oli nelikuinen.
Silloin tytön äiti oli saanut tietää miehensä käyttäneen hyväksi 14-vuotiasta tyttöä, ja myöhemmin iskä sai teosta tuomion. Mutta tätä tyttö tuskin tiesi.
Tytön elämä oli äidin luona niin selkeää kuin se voi olla silloin, kun äidillä on ongelmia alkoholin kanssa ja kun vanhempi velipuoli on otettu huostaan. Kun äiti ja iskä riitelevät keskenään niin, että iskälle annetaan lähestymiskielto. Kun koti on kelvottomassa kunnossa.
Tyttö oli kuusi vuotta ja kaksi kuukautta vanha, kun hänet otettiin huostaan. Tyttö muutti asumaan iskänsä luo, hän sai tavata äitiään valvotussa tapaamispaikassa kahden viikon välein.
Tytöstä tuli vähitellen Vilja.
Päiväkodissa tyttö oli eskarivuotensa loppuun asti Eerika. Myös uuden kodin naapureille tyttö esitteli itsensä Eerikana. Yleisurheilukilpailuihin tyttö ilmoitettiin pitkälle syksyyn vanhalla nimellään, vaikka koulussa hän oli alusta alkaen Vilja. Isovanhemmat iskän puolelta opettelivat kutsumaan tyttöä Eerikan sijasta Viljaksi, välillä he sanoivat Vilja Eerika.
Eerika tai Vilja, miten vain, mutta tyttö asui nyt Puotilassa iskällään, kuorma-autonkuljettaja-karaokeisäntä-free lance -muusikko Toukolla. Iskä ei juonut, iskä oli ollut täysin raittiina seitsemän viime vuotta. Iskä kävi perjantaisin AA-kerhossa.
Kania tytöllä ei enää ollut mutta oli äitipuoli, ranskalais-marokkolainen Nadia Berough. Nadia piti tytöstä huolta, kun iskä hankki perheelle elantoa. Nadia oli aina paikalla.
Koti tosin oli pieni, vain 30 neliötä ja rapiat. Mutta kohta muutettaisiin isompaan asuntoon: äitipuoli oli raskaana.
Tytön elämä oli taas tavallaan selkeää.
Tuhma tyttö
Alkusyksyllä 2011 tyttö alkoi juosta kotipihallaan ympyrää.
Asvaltoitu kävelypolku kiersi parinsadan metrin mittaisen lenkin korttelipihan ympäri. Kolmikerroksiset, rapatut 60-luvun talot reunustivat korttelipihaa, jossa kasvoi vanhoja tammia ja hyppeli oravia. Tytön kotipiha oli piha, jolle uskallettiin jättää yöksi polkupyörät ja hiekkalelut.
Tyttö juoksi ohi matalan pyykkituvan. Yli valkoisella raidoitetun hidastetöyssyn. Ohi puisten kukkalaatikoiden. Tyttö jätti taakseen tiilistä muuratun grillipaikan.
Ympäri, ympäri, ympäri. Naapurit alkoivat kiinnittää huomiota.
Tyttö ei näyttänyt nauttivan juoksemisesta. Tytöllä oli toisinaan ruhjeita kasvoissaan.
Kerran tyttö pari tuntia juostuaan pysähtyi oman parvekkeensa
kohdalla. Voinko jo tulla sisään, tyttö huusi ensimmäiseen kerrokseen. Paljonko olet juossut, kuului iskän kysymys.
96, tyttö vastasi.
96 kierrosta? Mustelmia naamassa? Lastensuojeluilmoituksia tehtiin.
Tyttö juoksi, koska häntä rangaistiin, selitti iskä poliisille paljon myöhemmin. Tyttö patistettiin juoksemaan, koska häntä ei muuten saatu ulkoilemaan, äitipuoli perusteli.
Siitä molemmat olivat samaa mieltä, että tyttö oli tuhma. Tyttö leikkeli rikki vaatteensa, hän leikkeli saappaansa, hän leikkeli iskän pankkikortit ja kitaran kielet. Tyttö piilotteli tavaroita. Tyttö hidasteli, tyttö vastusteli. Tyttö ärsytti ihan tahallaan.
Tyttö juoksi myös ylipainonsa takia. Iskän mielestä tyttö oli lihonut, koska elämä oli äidin luona ollut pelkkää kaaosta. Äitipuolen mukaan tyttö oli kookas, koska tämä oli saanut syödä mitä mielii.
