Hans Assmann – Bodomin surmien kestoepäilty
Useitten ratkaisemattomien henkirikosten tiimoilta tiedetään nimeltä joitain ns. hyviä tekijäehdokkaita, epäiltyjä. Yleensä tunnettuuden syy on pidätys tai mahdollisesti pelkät kuulustelut, joskus lehdistön julkaisemat kylän juorut. Entisaikaan pidätettyjen nimet julkaistiin lehdissä, ja niinpä monien maine ja yksityisyys kärsi pahoin lyhyitten ja turhiksi osoittautuneiden pidätysten takia. Kyllikki Saaren tapausta vähänkään tarkemmin seuranneet tietävät, että monet poliisit olivat varmoja ojankaivaja Vihtori L:n syyllisyydestä. Myös epäilyksen alla ollut pastori Kauko Kanerva tiedettiin nimeltä. Nykyisin tällainen julkisuudessa riepottelu ei lain mukaan olisi edes sallittua, vaan julkisuudessa epäilykset kohdistuisivat esim. 33-vuotiaaseen, jonka ammatti mahdollisesti mainittaisiin.
Minkään tapauksen yhteydessä ei nimeltä mainittu epäilty ole saanut yhtä paljon julkisuutta kuin Hans Assmann Bodomin tapauksen osalta. Kyseinen syntyperältään saksalainen mies sai osakseen ensimmäiset julkiset epäilyt syksyllä 1963, kun Uusi Suomi julkaisi artikkeleita, joissa kerrottiin miehen Kirurgisen sairaalan henkilökunnassa herättämistä epäilyistä. On huomattava, että ennen julkaisemista Uusi Suomi esitteli ”teoriansa” poliisijohdolle, joka kehotti lehteä julkaisemaan artikkelin. Syntyneen kohun johdosta Hans Assmannin tekemiset helluntaina 1960 otettiin tarkemman tarkastelun kohteeksi, ja miehen alibi todettiin pitäväksi. Ilta-Sanomissa syksyllä 2005 julkaistun artikkelin perusteella Hans Assmannin alibia koeteltiin toden teolla vasta tuolloin eli yli kolme vuotta tapahtuman jälkeen.
Myöhemmin Hans Assmannia on julkisesti epäilty Bodomin murhaajaksi lukuisissa artikkeleissa, joista itse muistan ensimmäisenä lukeneeni Helsingin Sanomien jutun vuonna 1994. Ihan kuriositeettina on mielenkiintoista muistaa, että Hans Assmann eli vielä tuolloin Ruotsissa. Mahtoiko hän kuulla asiasta niiltä suomalaisilta ”rappiomiehiltä”, joiden seurassa hän ainakin aika ajoin vietti aikaansa Vallentunassa Tukholman lähellä? Todenteolla Hans Assmann nousi taas julkisuuteen vuonna 2003, kun emeritusprofessori Jorma Palo julkaisi kirjan ”Bodomin arvoitus”, jossa hän kertoi miten Hans Assmann oli saapunut Kirurgiseen sairaalaan myöhään illalla 6.6.1960 ja herättänyt henkilökunnan epäilyt oudolla käytöksellään. Lääkärit olivat ilmoittaneet epäilyistään poliisille, jonka ponneton suhtautuminen asiaan sai lääkärit epäilemään, että H.A. oli vieraan vallan eli Neuvostoliiton agentti ja, että häntä suojeltiin ns. suomettumisilmiön (termi ei liene ollut silloin vielä käytössä) takia.
Bodomin arvoitus syyttää Hans Assmannia hyvin suorasukaisesti Bodomin veritöistä, mitä kai voidaan pitää nykyaikaisessa yhteiskunnassa melko harvinaisena ja jopa outona ilmiönä, varsinkin kun kyseinen epäilty oli poliisin toimesta jo aiemmin puhdistettu epäilyistä. Arvioitaessa Jorma Palon toimintaa tässä asiassa on hyvä pitää mielessä kolme asiaa: Kirjoittaessaan kyseistä kirjaa Palo tiesi, että Hans Assmann oli joulukuussa 1997 kutsunut ex-poliisin ja toimittajan Matti Paloaron luokseen ja enemmän tai vähemmän suoraan tunnustanut teon Paloarolle. Lisäksi Palo oli tietoinen siitä, että lokakuun alussa 1963 Suomen kaksi tärkeintä poliisimiestä Fjalar Jarva ja Kosti Vasa olivat selkeästi antaneet tukensa Uuden Suomen toimittajien esittelemille tutkimustuloksille. Kolmas asia on se, että Palo aina toivoi tulevansa haastetuksi oikeuteen asiasta niin, että asiat omien sanojensa mukaan ”vihdoinkin pengottaisiin kunnolla”.
Bodomin arvoituksen aiheuttaman kohun jälkeen keväällä 2003 poliisi ”paljasti Hans Assmannin arkaluontoisen alibin”, jonka mukaan mies oli viettänyt helluntaiyön rakastajattarensa luona Inarinkadulla alivuokralaisasunnossa, jossa yöpyivät myös vuokraisännät. Poliisin mukaan Hans oli saanut luvan vuokraisäntäparilta, ja jopa huoneen ovi oli jätetty auki. Lisäksi Hans oli osallistunut koko helluntain ajan maalausurakkaan Elimäenkadulla. – Tässä tapauksessa poliisi lankesi Suomen viranomaisten kolmeen helmasyntiin tiedottamisessa, pakotettuna, tipoittain ja puolitotuuksia. Kyseinen tiedote oli niin ylimalkainen ja suoraan sanottuna sokeroidulta kuulostava, että allekirjoittaneen epäilyt heräsivät, ja jonkinlaiset tutkimukset alkoivat. Ja mikä pahinta, tutkimukset osoittivat heti kättelyssä, ettei tarina mennytkään ihan pilkulleen niin kuin poliisi väitti.
Hans Assmannia on siis riepoteltu eri vuosikymmenillä suomalaisessa mediassa tavalla, joka tänä päivänä ei olisi mahdollista oikeustoimien pelon sekä yleisten ihmisoikeusperiaatteiden vuoksi. Mutta epäiltynä hänet tullaan muistamaan. Muistipa Markku Tuominenkin mainita hänestä oikeudessa yhdessä kioskimies Gyllströmin ja kulkuri Lonkan kanssa. Yhteistä näille kaikille on se, että heidät vapautti epäilyistä läheisten antama alibi. Mutta riittääkö sellainen vapauttamaan arvoituksellisen tapauksen epäillyistä? Oliko Hans viaton hyväntahtoinen ressukka, jonka outona pidetty käytös ja erikoinen huumorintaju saivat näyttämään epäilyttävältä? Kärsikö hän siitä, ettei ulkomaalaisena osannut puolustautua häneen kohdistuneita hyökkäyksiä vastaan? Vai oliko sittenkin kyseessä kilometrin päässä murhapaikalta mökkeillyt huumeriippuvainen ja väkivaltainen ex-teurastaja?
