miten suhtaudutte perheenne rikolliseen jäseneen?

[Celeste]

Mulla on erittäin rakas veljentyttö joka on istunut nyt kolmesti...kohta taas menossa. huume, varkaus ja pahoinpitely taustaa löytyy häneltä..miten itse suhtaudutte näihin..ja voiko mitään tehdä asialle auttaakseen ko hlöä?

[Ilpo Larha]

En pysty suoraan henkilökohtaisesti vastaamaan, mutta uskoisin yleisesti ottaen rikoksen laadun ja tahallisuuden vaikuttavan muiden suhtautumiseen esim. linnatuomioon. Ja toki on ihmisiä, joilta aina riittää ymmärrystä. Itse tunnen väkivaltarikoksista istuneita, mutta itselleni tyypillisen suomalaisen väkivaltarikoksen ymmärtäminen ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä.

Jos veljentyttö on menossa neljättä kertaa istumaan ja taustalta löytyy "huume, varkaus, pahoinpitely" ei hyvältä kuulosta. Ilmeisesti kyseinen henkilö ei ainakaan kunnioita lakeja pätkääkään. Tämä on täysin karkea yleistys, mutta olen aina ajatellut, että naisvangit ovat miesvankeja "sairaampia" henkilöitä. Sehän on yleisessä tiedossa, että kaikilla vangeilla on nykyään paljon mm. psyykkisiä ongelmia sekä päihdeongelmia ja perinteiset vanhan liiton konnat ja rosvot ovat vähenemässä.

Jos henkilöllä on päihderiippuvuus on varmaankin ainoa apu hänelle itselleen, lopettaa aineiden käyttö. Itse riippuvuuden hoito ei varmaankaan ole suurin ongelma, vaan isompi asia voi olla se, että henkilö ymmärtää oman pienuutensa ja, että tämä universumi ei pyörikään hänen ympärillään.

[Dr Bergmeister]

Meidän suvussa/perheessä ei ole ketään rikollista, joten en osaa sanoa, koska en tiedä miltä tuntuu jos perheessä on rikollinen. Ehkä vanha sananlasku pätee tässäkin tapauksessa: veri on vettä sakeampaa. Eli rikollinen perheenjäsenkin pitäisi hyväksyä vaikka ei voisi ymmärtää aivan kaikkea hänen tekojaan.

[kip]

Rakkaus ei vähene vähääkään, teki toinen mitä tahansa (ellei sitten olisi kohdistanut tekojaan suoraan meihin lähiomaisiin, siitä en tiedä miten suhtautuu ne jolla esim. isä on tappanut äidin tms.). Hyväksyä teot on pakko, tapahtuneethan ne on. Anteeksi annolla ei ole pahemmin merkitystä, ainakaan ennen kuin toinen on kuivilla. Silti yhteydet oli pakko katkaista, rahan "lainaaminen" lopettaa, jne. Poliisille lähti soitto heti jos tuli tieto jostakin uudesta rikoksesta. Yöpaikkaa, suihkua tai ruokaa ei saanut kamapäissään tai levottomana, mutta aina kyydin katkolle. Eipä siinä auttanut kuin jättää toinen oman onnensa nojaan, ja kun tilanne näytti kirkastuvan, silloin auttaa kaikin mahdollisin keinoin (kuitenkaan ostamatta mitään minkä voi myydä pirirahoiksi, jne). Ennen kaikkea auttaa arjessa; opettaa tietokoneen käyttö pitkän linnajakson jälkeen, kuskata sossuun, setviä pankkikorttiasiat ja henkkarin saannit. Ei pysty monet rikolliset sellaseen, ovat kuin pieniä lapsia pinnansa ja toimintakykynsä suhteen. Pari kertaa meni homma puihin, nyt neljättä vuotta kuivilla ja kohta ehkä duunikunnossakin... *kopkop*

[Naula]

Isää kohtaan tunnen inhoa ja sääliä, ehkä rakkauttakin jollain tapaa. Inhoan sitä, miten minulta on aina salattu ne lukemattomat linnareissut, nuorempana inhosin sitä, miten isä otti veljen mukaan ja vietti jalanjälkiään seuraavan pojan kanssa aikaa enemmän kuin minun. Tahdoin suosioon ja siksi yritin olla vähän kaltainenkin.
Veljeä lähinnä pelkäsin. Viimeiset hänen elinvuotensa pelkäsin, pelkäsin ja pelkäsin. Oli paljon pahempi, hyökkäsi perheenkin kimppuun. Yritti aina puhua itsensä kuiville, jotta saisi siitä jotain etua, kuten rahaa. Vihasin sitä, miten hän varasti minulta ja perheeltämme ja sitä, miten hän kehtasi käyttäytyä toisin kuin mitä vaati muilta. Lopetin yhteydenpidon kokonaan, en vastannut enää aneleviin viesteihin, enkä kyllä koskaan tarjonnut kunnollista apuakaan. Kuoleman jälkeen kalvaa pieni syyllisyys, osittain helpotus myös siitä, että hän ei enää kärsi eikä satuta meitä, ja muisto on kultaisempi, kuin eloaika. Kuolleesta on helppo muistella hyviä asioita.