Siitä iskä ja äitipuoli olivat yhtä mieltä, että tytön ranteet olivat paksut. Kun ne kiinnitettiin yhteen, tarvittiin viisi nippusidettä. Kaksi kummankin ranteen ympäri. Ja vielä yksi kiinnittämään kädet toisiinsa.
Tietämätön tyttö
Samoihin aikoihin juoksemisen kanssa tyttö aloitti koulun. Siitä tyttö nautti.
Ensimmäisenä päivänä tyttö tosin ujosteli. Hän ehti toisten seuraan muita lapsia myöhemmin, hän tuli luokkaan kiinni erityisopettajan kyljessä. Tyttö ei uskaltanut sanoa sanaakaan.
Nykyisen nimensä tyttö onneksi muisti. Kun opettaja pyysi lapsia kirjoittamaan nimensä taululle, tyttö raapusti tikkukirjaimilla VILJA. Tyttö tiesi ettei hän ollut enää Eerika, hän oli ekaluokkalainen Vilja.
Syksyn edetessä tyttö reipastui. Tuntemattomien edessä hän uhkui edelleen epäluuloa, hän oli kuin myrtynyt Pikku Myy. Mutta tutuksi tulleiden seurassa esiin kuoriutui toinen tyttö. Tyttö, joka teki tehtävänsä huolella, suhtautui kouluun innolla. Tyttö, joka halusi oppia uutta.
Mutta kaverit, voi. Niitä tyttö ei ollut oikein saanut uudelta kotipihaltaan, eikä hän löytänyt kavereita koulustakaan, vain yhden tytön toiselta luokalta. Muut lapset tunsivat toisensa jo päiväkotiajoilta. Tyttö tuli kouluun kauempaa, hän oli aloittanut ekaluokan siellä minne perheen oli tarkoitus muuttaa.
Vaikka tyttöä ei kiusattu, hän erottui joukosta. Vähän erilaiset vaatteet. Omituisen rikkonaiset kamppeet. Tukka hutaistu kampaamatta kiinni. Kummia kaljuja kohtia päässä. Mustelmia ja raapimisjälkiä siellä täällä.
Ja ne myöhästelyt, ekaluokkalaisella! Ensimmäisen kerran tyttö tuli kouluun liian myöhään elokuun viimeisenä päivänä.
Opettaja jutteli tytön iskän kanssa. Tytön koulumatka oli opettajan mielestä ekaluokkalaisen yksin kuljettavaksi pitkä. Iskän mielestä itsekseen kulkeminen oli tytölle hyvä rangaistus, jos tämä oli vitkutellut aamutoimissa.
Koulussa yritettiin jutella tytön kanssa. Emmä tiedä, vastasi tyttö opelle. Emmä tiedä, sanoi tyttö terveydenhoitajalle, emmä tiedä, hän kuittasi kuraattorille.
Tyttö ei koskaan tiennyt kotioloistaan tai kolhuistaan mitään.
Iloinen tyttö
Marraskuun lopussa tytön oireet katosivat. Tytön tuhmuus loppui kuin seinään.
Oireet loppuivat, kun tyttö otettiin väliaikaisesti iskältään. Hänet sijoitettiin Meripihan perhekotiin Herttoniemeen.
Tytöllä ei enää ollut mustelmia, ei ruhjeita, ei raapimisjälkiä, ei vammoja. Kaljuja läiskiä ei ilmaantunut lisää. Tyttö ei vetkutellut aamutoimissaan. Tyttö ei myöhästellyt koulusta, ei leikellyt vaatteitaan, ei piilotellut tavaroita, ei kastellut sänkyään. Tyttö ei edes leikkinyt ruoallaan.
Meripihan perhekeskuksessa asui omassa huoneessaan iloinen ja puhelias tyttö. Tyttö, jolla oli hyvä huumorintaju, tyttö, joka lähti aamuisin reippaana taksilla kouluun. Tyttö, joka tutustui helposti perhekodin muihin lapsiin. Kun tyttö iltapäivällä viipyi vielä koulussa, muut lapset, sekä tytöt että pojat, odottivat hänen paluutaan.
Viikonloppuisin tyttö vieraili iskän ja äitipuolen luona. Tyttö lähti vierailuille ihan mielellään, iskä haki ja palautti tytön. Perhekodissa kiinnitettiin huomiota kaksikon suhteeseen.