Hans Assmannin elämänkaari
Hans Assmann syntyi Hagen-Haspenissa Saksan Westfalenissa 9.12.1923 Adolf ja Anna (os. Rodenburg) Assmannin perheeseen. Sisaruksia Hansilla oli ainakin kaksi, sodassa kuollut veli sekä 1926 syntynyt sisar Margot. Perhe muutti joskus 30-luvulla pohjoisempaan Beelenin pieneen mutta ikivanhaan kaupunkiin Ems-joen varrelle Warendorfin lähelle. Kuolinvuoteellaan joulukuussa 1997 Hans kertoi Matti Paloarolle palvelleensa sota-aikana Ausschwitzin keskitysleirillä ja tappaneensa siellä juutalaisia vankeja, mutta rakastuneensa yhteen juutalaistyttöön. Tarinaan on syytä suhtautua suurin varauksin, vaikka on totta, että Hans oli aatteeltaan natsi vielä 90-luvun Ruotsissakin. Hans Assmannin siskon Margot Krügerin mukaan Hans ei palvellut keskitysleirillä, vaan ilmavoimissa, mistä todistaa kuvan lisäksi hänen kirjeensä Margotille, jossa hän antaa Margotille eläkkeensä palveluksestaan Güterslohin lentotukikohdassa vuoteen 1943 asti. Hans jäi sotavangiksi Itä-Preussissa tammikuun lopussa 1945, joten palvelustiedot puuttuvat lähes kahden vuoden ajalta, eivätkä ne selviä ennen kuin kymmenen vuotta Hansin kuolemasta on kulunut, jolloin Saksan viranomaisten arkistot antavat tiedot muillekin kuin omaisille. On kuitenkin tiedossa, että ilmavoimista siirrettiin bensiinipulan takia miehiä maavoimiin, joten lienee todennäköistä, että Hans on kokenut tämän kohtalon ja päätynyt lopulta itärintamalle, jossa jäi vangiksi. Sitä vastoin lienee totta, että Hans koki sodan aiheuttaman pettymyksen rakkausasioissa. Sotavankeudesta lähetetyissä korteissa vilahtelevat aluksi rakkaudenosoitukset Harrietia kohtaan, mutta viimeisissä korteissa on epätoivoa ja pyyntö siskolle mennä selvittämään asioita Harrietin kanssa.
Venäjän viranomaiset ovat antaneet niukasti tietoa Hansin kaikkiaan yhdeksänsivuisesta sotavankitiedostosta. Tiedoista selviää, että korpraali Hans Assmann jäi sotavangiksi Itä-Preussin Elbingissä 28.1.1945. Hän oli sotavankina Rigassa Latviassa sekä Bashkirskajassa lähellä Uralia. Hans kotiutettiin Frankfurt an Oderin kotiuttamisleirille 3.12.1949. Epävirallisen venäläisen tiedon mukaan Hans yritti paeta kolme kertaa vankileiriltä ja hänen sairastelustaan on myös jotain merkintöjä. On huomattava, että kotiuttamisajankohta poikkeaa vuodella siitä, mitä Hans itse haastatteluissa kertoi ja mitä SUPO on kirjannut Hans Assmannia koskevaan tiedostoon, jonka mukaan kotiuttaminen olisi tapahtunut joulukuussa 1950.
Suomeen Hans Assmann saapui ensimmäisen kerran Helsingin Olympialaisiin kesällä 1952, mutta palasi vielä Saksaan ennen pysyvää muuttoaan Suomeen heinäkuussa 1953. Mikäli jälkimmäinen ajankohta, joka on SUPO:n arkistosta, pitää paikkaansa, niin Hans ei ole voinut olla Kyllikki Saaren murhaaja, mitä on myös vuosien varrella aika ajoin esitetty. Samana vuonna Hans avioitui Saksassa tapaamansa suomalaisen Vieno Tapion kanssa, joka oli jo ollut naimisissa 1947-1950 Hugo Palm nimisen miehen kanssa. Suomen kansalaisuuden Hans Assmann sai 12.6.1959.
Pieni ihmeellisyys on se, että Hansin kansalaisanomuksessa on suosittelijana Vieno Palm eli oma vaimo entisellä nimellään.
Hans Assmannin vaikeudet Suomessa saivat alkunsa siitä, kun hän pahoinpiteli Vieno-vaimon erittäin raa’asti maaliskuussa 1961. Pahoinpitelyn nähnyt yövartija ei uskaltanut mennä väliin Hansin potkiessa maassa makaavaa Vienoa useita kertoja päähän, mutta osasi sentään ottaa Hansin auton rekisterinumeron ylös, minkä perusteella poliisi lopulta löysi Hansin muutaman päivän päästä kotoaan. Kuulusteluissa Hans kertoi hänen olleen niin kiivastunut mustasukkaisuuden johdosta, että filmi oli ikään kuin katkennut tapauksen yhteydessä. Vieno puolestaan kertoi miehensä pahoinpitelevän häntä säännöllisesti mustasukkaisuuden johdosta. Niin nyrkin ja hellan välissä Vieno oli, ettei hän oikeudessa kyennyt todistamaan Hansin läsnä ollessa. Kuulusteluissa hän kertoi halunneensa erota, muttei uskaltanut tehdä sitä, koska pelkäsi Hansia. Pahoinpitelystä Hans tuomittiin sekä raastuvan- että hovioikeudessa yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Jostain käsittämättömästä syystä rangaistusta ei kuitenkaan pantu täytäntöön, vaan mies jäi vapauteen elämään normaalia elämäänsä. Kirurgin lääkärit ja Uuden Suomen toimittajat pitivät tätä melko selkeänä osoituksena miehen suojelemisesta.
Syksyllä 1963 Uuden Suomen artikkelit aiheuttivat kohun, jonka myötä Hans pidätettiin Ruotsissa ja luovutettiin Suomeen, missä häntä kuulusteltiin useitten ratkaisemattomien murhien tiimoilta. Tämä seikka oli ilmeisen huonosti yleisessä tiedossa, kun Paloaro ja Palo julkaisivat kirjan Luottamus tai kuolema vuonna 2004. Ei siis tiedetty, että kirja oli tältä osin paljolti vanhan kertausta. Kirjassa kerrotaan Hansin tarinointia kuolinvuoteellaan. Joka tapauksessa Hans vapautettiin kaikista epäilyistä syksyllä 1963, mutta hänen pahoinpitelytuomionsa pantiin viimeinkin täytäntöön Riihimäen vankilassa.
Vankilassaoloaikanaan Hans kirjoitti kirjeitä siskolleen Margotille ja tämän miehelle Güntherille. Kirjeissään Hans noitui kovaa kohtaloaan ja maineensa mustaamista. Hän pyysi myös lähettämään itsestään kuvia, jotka julkaistaisiin artikkelissa, jossa hänen maineensa puhdistettaisiin. Hansin ”imagokampanja” poikikin peräti kolme artikkelia. Apu- ja Nyrkki-lehdissä julkaistuissa Hans itse kertoi elämästään, ja Uusi Kuvalehdessä Vieno Assmann puolestaan kertoi lempeäluonteisesta Hansista. Jo aiemmin Vieno oli antanut Ilta-Sanomille haastattelun, jossa hän puhdisti Hansin mainetta todeten ”asuimme Bodomin lähellä – mitä pahaa siinä on?” Ei ole tiedossa onko tämä lause toimittajan vääntämä juttu myyvän otsikon saamiseksi, mutta tulkoon totuuden nimissä mainittua, että Assmannit eivät todellakaan asuneet Bodomilla, vaan reilusti yli viiden kilometrin päässä Kalliotiellä Muuralassa. Artikkeleissa Hans iskee tarinaa unohtaen totuuden useamman kerran. Hän mm. toteaa jääneensä sotavangiksi vuonna 1946, karanneensa sotaan ”pikkupoikana” (H.A. s.1923), mutta tulleensa palautetuksi. Mielenkiintoisen ajanhengen kuvauksen antaa se, että Hans ylpeästi kertoo ”Hitler-aatteestaan”, joka johti hänet vaikeuksiin kylän kapakan omistajan kanssa. Myös Vienon tarinoissa oli erikoisuuksia, kuten väite Hansille suomenkieltä opettaneesta Reino Järvinen–nimisestä sotavangista. Tämä seikka tiedetään varmuudella keksityksi, koska tarina on tarkistettu ainoalta suomalaiselta Reino Järvinen -nimiseltä sotavangilta ja todettu perättömäksi. Vieno ja Hans olivat myös melko yliolkaisia kertoessaan Hansin kotipaikoista. Beeleniä kutsutaan Beelendorfiksi, ja sen väitetään sijainneen n. 30km päässä Warendorfista, oikeasti 10km. Samoin puhutaan ”läheisestä Hampurista”, jonne tosiasiassa on matkaa 285km. Osa epätarkkuuksista voi tosin olla toimittajien virheitä. Hansilla oli tapana kertoilla juttujaan nopeasti ja aihetta tiheästi vaihtaen. Apu-lehden haastattelija on kirjoittanut Hansin puheen vahvasti murtaen puhutuksi jonkinlaiseksi inkkari-suomeksi. Mikäli tämä on ollut haastattelua annettaessa Hansin puhetapa, niin kyseessä on kaiken kerrotun perusteella näytteleminen. Hans puhui kuulema hyvää suomea, jossa oli vahva stadin slangin leima.
Vapauduttuaan vankilasta toukokuun alussa 1964 Hans Assmann kävi lähes ensi töikseen Uuden Suomen toimituksessa kahdesti raivoamassa sen johdosta, että lehti oli julkaissut hänestä kolme valokuvaa. Raivoamisen syyksi Hans kertoi sen, että kyseiset kuvat oli varastettu Tukholmassa hänen autoonsa murtautumalla. Jutusta lukemani selvityksen perusteella Tukholman poliisilla ei ollut automurrosta mitään tietoa.
Jossain vaiheessa vuotta 1964, ilmeisen pian vapautumisen jälkeen, Hans Assmann muutti pysyvästi asumaan Ruotsiin, missä hänen tekemisistään on hyvin vähän tietoa. Vanhasta puhelinluettelosta napatun tiedon mukaan hän asui Täbyssä 1970-luvun alussa ja ilmoitti ammatikseen automekaanikko. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä hän muutti Tukholman pohjoispuolelle Vallentunaan, jossa hän asui elämänsä loppuun asti. Vieno Assmann muutti myös Ruotsiin, mutta pariskunta erosi 70-luvun alussa, jolloin Vieno muutti takaisin Suomeen. Eron syynä oli Vienon rakastuminen itseään huomattavasti nuorempaan Pauli Hatakka nimiseen mieheen, jonka kanssa Vieno menikin myöhemmin naimisiin.
Hans ei kuitenkaan jäänyt yksin, vaan hänen elämänkumppanikseen tuli kahdesti eronnut neljän lapsen äiti Iris Nordström. Iriksen pojan mukaan Iris oli Hansin tavoin ”hieman erikoinen”, ja pari sopi siten hyvin yhteen. He möivät omistamansa hiekkapuhallusyrityksen ilmeisesti vuonna 1992. Yrityksen ostaneen miehen mukaan pariskunta käyttäytyi hyvin huonosti, ja ilmeisesti myös molemmat käyttivät päihteitä. Erään Hansin tuttavan mukaan Hansin terveys oli jatkuvasti huono, mutta kaikkien yllätykseksi Iris kuoli ensin, jättäen Hansin leskeksi v.94. Sen jälkeen Hans eli yksin, mutta tapasi sairaalassa ollessaan itseään 27-vuotta nuoremman Pia-nimisen naisen, jonka kanssa hän ystävystyi, ja tarjoutui jopa menemään naimisiin, jotta Pia leskenä saisi Hansin saksalaisen eläkkeen. Pialle Hans oli kuitenkin vain rakastettava vanhus, eräänlainen rakas setä, jonka tarinoita oli mukava kuunnella. Pian mukaan hän piikitystaitoisena oli Hansille erinomainen apu, koska Hans tarvitsi apua kuuden tunnin välein tarvitsemansa morfiiniannoksen kanssa.
Hans kuoli Vallentunassa Ekebyvägellä sijaitsevassa vanhainkodissa kesäkuussa 1998. Sitä ennen hän asui ilmeisesti monessakin osoitteessa Vallentunassa, ja oli kuten eräs tuttavansa asiaa kuvasi, sodassa lähes koko naapurustonsa kanssa. Hansin rikoksista Ruotsissa ei ole tarkkaa tietoa, koska rikosrekisterit vanhenevat. Kuitenkin on tiedossa, että vielä hyvin sairaalloisena miehenä, vuosina 96 ja 97, Hans syyllistyi ryöstöön ja varastetun tavaran kätkemiseen. Perintöä Hansilta ei juuri jäänyt ja, vaikka mies Pian mukaan vietti aikaansa esim. ”suomalaisten hamppareiden” kanssa, ei hautajaisissa ollut kuin kourallinen väkeä. Pia, lankomies Günther poikansa Manfredin kanssa sekä kaksi kunnan vanhusten ajoja ajanutta taksikuskia. Sisko Margot oli joutunut jäämään kotiin syövän takia.