Iskän ja tyttären välit vaikuttivat hyviltä. Ne näyttivät lämpimiltä.
Kun tytön oli neljän kuukauden kuluttua aika muuttaa takaisin iskän ja äitipuolen luo, tyttö tosin itki. Mutta lapset nyt itkevät mitä milloinkin. Ja minne muualle tyttö olisi palautettu?
Ei äidilleen, joka oli hakenut oikeusavustajan tuella huoltajuutta takaisin itselleen. Helsingin käräjäoikeus oli antanut väliaikaisen määräyksen. Lapsi asuisi iskällään.
Niin tyttö muutti takaisin iskän ja äitipuolen luo siitä huolimatta, että tytön äiti oli vakuuttanut saaneensa elämänsä punatiilisessä rivitalossa raiteilleen, raivanneensa kotinsa, parantaneensa tapansa.
Niin tyttö palasi Puotilaan siitä piittaamatta, että äiti kertoi tietävänsä: tyttöä kohdeltiin isällään kaltoin. Ei tyttö suostunut kertomaan, hän sanoin vain: Emmä tiedä. Mutta äiti kyllä huomasi. Äiti näki mustelmat ja päänahan pälvet.
Mutta oikeus arvioi, että iskän luona tytöllä olisi toistaksi parempi. Oman iskän, läheisen ja lämpimän.
Iskän tyttö
Niin, tytön iskä Touko. Tuttaville Toke vaan. Pidetty mies musiikkipiireissä. Tykätty kaveri harrastajateatterissa.
Vähäpuheinen tyyppi tosin. Hieman hidas, njoo. Toke tarkkaili takarivistä, ei ennättänyt mukaan nopeaan keskusteluun. Mutta mukava mies kaiken kaikkiaan, ei pahaa sanottavaa kellään.
Eikä käy kiistäminen, että Touko välitti tyttärestään. Iskä oli valmis näkemään tytön eteen vaivaa.
Iskä kuljetti tytärtä yleisurheilukilpailuihin eri puolille Helsinkiä. Iskä väkersi lumiukkoja koulun askartelupäivässä. Iskä oli niin huolestunut tyttärensä ruoalla pelleilystä ja yökastelusta, että oli hakenut apua perheneuvolasta ja Lastenlinnasta. Jos tyttöä ei tarvinnut rangaista aamutoimissa vitkuttelusta, iskä kuskasi tytön autolla kouluun, iskä rutisti tyttöä hellästi pysäköintipaikalla.
Iskä oli ostanut nippusiteitä alunperin siksi, että tytön polkupyörän tarakka piti korjata.
Touko oli hyvä iskä kunnes tapasi Nadian, arvioivat sukulaiset poliisille, sitten paljon myöhemmin. Nadian jälkeen kaikki muuttui.
Sukulaisten näkökulmasta Nadia höykytti tyttöä kohtuuttomasti. Heidän mielestään Nadia syytti tyttöä asioista, joita tämä ei mitenkään ollut voinut tehdä.
Sukulaiset eivät uskoneet Nadian olevan ranskalais-marokkolainen. He arvelivat, ettei tämä ole lääkärikään.
Toukon isän vaimo, tytön isoäitipuoli, työskenteli sairaanhoitajana ja tarkisti: Nadia ei ollut työskennellyt HUS:ssa, vaikka hän niin väitti. Nadiaa ei löytynyt Valviran rekistereistäkään, vaikka olisi pitänyt.
Mutta kun sukulaiset mainitsivat epäilyistään Toukolle, välit jäätyivät. Puheluihin ei vastattu, eivätkä isovanhemmat saaneet tavata Eerikaa/Viljaa/Vilja Eerikaa.
Ja he halusivat tavata tyttöä.
Äitipuolen tyttö
Sukulaiset arvelivat oikein. Mitään ranskalais-marokkolaista naista ei ollut olemassa. Koko Nizzassa vastaanottoa pitänyt, suomea muka murtaen puhunut lääkäri oli hölynpölyä.
Oli vain Sirpa. Supisuomalainen Sirpa.
Sirpa, joka tavatessaan Toukon itähelsinkiläisessä ravintolassa asui kaverinsa nurkissa, koska oli saanut häädön asunnostaan. Sirpa, joka oli joutunut rahavaikeuksiin menetettyään työnsä yksityissairaalan potilas-emäntänä. Joka oli varastanut potilaan lompakosta rahaa.