Vieno Assmann
Hans Assmannin tarinaan liittyy läheisesti hänen vaimonsa Vieno Assmann, joka aikoinaan antoi mielellään lausuntoja Hansista ja heidän elämästään. Vanhuuden päivillä Hansista kauan sitten erottuaan Vieno oli itse yhteydessä Alibin silloiseen toimittajaan, entiseen poliisiin, Matti Paloaroon. Paloarolle Vieno kertoi epäilleensä Hansia monen ratkaisemattoman murhan tekijäksi, koska Hans oli sattunut olemaan niiden tapahtuessa aina poissa kotoa. Mitään varsinaista näyttöä asiasta ei ollut.
Vieno Assmann syntyi Helsingissä 22.12.1925. Hänellä oli kolme siskoa ja yksi veli. Luottamus tai kuolema –kirjassa esitetty väite sukulaisista Kauhajoen Päntäneellä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska Vienon aikanaan antamia haastatteluja lukiessa törmää jatkuvasti väitteisiin, jotka jo pikaisellakin tarkistuksella osoittautuvat valheiksi. Erikoisinta Vienon aikanaan vuonna 1964 Uudelle Kuvalehdelle antamassa haastattelussa on Vienon tapa ikään kuin huomaamatta ujuttaa köyttä Hansin kaulaan, vaikka haastattelun sävy on mitä sokerisin rakkauden tunnustus. Vieno kertoo heidän hankkineen ”vm. 39 olleen Fordin” – siis juuri sellaisen auton, jota etsittiin Kyllikki Saaren murhaan liittyen. Hän kertoo Hansin rakastajattaren uhanneen tuhota Hansin ja, että ”hänellä oli keinot siihen”. Samoin Vieno kertoo heidän asuneen Bodomilla, vaikka he tosiasiassa asuivat varsin kaukana sieltä. Vieno myös kertoo Hansin olleen erityisen eläinrakas. Väite joka sai Hansin siskonpojan vielä vuosikymmenten jälkeenkin tuhahtamaan spontaanisti, Hanshan oli teurastaja, mikä ei tietysti estä olemasta eläinrakas, mutta veljenpojan reaktio ei ainakaan tukenut Vienon väitettä. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun battered wife -syndroomaa tutkineen psykologin lausunto asiasta. Onko tällainen räikeästi valheellinen kehuminen yleistäkin väkivallalla alistettujen vaimojen keskuudessa. Varmuudellahan tiedetään, että Hans oli ajoittain hyvinkin väkivaltainen Vienoa kohtaan, ja Vieno sen seurauksena konkreettisesti nyrkin ja hellan välissä. Asia on käynyt ilmi Vienon pahoinpitelyyn liittyvistä oikeuden pöytäkirjoista, Espoossa asuneen naapurin kertomasta sekä myös SUPO:n arkistosta. Kaikesta huolimatta Vieno kuitenkin seurasi Hansia vankilatuomion jälkeen Ruotsiin, ja muutoinkin vaikuttaisi siltä, että kyseessä oli ainakin jossain vaiheessa rakkausliitto. Liitto tosin päättyi lopulta eroon Vienon löydettyä uuden rakkaan, jonka kanssa hän muutti takaisin Suomeen.
Luottamus tai kuolema –kirjan mukaan Vienon ja Hansin liitto oli KGB:n järjestämä, ja kumpikin toimi järjestön palveluksessa. Tähän väitteeseen kannattaa suhtautua hyvin epäillen, eikä sille ole mitään varsinaisia todisteita. On toki mielenkiintoisa, että suomalainen työläistaustan omaava Vieno oli amerikkalaisen upseerin palveluksessa Warendorfissa pariskunnan tavatessa. Erikoista myös, että Hansin perhe ja naapurusto Saksassa tunsi Vienon Tamarana eikä Vienona. Olisiko mahdollista, että Vieno olisi omaksunut romani-nimen ollessaan naimisissa Hugo Palmin kanssa v. 47-50? Hugo mitä ilmeisimmin oli romani. Joskus 60-luvulla Vieno otti hoitaakseen Seija-nimisen romanitytön, jonka myöhemmistä vaiheista ei valitettavasti ole tietoa. Em. kirjassa kerrotaan Hansin ja Vienon asuneen Espoon perukoilla Antin, jonka myös piti olla vakooja, luona ”ddr-kolhoosissa”. Matti Paloaro on vahvistanut tuon ilmaisun olleen nimenomaan Vieno Assmannin käyttämä. Assmannit asuivat tosiaankin maalausurakoitsija Antti Oksasen omistamassa suhteellisen isossa omakotitalossa Espoon Muuralassa enemmän tai vähemmän metsän keskellä. Talossa asui yhteensä viisi perhettä, joista osalla oli jopa lapsia, joten asuminen on saattanut olla joskus melko raskasta miehensä nyrkein alistaman Vienon hermoille. Mistään ddr-mökistä tuskin kuitenkaan voi puhua, vaikka yhden perheellisen pariskunnan mies olikin alun perin puolansaksalainen. Vakoojaksi väitetty maalausurakoitsija Antti Oksanen puolestaan oli verotietojen perusteella melkoisen hyvin toimeentuleva yrittäjä, jonka agenttiudesta ei myöskään ole mitään näyttöä, eikä se taustan huomioon ottaen vaikuta kovin todennäköiseltä.
Joittenkin hajatietojen perusteella Vieno oli hieman viinaan menevä. Ammatikseen hän ilmoitti aikanaan kassa, baariapulainen ja kulkukauppias. Hansin vankilakirjeessä siskolleen Hans tiedustelee, onko sisko kuullut mitään Tamarasta. Vaikuttaisi siis siltä, että hieman myöhemmin lehdessä rakkauttaan vannonut Vieno ei tosiasiassa ollut kovin tiiviisti yhteydessä Hansiin. Tämä samahan oli tapahtunut jo kesäkuussa 1960, kun Vieno ei Hansin sairaalassaoloaikana kertaakaan vieraillut tämän luona, vaikka hän myöhemmin niin väittikin.
Takaisin Suomeen muutettuaan Vieno työskenteli Elannon pullapuodissa Helsingin Kalliossa. Vieno Assmann kuoli vuonna 1991.
Mitä Hansin tunteneet ovat kertoneet?
Tärkein syy siihen miksi Hans Assmann joutui Bodom epäillyksi kesäkuussa 1960, oli hänen outo, kansankielellä hullun käytöksensä. Palo kertoi, että Hansin saapuessa osastolle raivoamaan ihmiset kaikkosivat osastolta, koska meteli kävi kovaksi, ja mies vaikutti uhkaavalta. Toisaalta mies saattoi joskus vitsailla ja vaikuttaa huumorintajuiselta, mutta kokonaisvaikutelma oli hyvin arveluttava. Vuosien varrella on tullut vastan muitakin Hansin tavanneita, jotka ovat kukin kertoneet oman käsityksensä miehen persoonasta.