Sirpa oli nainen, joka ei ollut tekemisissä sukulaistensa kanssa. Suhde vanhempiin oli mennyt solmuun muun muassa siksi, että Sirpa oli nuorena antanut adoptoitaviksi aviottomina synnyttämiään lapsia.
Välit kahteen aikuiseen poikaan olivat katkenneet, kun perhe oli kauan sitten häädetty kotoaan – siitäkin kodista – äidin mielenterveysongelmien myötä. Kun Sirpa silloin tällöin osui kauppaan samaan aikaan poikiensa kanssa, tilanne oli vaivaannuttava.
Mutta tämä kaikki selvisi Toukolle paljon myöhemmin, vasta poliisikuulusteluissa. Touko uskoi jakavansa elämänsä ranskalais-marokkolaisen Nadia Berough’n kanssa.
Touko tapasi naisen talvella 2008, ja huhtikuussa 2011 he menivät kihloihin. Sormuksia vaihdettaessa Touko oli 33-vuotias, nainen 46-vuotias. Touko oli verkkainen, nainen sai raivokohtauksia. Touko pelkäsi naista, mies totesi poliisikuulusteluissa paljon myöhemmin. Touko taipui moneen, jotta nainen ei suuttuisi.
Nyt Touko kävi töissä ja nainen oli kotona, nainen odotti nelosia. Eerikan/Viljan/Vilja Eerikan paketoimisen aikoihin Sirpa/Nadia oli ollut raskaana kaksi ja puoli vuotta.
Raskauden kesto ei kummastuttanut Toukoa, hän uskoi olevansa pian viiden lapsen isä. Nainen oli kertonut Toukolle synnyttäneensä kaksi kertaa kotona, vauvat olivat kuolleet. Mutta nyt, nyt taas, kohdussa kasvoivat uudet neloset.
Sirpa oli nainen, joka ei ollut ottanut mielenterveyslääkkeitä viiteen vuoteen.
Yökkäävä tyttö
Faktat ovat nämä:
Perjantaina huhtikuun 13. päivä keväällä 2012 tyttö lähti yökylään iskänsä isän luo ilman päällysvaatteita. Ne oli leikelty rikki.
Saman päivän aamuna tyttö oli myöhästynyt koulusta 30 minuuttia. Silmän alla oli mustelma, poskessa naarmuja. Emmä tiedä, tyttö oli vastannut opettajan kysymyksiin.
Ja tuona samana päivänä, samana perjantaina, iskä oli ottanut tyttärestään valokuvan. Kuvassa tyttö itkee, hänellä on käsissään aikuisten koruja.
Poliisille, sitten myöhemmin, iskä selitti, että tyttö piteli äitipuolensa koruja. Tyttö oli piilottanut korut, samoin kynsilakan. Tavaroiden löydyttyä äitipuoli lakkasi tytön kynnet ja työnsi korut hänen käsiinsä.
Tämän tehtyään nainen kehotti Toukoa ottamaan kuvan iskän prinsessasta. Kuva otettiin, jotta voitaisiin näyttää mummille, kuinka tuhma tyttö on.
Kuvia ja videotallenteita on muitakin. Yhdessä tyttö itkee naama sotattuna marjakiisseliin. Toisessa tyttöä pakkosyötetään, tyttö oksentaa, tyttö itkee. Kolmannessa tyttö on puettu risaisiksi leikeltyihin vaatteisiin. Faktoja, kuvat ovat faktoja.
Ja tekstiviestit, faktaa nekin. Viestit, joita Nadia/Sirpa lähetti Toukolle.
mitå ajattelit sanoa kun v [Vilja] tekee temppujaan muualla vitun paskaa maanantaita, tekstasi nainen Toukolle samana päivänä, jona tyttö on kuvattu risaisissa vaatteissa.
Toinen viesti, eri päivänä: vihaan sua ja pentuas ylimielisyyttäs tapaasi olla isi kaikkea sinussa ja pennussa jota palvot tulee päivä jolloin joudut myörtymään ja silloin mimä olen tyytyväinen.
Tosiasia on myös se, että Toukon asunnossa oli poikkeuksellisen huono äänieristys. Putkien ympärillä ei ollut eristeitä, huutaminen kantautui naapuriin sanasta sanaan. Yökkiminenkin kuului.