Mielenkiintoisin on ehkä Hansin rakastettu ja alibin antanut Tellervo Hall, joka ensikerralla kysyttäessä kiisti tunteneensa koko Hansia, mutta huomatessaan, ettei se mennyt läpi, ryhtyi sättimään ja huusi, ettei pidä kaivella vanhoja, koska siitä voi joutua vaikeuksiin. Toisella kerralla tietyt seikat saivat nti Hallin sen verran kiinnostumaan, että hän suostui kertomaan tuttavuudestaan Hansiin. Nti Hallin mukaan Hans oli hyvin lempeä ja sovittelevainen persoona, joka ei tahtonut kenellekään pahaa. Tämän saman oli muuten aiemmin jo kertonut nti Hallin siskon tytär, joka Bodomin tapauksen aikoihin oli 13-vuotias, ja tunsi Hansin ilmeisesti melko hyvin. Nti Hallin mukaan suhde Hansiin päättyi aikanaan Vieno Assmannin uhkailujen takia. Hansin huumeongelmasta tai toimimisesta agenttina Tellervo totesi, ettei kummassakaan varmasti ollut perää. Eihän miehellä olisi ollut esim. aikaakaan mihinkään vakoiluihin.
Kolmas Hansia kehunut henkilö on hänet perinyt ruotsalainen Pia, jonka Hans tapasi sairaalassa ollessaan joskus vuoden 94 eli Iris Nordströmin kuoleman jälkeen. Myös Pian mukaan Hans oli hyväntahtoinen mies, jonka juttuja oli mukava kuunnella. Tarinoitten perusteella Pia oli saanut käsityksen, että Hans olisi joskus työskennellyt kaksoisagenttina. Pian mukaan Hans oli pahasti riippuvainen muutaman tunnin välein tarvitsemastaan morfiiniannoksesta, ja hän epäili tämän riippuvuuden olleen perua jo mahdollisesti sotavankiajoilta. Ikävää Hansin viimeisten vuosien elämässä oli se, että hän vietti aikaansa juopottelevien suomalaisten hamppareiden kanssa, vaikkei itse juurikaan koskenut viinaan. Ei ole tiedossa, liittyivätkö viimeisten vuosien rikokset näihin henkilöihin.
Pia on myös kertonut, että Hans osasi myös raivostua silmittömästi ja, että tiesi Hansin olleen joskus ”en riktig rackare”. Hans oli itse kertonut, että häntä oli joskus jahdattu ympäri Suomea ja Ruotsia, viitaten tällä ilmeisesti syksyn 1963 tapahtumiin. Kuultuaan Bodomin tapauksesta Pia totesi silmääkään räpäyttämättä, että voi hyvin kuvitella Hansin tehneen sellaiset teot. Pariinkin otteeseen esitettyyn kysymykseen mahdollisesta tunnustuksesta Pia totesi, että Hans vei kyllä salaisuutensa mukanaan hautaan. Paloaron vierailusta joulukuussa 1997 Hans oli kertonut etukäteen, ja todennut kutsuneensa suomalaisen lehtimiehen luokseen selvitelläkseen muutamia asioita.
Pia kertoi myös siitä, että Hansin lapsipuolet eli Iris Nordströmin neljä lasta katkaisivat kaikki välit Hansiin välittömästi äitinsä kuoleman jälkeen. Ovien lukot vaihdettiin niin, että Hans konkreettisesti tuli häädetyksi suvusta. Yksi lapsista, Ebbe, kuvaili isäpuoltaan spontaanisti sanoin ”en sån jävla gubjävel” eli suurin piirtein ”helevetin äijä”. Syy oli miehen yleinen ilkeys, ei esim. Iriksen pahoinpiteleminen. Itse asiassa Ebbe kertoi Hansin ja Iriksen sopineen toisilleen hyvin, koska Iriskin oli pojan sanojen mukaan ”hieman erikoinen”.
Muita Hansin luonnetta kommentoineita ovat olleet kolme naapuria, kaikki hieman eri aikakausilta. Hansin naapuri Sörnäisten Vegankadulta, siis 50-luvulta, piti Hansia hyvin outona, ja kyseinen nainen oli ajatellut olla yhteydessä Paloon, koska piti tämän teoriaa uskottavana, ilmeisesti kuitenkin siis hyvin tunnepohjalta. Espoon Kalliotiellä Hansin kanssa samassa talossa asunut rouva muisti Hansin ”ihan ok-tyyppinä”, joskin hän muisti Vienolla olleen silloin tällöin silmä mustana pahoinpitelyn jäljiltä ja, että Vieno oli kertonut Hansilla olleen ”niitä lumppuja”. Ruotsissa Hansin kanssa samalla tontilla asunut mies, jonka appiukko oli Hansin suomalaisia kavereita, muisti Hansin uskomattomia tarinoita kertoneena höperönä ja sairaana vanhuksena, joka oli sodassa koko naapurustonsa kanssa. Hans oli mm. väittänyt henkensä salpautuvan naapurin liiasta hajuveden käytöstä, ja kostanut tämän tunkemalla jotain naapurin postiluukusta.
Vasta toukokuussa 2006 löytyi henkilöitä, jotka väittivät muistavansa Hansin siitä, että hän mökkeili ns. Korsbackan mutkassa Oittaalla kesällä 1960. Kaikkien kolmen todistuksen mukaan Hans käyttäytyi hyvin oudosti, eivätkä kyläläiset osanneet seurustella hänen kanssaan, koska hän esim. bussissa matkatessaan vain tuijotti eteenpäin ja kieltäytyi keskustelemasta. Nämä Hansista kertoneet henkilöt ovat sen Kirurgin ulkopuolella päivystäneen Opelin omistajan sukulaisia. Kukin kertoi tuosta mökkeilystä itsenäisesti ja oma-aloitteisesti.
Alibi pitää, vai pitääkö?
Nils Gustafssonia vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä todistajan esiintynyt rikosylikonstaapeli Markku Tuominen mainitsi nimeltä kolme epäiltyä Nils Gustafssonin lisäksi, Hans Assmannin, kioskimies Gyllströmin sekä tyynyliinan omistajaksi epäillyn Lonkan. Kaikkien heidän sulkeminen pois epäiltyjen joukosta perustuu lähipiirin antamaan alibiin. Lonka, joka oli sanoutunut/sanottu irti asunnostaan Helsingistä toukokuun lopussa, oli murhayön siskonsa luona ilmeisesti Hämeenkylässä ja kioskimies nukkui vaimonsa mukaan kotonaan Rantaojantiellä.
Hans puolestaan oli kyseisen murhayön sekä sitä seuraavan yön rakastajattarensa Tellervon alivuokralaisasunnossa Inarintiellä Helsingin Vallilassa. Tämän todistivat Tellervon sisko Terttu ja tämän mies Lennart, joka oli aikanaan istunut elinkautisen ensimmäisen vaimonsa ja kahden alaikäisen poikansa murhista. Olennainen osa alibia on myös Elimäentiellä Hansin työpaikan naapurissa tehty maalausurakka, johon Hans osallistui yhdessä vuokraisäntänsä Antin kanssa. Poliisin tiedotteen ja Ilta-Sanomien syksyllä 2005 julkaiseman artikkelin mukaan useat henkilöt ovat, ilmeisesti vuoden 1963 tarkistusten perusteella, nähneet Hans Assmannin urakoimassa Elimäentiellä. Missään ei ole kuitenkaan mainittu keitä nämä henkilöt olivat eikä edes sitä milloin nuo havainnot tehtiin. Ilta-Sanomien artikkelissa mainitaan, että Hans joi 6.6. sairauskohtauksen aiheuttaneen viinin Elimäentiellä asuneen talonmiehen kanssa. Hans oli väittänyt juoneensa bordeaux-viiniä, talonmies tarjonneensa Vinettoa ja Vieno Assmann taas eräässä haastattelussa kertoi Hansin juoneen talonmiehen tarjoilemaa kotiviiniä. – Lienee yhdentekevää mikä versio pitää paikkaansa, mielenkiintoisempaa on se, että Elimäentiellä, joka on teollisuusaluetta, ei juurikaan asunut tuolloin ihmisiä. Henkikirjojen perusteella tuon talonmiehen on täytynyt olla 4.6.1960 50 vuotta täyttänyt talonmies W. Tätä tukee vielä Vieno Assmannin aikanaan esittämä väite siitä, että urakoitsijat olisivat ryhtyneet juopottelemaan ja nauttineet talonmiehen tarjoilemia syntymäpäiväviinejä. Talonmies W:n leski muistaa kyseisiltä helluntaipyhiltä sen, että isännän työpaikalla tarjoiltiin perjantaina 4.6. iltapäivästä syntymäpäiväkahvit ja – kakut sekä toimiston että verstaan väelle ja, että rva osallistui itse kattamiseen ja tarjoiluun. Hän ei kuitenkaan ollut tietoinen siitä, että miestään olisi koskaan kuulusteltu todistajana mihinkään rikostapaukseen liittyen. Viiniä tai ylipäänsä mitään alkoholia ei rouvan mukaan heillä juotu. Ainoa alkoholi oli miehen sydänvaivoihinsa ottama gin. – On arvoitus kuinka oikeita muistikuvat ovat, ehkä mies tarjoili lahjaksi saamansa viinit pois. Sen sijaan on hyvin tiedossa, että ennen poliisia talonmies W:n kanssa keskustelivat Kirurgisen sairaalan amanuenssi Jorma Palo sekä Uuden Suomen kolme toimittajaa. Palo ei suinkaan soittanut W:lle tarkistaakseen mitään alibia, vaan selvitelläkseen Hansin taustoja, koska mies oli antanut sairaalaan tullessaan vääriä tietoja itsestään. Tuolloin talonmies vastasi, ettei verstaalla ollut ketään 5.6. aamulla. Sen sijaan mies kertoi sinne tulleen jonkin naisen, joka oli pyytänyt verstaan avaimia. Uuden Suomen eläkkeellä oleva toimittaja Asko Vuorjoki muistaa heidän käyneen jututtamassa Elimäentien talonmiestä, mutta mitään muistikuvaa hänen vahvistamastaan alibista ei ole. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa, että vasta poliisi kuulusteli W:tä nimenomaan alibin tarkistamiseksi. Toisaalta missään yhteydessä ei ole mainittu milloin W oli ollut kyseisen helluntain aikana Hansin kanssa tekemisissä. Toisaalta lienee selvää, että Hansin versio hänen saamastaan kohtauksesta maanantai-iltana 6.6. pitää pääosin paikkaansa. Tri Silvolan poliisille antaman lausunnon mukaan Hans ei suinkaan tullut Kirurgille yksin, vaan hänen seurassaan oli ”tumma hoikka nainen” ja joku mies. Hansin, ja poliisin julkisuuteen antamien tietojen mukaan Hans oli saanut sairaskohtauksen illalla 6.6., ja jostain syystä paikalle oli soitettu ambulanssin lisäksi myös Hansin vaimo Vieno, joka oman kertomansa mukaan oli tuolloin toipumassa keskenmenosta siskonsa luona Tikkurilassa. Myös nti Hall kertoo aina ihmetelleensä miksi paikalle hälytettiin Vieno, eikä esim. häntä, joka oli vain muutaman sadan metrin päässä ja oli vielä aamulla saatellut rakkaansa töihin.. Toinen erikoisuus on se, että Vieno Assmannin siskoista ei kukaan asunut tuolloin lähelläkään Tikkurilaa. Tosin pitää edelleen muistaa, että Vienon kaikissa tarinoissa tuntuu olevan erityisesti maantieteellisiä epätarkkuuksia. Ehkä Vieno muisti paikan ajalta jolloin hän asui Hansin kanssa Tikkurilan lähellä Heikinlaaksossa.
Mitä siis alibista pitäisi ajatella? Urakoiko vankilaviranomaisten ja sukulaistensa mukaan ”työhön kelpaamaton” mies tosiaan koko kauniin helluntain verstaalla remonttihommissa? Kuinka pitävä on yli kolmen vuoden jälkeen tehty todistus? Miksi alibi ylipäänsä tarkistettiin vasta yli kolmen vuoden jälkeen? Ilta-Sanomien artikkelin mukaan Inarintien vuokraisäntäpari ei muistanut Hansin viettäneen heillä kahta yötä, mutta lopulta katsottiin näytetyn toteen, että Hans vietti siellä helluntain kummatkin yöt. Mutta aivan kuten kioskimiehen ja Lonkan tapauksessa, huomio kiinnittyy siihen, että alibi on tosiaan lähipiirin antama. Esim. Yhdysvalloissa valamiehistöt pääsääntöisesti sivuuttavat alibit, jotka perustuvat epäillyn lähipiirin lausuntoihin.