Erityisen paljon riideltiin aamuisin kahdeksan kieppeillä, ennen kuin tytön piti lähteä kouluun. Myös yökkimistä kuului paljon juuri aamuisin, loppua kohden myös iltaisin.
Kovinta meteliä piti nainen. Lehmä, nainen huusi tytölle. Huora! Läski! Olet niin lihava ettei sulla ole kavereita!
Ja toisaalta: Sulle käy huonosti jos et syö!
Joskus nainen hermostui Toukollekin: Sano nyt sinäkin jotain!
Ja keväällä Touko alkoi sanoa, keväällä 2012 myös Touko alkoi haukkua tyttöä.
Tyttö ei vastustellut kohteluaan ääneen, hän sanoi korkeintaan: Ei. Toisinaan tyttö yökkäili. Usein tyttö ainoastaan itki.
Runneltu tyttö
Kevät läheni, tytön tuhoaminen eteni. Hänen koulukirjansa oli leikelty. Kolmannen koulurepun tuhouduttua tyttö kuljetti tavaroita muovipussissa. Vapun jälkeen kirjat katosivat kokonaan.
Emmä tiedä, tyttö vastasi koulussa. Kirjat varmaan tippui multa jonnekin, tyttö arveli.
Ja vammat, niitä riitti. Musta silmä maaliskuun lopussa – sählypallosta, selitti tyttö kaikille, mutta rehtori tarkisti asian sählyvalmentajalta, eikä harjoituksissa ollut tapahtunut mitään.
Valtava mustelma vatsassa toukokuun yhdeksäntenä päivänä – emmä tiedä, tyttö torjui.
Ja taas musta silmä toukokuun yhdentenätoista – tyttö ei vastannut äitinsä kysymyksiin mitään.
Koulu teki lastensuojeluilmoituksen, piti yhteyttä tytön sosiaalityöntekijään, soitti iskälle, pyysi kuraattorin apuun. Se oli turhaa, asia ei edennyt.
Tyttö nukkui jo yönsä kädet teipattuna, lakanaan kapaloituna, vuodesohvaan sidottuna.
Viimeisenä elinpäivänään, lauantaina 12. toukokuuta, tyttö pyysi aamupäivällä puoli yhdeltätoista päästä vessaan. Tyttö vapautettiin kapalostaan, hänet irrotettiin nippusiteistään.
Mutta iskän mukaan mummille kesärenkaita vaihtamaan häntä ei päästetty. Tyttö oli piilottanut kaikki kotiavaimet. Tyttöä piti rangaista.
Sitten myöhemmin, paljon myöhemmin, kun iskän isä ja veljet tyhjensivät Puotilan asuntoa, avaimia löytyi kaapista ja kirjahyllystä. Niitä löytyi niin korkealta, ettei ekaluokkalainen ollut voinut niitä sinne kätkeä.
Mutta tytön viimeisenä elinpäivänä avaimet olivat kateissa. Siksi tyttö vietti päivän äitipuolen seurassa.
Iskän palatessa mummilta kädet oli jo teipattu.
Hiljainen tyttö
Ja niin tuli ilta. Tulivat nippusiteet, tuli pressu, yön edetessä koko paketti. Tuli Wallander, tuli tytön vatsaa polvellaan painava äitipuoli, tuli tytön jalkojen päällä istuva iskä. Tuli lyöntejä nyrkeillä, tuli sivalluksia sähköjohdolla.
Lauantai vaihtui sunnuntaiksi, äitienpäiväksi.
Aikuiset havahtuivat unestaan neljältä. Äitipuoli meni pissalle. Iskä ensin ravisteli tyttöä, sitten poltti tupakan parvekkeen ovella.
Sen jälkeen aikuiset leikkasivat tytön ulos paketistaan. He sulloivat sidontatarpeet muovipussiin, he solmivat pussin kiinni. Iskä soitti hätäkeskukseen. Äitipuoli yritti elvyttää.
Ambulanssin ja poliisin tullessa tytön huulet olivat siniset. Tiaran piikit olivat painuneet ihoon.
Tiarasta oli irronnut neljä muovista helmeä.
Juttua varten on haastateltu useita aikuisia, jotka ovat kohdanneet surmatun tytön esimerkiksi omien lastensa kautta. Jutun lähteinä on käytetty poliisin esitutkinta-aineistoa, syyttäjän haastehakemusta ja tytön huoltajuuskiistasta tehtyjä oikeudenkäyntipöytäkirjoja.
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 41/2012.