Keskusrikospoliisia on sen erinäisten lausuntojen perusteella harmittanut se, että Hans Assmannia on esitetty Bodomin surmien tekijäksi, ja siinä yhteydessä Krp:n toiminta asetettu vahvasti kyseenalaiseksi. Tässä asiassa on Krp.llä syytä vakavaan itsekritiikkiin, jos ei muuta, niin Hans Assmannin maineen takia. Häntä koskevissa asiakirjoissa ei ole ollut mitään niin arkaluontoista, ettei Ilta-Sanomille syksyllä 2005 vuodettuja tietoja olisi voinut näyttää toimittajille tai asiasta kirjoittaneelle Palolle jo paljon aikaisemmin. Ja miksi Palolle tehtiin kiusaa pihtaamalla hänen kuulemispöytäkirjaansa, jota ei ole allekirjoitettu, vetoamalla jutun keskeneräisyyteen? Krp:n linja oli vaieta asiasta kunnes paine kävi liian kovaksi keväällä 2003, mutta silloinkin valittiin tietoja epäilyttävästi pimittävä ja osin harhaanjohtava linja, vaikkei siihen objektiivisesti arvioiden ollut mitään syytä. Harhaanjohtavuutta oli se, ettei suoraan kerrottu alibin olleen lähipiirin antama. Ylikomisario Tero Haapala totesi keväällä 2003, että krp:llä on kymmeniä sivuja Kirurgisen sairaalan henkilökunnan kuulustelupöytäkirjoja ja, ettei ”kaikki mennyt ihan niin kuin Palo muistaa”. Tämän päivän tiedon mukaan heillä on noin 30 sivua Palon, Tangon ja Silvolan kuulemispöytäkirjoja syksyltä 1963. Hansia hoitanutta sairaanhoitajaa ei kuulusteltu koskaan, joten Haapalan lausunto vaikuttaa melko yliolkaiselta. Hän on kyllä oikeassa siinä, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin Palo muisti, koska tri Silvolan kuulemispöytäkirjasta käy selkeästi ilmi, että Hans ei saapunut sairaalaan yksin. Muilta osin Palon Bodomin arvoituksessa kirjoittama pitää uskomattoman tarkasti yhtä hänen ja muitten tohtoreitten vuonna 1963 kertoman kanssa.
Eri vuosikymmenillä lukuisat tutkijat Krp:ssä ovat kuitenkin saaneet jutun paperit nähtäväkseen, ja lähes kaikki ovat päätyneet vuoden 1963 tutkimusten perusteella siihen, että alibi pitää eikä lisätutkimuksiin ole syytä, joten on hyvät perusteet uskoa, että alibi tosiaan pitää. Pienen pieni epäilys lähipiirin antamaa alibia kohtaan lienee kuitenkin kalvanut jonkun mieltä vuonna 1978, kun Hans Assmannin sormenjäljet lähetettiin vertailtaviksi Bodomin surmapaikan sormenjälkien kanssa.
KGB:n agentti?
Bodomin arvoitus –kirjassa esitetään tai pikemminkin toistetaan jo 60-luvulla julkisuudessa ollut epäily siitä, että Hans Assmannia koskevat tutkimukset eivät johtaneet tuloksiin, koska häntä suojeltiin KGB:n agenttina. Korkealta taholta joku, joka halusi miellyttää neuvostoliittolaisia, painoi jarrua, minkä johdosta mies päästettiin menemään. Eläkkeellä ollut poliisipäällikkö Fjalar Jarva itse asiassa melko suorasanaisesti vahvisti tämän käsityksen 70-luvun alussa todetessaan usean henkilön läsnä ollessa, että ”kaikkihan tiesimme mistä silloin oli kysymys”.
Kaikki em. on kuitenkin Bodomin syyllisyyttä arvioitaessa toisarvoista ja itse asiassa usein haittaa asiallista keskustelua. Puhe kääntyy heti ”stasi-teoriaan”, ihmettelyyn, että miksi KGB olisi tapattanut telttailijoita, tai kuinka KGB:n ammattitappajalta olisi jäänyt yksi uhri henkiin. Ensinnäkin kai KGB.lle joskus töitä tehneistä häviävän pieni promillen osa on jotain ammattitappajia, mutta toisaalta kai mikään ei ole estämässä sitä, etteikö KGB:n tietolähteiden joukkoon joskus voisi eksyä joku jolla on taipumuksia seksuaalimurhiin. – Mutta kuten todettu, näillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen eli Bodomin murhien kanssa.
Bodomin tapauksen oikeudenkäyntiä seuranneet kansalaisethan olivat yksimielisiä ainoastaan yhdestä asiasta, poliisikin tekee erehdyksiä. Gustafssonia syyttömänä pitäneet näkivät poliisin tehneen virheitä erityisesti 2000-luvulla, mutta myös alkuperäisissä tutkimuksissa kioskimieheen, Lonkaan tai Assmanniin liittyen. Puhumattakaan siitä laajasta joukosta asioita, jotka tuntuivat jääneen penkomatta. Erityisesti tällaisia käsityksiä tuntuu löytyvän vanhojen oittaalaisten parista. Gustafssonin syyllisyyteen uskovat taas katsoivat syyllisen onnistuneen välttämään rangaistuksen, koska poliisi aikanaan teki lukuisia virheitä erityisesti teknisissä tutkimuksissaan, mutta myös kuulusteluissaan. Bodomin tapausta harrastaneiden ja esitutkintapakettiin tutustuneiden lienee helppo yhtyä kyseisiin kantoihin, virheitä on tehty kaikilla vuosikymmenillä. Erittäin mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita on jätetty kysymättä niin alkuperäisissä kuulusteluissa kuin ns. uusissa tutkimuksissa. Yhtä kaikki, miksei siis olisi teoriassa mahdollista, että epäilty Hans Assmann olisi onnistunut harhauttamaan poliisia alibin suhteen ihan ilman ”järjestön” apua? Isojoella tapahtuneen Kyllikki Saaren murhan vallitsevan teorian mukaanhan tämä onnistui mielenvikaiselta ojankaivajaltakin ihan tuoreeltaan. Lienee toisaalta mahdollista myös, että syytön agentti hermostui epäilyihin ja pyysi työnantajaansa lopetuttamaan tutkimukset pelkän ”kotirauhan” vuoksi.
Ei siis ole varsinaista syytä pohtia kestoepäilty Hans Assmannia hänen mahdollista agenttitaustaansa vasten. Alla olevissa listoissa on kuitenkin asioita, jotka puhuvat Hansin agenttiuden puolesta ja vastaan. Kumpiakin on, eikä mitään vedenpitävää todistetta puoleen eikä toiseen ole tullut vastaan.
Agenttiuden puolesta puhuvat seuraavat asiat:
+ Hansin omat puheet – Näihin pitää tietysti suhtautua suurella varauksella, mutta on selvä, että Hans viimeisinä vuosinaan nautti mahdollisesti mielikuvituksensa tuottamasta menneisyydestä agenttina, mahdollisesti kaksoisagenttina. Hän myös allekirjoitti joulukuussa 1997 Matti Paloarolle todistuksen, jossa kertoi osallistuneensa ministeri Penna Tervon auto-onnettomuuden järjestämiseen vuonna 1956. Edelleen juttu, jota on vaikea uskoa todeksi, mutta tulkoon selväksi, että paperi on käsialan perusteella varmuudella Hans Assmannin allekirjoittama, vaikka televisiossa esitetyssä dokumentissa tätä ilmeisesti vertailunäytteen puutteessa epäiltiinkin.
+ SUPO:n arkisto – Suojelupoliisin arkistossa Hans Assmannista on laajahko tiedosto, johon on kerätty tietoja hänen edesottamuksistaan Suomessa lähinnä lehtileikkeiden sekä joidenkin virallisten hakemusten perusteella. Ei ole tiedossa kuinka yleistä tällaisten tiedostojen kerääminen maahanmuuttajista tuohon aikaan oli. Jos niitä koottiin kaikista, siihen aikaan hyvinkin harvinaisista, maahanmuuttajista, niin asiassa ei ole mitään agenttitoimintaan viittaavaa. Supon arkistojen mukaan Hans vapautui sotavankeudesta joulukuussa 1950, kun taas Venäjän viranomaisten mukaan hän vapautui tasan vuotta aiemmin.
+ Kuten Suojelupoliisin päällikkö vuonna 2004 totesi, niin ”poliisi vuotaa kuin seula”. Asiassa ei ole mitään varsinaisesti uutta, näin on tapahtunut aina, eikä tilanne varmaankaan tule muuttumaan, kun yleinen mielipide, virkamiehet ja poliitikot suhtautuvat välinpitämättömästi lööpeissä komeileviin salaisiin todistusaineistoihin. Hans Assmannia koskevista asioista ovat kertoneet ainakin Fjalar Jarva Asko Vuorjoelle sekä legendaariselle rikostoimittaja Aake Jermolle tuntemattomaksi jäänyt poliisilähde, joka kertoi Hansilla olleen ”vähän isokenkäisemmät työnantajat”.
+ Eri lähteiden mukaan KGB koulutti agenteiksi värvättyjä sotavankeja Uralin länsipuolella lähellä Ufaa Bashkirissa, jossa myös Hans Venäjän viranomaisten mukaan vietti sotavankeutensa loppuajan.
+ Huolta pitävät ystävät – Kuten aiemmin on kerrottu, Hans joutui kärsimään hänelle tuomittua vankilatuomiotaan vasta julkisen painostuksen jälkeen ja istuessaan tuomiotaan Riihimäen vankilassa Hans kirjoitti siskolleen, että hyvät ystävät pitävät hänestä siellä huolta. Supon arkiton mukaan vankilaviranomaiset luokittelivat Hansin työhön soveltumattomaksi, ja Hans viettikin vankila-aikansa enimmäkseen vankilan sairastuvalla maaten.
+ 50- ja 60-luvulla elintaso Suomessa oli huomattavasti nykyistä alhaisempi, ja esim. tuontisäännöstellyt autot paljolti työväestön saavuttamattomissa. Kuitenkin Hans Assmann hankki auton jo vuonna 1957, ja erinäisten kertomusten perusteella syntyy mielikuva hyvinkin vauhdikasta elämää viettäneestä miehestä. Tuohon elämäntapaan ei tavallisella tehtaan työnjohtajan palkalla yksinkertaisesti olisi ollut varaa ilman jonkinlaisia lisäansioita.
Hansin agenttiutta vastaan puhuvat myös jotkin seikat:
*
BSTU – Saksan viranomaisten ylläpitämään BSTU:n arkistoon on koottu kaikki Itä-Saksan turvallisuuspoliisin Stasin arkistot, joihin kansalaiset, järjestöt ja yritykset saavat tietyin edellytyksin tutustua. BSTU:lta saadun selvityksen mukaan Hans Assmannista tai hänen lähipiiriin kuuluvista henkilöistä ei ole mitään merkintöjä tiedostoissa.
*
Venäjän viranomaiset ovat luovuttaneet Hansista muutaman lauseen verran tietoja, joista selviää vain Hansin vangitsemisen ja vapautumisen päivämärät sekä vankileirit. Epävirallisesti on kuitenkin kerrottu, että Hansista on yhdeksänsivuinen tiedosto, jossa kerrotaan kolmesta pakoyrityksestä ja sairastelusta. On tietysti mahdollista, että kyseessä on 40-luvulla kehitelty ja kirjoihin kirjattu peitetarina, mutta todennäköisempää lienee silti, että mies tosiaan yritti jossain vaiheessa paeta. – Kelpaisiko sellainen agentiksi?
*
Kirurgin lääkäreiden, joidenkin Hansin tuttujen, ajan lehtien, oikeuden pöytäkirjojen sekä Hansin kuolinvuoteellaan kertoman perusteella on syntynyt käsitys huumeriippuvaisesta ja väkivaltaisesta hullusta, joka ei juuri herättänyt luottamusta kanssaihmisissään. On vaikea kuvitella, että sellainen henkilö olisi noussut mihinkään merkittävään asemaan KGB:ssä.
Sarjamurhaajako?
Matti Paloaron ja Jorma Palon yhdessä kirjoittama Luottamus tai kuolema –kirja ilmestyi kesällä 2004, ja siinä kerrotaan Hans Assmannin ”tunnustuksista” kuolinvuoteellaan vuona 1997. Osa tarinoista on myös syntynyt Vieno Assmannin kertomuksista Matti Paloarolle joskus 80-luvulla. Tarinoitten perusteella syntyy kuva sarjamurhaaja Hansista, joka oli vastuussa Kyllikki Saaren, Elli Immon, Tulilahden, Bodomin sekä Sirkka-Liisa Waljuksen murhista. Useimmilta 2000-luvun ihmisiltä jäi kuitenkin huomaamatta, että Hans oli julkisesti liitetty näihin murhiin jo syksyllä 1963, kun hänet luovutettiin Ruotsista Suomeen. Joka tapauksessa tämä vanhan kertaus lienee heräyttänyt muutamat naurut Krp:n parissa ja saanut poliisit tuntemaan ylemmyyden tunnetta asioista kirjoittavia amatöörejä kohtaan. Mainituista tapauksistahan poliisi pitää mielessään ja osin jopa julkisestikin selvitettyinä ainakin Tulilahden kaksoismurhaa sekä Kyllikki Saaren tapausta. Kyllikki Saaren tapauksen aikoihin Hans Assmann ei muuten edes ollut Suomessa, joten epäily on siltäkin osin aiheeton. Heinäkuussa 1963 murhatun turkulaisen Sirkka-Liisa Waljuksen Hans Assmann kaikesta päätellen kyllä tunsi, mutta poliisin vaikenevasta tiedotuslinjasta huolimatta on perustellut syyt olettaa, että poliisi tietää kaksi viikkoa tapauksen jälkeen hukkuneen/hukuttautuneen saksalaissyntyisen liikemiehen olleen teon takana. Näin siis olisi varsin ymmärrettävää, ettei poliisi ole ollut innostunut tutkimaan tapauksia, vaan on päinvastoin tulkinnut esitetyt väitteet puhtaaksi fiktioksi.